Jaakko-kuninkaan raamatunkäännöksen ilmestymisestä 400 vuotta
Tänä vuonna on kulunut 400 vuotta siitä, kun kaikista raamatun englanninnoksista tunnetuin, King James Bible (KJB) julkaistiin. Käännöksen alkuunpanija oli kuningas Jaakko I, joka heinäkuussa 1604 ilmoitti nimittäneensä 54 oppinutta kääntämään raamatun. Työ aloitettiin 1607 ja vuonna 1611 käännös, joka tunnetaan myös nimellä Authorized Version, ilmestyi H. Barkerin painosta.
KJB:n kanssa kilpaili aluksi melko pitkään kalvinistisesti painottunut Geneva Bible (1560). Sen jälkeen, kun tästä käännöksestä oli ilmestynyt viimeinen painos 1644, KJB:llä ei enää ollut varsinaisia kilpailijoita. Se hallitsi suvereenisti aina 1800-luvun lopulle, jolloin 1881-85 siitä ilmestyi ns. Revised Version joka perustui ajantasaiseen tekstikritiikkiin.
Kääntäjät jakautuivat työryhmiin: niinpä esimerkiksi Cambridgessä oli kaksi työryhmää. Niistä ”The First Cambridge Company” vastasi osittain Vanhan testamentin kääntämisestä, mm. Saarnaajan kirjasta. KJB:n kääntäjät eivät alkaneet työtään tyhjältä pöydältä: he käyttivät aiemmin, lähinnä 1500-luvulla, laadittuja käännöksiä hyväkseen. Tärkeimmiksi lähteiksi nousivat Tyndalen ja Coverdalen käännökset, Geneva Bible ja Geneva New Testament.
Näyte KJB:sta, vaikka lyhytkin, on paikallaan. Täksi valikoitui satunnaisotoksena katkelma Saarnaajan kirjasta, luvun 12 jakeet 11 ja 12. Oikeinkirjoitusasu on alkuperäislaitoksesta. Vertailun vuoksi annan samat jakeet suomalaisesta raamatunkäännöksestä vuodelta 1992:
11 The wordes of the wise are as goads, and as nailes fastened by the masters of assemblies, which are giuen from one shepheard. 12 And further, by these, my sonne, be admonished: of making many bookes there is no end; and much study is a wearinesse of the flesh. [Sanaan study liittyy marginaalikommentti "Or, reading"]
11 Viisaiden sanat ovat teräviä kuin häränajajan piikki, mietelauselmat kuin lujia nauloja. Nämä sanat ovat kaikki saman paimenen antamia. 12 Ja vielä: Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin.
KJB ja suomalainen käännös poikkeavat jakeessa 11 kiinnostavalla tavalla toisistaan. Tämän eron selvittämiseksi tarvitsin heprean tuntijan ja eksegeetin, tutkija Anssi Voitilan, apua. Hänen mukaansa eri tavoin käännetty kohta on sanatarkasti käännettynä ”ja niin kuin paikoilleen lyödyt naulat [ovat] mietelauseiden kokoelmat”. KJB:n kääntäjät päätyivät henkilöagenttitulkintaan by masters of assemblies vaikka hepreassa ei ole mitään agenttiin viittaavaa; Voitilan mukaan useat nykykommentaattorit ovatkin päätyneet siihen, että kyse ei ole henkilöityneistä ’mietelauselmien kokoelmien herroista’ vaan yksinkertaisesti ’mietelauseiden kokoelmista’.
Lähtökielten tulkitsemisessa KJB:n kääntäjien työ jätti toivomisen varaa; he eivät lähdemateriaalin puutteen vuoksi voineet soveltaa heprean- ja kreikankielisiin teksteihin sellaisia tekstikriittisiä menetelmiä, jotka nykyeksegeeteillä on käytössään.
Sen sijaan se englannin kieli, jota Jaakko-kuninkaan asettamat kääntäjät tuottivat, on saanut runsaasti kiitosta osakseen. Tuntuu siltä, että he ovat pitkälle miettineet sitä, miltä käännös kuulostaa ääneen luettuna ja toisaalta sitä, millaista sitä on lukea ääneen. Heidän iskevässä mutta samalla täyteläisessä varhaisuusenglannissaan on samaa auraalista herkkyyttä kuin Thomas Cranmerin muotoilemissa Book of Common Prayerin rukouksissa. Haastattelin Reverend Tuomas Mäkipäätä Suomen anglikaanisesta kirkosta; hän kertoi minulle, että kirkon käyttämistä auktorisoiduista raamatunkäännöksistä juuri KJB soveltuu parhaiten kirkkoakustiikkaan.
King James Bible on ollut käytössä niin kauan, että sen kieli on jättänyt runsaat ja pysyvät jäljet englannin kielikuvastoon. Onkohan yllä lainatuissa kahdessa jakeessa ilmaisuja, jotka elävät edelleen myös uskonnollisten kontekstien ulkopuolella? On ihan pakko mennä Internet-sivustoille.
Heti löytyi korttipeli, jonka nimenä on Words of the Wise. On täysin mahdollista, että pelin laatijat olivat saaneet sille nimen jakeen 11 alusta, mutta varmaksi yhteyttä ei voi todistaa. Jakeen 12 lause ”of making many books there is no end” sen sijaan tarjoaa varmoja esimerkkejä. Tässä kaksi:
Elizabeth Barrett Browning aloittaa vuonna 1857 ilmestyneen runonsa Aurora Leigh seuraavasti:
Of writing many books there is no end;
Willard Spiegelmanin 2008 ilmestynyt artikkeli The Yale Review’ssa taas käynnistyy seuraavalla virkkeellä:
Of making many books about other books there is no end
Kumpaankin sitaattiin liittyy kiinnostava piirre, joka kertoo sitaatin kieleen kotiutumisen asteesta. Elizabeth Knowlesin mukaan käy usein niin, että kun jokin sitaatti tai fraasi vakiintuu kieleen, sen avainsanat säilyvät alkuperäisessä muodossaan mutta sitaatti voi muilta osiltaan varioida. Browningilla vain yksi sana, making, korvautuu toisella, Spiegelmanilla taas muuten tarkan sitaatin keskelle tunkee adverbiaalilauseke about other books.
Mikä sitten on oma kosketuspintani KJB:hen? Intensiivisin työskentelyni KJB:n parissa ajoittuu vuoden 1986 syyslukukaudelle, jolloin pidin Helsingin yliopiston englannin kielen laitoksella kurssin tästä käännöksestä. En päästänyt opiskelijoitani helpolla mutta opin samalla itse erittäin paljon KJB:n kielestä, sen syntaksista, sanastosta ja taustasta. Nykyisin KJB:n tekstit tulevat minua lähinnä vastaan monissa vokaaliteoksissa, joita mielelläni laulan tai kuuntelen: näitä ovat esimerkiksi Purcellin anthemit, Händelin Messias tai suomalaisen Bengt Johanssonin Two Extracts from the Song of Solomon. On aivan ilmeistä, että vuosisatojen aikana syntyneet KJB:hen pohjautuvat vokaaliteokset ovat merkittävästi vaikuttaneet tämän käännöksen säilymiseen ihmisten kielenmaisemassa, myös sellaisten ihmisten, jotka eivät puhu englantia äidinkielenään. Säilymistä edistää myös se, että KJB on edelleen käytössä yhtenä anglikaanisen kirkon raamatunkäännöksenä.
”Of making Bible translations there is no end”, voisin Saarnaajaa mukaillen varsin totuudenmukaisesti väittää. Kuitenkin vain melko harvat versiot nousevat ikoneiksi monien käännösten joukosta. Näitä ”suuria” käännöksiä ovat Septuaginta, Vulgata, die Lutherbibel ja ehdottomasti myös Jaakko-kuninkaan käännös.
Crystal, David. 2010. Begat: The King James Bible and the English Language. Oxford: Oxford University Press.
Knowles, Elizabeth. 2011. “Chaos and old night: A case study in quotation usage”, ss. 91-107 teoksessa Olga Timofeeva ja Tanja Säily (toim.), Words in Dictionaries and History. Essays in honour of R. W. McConchie. Amsterdam/Philadelphia: Benjamins.
Mustanoja, T. F. (toim.) 1963. Outlines of the History of the English Bible, Being the Introduction to the “Guide to Manuscripts and Printed Books Exhibited in Celebration of the Authorized Version: British Museum Bible Exhibition 1911. Abridged for the use of the students at the University of Helsinki. Helsinki: Helsingin yliopisto.
Opfell, Olga. 1982. The King James Bible Translators. Jefferson & London: McFarland.
Partridge, A. C. 1973. English Bible Translation. London: Deutsch.
Kotiopettajattaren tarina
Tässä blogissakin on usein viitattu kielen vaihteluun ja muutokseen yleisellä tasolla, puhuttu siitä mitä kielessä keskimäärin tapahtuu, mikä on yleistä ja mikä harvinaisempaa. Tulokset usein pohjautuvat tekstikorpusten käyttöön: korpus on tietyillä periaatteilla valikoitu kokoelma tekstejä elektronisessa muodossa. Silloin on helppo tehdä hakuja erilaisista kielen piirteistä, ja todeta mikä on jollekin kielimuodolle tyypillistä ja mikä taas ei.
Joskus on kuitenkin myös yksittäisiä kielenkäyttäjiä, puhujia tai kirjoittajia, jotka poikkeavat muista ja joiden teksti auttaa meitä oivaltamaan jotain erityistä kielestä. Nämä yksilöt voivat olla vaikutusvaltaisia koska ovat kuuluisia, tai syystä tai toisesta olla kielenmuutoksen edelläkulkijoita. On kuitenkin myös yksilöitä, joiden elämä on varsin anonyymiä, mutta jotka silti ovat kielentutkijalle herkullinen kohde. Eräs tällainen hahmo on 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt englantilainen kotiopettajatar Agnes Porter.
Porter oli papin ja säätyläisnaisen avioliiton kolmesta tyttärestä vanhin. Kun isä kuoli, naisten oli löydettävä elantonsa eri tavoin. Kaksi vanhinta tytärtä työskenteli seuraneiteinä ja kotiopettajattarina eri perheissä. Agnes Porterin ja hänen perheensä tunnemme, koska Porter työskenteli Ilchesterin jaarlin tytärten pitkäaikaisena kotiopettajattarena ja myöhemmin opetti myös jaarlin tyttären lapsia. Porterin kirjoituksista on säilynyt 92 kirjettä hänen oppilailleen, päiväkirja ja yksi anonyymisti julkaistu kirjanen opettavaisia kertomuksia nuorille neidoille. Porterin kirjeet ja päiväkirja ovat säilyneet Ilchesterin perheen arkistoissa. Porter itse lähetti päiväkirjan entiselle oppilaalleen elämänsä loppupuolella poistettuaan siitä ensin arkaluontoisemmat kohdat ainakin Betsy-sisaren toilailuista. Nimettömän kirjasen taas voimme yhdistää Porteriin, koska hän mainitsee julkaisun päiväkirjassaan.
Mikä sitten on niin mielenkiintoista Porterin kielessä? Hänen kirjeensä on otettu mukaan Corpus of Early English Correspondence Extension -korpukseen, ja tutkimusta tehtäessä Porter tuntui poikkeavan aikalaiskirjoittajistaan eri tavoin. Ensimmäinen piirre oli must-apuverbin erikoinen käyttö: Porter käytti sitä usein asettuessaan kirjeensä vastaanottajan asemaan, ja tuntui suorastaan elävän välillisesti oppilaidensa yläluokkaista elämää:
Your little tent parties must be pleasing indeed, and no doubt the salmon brought from the water to the cook must be eaten with peculiar relish, as well as in its highest perfection, when you recollect who caught it. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]
Päätimme Minna Nevalan kanssa katsoa tarkemmin, mitä erityispiirteitä Porterin kielestä löytyisi. Teimme ensin avainsana-analyysin, jossa tilastollisin menetelmin vertailtiin Porterin kirjeitä muiden samaan aikaan kirjoittaneiden sivistyneiden naisten kirjeisiin. Silmiinpistäviä piirteitä oli muun muassa Porterin maailman naisvoittoisuus: she ja her –pronominit esiintyivät selkeästi useammin kuin aikalaisnaisten kirjeissä. Yleensäkin kotiopettajattaren elämä näytti keskittyvän isäntäperheen ympärille, ja viittaukset kirjeiden vastaanottajien nuorempiin sisaruksiin olivat yleisiä. Myös huomattavan positiivinen yleissävy pistää silmään, happy, good, respectful ja love ovat sanoja, joita esiintyy usein. Kaikken hätkähdyttävintä oli kuitenkin todeta, kuinka vähän Porter puhui itsestään: uran alkupuolella yksikön ensimmäisen persoonan I-pronominia esiintyi selkeästi vähemmän Porterin kirjeissä muihin naiskirjoittajiin verrattuna. Kun perehdyimme asiaan tarkemmin, huomasimme myös, että Porterilla oli taipumus puhua itsestään kolmannessa persoonassa, käyttäen oppilaiden antamaa Po-lempinimeä:
My Dear Lady Mary,
We received your kind letter yesterday, which made your sisters and Po very happy. To hear that Lord Ilchester is quite recovered, and that you and the dear Harry are well gives me greater satisfaction than I am able to express. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]
Näytti siis siltä, että Porter monin tavoin toisaalta häivytti itseään kirjeistään, toisaalta nosti isäntäperhettään esille. Tämä tuntuisi liittyvän kotiopettajattaren hankalaan asemaan. Hän ei ollut perheenjäsen, vaikka olikin läheisessä kontaktissa oppilaidensa kanssa, kreivittären kuoltua lähes äidin roolissa. Kotiopettajatar ei myöskään kuulunut palveluskuntaan, koska oli syntyperältään ja sivistykseltään selvästi näitä ylempiarvoinen. Tasapainottelu näiden kahden ryhmän välillä ei liene ollut helppoa. Päiväkirjaansa Porter on merkinnyt muistiin kuinka perheen lapset eivät kunnioittaneet kotiopettajattaren yksityistiloja, vaan halusivat tulla soittamaan huoneessa ollutta spinettiä. Myös muut loukkaukset on tarkkaan kirjattu: isäntäperheen vierailijat eivät aina arvostaneet Porteria, vaan kohtelivat häntä kuin palvelijaa.
Tällaisessa hankalassa sosiaalisessa asemassa tasapainoillessaan Porter on käyttänyt kaikki osaamansa keinot toisaalta pysyä hyvissä väleissä isäntäperheensä kanssa – olihan hän näistä taloudellisesti riippuvainen – ja toisaalta säilyttää omanarvontuntonsa. Ei siis ihme, että kirjeissä Porter häivyttää itseään ja siirtää huomion oppilaisiinsa: se varmaan tuntui turvalliselta strategialta. On todella sääli, että Porterin kirjeitä omille perheenjäsenilleen ei ole säilynyt. Niistä voisi paljastua aivan toisenlainen henkilö, jonka kielelliset strategiatkin ovat erilaisia.
Lisää aiheesta:
Martin, Joanna. 1998. A Governess in the Age of Jane Austen: The Journals and Letters of Agnes Porter. London and Rio Grande: The Hambledon Press.
Martin, Joanna. 2004. Wives and Daughters. Women and Children in the Georgian Country House. London: Hambledon and London.
Nurmi, Arja & Minna Nevala. 2010. “The social space of an eighteenth-century governess: Modality and reference in the private letters and journals of Agnes Porter”. Päivi Pahta, Minna Nevala, Arja Nurmi & Minna Palander-Collin (eds) Social Roles and Language Practices in Late Modern English. (Pragmatics and Beyond NS 195.) Amsterdam: Benjamins, 163-189.
Sananlaskuista ja sardiineista
Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.
Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:
the ape wilbe an ape still
apina on aina apina
euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee
out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä
noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle
they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa
it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse
Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ‘s back , spent on the devill ‘s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.
Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:
Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan
tai sekä latinaksi että englanniksi:
Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon
Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:
Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)
Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)
Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)
Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818). Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.
Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).
John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.
Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:
Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.
(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)
Lähteitä
Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus
Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.
Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.
Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.
Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.
Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.
Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.
Salemin noitaoikeudenkäyntien asiakirjat: ikkuna 1600-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan
Vuoden 2009 alussa ilmestyi kansainvälisen projektiryhmän pitkän uurastuksen tuloksena n. 1000-sivuinen kirja, joka sisältää kaikki meidän päiviimme säilyneet Salemin noitaoikeudenkäyntien (1692-1693) dokumentit. Nämä dokumentit ovat ennen kaikkea surullinen todiste tuon ajan taikauskosta ja noitavainoista. Noin 150 naista ja miestä syytettiin 1600-luvun lopulla noituudesta Salemin kylässä Uudessa Englannissa, ja oikeudenkäyntien seurauksena 25 syytettyä menetti henkensä hirsipuussa, kidutuksen uhrina tai vankilassa.
Examination of a Witch, Thompkins H. Matteson, 1853. © Salem Witch Trials: Documentary Archive and Transcription Project
Oikeudenkäyntiasiakirjat eivät kuitenkaan todista vain tuon ajan amerikkalaisesta tragediasta. Ne avaavat myös uuden näkökulman Uuden Englannin vahvasti uskonnollisen kyläyhteisön elämään ja antavat arvokasta tietoa varhaisimmasta amerikanenglannista eri käyttöyhteyksissä. Syytetyt ja todistajat, joiden puhetta kirjurit yrittivät parhaansa mukaan merkitä muistiin, edustavat eri yhteiskuntaluokkia. Alimpana olivat orjat, joiden niukka englannin kielen taito näkyy selvästi kirjurin kynänjäljessä. Tässä ote Candy-nimisen neekeriorjan kuulustelupöytäkirjasta. (Olen kaikissa otteissa hieman yksinkertaistanut alkutekstin jossakin määrin epäselvää ja lyhenteiden sävyttämää kirjoitusasua. Tekstin Q = Question, A = Answer.)
Q. Candy! are you a witch? A. Candy no witch in her country. Candy’s mother no witch. Candy no witch, Barbados. This country, mistress give Candy witch. Q. Did your mistress make you a witch in this country? A. Yes, in this country mistress give Candy witch. Q. What did your mistress do to make you a witch?
A. Mistress bring book and pen and ink, make Candy write in it.
Kannattaa kysyä, tarkoittaako Candyn käyttämä verbi ”give” sitä, että hänen emäntänsä antoi hänelle jonkin taikakalun, vai olisiko Candyn äidinkielessä antaa-verbillä myös joksikin tekemistä ilmaiseva merkitys.
Myös Salemin noitaprosessissa keskeistä osaa näytellyt orja Tituba – luultavasti intiaani – puhuu kirjurin tekstin mukaan murteellista englantia, mutta hänen luontaiset kertojanlahjansa ja taitavuutensa välttää hirttotuomio valkoisten herrojen maailmassa on ihailtava. (Titubasta ja useista muista Salemin henkilöistä on tietoja Salem Witch Trials-projektin sivuilla; ks. myös lähdeviitteet tämän jutun lopussa.)
Q. Why doe you hurt these poor Children? Whatt harme have thay done unto you? A. they doe noe harme to mee I noe hurt them att all. Q. Why have you done itt? A. I have done nothing; I Can’t Tell when ye* Devill works
…
Q. Tell ye Truth, Whoe itt is thet hurts them? A. the Devill for ought I know. Q. wt appearanc or how doth he appeare when he hurts them, wth wt shape or what is he like that hurts them? A. like a man, I think yesterday I being in ye Lentoe Chamber I saw a thing like a man, that Tould me Searve him & I Tould him noe I would nott doe Such thing.
…
Q. wt other Creatures have you seen? A. a bird. Q. wt bird? A. a little yellow Bird. Q. where doth itt Keep? A. wth ye man whoe hath pretty things here besides. Q. what other pretty things? A. he hath nott showed them yet unto me, but he Sd he would showe them me tomorrow, and he tould me if I would Serve him, I should have ye Bird.
[* Tekstissä esiintyvät seuraavat lyhenteet: ”ye” = the, ”wt” = what, ”wth” = with, ”Sd” = said.]
Examination of Tituba © Salem Witch Trials project
Sekä Candy että Tituba selvisivät hengissä. Mutta myös Englannista paremman elämän toivossa lähteneiden oikeudenkäynnin uhrien kielenkäytössä on runsaasti vivahteita ja ilmaisuja, jotka kertovat heidän sinnikkyydestään ja urheudestaan kuulustelijoiden edessä. Asenteet ja strategiat vaihtelevat. Yhteiskunnan laitapuolella elävä Sarah Good tyytyy mahdollisimman niukkaan mutta selvästi vihamieliseen vastailuun (H = kuulustelija Hathorne, kirjailija Nathaniel Hawthornen esi-isä; g = Sarah Good):
(H) Sarah Good what evil spirit have you familiarity with (g) none (H) have you made no contract withe the devil, (g) good answerd no (H) why doe you hurt these children (g) I doe not hurt them I scorn it. … (H) who doe you imploy then (g) I imploy no body I scorn it … (H) what is it that you say when you goe muttering away from persons houses {(g)} if I must tell I will tell (H) doe tell us then (g) if I must tell I will tell it is the commandments I may say my commandments I hope (H) what commandment is it (g) if I must tell you I will tell it is a psalm
Tähän kirjuri ei malta olla lisäämättä omaa kommenttiaan:
her answers were in a very wicked, spitfull manner reflecting and retorting aganst the authority with base and abuseive words and many lies she was taken in.
Vastakohdan tarjoaa George Jacobs Seniorin, vanhan maanomistajan, yhteenotto kuulustelijoiden kanssa. Hän on oman kertomansa mukaan lukutaidoton, mutta hänellä on sana hallussaan. Hän ei epäröi asettaa koko prosessia, kuulustelijoiden harkintakykyä ja todistajien väitteitä kyseenalaiseksi:
Here are them that accuse you of acts of witchcraft.
Well, let vs hear who are they, & what are they.
Abigail Williams
Jacobs laught
[Kuulustelija ilmeisesti kysyy, miksi Jacobs nauroi]
Because I am falsly accused – Your worships all of you do you think this is true?
…
Pray do not accuse me, I am as clear as your Worships; You must do right judgment
…
Here a [= are] 3. Evidences.
You tax me for a Wizard [= noita], you may as well tax me for a Buzard [= haukka, myös kuvaannollisesti ”tolvana”]. I have done no harm.
…
Well! burn me, or hang me, I will stand in the truth of Christ, I know nothing of it
Susannah Martin, urhoollinen nainen, noudattaa samaa linjaa. Hänkään ei anna pelottavan ja ahdistavan tilanteen mykistää itseään:
Ann Putman threw her Glove in a fit at her
The examinant laught.
What do you laugh at it?
Well I may at such folly.
…
Tell me your thoughts about them.
Why my thoughts are my own, when they are in, but when they are out they are anothers.
…
Pray God discover you, if you be guilty.
Amen. Amen. A false tongue will never make a guilty person.
…
You have been a long time coming to the Court to day, you can come fast enough in the night.
Said Mercy Lewes
No, sweet heart, said the Examinant
On ironista, että melkein kaikki syytetyt, jotka sitkeästi ja taitavasti vakuuttivat syyyttömyyttään, joutuivat hirsipuuhun, kun taas ne, jotka myönsivät olevansa noitia, pelastuivat. Heidän keskeisenä strategianaan oli, että paholainen oli asettanut noituuden heihin, joten he eivät itse asiassa olleet syyllisiä tilaansa. Tämän strategian hallitsi esimerkiksi Tituba, kuten yllä lainaamastani otteesta käy ilmi. Tunteenomainen syyllisyyden ja katumuksen ilmaisu vetosi myös kuulustelijoihin. Näin purskahtelee Mary Warren:
Afterwards she started up, & said I will speak & cryed out, Oh! I am sorry for it, I am sorry for it, & wringed her hands, & fell a little while into a fit again: & then came to speak, but immediately her Teeth were set, & then she fell into a violent fit, & cryed out, Oh Lord help me, Oh good Lord save me!
And then afterwards cryed again, I will tell, I will tell, & then fell into a dead fit againe.
Myös moniin todistajanlausuntoihin sisältyy eloisia tuokiokuvia Salemin 1600-luvun elämästä. John Allen kertoo sanoneensa Susannah Martinille ”dost thretn me [= uhkailetko minua] thou old wich or words to that effect” ja päättäneensä tyrkätä naisen puroon, ”which to avoyd she flew over ye bridge & so escaped.” John Westgate kertoo kapakkariidastaan noituudesta syytetyn Alice Parkerin kanssa seuraavasti:
… the wife of said Jno Parker came into the company and scolded att and called her husband all to nought whereupon I the said deponent [= todistaja] tooke her husbands part telling of her itt was an vnbeseeming thing for her to come after him to the taverne and raile after thatt rate wth thatt she came up to me and call’d me rogue and bid me mind my owne busines and told me I had better have said nothing.
Kaikki varmaan muistavat, että Arthur Millerin myös elokuvana tunnettu näytelmä ”The Crucible” (suom. ”Tulikoe”), joka yhdistää Salemin tapahtumat Yhdysvaltojen 1950-luvun kommunismivainoihin, perustuu vahvasti Salemin asiakirjoihin. Miller sieppaa Salemin kuulustelupöytäkirjoista kuulustelijoiden ja syytettyjen käyttämiä sanakäänteitä – esimerkki kolmannen näytöksen alusta:
Hawthorne’s voice: Now, Martha Corey, there is abundant evidence in our hands to show that you have given yourself to the reading of fortunes. Do you deny it?
Martha Corey’s voice: I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
Hawthorne’s voice: How do you know, then, that you are not a witch?
Martha Corey’s voice: If I were, I would know it.
Hawthorne’s voice: Why do you hurt these children?
Martha Corey’s voice: I do not hurt them. I scorn it.
Dialogi noudattelee Salemin Bridget Bishopin kuulustelun tekstiä:
Why you seem to act Witchcraft before us, …
I know nothing of it. I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
How do you know then that you are not a witch?
I do not know what you say.
How can you know, you are no Witch, & yet not know what a Witch is.
I am clear. If I were any such person you should know it.
Miller liittää Coreyn repliikkiin myös edellä lainaamani Sarah Goodin tiuskaisun ”I scorn it”. Kannattaa huomata, että kirjailija sijoittaa Coreyn vastauksiin kahden muun Salemin syytetyn ilmaisuja ja käyttää näin hyväkseen taiteilijanvapauttaan.
Salemin dokumenttien vuoropuhelujen lukija kuulee korvissaan 1600-luvun amerikkalaisten ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten äänen. On tietenkin muistettava, että kirjoitettu teksti ei koskaan toista puhetta täysin tarkasti, mutta tämän lähemmäksi menneen ajan Salemin asukkaiden aitoa puheilmaisua tuskin voi päästä.
Tämän jutun alussa mainitun projektiryhmän jäsenet edustavat amerikkalaisten yliopistojen lisäksi Helsingin, Turun ja Uppsalan yliopistoja. Nimet näkyvät kirjamme (Rosenthal et al. 2009) lähdeviitteessä.
Muutama lähde:
- Rosenthal, Bernard. 1993. Salem Story: Reading the Witch Trials of 1692. Cambridge: Cambridge University Press.
- Rosenthal, Bernard (General ed.), Gretchen Adams, Margo Burns, Peter Grund, Risto Hiltunen, Leena Kahlas-Tarkka, Merja Kytö, Matti Peikola, Benjamin Ray, Matti Rissanen, and Richard Trask (eds.). 2009. Records of the Salem Witch-Hunt. Cambridge etc.: Cambridge University Press.
- Trask, Richard B. 1997 [1992]. ‘The Devil Hath Been Raised’: A Documentary History of the Salem Village Witchcraft Outbreak of March 1692; Together with a Collection of Newly Located and Gathered Witchcraft Documents. Danvers, MA: Yeoman Press.
- Salem Witch Trials: Documentary Archive and Transcription Project. <http://etext.virginia.edu/salem/witchcraft/>.
Kadonneen aarteen metsästys
Heinäkuussa löytynyt ja syyskuun lopulla yleisönkin tietoon tullut ns. Staffordshiren aarre on sävähdyttänyt erityisesti Englannin arkeologipiirejä. Kyseessä on anglosaksinen kulta- ja hopea-aarre, joka on peräisin todennäköisesti seitsemänneltä vuosisadalta tai viimeistään kahdeksannen vuosisadan alusta mutta jossa osa aineistosta saattaa olla vieläkin varhaisempaa. Aarteen suuruus eli runsaat viisi kiloa kultaa ja 2,5 kiloa hopeaa, tämänhetkisten tietojen mukaan 1381 esinettä, mahdollisesti vielä enemmänkin, on luonnollisesti jo heti herättänyt maallikon uteliaisuutta ja innostusta, ja siitä on raportoitu jopa suomalaisissa sanomalehdissä. Asiantuntijoiden mukaan aineellisten arvojen lisäksi löytö johtaa aivan uusiin käsityksiin varhaisen keskiajan Englannista. Mikä tekee sitten löydöstä niin poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja arvokkaan?
Staffordshiren aarretta tutkailtaessa luontevaksi vertailukohteeksi nousee viime vuosisadalla tehdyt Sutton Hoon kaivaukset ja löydöt. Itä-Angliassa sijaitseva Sutton Hoon alue on hauta-alue, jossa on useita hautakumpuja ja erityistä kiinnostusta herättänyt venehauta, joka on todennäköisesti ollut kuninkaan viimeinen leposija. Tässä haudassa on ollut useita kultaesineitä, jotka liittyvät sekä pakanallisiin aikoihin että kristilliseen perinteeseen. On arveltu, että hauta on voinut olla 620-luvulla kuolleen kuningas Redwaldin, joka oli varhain omaksunut kristinuskon mutta joka kuitenkin vielä hyväksyi monet pakanallisetkin käytänteet. Tästä puhuu myös Beda tunnetussa kirkkohistoriassaan (erityisesti luvuissa II.15 sekä III.18).
Miten sitten Staffordshiren löytö eroaa Sutton Hoosta? Ensimmäinen merkittävä ero on maantieteellinen. Suuri osa aikaisemmista aarteista on löydetty Englannin itä- ja kaakkoisosista, kun taas Staffordshire sijaitsee Keskimaalla ja vie historiassa anglosaksisen Mercian kuningaskunnan nousu- ja valtakauteen. Mercia oli sotilaallisesti vahva ja pyrki laajentamaan aluettaan juuri seitsemännellä vuosisadalla ja sen jälkeen. Kyseessä ei ole myöskään hauta vaan nähtävästi sotasaaliin kätkö, jonka esineitä oli mahdollisesti turmeltu ainakin osittain jo niitä kätkettäessä. Kenen kätköstä on kyse ja millaisissa oloissa se oli tehty, on vielä mahdoton sanoa; myöskään ei ole vielä varmuutta siitä, ovatko saaliit yhdestä vai useammasta taistelusta ja miksi esineet on kätketty. Kullan runsaus on myös huomionarvoista, koska myöhemmissä löydöissä hopeiset esineet ovat tavallisimpia. Esineet ovat voittopuolisesti sodankäyntiin liittyviä, kun taas Sutton Hoossa kristilliset elementit ovat vahvasti esillä. Staffordshiren löydössä ei ole myöskään mitään naisten koruihin tai vaatetukseen liittyvää, vaan kaikki esineet kuuluvat miehiseen sodankäyntiin. Vaikuttaa myös siltä, että esineet on huolellisesti valittu eivätkä ole sattumanvaraisesti joutuneet samaan kätköön. Tutkijoiden alustavien arvioiden mukaan esineet saattavat erityisesti mercialaisen (kulta)sepäntaidon aivan uuteen valoon ja lisäävät tietämystä kontakteista niin Englannin eri osien kuin Euroopan muidenkin alueiden välillä.
Staffordshiren löydön esineistöstä erittäin suuri osa liittyy miekkoihin. Joukossa on 84 kultaista miekan kahvan ponnen päätä ja lisäksi noin kaksisataa miekan kahvan päällyksen ja renkaan palasta. Osa näistä on koristeltu granaatein. Lisäksi niihin on taottu toisiinsa kietoutuneitten eläinten kuvia, joista erityisesti kaksi käärmettä on ainutlaatuisia. Miekan kahvat olivat yleisiä sotasaaliita, joita säilytettiin senkin jälkeen, kun terät otettiin uusiokäyttöön. Kahvan taidokasta koristelua kuvataan mm. Beowulf –runoelmassa, jossa Beowulf tuo hurjalta sukellusretkeltään Grendelin pään sekä kahvan upeasta miekasta, jonka terä suli Grendelin myrkyllisestä ja kuumasta verestä:
Ða wæs gylden hilt gamelum rince,
harum hildfruman on hand gyfen,
enta ærgeweorc; hit on æht gehwearf
æfter deofla hryre Denigea frean,
wundorsmiþa geweorc;
…
Hroðgar maðelode – hylt sceawode,
ealde lafe, on ðæm wæs or written
fyrngewinnes, syðþan flod ofsloh,
gifen geotende giganta cyn,
frecne geferdon; þæt wæs fremde þeod
ecean Dryhtne;
…
Swa wæs on ðæm scennum sciran goldes
þurh runstafas rihte gemearcod,
geseted ond gesæd, hwam þæt sweord geworht,
irena cyst æarest wære,
wreoþenhilt ond wyrmfah.
(Beowulf 1677-81; 1687-92; 1694-98)
(“Hän ojensi kuninkaalle kultaisen kahvan,
harmajahapsisen sotijalon käteen
jatulien ikimiekan. Ihmeseppojen taos
päätyi aarrekaluksi daanien herralle
perkeleitten kuoltua.
…
Hrothgar puhui katsellen kahvaa,
ikivanhaa perintökalua. Siihen oli kaiverrettu
muinainen mullistus: kuinka vedenpaisumus
velloen hukutti jättiläisten rodun.
Niiden kävi huonosti: ne poikkesivat pois
ikuisesta Luojasta
…
Kahvassa luki kultaisin heloihin
virheettömin riimuin korukaiverrettuna,
kenelle valiorauta oli alunperin taottu,
väkikahva väännetty, kuvioitu käärmein
loistava lape.”
Suomennos Osmo Pekonen ja Clive Tolley)
Erityistä mielenkiintoa kielentutkijalle tuo luonnollisesti esineistö, jossa on tekstiä, ja siitäkin löytyy ainakin yksi esimerkki Staffordshiren aarteesta. Kultaisessa liuskassa on molemmin puolin latinankielistä tekstiä, jonka tutkijat ovat tulkinneet joitakin virheitäkin sisältäväksi lainaukseksi Vulgatan neljännestä Mooseksen kirjasta (10: 35): surge d[omi]ne [et] disepentur inimici tui et fugent qui oderunt te a facie tua (’Ja kun arkki lähti liikkeelle, niin Mooses lausui: “Nouse, Herra, hajaantukoot sinun vihollisesi, ja sinun vihamiehesi paetkoot sinua”.’) Kuluvalla viikolla ilmestyneessä aarteen hieman aikaista yksityiskohtaisemmassa esittelyssä ja tulkinnassa tutkijat pohdiskelevat tekstiä sisältävän esineen ikää ja näyttävät vielä tässä vaiheessa olevan varovaisia arvioissaan. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että nimenomaan tämä esine kuuluu myöhäisimpiin, joskin ajoituksen haarukka osuu hyvinkin väljästi 7:nnen ja 9:nnen vuosisadan välille. Avoimet pääteviivalliset serif-kirjaimet ovat tekstissä erityisen silmiinpistäviä.
Staffordshiren aarre herättää tutkijoissa vielä useita kysymyksiä ja tarjoaa ratkaisemattomia ongelmia. Miksi se kaivettiin maahan ja milloin? Oliko tarkoitus vain saattaa aarteet turvaan, vai oliko kyseessä jonkinlainen rituaali? Houkuttelevaa on luonnollisesti ajatella, että tämä löytö innostaa etsimään Keskimaalta lisää vastaavanlaisia, ja näin saamme ehkä vielä lähivuosina uutta tietoa anglosaksien elämästä, sodasta ja rauhasta, taiteesta ja muustakin kulttuurista.
Aarteen tämänhetkisestä tulkinnasta löytyy lisätietoa myös osoitteesta: http://www.staffordshirehoard.org.uk/interview/
Ranskan englannin valloituksesta
Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.
Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.
Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.
Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.
”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”
”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”
Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”
”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”
Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.
”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”
Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.
Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.
Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:
– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?
Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.
Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:
- En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.
- Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.
En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.
Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.
- Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.
Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.
- Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.
Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.
Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?
Kun saapuu syys
Kävi ihmetyttämään, miksi Yhdysvalloissa käytetään syksystä sanaa fall, kun Britanniassa termi on autumn. Oxford English Dictionaryn mukaan englannin alkuperäinen syksysana on harvest (nykyään käytössä supistuneessa merkityksessä ‘sadonkorjuu, sato’), joka on samaa kantaa kuin saksan Herbst ja ruotsin höst. Tämän kanssa ryhtyivät sittemmin kilpailemaan keskiajalla muinaisranskasta ja latinasta lainattu autumn sekä 1500-luvulla käyttöön otettu kotoperäinen fall (aluksi fall of the leaf, aika jolloin lehdet putoavat puista). Brittien Amerikan-valloitus alkoi 1500-luvun lopulla, jolloin kaikki kolme syksysanaa olivat käytössä.
Pikainen Google Scholar -haku paljasti, että näitä sanoja on tutkinut ainakin Andreas Fischer kirjassa Studies in Early Modern English (1994), mutta hän ei valitettavasti saanut selville, mistä britti- ja amerikanenglannin eriytyminen tässä suhteessa johtuu. Kuten Fischer toteaa, tämä vaatisi sen selvittämistä, kuka käytti mitäkin sanaa kenelle ja milloin; tarvittaisiin toisin sanoen kattavia varhaisuusenglannin tekstiaineistoja, joitten kirjoittajista sekä lukijoista pitäisi mielellään vielä tietääkin jotain, kuten sosiaalinen status. Meillä VARIENGissä on jonkin verran tällaisia aineistoja, mutta niitten sanamäärät lienevät vielä liian pieniä tällaisten sanatason ilmiöiden tutkimiseen. Esimerkiksi PCEEC-kirjekorpuksesta löytyi alustavassa haussa vain kolme autumn-esiintymää eikä yhtään syksyä tarkoittavaa fallia tai harvestia, joskaan en etsinyt sanojen kaikilla mahdollisilla kirjoitusmuodoilla.
Turvaudutaanpa siis spekulointiin. Vierasperäinen autumn lienee alkujaan lainattu englantiin prestiisisyistä, olihan normannivalloittajien kieli paljon arvostetumpaa kuin paikallisten. Fall-sanan tuloon olisi voinut vaikuttaa uskonpuhdistuksen ja renessanssin myötä uuteen arvostukseen noussut kotoperäinen englanti: vaikka latinastakin lainattiin tuolloin hyvin paljon sanoja, oli myös kielellisiä puristeja, kuten fall of the leaf -ilmaisun ensimmäisen OED-esiintymän tuottanut Roger Ascham. Mutta mistä tuli ero britti- ja amerikanenglannin välille?
American Heritage -lehden lokakuun 2001 numeron mukaan sekä autumn että fall olivat Amerikan valloituksen aikaan yleisiä; harvestia ei mainita, mutta todennäköisesti sen merkitys oli jo alkanut supistua toisten sanojen paineessa. American Heritagen mukaan vallankumouksen jälkeen Englannissa tuli muotiin mannereurooppalaisten esikuvien mukainen autumn, kun taas Amerikassa tällaista hienostelua ei harrastettu, joten siellä voitti lopulta fall. Selitys on melko uskottava, mutta kaipaisin enemmän todisteita kuin lehden esittämät kaksi erityylistä runoa Englannista ja Yhdysvalloista. Kukahan tutkisi asiaa tarkemmin, vai lieneekö joku jo tutkinut?
Normanneja emme ole, olkaamme siis englantilaisia?
Katoaako suomen kieli? Selailin yhtenä päivänä nettiä hakusanoilla ”englannin kieli” ja ”keskustelu”. Halusin nähdä minkälaisia keskusteluja löytyy englannin kielestä. Yleisin aihe (ensimmäisellä hakukerralla) tuntui olevan huoli siitä, että englannin kieli syrjäyttää suomen kielen. Itse sanoisin, että suomen kieli on hyvinkin elinvoimainen. Englannin kielellä on kiistämättä merkittävä asema nyky-yhteiskunnassa, mutta maailmankielenä se on ollut vasta ehkä noin 50-100 vuotta. Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea ennakoida, mutta voisi kuvitella arabian, kiinan ja/tai espanjan jossain vaiheessa haastavan englannin valta-aseman.
Ennen englantia ranska toimi noin 300 vuoden ajan Euroopan lingua francana. Ennen ranskaa Euroopassa käytettiin latinaa kansainvälisenä kielenä, etenkin Välimeren alueella. Sekä latina että ranska ovat vaikuttaneet merkittävästi englannin kielen kehitykseen. Normannien rantauduttua Englantiin vuonna 1066 normanninranska syrjäytti muinaisenglannin ylimystön kielenä ja siitä tuli latinan ohella maan hallinnon kieli. Englanti tuntuu enimmäkseen katoavan historiallisesta aineistosta noin sadaksi vuodeksi normannien maihinnousun jälkeen. Oman tulkintani mukaan orastavaa englantilaista kansallistunnetta alkoi näkyä teksteissä, mm. historiallisissa kronikoissa, noin 1200-luvulla. Ristiriitaista tilanteessa oli se, että englantilaisuudesta kirjoitettiin alkujaan latinaksi tai normanninranskaksi. Suurin osa väestöstä taas puhui englantia – tilanteesta löytyy yhtäläisyyksiä Lönnrotin ajan Suomeen. Myönnettäköön, että historialliset erot ovat myös aika suuria. Ja tarkkaa vastinetta Adolf Ivar Arwidssonin lausahdukseen ”ruotsalaisia emme ole…olkaamme siis suomalaisia” en ole aikalaisten teksteistä löytänyt.
1300-luvulla englantilaisuutta haettiin mm. kielestä. Esimerkiksi tekstin Of Arthour and of Merlin alusta löytyy kohta, jossa todetaan, että ”nämä korkea-arvoiset herrat käyttävät ranskaa / mutta kaikki englantilaiset osaavat englantia” (Freyncshe vse þis gentil man / Ac euerich Inglische Inglische can). Yleisesti ottaen englantia pidettiin kuitenkin ainakin 1500-luvun puoliväliin asti rujona, hiomattomana kielenraakileena. William Caxton, joka toi kirjapainotaidon Englantiin, kirjoittaa 1480-luvulla kääntämisestä ”tähän alkukantaiseen, yksinkertaiseen englantiin” (into this rude / simple englyssh). Sata vuotta myöhemmin opettaja ja rehtori Richard Mulcaster teoksessaan The First Part of the Elementarie ehdottaa: ”miksei kaikea englanniksi”. 1600-luvun alkuun mennessä englanninkielisiä teoksia oli jo (osin tietenkin kirjapainon ansiosta) huomattavan paljon. Englantilainen kansallistunne oli korkealla, etenkin Espanjan armadan voiton jälkeen 1588. Samoihin aikoihin Shakespeare kirjoitti näytelmiään. Vuonna 1605 mies nimeltä Guy Fawkes yritti räjäyttää Englannin parlamenttitalon, mutta epäonnistui. Tätä tapahtumaa juhlitaan edelleen 4. marraskuuta nimellä Guy Fawkesin yö. Joidenkin mielestä Guy Fawkesin yö on Englannin lähin vastine itsenäisyypäivälle. Vaikka Englannin historia ulottuu ainakin varhaiskeskiajalle, sen kansallisen identiteetin rakentumisen ja ”itsenäistymisprosessin” voi nähdä saavuttaneen tietyn merkkipaalun 1600-luvun alussa.
Nykypäivänäkin kieli on ehkä keskeisin osa englantilaisuutta – sen voi havaita nettikeskusteluissa ja esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajien oletetaan omaksuvan riittävä englannin kielen taito. Lähiaikoina maahanmuuttajien puolisoiden maahanmuutto-oikeus alkaa olla riippuvainen englannin kielen taidosta tai ainakin lupauksesta saavuttaa tietty taso. Palatakseni suomen kielen asemaan, Suomi tuntuu olevan onnistuneesti monikielinen maa – suomalaisten kielitaitoa (äidinkielten ja vieraiden kielten taitoa) ihaillaan ja ihmetellään. Vaikka suomen kielen asema on hyvä, sen vaaliminen kuitenkin kannattaa jatkossakin. Tässä mielessä esimerkiksi lähiaikoina tehty päätös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotuksen) henkilötyövuosien määrän vähentämisestä tuntuu lyhytnäköiseltä ratkaisulta. Oma kieli on yksilön ja kansakunnan identiteetin tärkeimpiä osia. Näin historia meille opettaa.
Sanaston kehityksestä: kehitysbiologi vs. kielihistorioitsijat
Englannin sanaston kehityksen mallintamista kehitysbiologin johdolla: kelpaavatko tulokset kielihistorioitsijoille?
BBC News –verkkojulkaisussa raportoitiin 26.2.2009 otsikolla “Oldest English words identified” Readingin yliopiston tutkimusprojektista, joka tutkii englannin sanojen ikää ja muuttumistiheyttä. Projektia johtaa kehitysbiologi, professori Mark Pagel.
Koska englanti kuuluu indoeurooppalaisten kielten suureen kielikuntaan, tutkimusryhmän tekemä kartoitus tulee samalla kattaneeksi kaikki indoeurooppalaiset kielet. Tutkimus on vahvasti tietokonepohjainen, ja sen ytimenä on 200 sanan lista. Sanat on valittu niin, että ne eivät liity yksittäisiin kulttuureihin tai niiden käyttämään teknologiaan.
Artikkelin mukaan sanat I, we, two ja three ovat vanhimpien joukossa. Readingin tutkimusryhmän mukaan vanhimmat heidän tutkimistaan sanoista voisivat olla jopa 40 000 vuotta vanhoja. Tämä tuntuu aika huimalta väitteeltä: se ulottuu huomattavasti kauemmaksi menneisyyteen kuin Colin Renfew’n olettama indoeurooppalaisten anatolialainen alkukoti, joka ajoittuisi n. 9 000 vuoden takaiseen aikaan.
Sanojen säilyminen kielessä tai niiden häviäminen ja korvautuminen toisilla sanoilla on tutkijoiden mukaan ennustettavissa. Tosin niitä sanoja, jotka tulevat hävinneiden tilalle, ei professori Pagelin mukaan voi ennustaa. Uutisartikkelissa mainitaan joukko sanoja, jotka ovat todennäköisesti ensimmäisten joukossa häviämässä englannista: näitä ovat esimerkiksi squeeze, guts, stick ja bad. Kirjoittaja ei kerro, miksi juuri nämä sanat ja miten tällaiseen johtopäätökseen on tultu. Itse ihmettelen etenkin adjektiivin bad esiintymistä listalla. Historiallisena kielentutkijana olen valmis väittämään, että 700 vuotta englannin kielessä sinnitellyt ja suhteellista esiintymisfrekvenssiään vain lisännyt bad on varsin vahvoilla kielellisessä pudotuspelissä. Sen semantiikka sisältää poikkeuksellisen laajan merkityskirjon materiaalisesta huonoudesta moraaliseen pahuuteen. Se on ilmiselvä ykkösvaihtoehto valittaessa adjektiivin good antonyymia. Suomen kielessähän tilanne on hieman toinen: adjektiivin hyvä antonyymiksi kelpaa tilanteesta riippuen joko huono tai paha. Adjektiivi bad ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn rekisteriin ja esiintyy yhtä luontevasti sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä. Kaiken kaikkiaan bad ei vaikuta lainkaan todennäköiseltä putoajakandidaatilta.
Herääkin kysymys, ovatko Readingin tutkijat kiinnittäneet lainkaan huomiota sellaisiin seikkoihin kuin sanan polysemiaan eli monimerkityksisyyteen ja tämän mahdolliseen vaikutukseen sanan esiintymisfrekvenssiin tai ovatko he esimerkiksi ottaneet huomioon sitä, millaisia samajuurisia sanapesyeitä tarkasteltuun sanaan mahdollisesti liittyy. Tällaisten pesyeiden voidaan olettaa tukevan sanan säilymistä kielessä. Ylipäätään sanojen tarkastelu kontekstissaan on välttämätöntä, jotta niiden merkitysten muutosta ja elinkaarta pystyttäisiin selvittämään tai jossain määrin jopa ennustamaan. BBC:n välittämästä uutisesta ei valitettavasti käy lainkaan ilmi, missä määrin, jos ollenkaan, tämä sanojen horisontaalinen, ’syntagmaattinen’, taso on Readingin tutkijoiden tietokoneohjelmassa otettu huomioon.
Naiivilta vaikuttaa tutkijoiden olettamus, että sanojen äänneasu säilyisi varsin stabiilina läpi vuosituhansien. Niinpä jos englannin nykypuhujalle annettaisiin tietokoneohjelman tuottama lista sanoista, joita käytettiin englannissa normannivalloituksen aikana, hänen pitäisi readingiläisten mukaan pystyä kommunikoimaan vaikkapa Vilhelm Valloittajan kanssa. Otetaan itse keksitty esimerkki. Jos päättäisitte pidoissa valittaa Vilhelmille oluenne lämpimyydestä ja tuottaisitte nykyääntämyksen mukaisesti virkkeen My beer is too warm!, kukaan seurueen englantilaisista ei todennäköisesti ymmärtäisi sanaakaan. He ymmärtäisivät kyllä tämän virkkeen äännettynä miin beeor is too wäarm. Kumpaakaan versiota ei tosin ymmärtäisi itse Valloittaja, jonka äidinkieli oli normanniranska!
Kaiken kaikkiaan BBC:n välittämä uutinen herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, ja monet siinä esitetyt väitteet tuntuvat sotivan sitä vastaan, mitä kielihistorioitsijat ovat pystyneet esittämään kielen vaihtelusta ja muutoksesta. Ehkä muutaman historiallisen lingvistin osallistuminen tietokoneohjelman laatimiseen ja tuloksien tulkitsemiseen olisi auttanut välttämään pahimmat sudenkuopat!
(Alkuperäisen artikkelin voi lukea BBC:n sivuilla. Suomeksi aiheesta myös YLE:n sivuilla.)
