Kotiopettajattaren tarina
Tässä blogissakin on usein viitattu kielen vaihteluun ja muutokseen yleisellä tasolla, puhuttu siitä mitä kielessä keskimäärin tapahtuu, mikä on yleistä ja mikä harvinaisempaa. Tulokset usein pohjautuvat tekstikorpusten käyttöön: korpus on tietyillä periaatteilla valikoitu kokoelma tekstejä elektronisessa muodossa. Silloin on helppo tehdä hakuja erilaisista kielen piirteistä, ja todeta mikä on jollekin kielimuodolle tyypillistä ja mikä taas ei.
Joskus on kuitenkin myös yksittäisiä kielenkäyttäjiä, puhujia tai kirjoittajia, jotka poikkeavat muista ja joiden teksti auttaa meitä oivaltamaan jotain erityistä kielestä. Nämä yksilöt voivat olla vaikutusvaltaisia koska ovat kuuluisia, tai syystä tai toisesta olla kielenmuutoksen edelläkulkijoita. On kuitenkin myös yksilöitä, joiden elämä on varsin anonyymiä, mutta jotka silti ovat kielentutkijalle herkullinen kohde. Eräs tällainen hahmo on 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt englantilainen kotiopettajatar Agnes Porter.
Porter oli papin ja säätyläisnaisen avioliiton kolmesta tyttärestä vanhin. Kun isä kuoli, naisten oli löydettävä elantonsa eri tavoin. Kaksi vanhinta tytärtä työskenteli seuraneiteinä ja kotiopettajattarina eri perheissä. Agnes Porterin ja hänen perheensä tunnemme, koska Porter työskenteli Ilchesterin jaarlin tytärten pitkäaikaisena kotiopettajattarena ja myöhemmin opetti myös jaarlin tyttären lapsia. Porterin kirjoituksista on säilynyt 92 kirjettä hänen oppilailleen, päiväkirja ja yksi anonyymisti julkaistu kirjanen opettavaisia kertomuksia nuorille neidoille. Porterin kirjeet ja päiväkirja ovat säilyneet Ilchesterin perheen arkistoissa. Porter itse lähetti päiväkirjan entiselle oppilaalleen elämänsä loppupuolella poistettuaan siitä ensin arkaluontoisemmat kohdat ainakin Betsy-sisaren toilailuista. Nimettömän kirjasen taas voimme yhdistää Porteriin, koska hän mainitsee julkaisun päiväkirjassaan.
Mikä sitten on niin mielenkiintoista Porterin kielessä? Hänen kirjeensä on otettu mukaan Corpus of Early English Correspondence Extension -korpukseen, ja tutkimusta tehtäessä Porter tuntui poikkeavan aikalaiskirjoittajistaan eri tavoin. Ensimmäinen piirre oli must-apuverbin erikoinen käyttö: Porter käytti sitä usein asettuessaan kirjeensä vastaanottajan asemaan, ja tuntui suorastaan elävän välillisesti oppilaidensa yläluokkaista elämää:
Your little tent parties must be pleasing indeed, and no doubt the salmon brought from the water to the cook must be eaten with peculiar relish, as well as in its highest perfection, when you recollect who caught it. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]
Päätimme Minna Nevalan kanssa katsoa tarkemmin, mitä erityispiirteitä Porterin kielestä löytyisi. Teimme ensin avainsana-analyysin, jossa tilastollisin menetelmin vertailtiin Porterin kirjeitä muiden samaan aikaan kirjoittaneiden sivistyneiden naisten kirjeisiin. Silmiinpistäviä piirteitä oli muun muassa Porterin maailman naisvoittoisuus: she ja her –pronominit esiintyivät selkeästi useammin kuin aikalaisnaisten kirjeissä. Yleensäkin kotiopettajattaren elämä näytti keskittyvän isäntäperheen ympärille, ja viittaukset kirjeiden vastaanottajien nuorempiin sisaruksiin olivat yleisiä. Myös huomattavan positiivinen yleissävy pistää silmään, happy, good, respectful ja love ovat sanoja, joita esiintyy usein. Kaikken hätkähdyttävintä oli kuitenkin todeta, kuinka vähän Porter puhui itsestään: uran alkupuolella yksikön ensimmäisen persoonan I-pronominia esiintyi selkeästi vähemmän Porterin kirjeissä muihin naiskirjoittajiin verrattuna. Kun perehdyimme asiaan tarkemmin, huomasimme myös, että Porterilla oli taipumus puhua itsestään kolmannessa persoonassa, käyttäen oppilaiden antamaa Po-lempinimeä:
My Dear Lady Mary,
We received your kind letter yesterday, which made your sisters and Po very happy. To hear that Lord Ilchester is quite recovered, and that you and the dear Harry are well gives me greater satisfaction than I am able to express. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]
Näytti siis siltä, että Porter monin tavoin toisaalta häivytti itseään kirjeistään, toisaalta nosti isäntäperhettään esille. Tämä tuntuisi liittyvän kotiopettajattaren hankalaan asemaan. Hän ei ollut perheenjäsen, vaikka olikin läheisessä kontaktissa oppilaidensa kanssa, kreivittären kuoltua lähes äidin roolissa. Kotiopettajatar ei myöskään kuulunut palveluskuntaan, koska oli syntyperältään ja sivistykseltään selvästi näitä ylempiarvoinen. Tasapainottelu näiden kahden ryhmän välillä ei liene ollut helppoa. Päiväkirjaansa Porter on merkinnyt muistiin kuinka perheen lapset eivät kunnioittaneet kotiopettajattaren yksityistiloja, vaan halusivat tulla soittamaan huoneessa ollutta spinettiä. Myös muut loukkaukset on tarkkaan kirjattu: isäntäperheen vierailijat eivät aina arvostaneet Porteria, vaan kohtelivat häntä kuin palvelijaa.
Tällaisessa hankalassa sosiaalisessa asemassa tasapainoillessaan Porter on käyttänyt kaikki osaamansa keinot toisaalta pysyä hyvissä väleissä isäntäperheensä kanssa – olihan hän näistä taloudellisesti riippuvainen – ja toisaalta säilyttää omanarvontuntonsa. Ei siis ihme, että kirjeissä Porter häivyttää itseään ja siirtää huomion oppilaisiinsa: se varmaan tuntui turvalliselta strategialta. On todella sääli, että Porterin kirjeitä omille perheenjäsenilleen ei ole säilynyt. Niistä voisi paljastua aivan toisenlainen henkilö, jonka kielelliset strategiatkin ovat erilaisia.
Lisää aiheesta:
Martin, Joanna. 1998. A Governess in the Age of Jane Austen: The Journals and Letters of Agnes Porter. London and Rio Grande: The Hambledon Press.
Martin, Joanna. 2004. Wives and Daughters. Women and Children in the Georgian Country House. London: Hambledon and London.
Nurmi, Arja & Minna Nevala. 2010. “The social space of an eighteenth-century governess: Modality and reference in the private letters and journals of Agnes Porter”. Päivi Pahta, Minna Nevala, Arja Nurmi & Minna Palander-Collin (eds) Social Roles and Language Practices in Late Modern English. (Pragmatics and Beyond NS 195.) Amsterdam: Benjamins, 163-189.
Sananlaskuista ja sardiineista
Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.
Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:
the ape wilbe an ape still
apina on aina apina
euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee
out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä
noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle
they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa
it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse
Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ‘s back , spent on the devill ‘s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.
Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:
Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan
tai sekä latinaksi että englanniksi:
Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon
Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:
Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)
Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)
Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)
Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818). Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.
Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).
John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.
Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:
Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.
(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)
Lähteitä
Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus
Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.
Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.
Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.
Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.
Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.
Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.
Plussauksen pronominit
Juuri päättyneen äitiyslomani ja hoitovapaani kokemukset ovat vielä kovasti mielessäni, enkä saata olla jakamatta jotain kieleen liittyviä havaintojani. Äiti-lapsitoiminnan aloitettuani korvaani pisti äitien tapa puhua lapsestaan monikossa. Nyt en tarkoita lapsikatraan äitejä joille he on luonnollinen valinta heidän kertoessaan jälkikasvustaan. Sen sijaan esikoisvauvojen äideillä tuntuu olevan tapa puhua ainokaisestaan me-muodossa. En tiedä onko tämä vain äitien vai myös isien tai ylipään hoivaajien kielellinen tyyli; omat huomioni rajoittuvat äiti-lapsisuhteeseen. Mistä oikein on kyse?
Me konttaamme! Onnea, kai? Joku nimittäin taisi taantua, vaikka toinen kehittyy. Ei kiitos, emme halua keinua, keinukaa te vaan. No tuossa on tuo painoraja joten en taida… Me ei oikein tykätä puurosta. Aikuinen ihminen, miksi ihmeessä sitten syöt sitä? Vauvamaailmaa tuntemattomista tapa saattaa kuulostaa hämmentävältä, ja itsekin oudoksuin sitä – kunnes huomasin sen hiipineen omaankin puheeseeni – nimenomaan meillä oli yksivuotissynttärit!
Onko kyseessä me-hengen nostatus, perheen yhteenhitsaaminen? Kokevatko äidit niin suurta ylpeyttä lapsestaan että haluavat omia osan tämän toimijuudesta itselleen? Vai onko taustalla pelko epäuskottavuudesta tai muita rajoituksia paljastaa omia mielipiteitään, joita kollektiivin käyttö sitten auttaa hälventämään? Tapa saattaa osaltaan liittyä siihen, että neuvolassa ja vauvanhoito-oppaissa ohjeistetaan vanhempia kielentämään toimintaa ja siihen liittyviä tunteita vauvalle (esim. Nyt sinua kiukuttaa mutta meidän täytyy pukea.)
Joskushan monikon ensimmäinen persoona todella kätkee sisäänsä sekä vauvan että vanhemman, esimerkiksi koomisen yleinen me myöhästymme, jolloin me-pronominin käyttö on luonnollinen, odotettavissa oleva valinta. Meillä nukutaan vielä saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa viittaukselta vauvaan, mutta saattaa itse asiassa hyvinkin tarkoittaa että esikoisen vanhempi nauttii lapsen päiväunien bonuksesta, eli nukkuu itsekin (tai nukkui kunnes heräsi kännykän räminään). Vastaavasti ei meillä nukuta on usein otettava varsin kirjaimellisesti: kun pieni ei nuku, ei nuku kukaan muukaan.
Parisuhteessa minusta ja hänestä tulee me; joskus meistä tulee kaks plus hänen saapuessa; uusi me näyttää viittaavan vanhempaan ja vauvaan toisen vanhemman joutuessa (hetkeksi) kolmanneksi pyöräksi. Entä kun vauva kasvaa lapseksi, koululaiseksi, murrosikäiseksi – muuttuvatko puhetavat? Vauva elää symbioosissa äidin kanssa jo ennen synnytystä ja pitkään sen jälkeenkin. Fyysinen irtautuminen äidistä alkaa rintaruokinnan vähetessä, vaikka äidin merkitys pysyykin vielä pitkään erittäin suurena. Huomaan kuitenkin jo yksivuotiaan tyttäreni tarvitsevan minua huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, samalla kun itse koen vaikeaksi irrottaa otetta ”vauvastani”. Kuka elikään symbioosissa ja kenen on aika harjoitella irtautumista?
En kutsuisi itseäni kaksikieliseksi?
Jos jotakuta pidetään kaksikielisenä, hänen ajatellaan yleensä osaavan kaksi eri kieltä täydellisesti tai ainakin hallitsevan molemmat kielet yhtä hyvin. Termiä käytetään usein viitattaessa ihmisiin, jotka ovat jo lapsuudessaan oppineet puhumaan kahta tai useampaakin eri kieltä. Mutta miten kuvata niitä, jotka osaavat äidinkielensä lisäksi muitakin kieliä ja myös käyttävät niitä päivittäin, mutta eivät täytä näin tiukkoja kaksikielisyyden kriteereitä?
Vaatimus kielten täydellisestä osaamisesta on iskostunut niin syvälle meihin, että myös yliopiston kielten opiskelijat saattavat ajatella sanan ”kaksikielinen” olevan varattu ihan erityistä käyttöä varten. Olin yllättynyt, kun kuulin ensimmäisen vuoden englannin opiskelijoiden mielipiteitä kaksikielisyydestä opettamallani kielitieteen peruskurssilla. Kysyin nimittäin opiskelijoilta, kuinka moni pitää itseään kaksikielisenä ja sain hämmästykseni huomata, että suurin osa opiskelijoista luonnehti itseään yksikieliseksi, vaikka mitä ilmeisimmin he hallitsivat suomen kielen lisäksi englannin ja hyvin luultavasti pari muutakin kieltä. Ehkä termillä ”kaksikielinen” on sellainen arvostus, että emme mielellämme kuvaile sillä itseämme tai omaa osaamistamme. Kuitenkin muut saattavat tällaisen kuvauksen meihin liittää: monesti ulkomailla suomalaistakin ylistetään ties kuinka monikieliseksi kun osaa muutaman sanan vierasta kieltä!
On selvää, että joskus vieraan kielen kanssa toimiessa sanat loppuvat kesken. Itse olen saanut lähiaikoina huomata, että en osaa puhua jääkiekosta tai edes kengistä englanniksi. Molemmat ovat hyvin arkipäiväisiä asioita, mutta ei ole auttanut muu kuin palata sanakirjan ääreen miettiessäni englanninkielisiä termejä ”alkulohkolle” tai erityyppisille korkokengille. Toisaalta minulta loppuvat sanat silloin tällöin myös suomen kielen kanssa: voi olla, että juuri siksi esimerkiksi verovirastossa asiointi ei ole minulle kaikkein mieluisinta puuhaa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että kukaan ei hallitse jokaista kielenkäyttötilannetta ja niihin liittyviä kielen rekistereitä täydellisesti, ei edes oman äidinkielensä kohdalla (Blommaert 2009).
Kaksikielisyyttä miettiessä kieliä ei myöskään tarvitse ajatella toisistaan erillisinä, vain tietyille yhteisöille kuuluvina selvärajaisina systeemeinä (Heller 2007). Mikä tahansa kieli joka tapauksessa muokkautuu käyttäjiensä, erilaisten käyttötilanteiden ja -tarkoitusten mukaan. Kielen käyttäjät ottavat vaikutteita muista kielistä ja soveltavat niitä omiin tarkoituksiinsa sopivalla tavalla. Yksinkertaisena esimerkkinä voisi olla vaikkapa sanan ”blogi” käyttö suomen kielessä. Ilman englannin kielen vaikutusta ja asemaa globaalina tietotekniikan kielenä sekä kielen käyttäjien kykyä omaksua ja muokata uusia ilmaisuja muiden kielten pohjalta, tuota termiä tuskin olisi olemassa. Tästä näkökulmasta ajatellen voi huomata, että elämäämme mahtuu useampi kuin yksi kieli. Ehkä voisimmekin, niin halutessamme, kutsua itseämme kaksi- tai monikielisiksi huolimatta siitä, hallitsemmeko osaamiamme kieliä täydellisesti tai missä vaiheessa elämäämme olemme kielet oppineet.
Blommaert, J. (tulossa 2009). A Sociolinguistics of Globalization. Cambridge: Cambridge University Press.
Heller, M. (toim.) 2007. Bilingualism: A social approach. New York: Palgrave.
Normanneja emme ole, olkaamme siis englantilaisia?
Katoaako suomen kieli? Selailin yhtenä päivänä nettiä hakusanoilla ”englannin kieli” ja ”keskustelu”. Halusin nähdä minkälaisia keskusteluja löytyy englannin kielestä. Yleisin aihe (ensimmäisellä hakukerralla) tuntui olevan huoli siitä, että englannin kieli syrjäyttää suomen kielen. Itse sanoisin, että suomen kieli on hyvinkin elinvoimainen. Englannin kielellä on kiistämättä merkittävä asema nyky-yhteiskunnassa, mutta maailmankielenä se on ollut vasta ehkä noin 50-100 vuotta. Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea ennakoida, mutta voisi kuvitella arabian, kiinan ja/tai espanjan jossain vaiheessa haastavan englannin valta-aseman.
Ennen englantia ranska toimi noin 300 vuoden ajan Euroopan lingua francana. Ennen ranskaa Euroopassa käytettiin latinaa kansainvälisenä kielenä, etenkin Välimeren alueella. Sekä latina että ranska ovat vaikuttaneet merkittävästi englannin kielen kehitykseen. Normannien rantauduttua Englantiin vuonna 1066 normanninranska syrjäytti muinaisenglannin ylimystön kielenä ja siitä tuli latinan ohella maan hallinnon kieli. Englanti tuntuu enimmäkseen katoavan historiallisesta aineistosta noin sadaksi vuodeksi normannien maihinnousun jälkeen. Oman tulkintani mukaan orastavaa englantilaista kansallistunnetta alkoi näkyä teksteissä, mm. historiallisissa kronikoissa, noin 1200-luvulla. Ristiriitaista tilanteessa oli se, että englantilaisuudesta kirjoitettiin alkujaan latinaksi tai normanninranskaksi. Suurin osa väestöstä taas puhui englantia – tilanteesta löytyy yhtäläisyyksiä Lönnrotin ajan Suomeen. Myönnettäköön, että historialliset erot ovat myös aika suuria. Ja tarkkaa vastinetta Adolf Ivar Arwidssonin lausahdukseen ”ruotsalaisia emme ole…olkaamme siis suomalaisia” en ole aikalaisten teksteistä löytänyt.
1300-luvulla englantilaisuutta haettiin mm. kielestä. Esimerkiksi tekstin Of Arthour and of Merlin alusta löytyy kohta, jossa todetaan, että ”nämä korkea-arvoiset herrat käyttävät ranskaa / mutta kaikki englantilaiset osaavat englantia” (Freyncshe vse þis gentil man / Ac euerich Inglische Inglische can). Yleisesti ottaen englantia pidettiin kuitenkin ainakin 1500-luvun puoliväliin asti rujona, hiomattomana kielenraakileena. William Caxton, joka toi kirjapainotaidon Englantiin, kirjoittaa 1480-luvulla kääntämisestä ”tähän alkukantaiseen, yksinkertaiseen englantiin” (into this rude / simple englyssh). Sata vuotta myöhemmin opettaja ja rehtori Richard Mulcaster teoksessaan The First Part of the Elementarie ehdottaa: ”miksei kaikea englanniksi”. 1600-luvun alkuun mennessä englanninkielisiä teoksia oli jo (osin tietenkin kirjapainon ansiosta) huomattavan paljon. Englantilainen kansallistunne oli korkealla, etenkin Espanjan armadan voiton jälkeen 1588. Samoihin aikoihin Shakespeare kirjoitti näytelmiään. Vuonna 1605 mies nimeltä Guy Fawkes yritti räjäyttää Englannin parlamenttitalon, mutta epäonnistui. Tätä tapahtumaa juhlitaan edelleen 4. marraskuuta nimellä Guy Fawkesin yö. Joidenkin mielestä Guy Fawkesin yö on Englannin lähin vastine itsenäisyypäivälle. Vaikka Englannin historia ulottuu ainakin varhaiskeskiajalle, sen kansallisen identiteetin rakentumisen ja ”itsenäistymisprosessin” voi nähdä saavuttaneen tietyn merkkipaalun 1600-luvun alussa.
Nykypäivänäkin kieli on ehkä keskeisin osa englantilaisuutta – sen voi havaita nettikeskusteluissa ja esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajien oletetaan omaksuvan riittävä englannin kielen taito. Lähiaikoina maahanmuuttajien puolisoiden maahanmuutto-oikeus alkaa olla riippuvainen englannin kielen taidosta tai ainakin lupauksesta saavuttaa tietty taso. Palatakseni suomen kielen asemaan, Suomi tuntuu olevan onnistuneesti monikielinen maa – suomalaisten kielitaitoa (äidinkielten ja vieraiden kielten taitoa) ihaillaan ja ihmetellään. Vaikka suomen kielen asema on hyvä, sen vaaliminen kuitenkin kannattaa jatkossakin. Tässä mielessä esimerkiksi lähiaikoina tehty päätös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotuksen) henkilötyövuosien määrän vähentämisestä tuntuu lyhytnäköiseltä ratkaisulta. Oma kieli on yksilön ja kansakunnan identiteetin tärkeimpiä osia. Näin historia meille opettaa.
Puff Daddy, Puffy, P Diddy, Diddy, vai mikä se nyt oli?
Artistinimien käyttäminen kuuluu yleisesti populaarikulttuuriin. Erityisesti hiphop-kulttuurissa ja –yhteisöissä on tapana keksiä innovatiivisia ja rohkeita ”katunimiä” omalle artistiminälle. Ne luovat osaltaan myyttisyyttä ja mysteeriä kuuluisien artistien ympärille. (Omoniyi 2006.) Myös nimenvaihdokset kuuluvat osaltaan hiphop-kulttuuriin, samalla tavalla kuin löysien housujen tai lippiksen vaihto. Kun tyyli, kieli tai aatesuunta vaihtuu, vaihtuu yleensä samalla myös artistinimi. Toki nimenvaihdos voi joskus toimia pelkkänä markkinointi- ja mainoskikkanakin. Jos ura alkaa jo hiipua tai medianäkyvyyttä ei ole tarpeeksi, uusi artistinimi voi saada aikaan ainakin pienen kiinnostuksen. Rapakon takaa olemme kuulleet esimerkiksi räppäri Sean Combsin artistinimivaihdoksista: Puff Daddystä Puffyksi ja Puffiksi, josta edelleen P Diddyksi ja Diddyksi. Hänellä on myös oma Sean John –vaatemerkkinsä, minkä yhteydessä hän haluaa tulla kutsutuksi Sean John –nimellä. Räppäri Snoop Doggy Doggin nimestä puolestaan otettiin yksi koira pois, jolloin jäljelle jäi pelkkä Snoop Dogg.
Suomessa paljon nimellään kritiikkiä herättänyt artisti Steen Christensen vaihtoi nimensä Steen1:ksi levytyssopimuksen saatuaan. Poliisinsurmaajan nimen hän oli alun perin valinnut yhteiskunnalliseksi protestiksi. Nyt keväällä Steen1 ilmoitti hylkäävänsä nykyisen nimensä, koska ”tuohon taiteilijanimeen liittyy niin vahvat mielikuvat monelle ihmiselle, että sen alla ei voi tehdä kuin tietynlaista musiikkia”. Tietynlainen musiikki tarkoittaa hänen tapauksessaan yhteiskuntaa kritisoivaa ja uhoavaa musiikkia. Uutta ja erilaista musiikkia tulee jatkossa siis jonkun uuden nimen sävyttämänä. (Lehti 2009.)
Ideologiset syyt voivat myös johtaa artistinimen muuttamiseen. Rap-artisti Avaimen nimi vaihtui Asaksi monikansallisen levy-yhtiön ja kaupallisuuden hylkäämisen myötä. Artisti koki, ettei voinut tehdä enää musiikkia Avain-nimellä uudessa, pienemmässä levy-yhtiössä ja halusi aloittaa alusta uudella artistinimellä. Nimestä voi myös ”kasvaa ulos”, sillä esimerkiksi lasten ja nuorten keskuudessa huikeaan suosioon aikoinaan noussut Pikku G on nyt tehnyt comebackin nimellä Gee. Myös pitkähkö nimi voi olla rasite ja jotkut artistit ovatkin halunneet typistää nimensä: Seremoniamestarista (’master of ceremonies’, MC) tuli Sere ja Silkinpehmeestä SP. Lyhyestä riimi kaunis.
Artistinimen vaihdos voi tapahtua myös kielen vaihtumisen myötä, ei tosin aina. Cheek on pysynyt Cheekinä, vaikka räppäämisen kieli onkin vaihtunut vuosien myötä englannista suomeksi. ’Poski’ olisikin aika erikoinen MC-nimi, vaikka toki räppäreillä on nimiä ihan joka lähtöön. Räppäri Jonny Brosta tuli räppäri/hiphop-tuottaja Joniveli suomen kielen myötä, kun taas DJ-piireissä hänet tunnetaan osuvalla nimellä Tiskijoni. Helsinkiläinen Lost Cause räppää nykyään suomeksi nimellä Loost Koos (eikä esimerkiksi nimellä ’Toivoton tapaus’) ja nimen suomalainen kirjoitusasu mukailee englannin ääntämystä.
Nimen vaihdoksen myötä myös räppärin identiteetti muuttuu. Se on tavallaan itsensä uudelleen keksimistä ja löytämistä. Artisti haluaa uusiutua kokonaisvaltaisesti: tyylillisesti, kielellisesti ja/tai ideologisesti. Joskus nimenvaihdoksissa voidaan tosin mennä liioittelun puolelle eikä joidenkin artistien tarkoitushakuiselta tuntuvalle nimenvaihdosruljanssille tunnu näkyvän loppua – ainakin mitä tulee Diddy-Daddy-Seaniin. ”Can’t stop, wont stop.”
Lehti, A. 2009. Sadan euron räppäri. Keskisuomalainen, 24.3.2009, s. 14.
Omoniyi, T. 2006. Hip-hop through the world Englishes lens: a response to globalization, World Englishes, Vol. 25, No. 2, 195–208.
