Matkalla Lähi-idässä: huomioita paikallisista kielimaisemista
Kuten viimeisin kirjoituskin osoittaa, olemme Suomessa tottuneet kohtaamaan englannin kieltä ihmisten puheen lisäksi myös erilaisten tuotemerkkien ja paikkojen nimissä. Englannin näkyvään asemaan tottuneena on hyvin helppoa tuudittautua ajattelemaan, että muualla maailmalla on samanlaista: englantihan on maailman kieli, joka on soluttautunut jokaiseen kolkkaan. Englannilla tulee toimeen kaikkialla ja sillä selviää.
Näin ei kuitenkaan (onneksi?) ole, kuten sain huomata hiljattaisella Lähi-itään suuntautuvalla ulkomaanmatkallani. Matkareittimme poikkesi hieman normaalista, sillä matkasimme Punaisella merellä kiertäen eri satamakaupunkeja. Kohteisiimme kuuluivat Jordanian Akaba ja Egyptin Safaga, Suez ja Sharm-el-Sheikh. Näistä Akaba ja Sharm-el-Sheikh ovat myös rantalomakohteita. Matkamme suuntautui kulttuurillisesti kiinnostaviin paikkoihin, kuten Egyptissä Luxoriin ja Kairoon ja Jordaniassa Petran vanhaan kaupunkiin.
Matkustimme yleensä bussilla kulloisestakin satamakaupungista eri turistikohteisiin, ja näkymät bussista olivat monella tapaa mielenkiintoisia ja henkeäsalpaavia. Pikkuhiljaa aloin reissupäivien aikana kiinnittää huomiotani myös kielimaisemaan ja siihen, miten rajusti se saattoikaan muuttua matkan varrella. Satamakaupunkien läpi ajaessa ja niistä poistuttaessa suurin osa ilmoituksista, kylteistä ja mainoksista tienvarsilla olivat arabiankielisiä. Sama toistui pienempien kaupunkien ja kylien kanssa. Jos osa näistä kylteistä olikin tarkoitettu matkaajille/autoilijoille neuvoksi, niin arabiaa osaamattomalle ne valitettavasti olivat täyttä hepreaa.
Toisaalta mitä lähemmäksi isoja kaupunkeja tulimme, sitä enemmän kylteissä ja tienvarsien mainostauluissa alkoi olla englanninkielisiä tuotemerkkejä, sanoja ja ilmaisuja. Mutta silti niissä oli myös huomattavan paljon arabiaa. Oheinen kuva on Kairon keskustasta Niilin länsipuolelta kuvattuna. Se osoittaa selkeästi, miten Kairon kaupunkikuva on paikoitellen hyvinkin tiheästi varustettu mainostauluin, jotka sisältävät useita kieliä. Arabiankieliset taulut on ilmiselvästi kohdennettu paikalliselle populaatiolle, kun taas useaa kieltä sisältävistä saavat ulkomaalaisetkin ehkä jotain irti – joko kielellisen asun tai kuvien perusteella.
Turistikohteissa – sekä kaupunkien nähtävyyksissä että rantalomapaikoissa – olikin sitten aivan toisin. Kaikkialla näkyi kaupustelijoita englanninkielisillä kylteillä varustettuina, kuten oheinen kuva Karnakin temppelin edustalta osoittaa. Huomionarvoista kuvassa on, että englanninkieliset ilmaisut ovat turisteille suunnattuja. Niillä houkutellaan turistit ostamaan mitä erilaisimpia asioita aina kamerojen muistikorteista paikallisten tekemiin käsitöihin.
Kun sitten kuljeskelee kaupungilla kaukana suurimmista nähtävyyksistä, voi törmätä kielellisesti mielenkiintoisiin kauppojen ja palvelujen mainoskyltteihin. Esimerkiksi alla olevassa kuvassa mitä luultavimmin mainostetaan kiinalaista saunaa ja hierontaa kolmella eri kielellä: arabiaksi, englanniksi ja kiinaksi. Kyltin sana sauna on tosin muuttanut muotoaan tutusta suomalaisesta variantista joksikin muuksi tuntemattomammaksi. Sanan merkityksen voi kuitenkin päätellä kontekstista. Kysymys kuuluukin: millainen on kiinalainen ikkunallinen sauna? Kulttuuria tuntemattomalle tämä kyltti ei helpolla avaudu – saati sitten paikan palvelut. Uskaltaako kukaan kokeilla, mitä paikka pitää sisällään? Itse en varmastikaan.
Yllä olevat kuvat valottavat ainakin jollain tapaa sitä kielimaisemaa, jota matkaaja kohtaa kulkiessaan Lähi-idän eri maissa. Kielimaisema muuttaa muotoaan ja saa monenlaisia vivahteita ja merkityksiä siitä riippuen, missä päin maata ja millaisella alueella ollaan.
It’s Happy Hour Again – Jyväskylän keskustan baarinimistön kielimaisemaa
Kun katselee Jyväskylän keskustan baaritarjontaa, vastaan tulee monia mielenkiintoisia nimiä ja nimiyhdistelmiä. Alakaupungilla, ”keskustassa”, on melkein mahdotonta olla joutumatta englannin kielellä itseään kutsuvaan baariin tai yökerhoon. Nopeasti laskettuna tarjontaa on 26 ravintolan verran ja, riippuen laskutavasta, vain noin kahdeksalla tai yhdeksällä on suomenkielinen nimi.
Hätä ei ole tämän näköinen, suomalainen kyllä keksii suuhunsa sopivat käännökset tai lokalisoidut variantit suosikkipaikoistaan. Kukaan ei käy Explosive:ssa vaan Pommissa, siellä on nyt se uusi iso alakertakin. Amarillo ääntyy luontevasti suomalaisittain, eikä ole edes englantia. Poppari on yksi poikkeuksista, samoin Punaniska. Tosin Poppari oli alun perin Jazz Bar, eli Jatsi, ja Punaniska virallisesti vieläkin Red Neck.
Iltaa voi istua Hemmarissa eli Hemingway’s:issa, Mempparissa eli Memhis:issä, Mällissä eli O’Malley’s:issä, Coffarissa eli Coffee House:ssa tai Parsussa eli Parnell’s:issa. Näitä kaikkia – sekä suurinta osaa muitakin englanninkielisiä paikkoja – yhdistää se, että ne ovat ketjuravintoloita. Englannin käyttö ketjutuotteiden nimeämisessä on jo sinänsä hyvin vallitsevaa Suomessa. Ja näistä kaikista kyllä käytetään niiden oikeita nimiäkin lausuttuna osittain, oikein, sinne päin tai ei ollenkaan.
Mielenkiintoisia nimiä ovat myös Ye Old Brick’s Inn, Grand Star Café sekä Shaker. Näitä harvemmin puheessa väännetään, lyhennetään korkeintaan, jolloin ollaan Brick’s:issä ja Grand Star:issa.
Suoraan suomen kielellä voi käydä Soolossa ja Katseessa, Punaisessa lyhdyssä, Hoviraitilla, Matsi Baarissa sekä Annelissa. Annelikin oli tosin aikaisemmin Ale Pub, mikä on sopivasti niin suomea kuin englantia tarkoittaen kuitenkin hieman eri asiaa eri kielellä. Onneksi alakaupungilta löytyy nykyään omaan kieleemme hyvin sovitettu versio edellisestä, Ale pupi. Sen vieressä voi nauttia myös purtavaa Food:issa ja siirtyä jatkoille Passion:iin.
Alakaupungilla ei ole koskaan hiljaista, mutta kyllä yläkaupungiltakin menoa löytyy. Tarjontaa on kuitenkin vähemmän, sekä lähinnä suomalaisella nimistöllä. Vaikka Ylä-Ruth ja Sohwi eivät ole ehkä puhdasta suomea, niin ainakin enemmän suomea kuin alakaupungin loppuillan tanssittajat Inferno, Kharma, Giggling Marlin, London, Freetime tai Night.
Vakiopaine Baari ja Vihreä haltiatar ovat (ylä)kaupungin ehdottomia helmiä, monessakin mielessä. Myös Kampuksella sijaitseva Ilokivi on satojen yliopiston vaihtarien keskuudessakin Ilokivi.
Ainakin tämänhetkisessä Jyväskylän keskustan baarimaisemassa nimenomaan yksityiset ja vaihtoehtoisemmat paikat näyttäisivät käyttävän nimissään suomen kieltä. Tai jos viitteitä muihin kieliin nimistä löytyy, ei englanti ole niissä osana. Esimerkiksi edellä mainitun Vihreän haltiattaren nimi kääntyy sen ikkunoissa myös ranskaksi La fée verte; syy tähän on kuitenkin ennemmin Absintti – joka oli ravintolan alkuajan mainostuote – eikä ehkä niinkään kielipoliittinen kannanotto.
Onneksi baarien nimet eivät kuitenkaan muodosta suurta kielimuuria illasta nauttimisen esteeksi. Tiskillä juomia tilataan niiden yleisillä nimillä baarin nimestä huolimatta: olut, viini, siideri, lonkero, vodka, limsa tai kahvi on helppo pyytää. Joskus vieras kieli voi jopa auttaa tilaamista: esimerkiksi tsekkiläisen Zubr-oluen saa melko varmasti eteensä lausuipa nimen miten tahansa.
What a good place to be
Don’t believe it
‘Cause they speak a different language
And it’s never really happened to me
(It’s happy hour again)
The Housemartins – Happy Hour
Murrehirmuja vai hirmuisasti murteita?
Hämyinen kapakka. Pikkukylä Devonin kreivikunnassa, Englannin lounaiskärjessä. Myöhäinen perjantai-ilta. Minä ja veljeni astumme sisään hilpeästi nauraen. Kapakan nimi on Fish and the Anvil, ja tämä auttamattoman outo yhdistelmä koristaa luonnottoman näköisenä pilapiirroksena oven yläpuolella roikkuvaa kylttiä – tästä näystä johtuu myös naurukohtauksemme. Kävelemme tiskiä kohti uhkuen sitä perisuomalaista itsevarmuutta, josta niin harvoin kuulee puhuttavan. Käännyn baarimikon puoleen, ja koska minut on englanninopiskelijana valittu puhemieheksi sosiaalisissa tilanteissa, tilaan häneltä kaksi tuoppia lageria parhaalla brittiaksentilla, jonka repertuaaristani onnistun kaivamaan.
Baarimikko saa yskäkohtauksen.
Odotan kohteliaana, että hän toipuu, mutta yskimisen loputtua hän vain tuijottaa minua. Esitän uudelleen toiveeni, mutta jälleen hän yskii. Tässä vaiheessa pubin istuimiin juurtuneet, jo vuosikymmenet samaa pistettä tuijottaneet vakioasiakkaat kääntyvät meitä kohti ja mulkoilevat minua ja veljeäni uhkaavasti. Vasta tässä vaiheessa ymmärrän, että baarimikko ei ollutkaan flunssan kourissa.
Hän puhui devonia.
Tämän vain lievästi liioitellun tarinan taustalla piilee kysymys kielen sisäisestä vaihtelusta. Me kaikki tiedämme, että englanti ja saksa, vaikka ovatkin sukulaisia, luokitellaan eri kieliksi. Sama pätee suomeen ja unkariin. Mutta kuinka varmoja voimme olla siitä, että devonin murre on luokiteltavissa erilaiseksi kuin naapurikunnan somersetin murre? Nämä murteen on kuitenkin nimetty täysin mielivaltaisesti, käyttäen hyväksi hallinnollisia kuntarajoja, eikä niinkään kielen rakennetta selvittävää empiiristä dataa. Voi olla, että tarinani baarimikko käyttää puheessaan selvästi Devonissa kuultavaa aksenttia (ääntämismallia) ja että hän käyttää Devonin murteessa tunnistettavia sanoja ja lauserakenteita. Etenkin nämä murrepiirteet toimivat tehokkaina erottajina somersetin ja devonin puhujien välillä, sillä murretutkimukset pystyvät todistamaan, että somersetin ja devonin kieliopeissa ja sanastoissa on yleisesti ottaen selviä eroja.
Mutta eihän asia ole näin yksinkertainen. Ensinnäkin, kuinka käy ihmisille, jotka muuttavat Devonista Somersetiin, Somersetista Devoniin, Cornwallista Devonin kautta Somersetiin tai vaikkapa Lontoosta Devoniin? Entä ihmisille, jotka asuvat näiden kuntien rajoilla? Entä korkeasti koulutetut yksilöt, jotka ovat koko aikuisikänsä puhuneet ja kirjoittaneet huomattavasti enemmän standardienglannilla väritettyä varieteettia? Tätä sekametelisoppaa maustaa vielä se kiistämätön tosiasia, että jokainen ihminen puhuu ainutlaatuisasti. Meillä kaikilla on oma murteemme omine kielioppeineen, sanastoineen ja aksentteineen. Silti on yleisesti hyväksyttävää (ihan jo kielen kuvailun yksinkertaistamisen nimissä!), että kaksi ihmistä puhuu samaa murretta silloin, kun tietyllä abstraktion tasolla heidän puheestaan löytyy yhdistäviä tekijöitä. Painotan tässä abstraktion merkitystä, sillä juuri äskenhän totesin kaikkien ihmisten puheen yksilölliseksi ja ainutlaatuisaksi.
Tämän abstraktiotason määrittäminen on kielentutkijan suurin haaste. Kieli on jatkuvan muutoksen kohteena. Tämän olemme oppineet jo useasta aikaisemmasta ”Kielen kannoilla”-blogin tekstistä. Haastetta lisää se, että tämän alati muuttuvan kielen tulisi jollain tavalla sopeutua alati muuttuvan maailman kuvailuun. Kun tähän käsiteviidakkoon lisätään vielä etenkin englantia kahlitseva standardimurre (Standard English), kohtaamme kielen sisäisessä ympäristössä valtavan määrän jännitettä, jonka ansiosta kielen ja sen murteiden menneisyys on melkoinen mysteeri ja tulevaisuus tuskin tutkittavissa.
Murretutkimus on silti palkitsevaa. VARIENG-tutkimusyksikössä on käynnissä Helsinki Archive of Regional English Speech -projekti (HARES), jossa kuuntelemme ja analysoimme 1970- ja 1980-luvuilla eläneiden ihmisten puhetta. Tarkoituksena on julkaista keväällä 2010 otos tästä arkistosta, joka sisältää Cambridgeshiren kreivikunnan ihmisten arkipuhetta noin 20 tunnin verran. Tämän kokoelman avulla voimme tutkia, miten ihmiset puhuvat erilaisissa tilanteissa ja kuinka heidän kielenkäyttönsä vaihtelee erilaisissa yhteyksissä. Mitä tällaisella tutkimuksella sitten voidaan tehdä? No, ei enempää eikä vähempää kuin raottaa ovea siihen tarkoin varjeltuun maailmaan, josta kulttuurimme kumpuaa: yksittäisen ihmisen arki, tavat ja ajatukset.
Murteiden parissa työskentelevänä olen oppinut yhden tärkeän seikan: kuunteleminen ja sopeutuminen on tärkeintä. Kun astuin Fish and the Anvil -kapakkaan, minun kohtalokas virheeni oli, että akateeminen puheenparteni oli hyvin kaukana siitä todellisuudesta, mikä englantilaisessa puheyhteisössä oikeasti vallitsee. Odotin, että baarimikko olisi meistä kahdesta se, joka tekee puheessaan myönnytyksen. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä ”asiakas on aina oikeassa” ei näyttäisi pätevän vuorovaikutuksessa Fish and the Anvilin baarimikon ja suomalaisen pojanklopin välillä. Olen tästä kiitollinen, sillä baarimikko osoitti murrepuheellaan, että verbaalista itsenäisyydestä ei tingitä.
You are our relative!!!
This is a sentence that almost always pops up in the flow of a conversation whenever it turns out that I am a foreigner, more precisely, a Hungarian in Finland. That I am from another country is very easy to presume since the common language is English. I have to admit that no conversation takes place without the following exchange:
-So where are you from then?
-Hungary.
-Hungary?????!!!! Oh, then you are our relative!!!
And as the talk progresses, we get more and more into language matters. There are two options as to how our conversation will continue:
Option A – when the conversation partner is a Finn
… we really try to find out something in common. We think hard, maybe spend long minutes with brainstorming and finally we end up with the following four words[1]:
kala – hal veri – vér kesi – kéz vesi – víz
Clearly, that’s not much at all, especially if we are really relatives … (Nowadays some time is saved while brainstorming since I already have these four words in mind — just in case … ). Since we do not want to give up, we continue thinking. Suddenly, something comes to my mind, a memory that happened during my very first stay in Finland. I was sitting on a bus, travelling somewhere and looking out of the window. All at once, my attention was distracted from the beauties of the landscape to a conversation somewhere on the other side of the bus. To a conversation that made me smile although I could not figure out what the people were saying – but it sounded as if they were Hungarians, or at least talking in Hungarian. Because I wanted to find out, I moved closer and closer; when I was close enough (i.e. within hearing distance) I was “shocked”. No, they were neither Hungarians (or who knows?) nor were they talking in Hungarian. The language they used was Finnish, but it really sounded like Hungarian from a distance. So that was the moment when I realised that there is one more thing in common between Finnish and Hungarian and it is their rhythm.
When I tell this story, everybody involved in the conversation is relieved since we have a little bit more in common than just four words. (Something more on “related words” can be read under http://homepage.univie.ac.at/johanna.laakso/Hki/f-h-ety.html)
Option B – when the conversation partner is not a Finn (because the Finnish partner has already departed)
… it is always taken for granted by the other party that if Finnish and Hungarian are related languages, then it must be really easy for me to understand Finnish, and it might be also very easy to learn the language. Unfortunately, I have to free them of that misconception. No, I do not understand Finnish just because my mother tongue is Hungarian, and it is also very difficult for me to learn it. It might well be that these two languages are the only related languages whose learning is not facilitated by being a speaker of the other one, as is the case with, for instance, Germanic and Romance languages.
And what is the situation in Hungary in this question? Frankly, I have no personal experience, but I have met somebody who had an interesting story which had happened a few years before the Iron Curtain was lifted. That time there were all sorts of restrictions on foreigners who wanted to visit the country, especially from “Capitalist” ones. But a big exception was always made for Finns. The Hungarians welcomed these far-flung “relatives” with open arms and without lots of red tape. For this reason one sometimes saw Volvos with Finnish number plates sharing the streets with the Hungarian Trabants and Wartburgs. There is, of course, doubt how much they actually understood from each other’s language.
Interestingly, a couple of weeks ago I started a conversation with a Hungarian friend of mine on the topic. He remembered that there is a sentence that is the same (i.e. mutually understandable) not only in Finnish and Hungarian but in Estonian as well. The sentence reads:
Finnish: Elävä kala ui veden alla.
Hungarian: Eleven hal úszik a víz alatt.
Estonian: Elav kala ujub vee all.
(Source: http://www.mari.ee/eng/articles/soc/2005/12/01.htm)
So thanks to my friend and to the website he gave me to consult, I have managed to extend my “Finnish-Hungarian repertoire” in preparation for the next time I am involved in a conversation about the relationship between the two languages.
Epilogue
This text is by no means a scientific one; it only shows some experiences as a language user of both languages.
Here I also wish to express my gratitude to Diana Metzner for her valuable contribution.
[1] I exclude those words here that have the same orthography but carry different meanings, like isi = daddy (Fin) vs. school (Hun, coll.), hinta = price (Fin) vs. a swing (Hun) or kuka = who? (Fin) vs. rubbish/dust bin (Hun).
Plussauksen pronominit
Juuri päättyneen äitiyslomani ja hoitovapaani kokemukset ovat vielä kovasti mielessäni, enkä saata olla jakamatta jotain kieleen liittyviä havaintojani. Äiti-lapsitoiminnan aloitettuani korvaani pisti äitien tapa puhua lapsestaan monikossa. Nyt en tarkoita lapsikatraan äitejä joille he on luonnollinen valinta heidän kertoessaan jälkikasvustaan. Sen sijaan esikoisvauvojen äideillä tuntuu olevan tapa puhua ainokaisestaan me-muodossa. En tiedä onko tämä vain äitien vai myös isien tai ylipään hoivaajien kielellinen tyyli; omat huomioni rajoittuvat äiti-lapsisuhteeseen. Mistä oikein on kyse?
Me konttaamme! Onnea, kai? Joku nimittäin taisi taantua, vaikka toinen kehittyy. Ei kiitos, emme halua keinua, keinukaa te vaan. No tuossa on tuo painoraja joten en taida… Me ei oikein tykätä puurosta. Aikuinen ihminen, miksi ihmeessä sitten syöt sitä? Vauvamaailmaa tuntemattomista tapa saattaa kuulostaa hämmentävältä, ja itsekin oudoksuin sitä – kunnes huomasin sen hiipineen omaankin puheeseeni – nimenomaan meillä oli yksivuotissynttärit!
Onko kyseessä me-hengen nostatus, perheen yhteenhitsaaminen? Kokevatko äidit niin suurta ylpeyttä lapsestaan että haluavat omia osan tämän toimijuudesta itselleen? Vai onko taustalla pelko epäuskottavuudesta tai muita rajoituksia paljastaa omia mielipiteitään, joita kollektiivin käyttö sitten auttaa hälventämään? Tapa saattaa osaltaan liittyä siihen, että neuvolassa ja vauvanhoito-oppaissa ohjeistetaan vanhempia kielentämään toimintaa ja siihen liittyviä tunteita vauvalle (esim. Nyt sinua kiukuttaa mutta meidän täytyy pukea.)
Joskushan monikon ensimmäinen persoona todella kätkee sisäänsä sekä vauvan että vanhemman, esimerkiksi koomisen yleinen me myöhästymme, jolloin me-pronominin käyttö on luonnollinen, odotettavissa oleva valinta. Meillä nukutaan vielä saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa viittaukselta vauvaan, mutta saattaa itse asiassa hyvinkin tarkoittaa että esikoisen vanhempi nauttii lapsen päiväunien bonuksesta, eli nukkuu itsekin (tai nukkui kunnes heräsi kännykän räminään). Vastaavasti ei meillä nukuta on usein otettava varsin kirjaimellisesti: kun pieni ei nuku, ei nuku kukaan muukaan.
Parisuhteessa minusta ja hänestä tulee me; joskus meistä tulee kaks plus hänen saapuessa; uusi me näyttää viittaavan vanhempaan ja vauvaan toisen vanhemman joutuessa (hetkeksi) kolmanneksi pyöräksi. Entä kun vauva kasvaa lapseksi, koululaiseksi, murrosikäiseksi – muuttuvatko puhetavat? Vauva elää symbioosissa äidin kanssa jo ennen synnytystä ja pitkään sen jälkeenkin. Fyysinen irtautuminen äidistä alkaa rintaruokinnan vähetessä, vaikka äidin merkitys pysyykin vielä pitkään erittäin suurena. Huomaan kuitenkin jo yksivuotiaan tyttäreni tarvitsevan minua huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, samalla kun itse koen vaikeaksi irrottaa otetta ”vauvastani”. Kuka elikään symbioosissa ja kenen on aika harjoitella irtautumista?
“Total combat, total, voima total, voima, voima total step, step…”
Olet ehkä törmännyt vastaavanlaiseen termiviidakkoon aloittaessasi syksyn uutta kuntoilulajia? Otsikko kuvaa yhtä niistä tavoista, joilla englanti näkyy Suomessa: englanninkielisiä sanoja käytetään joko yksinomaan tai sekaisin suomen kanssa (Leppänen, et al. tulossa). Tämäntyyppinen kielenkäyttö voi olla joillekin tavallista (esimerkiksi insinöörit voivat käyttää englanninkielisiä teknisiä termejä puhuessaan työasioista suomeksi), mutta toisille ongelmallista ja hämmentävää.
Olen huomannut, että kuntoilumaailma on yksi kielellisesti mielenkiintoinen ympäristö, missä englantia näkyy erityisesti tuntikuvauksissa. On olemassa sekä bodypumpia että bodycombatia, pulsea, circuitia ja fitnessiä. Muutettuani vuosia sitten pieneltä paikkakunnalta isompaan kaupunkiin ja liityttyäni erääseen kuntoklubiin muistan ihmetelleeni mitähän nuo tunnit mahtavat olla. Olin nimittäin tottunut käymään sennimisillä tunneilla kuten lihaskuntojumppa tai niska-hartia-jumppa. Nimistä saa käsityksen mitä tunneilla tehdään ja näin niille on helppo osallistua.
Eräs ystäväni oli äskettäin vastaavanlaisessa tilanteessa Facebookin statuspäivityksen perusteella, jossa luki: “Total combat, total, voima total, voima, voima total step, step… WTF!? Total confusion in my opinion!” Hän oli sanojensa mukaisesti ihan ihmeissään (mielenkiintoista on myös se, kuinka hän kuvaa hämmästystä nimenomaan englanniksi). Kuntoilupalvelujen käyttäjän näkökulmasta kielten sekoittaminen, tai sotkeminen ystävääni lainatakseni, voi herättää monenlaisia tunteita ja jos et tunne kielenkäytön tapoja, niin et välttämättä ymmärrä mitä asioilla tarkoitetaan. Ensimmäistä kertaa jumppalistaa lukiessa ystävälläni oli vaikea tietää mitä kukin tunti piti sisällään, koska nimet ovat niin samankaltaisia ja tiettyjen sanojen, kuten total, merkitystä ei selitetä missään. Miksi nimessä pitää olla total? Mitä sillä haetaan?
Toisaalta erikielisten resurssien sekoittaminen voi joissakin tilanteissa olla niin luontevaa ja normaalia, ettei siihen kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Työelämän kielenkäytön tapoihin sosiaalistuminen on väistämätöntä, mutta kuntoilussa meillä on usein vara valita tuntien ja kuntosalien välillä. Työpaikkaa tuskin vaihdat, jos kohtaat liudan laitteiden englanninkielisiä nimiä tai kuulet työtoveriesi puhuvan pulpperin poistosta etkä heti opi mitä nämä tarkoittavat.
Olisikin mielenkiintoista tietää, miten kuntoklubit perustelevat tuntikuvauksiensa nimet, sillä luulisi, että joku perustelu on taustalla? Tästähän voisi olla jopa hyötyä, sillä kuntosalit tai jotkut liikuntatunnit voivat hyvinkin menettää potentiaalisia asiakkaitaan sen takia, että termiviidakossa on vaikea löytää oikeata tietä siihen itselle sopivaan kuntoilumuotoon, tai kynnys osallistua total combatiin on liian korkea. Vai halutaanko kielenkäytöllä kohdistaa palvelut tietylle asiakasryhmälle? Kun asiaa pohtii tarkemmin, voi kielenkäytöllä nähdä erilaisia, myös taloudellisia, seurauksia (sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä).
LÄHTEET: Leppänen, Sirpa, Anne Pitkänen-Huhta, Tarja Nikula, Samu Kytölä, Timo Törmäkangas, Kari Nissinen, Leila Kääntä, Tiina Virkkula, Mikko Laitinen, Päivi Pahta, Heidi Koskela, Salla Lähdesmäki & Henna Jousmäki (tulossa). Kansallinen kyselytutkimus englannnin kielestä Suomessa: käyttö, merkitys ja asenteet. Jyväskylä Studies in Humanities.
Broadcasting a nexus point: late night radio.
“Good evening everyone, you’re in the right place at the right time. This is Coast to Coast AM. Coming at you, blasting out of the Mojave Desert like a sirocco, blazing across the land, into your town, into your home, slamming into your radio like a supercharged nano particle of dark energy. You’ve arrived at a nexus point, a crossroads of shadow and light, a phantasmic oracle market place of ideas and blasphemies, grand melting pot of cultures and subcultures, from the benign to the bizarre, all on the same path searching for breadcrumbs of cosmic understanding and hoping we’ll be able to follow the trail back to where we started. Greetings from the boldest, bawdiest most outrageous city in the world, the planetary capital of sun, fun, sin, sex and secrets, my not so humble hometown, Las Vegas, Nevada. My name is George Knapp, your occasional host, your designated driver of the airwaves, and moderator of tonight’s upcoming cacophony of conversation. Glad to be with you once again.” (Sunday, August 23rd, 2009)
This is a live, spoken introduction to a radio program I listen to when sleep eludes me and I lay awake late at night. Back in Canada, I would tune in to a local channel on my clock radio and allow myself to be carried away by words. This live American late night talk radio program, Coast to Coast AM is picked up by affiliates in the US, Canada, Guam and the Virgin Islands, airing nightly. It covers a vast array of topics including the paranormal, unusual science and technology, unexplained phenomena, and conspiracy theories. The format features bizarre news, interviews with guests followed by calls from listeners with questions and stories related to the featured topic.
I never cease to be amazed by the way in which the nightly hosts navigate the fine line between belief and disbelief, and the way in which they manage interactions constructed around producing credibility. Looking at one of these interactions will be topic of my next blog entry. But for now, I just wanted to share this introduction and think about the way this language creates a safe space for disclosure of what most people would find unbelievable. The show positions itself outside of what it refers to as “mainstream media” and in doing so, needs to create a separate space. This introduction also creates a very vivid image of what radio is, but particularly, of what radio once was.
The language, imagery and delivery of this introduction pushes this bit of speech into the realm of performance. Each time Art Knapp delivers this introduction it varies; in pitch, in rhythm, some parts are left out, some parts are altered, and the last line is always personalized. While addressing a vast and varied audience spread across a continent, the broadcaster explicitly and directly singles out “you” the listener in a familiar manner. The audience is personified as one being – united by a desire to seek “cosmic understanding”. There are two authors here as marked by an early reference to the institutional host (Coast to Coast AM) but there is also the later and more personal introduction to the broadcaster and the place of broadcast (this program is broadcast with several hosts who reside in different parts of the U.S. and the original host occasionally broadcasts from Manila, Philippines). The program is described as “blasting out of the Mojave desert” (of Nevada) “like a sirocco” (a wind of great speed originating in the Sahara desert of Northern Africa). While this program enters the homes across a continent, the introduction both personalizes it and localizes it.
There is so much I could say about this example, however classroom interaction is my area of research, not broadcast talk, so I will leave this for the experts. I would like to draw one comparison however, to a better known program which also employed a similar kind of introduction: The Twilight Zone. While the opening to this classic television series changed from season to season, according to Jeffrey Sconce, it “evoke[d] a sense of suspension, a ‘betwixt and between’ liminality that cast the program (and its viewers) as occupying an ‘elsewhere’ or even a ‘nowhere’”(Sconce 2000, 133). This objective is echoed in this introduction to Coast to Coast AM. Instead of “moving into a land of shadow and substance” one is arriving “at a crossroads of shadow and light,” an “oracle market place of ideas and blasphemies”. The language used here indexes the topic matter of the program, from “dark energy,” a hypothetical kind of energy, to “phantasmic oracles”. What will follow in the hours to come will be distinctive from other talk radio programs and will employ unique terminology and discursive strategies for constructing convincing and realistic accounts. While The Twilight Zone took over the senses in a way that only early television purported to, this present day radio program is an updated attempt at this; a live program reaching those who are nocturnal, a voice in the darkness where the realm of the possible expands.
In fact, the introduction to the Twilight Zone was so effective, that it hasn’t been forgotten although the original series ended in 1964. To this day, “twilight zone” is a term used to describe a state of being where one is lost or not present in reality or a particular place or situation which is considered bizarre.
“You unlock this door with the key of imagination, beyond it is another dimension, a dimension of sound, a dimension of sight, a dimension of mind. You are moving into a land of both shadow and substance, of things and ideas. You’ve just crossed over into The Twilight Zone”. (Rod Serling, 1964, 4th season)
Reference:
Sconce, J. 2000. Haunted media: Electronic presence from telegraphy to television. London: Duke University Press.
Just let your soul be your speakerbox…
Maailman ensimmäinen viittomakielinen rap-artisti Signmark sai Vuoden kieliteko 2009 –palkinnon Suomen kieltenopettajien liitolta (SUKOL ry) viime viikonloppuna. Palkinto meni mielestäni täysin oikeaan osoitteeseen. Signmark todella yhdistää kuuroja ja kuulevia ja tekee sen mielestäni juuri sopivalla areenalla, nuorisopopulaarikulttuurissa. Tämä näkyi myös Suomen viimevuotisissa Euroviisu-karsinnoissa, joissa otsikossa esiintyvä kappale tuli täpärästi toiseksi äänestyksessä. Olisi ollut historiallista saada Signmark Suomen edustajaksi.
Signmark esiintyi viime keväänä Jyväskylässä järjestetyissä Sencity-bileissä. Tapahtuman tarkoituksena on rikkoa rajoja kuurojen ja kuulevien väliltä. Kuurojen ja kuulevien kommunikaatiota oli helpotettu mm. tarjoamalla baaritiskeillä kyniä ja paperia. Tapahtumassa musiikin pystyi paitsi kuulemaan, myös aistimaan bassotaajuuksien mukaan värähtelevällä tanssilattialla. Lisäksi musiikin pystyi näkemään ja haistamaan, sillä tapahtumassa Video Jockeyt visualisoivat musiikin videoinstallaatioilla ja Aroma Jockeyt huolehtivat musiikkiin sopivasta tuoksumaailmasta. Ei siis mikään aivan tavallinen klubikokemus! Siinä ympäristössä tunsin, ettei minulla ollut ’ääntä’ (voice). En ymmärtänyt, mitä läppää Signmark heitti yleisölle, koska kaikkea ei tulkattu kuuleville. Kerrankin minä olin vähemmistössä. Kerrankin minä en ymmärtänyt, mitä ympärillä puhuttiin. Se oli paljon ajatuksia herättänyt kokemus ja myös kulttuurishokki, mutta positiivinen sellainen.
Signmark on yksi johtavista hahmoista, joka ajaa kuurojen oikeuksia tulla tunnustetuksi kielivähemmistönä, jolla on oma kieli, kulttuuri ja historia. Musiikkinsa kautta hän välittää sanomaa, jonka mukaan musiikin kokeminen ja ymmärtäminen on kokonaisvaltainen ilmiö, jonka voi aistia useammallakin aistilla kuin vain yhdellä.
Ayo I live in the rhythm and it lives in me
Always one with the beat, breaking the boundaries
As long as the beat kicks, it’s all fine
I’m feeling the vibe from the bassline
Kadonneen aarteen metsästys
Heinäkuussa löytynyt ja syyskuun lopulla yleisönkin tietoon tullut ns. Staffordshiren aarre on sävähdyttänyt erityisesti Englannin arkeologipiirejä. Kyseessä on anglosaksinen kulta- ja hopea-aarre, joka on peräisin todennäköisesti seitsemänneltä vuosisadalta tai viimeistään kahdeksannen vuosisadan alusta mutta jossa osa aineistosta saattaa olla vieläkin varhaisempaa. Aarteen suuruus eli runsaat viisi kiloa kultaa ja 2,5 kiloa hopeaa, tämänhetkisten tietojen mukaan 1381 esinettä, mahdollisesti vielä enemmänkin, on luonnollisesti jo heti herättänyt maallikon uteliaisuutta ja innostusta, ja siitä on raportoitu jopa suomalaisissa sanomalehdissä. Asiantuntijoiden mukaan aineellisten arvojen lisäksi löytö johtaa aivan uusiin käsityksiin varhaisen keskiajan Englannista. Mikä tekee sitten löydöstä niin poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja arvokkaan?
Staffordshiren aarretta tutkailtaessa luontevaksi vertailukohteeksi nousee viime vuosisadalla tehdyt Sutton Hoon kaivaukset ja löydöt. Itä-Angliassa sijaitseva Sutton Hoon alue on hauta-alue, jossa on useita hautakumpuja ja erityistä kiinnostusta herättänyt venehauta, joka on todennäköisesti ollut kuninkaan viimeinen leposija. Tässä haudassa on ollut useita kultaesineitä, jotka liittyvät sekä pakanallisiin aikoihin että kristilliseen perinteeseen. On arveltu, että hauta on voinut olla 620-luvulla kuolleen kuningas Redwaldin, joka oli varhain omaksunut kristinuskon mutta joka kuitenkin vielä hyväksyi monet pakanallisetkin käytänteet. Tästä puhuu myös Beda tunnetussa kirkkohistoriassaan (erityisesti luvuissa II.15 sekä III.18).
Miten sitten Staffordshiren löytö eroaa Sutton Hoosta? Ensimmäinen merkittävä ero on maantieteellinen. Suuri osa aikaisemmista aarteista on löydetty Englannin itä- ja kaakkoisosista, kun taas Staffordshire sijaitsee Keskimaalla ja vie historiassa anglosaksisen Mercian kuningaskunnan nousu- ja valtakauteen. Mercia oli sotilaallisesti vahva ja pyrki laajentamaan aluettaan juuri seitsemännellä vuosisadalla ja sen jälkeen. Kyseessä ei ole myöskään hauta vaan nähtävästi sotasaaliin kätkö, jonka esineitä oli mahdollisesti turmeltu ainakin osittain jo niitä kätkettäessä. Kenen kätköstä on kyse ja millaisissa oloissa se oli tehty, on vielä mahdoton sanoa; myöskään ei ole vielä varmuutta siitä, ovatko saaliit yhdestä vai useammasta taistelusta ja miksi esineet on kätketty. Kullan runsaus on myös huomionarvoista, koska myöhemmissä löydöissä hopeiset esineet ovat tavallisimpia. Esineet ovat voittopuolisesti sodankäyntiin liittyviä, kun taas Sutton Hoossa kristilliset elementit ovat vahvasti esillä. Staffordshiren löydössä ei ole myöskään mitään naisten koruihin tai vaatetukseen liittyvää, vaan kaikki esineet kuuluvat miehiseen sodankäyntiin. Vaikuttaa myös siltä, että esineet on huolellisesti valittu eivätkä ole sattumanvaraisesti joutuneet samaan kätköön. Tutkijoiden alustavien arvioiden mukaan esineet saattavat erityisesti mercialaisen (kulta)sepäntaidon aivan uuteen valoon ja lisäävät tietämystä kontakteista niin Englannin eri osien kuin Euroopan muidenkin alueiden välillä.
Staffordshiren löydön esineistöstä erittäin suuri osa liittyy miekkoihin. Joukossa on 84 kultaista miekan kahvan ponnen päätä ja lisäksi noin kaksisataa miekan kahvan päällyksen ja renkaan palasta. Osa näistä on koristeltu granaatein. Lisäksi niihin on taottu toisiinsa kietoutuneitten eläinten kuvia, joista erityisesti kaksi käärmettä on ainutlaatuisia. Miekan kahvat olivat yleisiä sotasaaliita, joita säilytettiin senkin jälkeen, kun terät otettiin uusiokäyttöön. Kahvan taidokasta koristelua kuvataan mm. Beowulf –runoelmassa, jossa Beowulf tuo hurjalta sukellusretkeltään Grendelin pään sekä kahvan upeasta miekasta, jonka terä suli Grendelin myrkyllisestä ja kuumasta verestä:
Ða wæs gylden hilt gamelum rince,
harum hildfruman on hand gyfen,
enta ærgeweorc; hit on æht gehwearf
æfter deofla hryre Denigea frean,
wundorsmiþa geweorc;
…
Hroðgar maðelode – hylt sceawode,
ealde lafe, on ðæm wæs or written
fyrngewinnes, syðþan flod ofsloh,
gifen geotende giganta cyn,
frecne geferdon; þæt wæs fremde þeod
ecean Dryhtne;
…
Swa wæs on ðæm scennum sciran goldes
þurh runstafas rihte gemearcod,
geseted ond gesæd, hwam þæt sweord geworht,
irena cyst æarest wære,
wreoþenhilt ond wyrmfah.
(Beowulf 1677-81; 1687-92; 1694-98)
(“Hän ojensi kuninkaalle kultaisen kahvan,
harmajahapsisen sotijalon käteen
jatulien ikimiekan. Ihmeseppojen taos
päätyi aarrekaluksi daanien herralle
perkeleitten kuoltua.
…
Hrothgar puhui katsellen kahvaa,
ikivanhaa perintökalua. Siihen oli kaiverrettu
muinainen mullistus: kuinka vedenpaisumus
velloen hukutti jättiläisten rodun.
Niiden kävi huonosti: ne poikkesivat pois
ikuisesta Luojasta
…
Kahvassa luki kultaisin heloihin
virheettömin riimuin korukaiverrettuna,
kenelle valiorauta oli alunperin taottu,
väkikahva väännetty, kuvioitu käärmein
loistava lape.”
Suomennos Osmo Pekonen ja Clive Tolley)
Erityistä mielenkiintoa kielentutkijalle tuo luonnollisesti esineistö, jossa on tekstiä, ja siitäkin löytyy ainakin yksi esimerkki Staffordshiren aarteesta. Kultaisessa liuskassa on molemmin puolin latinankielistä tekstiä, jonka tutkijat ovat tulkinneet joitakin virheitäkin sisältäväksi lainaukseksi Vulgatan neljännestä Mooseksen kirjasta (10: 35): surge d[omi]ne [et] disepentur inimici tui et fugent qui oderunt te a facie tua (’Ja kun arkki lähti liikkeelle, niin Mooses lausui: “Nouse, Herra, hajaantukoot sinun vihollisesi, ja sinun vihamiehesi paetkoot sinua”.’) Kuluvalla viikolla ilmestyneessä aarteen hieman aikaista yksityiskohtaisemmassa esittelyssä ja tulkinnassa tutkijat pohdiskelevat tekstiä sisältävän esineen ikää ja näyttävät vielä tässä vaiheessa olevan varovaisia arvioissaan. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että nimenomaan tämä esine kuuluu myöhäisimpiin, joskin ajoituksen haarukka osuu hyvinkin väljästi 7:nnen ja 9:nnen vuosisadan välille. Avoimet pääteviivalliset serif-kirjaimet ovat tekstissä erityisen silmiinpistäviä.
Staffordshiren aarre herättää tutkijoissa vielä useita kysymyksiä ja tarjoaa ratkaisemattomia ongelmia. Miksi se kaivettiin maahan ja milloin? Oliko tarkoitus vain saattaa aarteet turvaan, vai oliko kyseessä jonkinlainen rituaali? Houkuttelevaa on luonnollisesti ajatella, että tämä löytö innostaa etsimään Keskimaalta lisää vastaavanlaisia, ja näin saamme ehkä vielä lähivuosina uutta tietoa anglosaksien elämästä, sodasta ja rauhasta, taiteesta ja muustakin kulttuurista.
Aarteen tämänhetkisestä tulkinnasta löytyy lisätietoa myös osoitteesta: http://www.staffordshirehoard.org.uk/interview/
Ranskan englannin valloituksesta
Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.
Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.
Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.
Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.
”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”
”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”
Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”
”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”
Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.
”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”
Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.
Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.
Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:
– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?
Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.
Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:
- En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.
- Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.
En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.
Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.
- Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.
Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.
- Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.
Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.
Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?
