Suomalaisten rallienglanti
Suomessa käydyssä julkisessa keskustelussa suomalaisten tapaa puhua ja käyttää englantia kuvataan usein jollakin tapaa hävettäväksi (esim. Helsingin Sanomien verkkokeskusteluissa on muutamaan otteeseen ruodittu suomalaisten englannin osaamista). Koska suomalaiset ovat menestyneet hyvin autourheilussa, formula- ja rallikuskit ovat saaneet edustaa Suomea myös kielitaidollaan. Ja niin kuin kansalliseen eetokseemme kuuluu, näiden henkilöiden puhetapa on arvioitu huonoksi, annettu sille jopa negatiivissävytteinen ”rallienglanti” nimi. On kuitenkin mahdollista nähdä rallienglanti myös erilaisessa valossa.
Kaksinkertaisen F1-maailmanmestari Mika Häkkisen klassisista kommenteista koottu youtube-pätkä toimii hyvänä esimerkkinä. Se osoittaa, miten eri tavalla suomalaisten englantia voidaan arvottaa. Videopätkän hauskuus nousee ennen kaikkea siitä, että Mikan vastaukset toimittajien kysymyksiin ovat niin lyhyitä, lähinnä kyllä-ei –tyyppisiä. Vaikka tällaisten vastausten voitaisiin helposti sanoa johtuvan huonosta kielitaidosta, useat videota kommentoineet näkevät asian toisin. Englanninkielisissä kommenteissa Mikaa ja hänen tapaansa vastata toimittajien kysymyksiin kuvataan esimerkiksi näillä sanoilla:
”vaatimaton, rehellinen, persoonallinen, älykäs, filosofi, sarkastinen, huumorintajuinen, ei pompoteltavissa”.
Mikan monet fanit näkevät siis henkilön, joka on tilanteen tasalla, jopa hallitsee toimittajien ”tyhmiä” kysymyksiä. Mielenkiintoisesti joku kommentoikin, kuinka Mika voi sanoa ”mitä tahansa hän haluaa”, tarkoittaen tällä sitä, että Mika ei käyttäydy tavalla, jota toimittajat häneltä odottavat. Esimerkiksi toimittajan esittäessä epäsuoran kysymyksen This is your third victory in a row here, you must feel very pleased? (Tämä oli kolmas voittosi, olet varmasti tyytyväinen?), Mika miettii hetken ja vastaa yksinkertaisesti Yes. Näin ollen tilanteen kommunikaativiset tavoitteet täyttyvät Mikan osalta – hänhän vastaa kysymykseen, mutta toimittaja on todennäköisesti harmissaan siitä, että Mika ei käyttänyt hänelle tarjottua mahdollisuutta kuvailla tunteitaan.
Tilanteessa korostuvat kaiken kaikkiaan osallistujien erilaiset tavoitteet ja odotukset, ja näin ollen ne normit, joita tällainen haastattelutilanne luo. Koska Mika ei noudata urheiluhaastattelun yleisiä normeja, hänen nähdään hallitsevan tilannetta. Samanlaista ilmiötä ovat kuvanneet Otsuji ja Pennycook (2010: 250): he osoittavat kuinka ei-natiivilla kielenkäyttäjällä on vapaus koetella hyväksytyn kielenkäytön kulttuurisia normeja japanin kielessä.
Vaikka toimittajille Mikan haastatteleminen ei välttämättä mikään unelmatehtävä ollutkaan, hän onnistui vangitsemaan yleisönsä, olemaan rehellinen ja samaan aikaan viihdyttävä omalla persoonallaan –aika hyvä saavutus suomalaisella ”rallienglannilla”!
Lähde:
Otsuji, E. & A. Pennycook (2010) Metrolingualism: fixity, fluidity and language in flux. International Journal of Multilingualism 7 (3): 240-254.
Passiivista passivismiin
Hesarissa toissa perjantaina (20.8.2010) olleen Viivi & Wagner -stripin innoittamana haluaisin jakaa pari havaintoa passiivista.
Kollegani, akatemiatutkija Arja Nurmi opetti minulle muutama vuosi takaperin mikä on ns. ’senioripassiivi’. Lyhyesti sanottuna, kyseessä on sama ilmiö kuin ylläolevassa V&W-stripissä: käytetään passiivia, vaikka rivien välistä lukien kyseessä on eittämättä imperatiivimuoto. “Tehdään tästä raportti”; “nämä laitetaan nettiin”; “tekstit voisi oikolukea vielä kerran”; jne. Ja kun tohtori ehdottaa (l. käskee), niin tutkimusavustajahan tekee.
..lähtemättä sen enempää googlaamaan asiaa, veikkaisin kuitenkin, että tätäkin ilmiötä on tutkittu. Ehkä joku lukija tietää enemmän aiheesta ja voi kommentoida?
Toinen passiivi-aiheinen havaintoni liittyy englannin kieleen. Nimekkäiden, lähinnä amerikkalaisten kielitieteiljöiden pitämässä Language Log -blogissa toistuvana aiheena on (anglo-)amerikkalaisen/englanninkielisen median kerrassaan surkea tietämys kieliopista. Etenkin passiivista riittää puhuttavaa (ks. postauksia aiheesta). (Anglo-)amerikkalaisen yleisön tietoisuuteen on jotenkin iskostunut käsitys, että passiivi olisi jotenkin “huono” muoto, jota pitäisi välttää kuin ruttoa. Osasyyllisiä moiseen vähintäänkin omituiselta kuulostavaan mielipiteeseen ovat erinäköiset suurelle yleisölle tarkoitetut kielioppaat, jotka, sen sijaan että ne pohjaisivat kielen asiantuntijoiden tutkimaan empiiriseen evidenssiin, ovat preskriptivistien kirjoittamia. Toisin sanoen kyseiset, varsin suositut tyylioppaat eivät pohjaa neuvojaan kielen huolelliseen analyysiin, vaan viime kädessä kielestä vahvoja mielipiteitä omaavien yksityishenkilöiden henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Kuitenkin kielessä tyylivaihtelu on pitkälti makuasia (puuttumatta tässä nyt genren tai tekstityyppin asettamiin rajoituksiin, tai sosiolingvistisiin seikkoihin), ja de gustibus non est disputandum…
(Näitä tyylioppaita eräät Language Login kirjoittajat eivät väsy teilaamaan huuhaana, ks. postauksia aiheesta. Jos jonkun mielestä moinen reaktio on liiallista ja palkokasvin siemenen sieraimeenasettelua, sanottakoon, että kuitenkin kielen asiantuntijoiden näkökulmasta moiset oppaat eivät ole vain huuhaata, vaan oikeasti vahingollisia, sillä ne edistävät virheellisten käsitysten leviämistä, sekä levittävät käsitystä kielen asiantuntijoista tiukkapipoisina preskriptivisteinä.)
Mutta palatakseni passiiviin:
Yleisen (aiheettoman) käsityksen mukaan siis passiivia englanninkielessä tulisi välttää. No, tästä seuraa luonnollisestikin se, että median kommentoidessa esimerkiksi julkisten puhujien kielenkäyttöä, kommentit kohdistuvat usei(mmite)n passiivin käyttöön. Paitsi että moinen kommentointi on kielen näkökulmasta älytöntä, kommenteissa tulee esiin asia, johon viittasin yllä: kommentaattorit eivät osaa tunnistaa passiivia. Esimerkiksi tämä postaus Language Logissa toteaa erään toimittajan mollanneen passiivin käyttöä tekstinkappaleessa, jossa itse asiassa yksikään 7:stä verbistä ei ole passiivissa.
Ei ihme, että kielitietelijöitä ärsyttää! Tämähän on kuin päätettäisiin, että ketut ovat haitallisia ja ne pitäisi hävittää Suomen metsistä, ja sitten metsästäjät ampuisivat kaikkea mikä liikkuu, näyttäen lopulta kylällä saaliskasaa väittäen, että kaikki ovat kettuja. Tai ei ainoastaan väittäen, vaan myös uskoen, että näin todellakin on. Ja kansa uskoo myös.
Ehkä kyse on loppujen lopuksi vain o tempora, o mores-ilmiöstä (näköjään latinantunneilta jäi jotain mieleen). Minua taas tämänlaiset tapaukset rupeavat askarruttamaan, että jos kerran silloin, kun mediassa puhutaan jostain aiheesta josta tiedän kohtalaisen paljon, on usein syytä turhautua median tietämättömyyden tasoon, koskeeko sama ilmiö muitakin aiheita – siis niitä, joista en tiedä paljoakaan? Ovatko maan politiikkaa tai taloutta koskevat raportit yhtä epäluotettavia? Ja kuinka paljon media ylipäänsä heijastaa yleistä mielipidettä ja tiedon tasoa? Viime kädessä kannattanee olla enemmän huolissaan ihmisten yleisestä passiivisuudesta, kuin heidän kyvystään käsitellä ja ymmärtää passiivia.
THEY’RE going THERE with THEIR friends. It’s called grammar. Use it.
Tämä kirjoitus sai alkunsa Facebook-ryhmästä, johon muutama tuttu sattui liittymään.
Ihmiset kommentoivat sen seinälle kielenkäyttöön liittyviä asioista, jotka ärsyttävät tai huvittavat heitä, tyyliin:
It’s called NIECE, not NEICE!!!
I hate it when people pronounce “esculator”. Do they not know how it is spelt. No U in the word. grrr.
I am so sick of the misuse of “your” on face book….. It is not: your a good friend, your the best, your going to the party with me, your right about that, your staying home to pick your nose and watch tv….. it is you are or you’re!
Suosittu ryhmä, tätä kirjoittaessa siihen oli liittynyt yli 350 000 jäsentä.
Hauskaa on, että kielitieteen näkökulmasta ryhmän nimessä mainitut ja varsin monet ihmisten sinne postittamista asioista eivät varsinaisesti ole kielioppia.
“In linguistics, grammar is the set of structural rules that govern the composition of sentences, phrases, and words in any given natural language. The term refers also to the study of such rules, and this field includes morphology, syntax, and phonology, often complemented by phonetics, semantics, and pragmatics. Linguists do not normally use the term to refer to orthographical rules…”
Kielioppi tarkoittaa siis kielen rakenteeseen liittyviä asioita, lauseiden, sanojen ja fraasien muodostamista. Oikeinkirjoitus ja välimerkit eivät kuulu sen piiriin, vaan ne ovat osa ortografiaa, eli sääntöjä ja käytänteitä, joiden mukaan puhuttu kieli esitetään kirjoitetussa muodossa.
“ The orthography of a language specifies the correct way of using a specific writing system (script) to write the language…
… While “orthography” colloquially is often used synonymously with spelling, spelling is only part of orthography. Other elements of the field of orthography are hyphenation, capitalization, word breaks and punctuation. Orthography describes or defines the set of symbols (graphemes and diacritics) used, and the rules about how to write these symbols.”
Laajemmassa merkityksessä sanaa kielioppi käytetään myös yläkäsitteenä kieleen liittyville säännöille, sekä kielen rakenteisiin ja sen kirjoitusasuihin liittyville, ja näin on ilmeisesti myös ryhmän perustaneiden ihmisten mielikuvissa. Yleisessä käytössä se samaistuu helposti myös kielen ohjailuun ja kielenhuoltoon.
Kieltä on ollut olemassa kauan ennen kielioppia ja kielioppi on luonnollisen kielen toimintaa selittävää teoriaa samalla tavoin kuin esimerkiksi fysiikan lait selittävät luonnosta löytyviä ilmiöitä. Esimerkiksi verbit ja substantiivit ovat osa luonnollista kieltä samaan tapaan kuin vaikkapa painovoima on luonnon ilmiö, joka oli olemassa ennen kuin Isaac Newton selitti sen toiminnan painovoimalain avulla. Puhuttua kieltä on ollut olemassa todennäköisesti kymmeniä tuhansia vuosia, kirjoitettua kieltä noin 5 000 vuoden ajan, pilkutussäännöt ovat kehittyneet vähitellen ja kielioppi, sellaisessa muodossa kuin sen tunnemme, on monilta osin peräisin antiikin Kreikan ja Rooman grammaatikoilta.
On tapana tehdä erottelu myös preskriptiivisen ja deskriptiivisen kielioppikäsityksen välillä. Kaikki kielioppi ei ole preskriptiivistä, vaan kielitieteellisessä tutkimuksessa on kyse deskriptiivisestä kieliopista, jossa tavoitteena on jonkin tietyn kielen muodon rakenteiden kuvaus. Deskriptiivisen kieliopin kannalta on harvoin olemassa yhtä ainoaa oikeaa käyttöä, vaan kaikki kielen olemassa olevat variantit, alueelliset ja sosiaaliset murteet, ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Jokaisella niistä on omaa sanastoa ja mahdollisesti omia yleiskielestä poikkeavia kieliopillisia sääntöjä, joiden mukaan ne käyttäytyvät, oli sitten kyseessä jokin historiallinen murre, suomalaisten McDonald’sin työntekijöiden ammattislangi tai Internetin chatspk.
Oikeinkirjoitusoppaiden, äidinkielen luokkien, kielitoimiston ja Internetin ”kielioppi-natsien” maailmassa puolestaan on kyse kielenhuollosta ja preskriptiivisestä kielioppikäsityksestä. Preskriptiivisessä kieliopissa ja kielenhuollossa on olemassa normeja, jotka edustavat oikeaa käyttöä ja joista poikkeaminen on virhe. Normit voivat liittyä rakenteeseen, sanastoon, välimerkkeihin, yhdyssanoihin, isoihin alkukirjaimiin tai kieliopillisiin rakenteisiin. Ne eivät ole muuttumattomia, vaan esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskus korostaa, että se pyrkii tutkimaan ja seuraamaan kielen kehitystä ja antamaan sen perusteella mahdollisimman tarkoituksenmukaisia ohjeita.
Osa normitettavista asioista, kuten sanajärjestys ja taivutuspäätteet, ovat luonnollisen kielen ominaisuuksia ja ne löytyvät sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Näissä tapauksissa kielenhuollon tavoitteena on vaalia yhtä yleiskieleen, usein hieman sattumanvaraisesti valikoitunutta muotoa lukuisien murrevarianttien joukosta. Kirjoitetun kielen esittämiseen liittyvät säännöt, kuten välimerkit, isot alkukirjaimet ja yhdyssanojen kirjoittaminen yhteen tai erikseen sen sijaan ovat sopimuksenvaraisia asioita. Kielen tutkimuksen näkökulmasta ne eivät kuitenkaan kuulu varsinaisesti kielioppi-käsitteen alle, joka siis tarkoittaa kielen rakenteellisia sääntöjä, joiden avulla sanat yhdistyvät keskenään merkityksellisiksi lauseiksi.
Välimerkit ovat syntyneet helpottamaan viestintää ja niiden merkityksen huomaa parhaiten kun yrittää lukea tekstiä, josta ne puuttuvat. Esimerkiksi oheisessa kuvassa kreikankielistä piirtokirjoitusta (peräisin kuuluisasta Rosettan kivestä), kaikki sanat kirjoitetaan yhteen eikä välimerkkejä käytetä.
Preskriptiivisyydellä ja kielenhuollolla on tarkoituksensa. Mikä tahansa elävä kieli muuttuu kaiken aikaa. Ohjailtuna muutos on kuitenkin hitaampaa ja yhtenäinen yleiskieli helpottaa kommunikaatiota. Suomen kieltä on huollettu ja yhdenmukaistettu 1800-luvulta lähtien, minkä ansiosta esimerkiksi äänteiden ja kirjoitusasujen vastaavuus on paljon selkeämpää, kuin englannissa, jonka ortografia on kehittynyt pidemmän ajan kuluessa, useammassa maassa ja on pahamaineisen epäsäännöllistä.
They’re, their ja there lausutaan useimmissa puhutun englannin murteissa identtisesti ja ne eroavat nimenomaan kirjoitusasuiltaan. Toisaalta ne ovat kieliopillisesti eri sanoja (they’re = lyhenne sanoista ”they are”, their = monikon kolmannen persoonan pronominin genetiivi/possessiivimuoto, there = demonstratiivipronomini) ja tämän perusteella olisi mahdollista väittää, että niiden sekoittaminen olisi tästä johtuen kielioppi-virhe. Virhe kuitenkin koskee toisiaan hyvin lähellä olevien kirjoitusasujen liittämistä väärään sanaan. Kyseessä oleva lauseenjäsen on mahdollista päätellä myös sen sijainnista lauseessa. Puhutussa kielessä tapahtuu juuri näin ja itse asiassa virheen huomaaminenkin perustuu juuri tälle. Kielitieteen näkökulmasta virhe tapahtuu siis äänteen ja kirjoitusasun vastaavuuden, eli ortografian alueella.
Mitäpä tällä kaikella sitten on merkitystä? No vaikkapa se, että oikeinkirjoitusta koskevat säännöt eivät ole absoluuttisia totuuksia, vaan sopimuksenvaraisia asioita, jotka ovat syntyneet kommunikaatiota helpottamaan. Toisille ne ovat helpompaa kuin toisille. Itse huomaan usein kirjoittaneeni they’re ja their sekaisin, jos olen tuottanut englanninkielistä tekstiä paljon ja nopeasti ja olen opettanut vakavasti lukihäiriöisiä ihmisiä, joille ne ovat olleet vielä paljon vaikeampia. Lukihäiriö ei ole yhteydessä älykkyyteen ja henkilö, jolle kielen tuottaminen on vaikeaa saattaa olla hyvinkin älykäs ja lahjakas muissa asioissa (vakioparaatiesimerkkinä Albert Einstein). Ihmisillä on hyvin tunteenomainen suhtautuminen kieleen ja omaa kielikorvaa vastaan sotivat ilmaukset tuppaavat ärsyttämään. Näin tapahtuu myös kielitieteilijälle sisälläni, kun joku käyttää sanaa ”grammar” tarkoittaessaan oikeinkirjoitusta tai välimerkkejä.
H-dropping and hypercorrection (harkipäiväisiä avaintoja)
Kielitieteessä termi h-dropping viittaa ilmiöön, jossa h-kirjaimella alkavien sanojen alkukonsonantti jätetään lausumatta. Tämä on tyypillistä etenkin brittienglannin yleiskielessä – lähinnä puhekielessä – jossa h:lla alkavat sanat lausutaan usein kuin h:ta ei olisi lainkaan: esimerkiksi my ’ouse eikä ”house”, tai bad ’abit eikä ”habit”, jne.
Hypercorrection taas viittaa ilmiöön, jossa puhuja on tietoinen usein tekemästään kielivirheestä, mutta yrittäessään korjata virhettä tai estää virheen esiintymistä, ylikompensoi – ts. ”ylikorjaa” kieltään, eli käytännössä korjaa virheitä, joita ei ole, jolloin puhuja tulee itse asiassa lisänneeksi virheitä. Esimerkiksi h-droppingin vastapuoli on h-adding: h-kirjaimen lisääminen sanoihin, jotka alkavat sekä puhekielessä että kirjoitetussa kielessä vokaalilla.
Josta pääsemmekin aiheeseen. Tässä alla on kuva eilen oveemme ilmestyneestä ilmoituksesta veden katkaisemisesta huollon ajaksi keskiviikko-aamuna. (Tämän ansiosta pääsin tänään aikaisin lähtemään kirjastoon, but that’s another story..) Ensin ihmettelin, että onko kirjoittaja natiivi laisinkaan, kunnes ahaa-elämyksenä tajusin mistä on kyse.
Ylläoleva viesti sai minut miettimään tulkintoja ja konteksteja – kun selitin havainnostani ilahtuneena kämppikselleni mitä on h-dropping ja hyperkorrektio, hän kommentoi, että talkkarimme ei ole luokan priimus-ainesta. Kuitenkaan h-dropping ei puhekielen ilmiönä liity älykkyyteen sen enempää kuin kielitaitoon, sillä sitä esiintyy paitsi eri sosiolekteissa (eri sosiaaliluokkien/-ryhmien murteissa), myös alueellisissa murteissa. Kirjoitetussa kielessä se taas heijastaa kirjoittajan suhdetta yleiskieleen, ja kuvastaa lähinnä sitä, miten paljon kirjoittaja joutuu tuottamaan tekstiä – etenkin tekstiä, josta saa palautetta, tai jota joku korjaa. Akateemisessa maailmassa voi olettaa, että tekstit eivät sisällä h-droppingia sen enempää kuin muitakaan puhekielen piirteitä, mutta muuten kyseessä on vain kielen variaatiosta ja muutoksesta syntynyt mielenkiintoinen ilmiö. Sillä voidaan selittää myös sanojen etymologiaa ja kirjoitusasujen muutosta – mutta siitä enemmän joskus toiste.
Lapset monen kielen kannoilla, osa 1
Monikielisyys näyttää käyvän taloksi meillekin, lapsiperheen kotiin. Perinteisemmässä katsannossa ydinperheemme olisi malliesimerkki yksikielisestä yhteisöstä: minä ja puolisoni olemme syntyjämme suomenkielisiä jo ties kuinka monennessa polvessa ja kotona puhutaan lähes pelkästään suomen kielen eri varieteetteja ja rekistereitä.
Mutta aika ajoin päivällispöydässä tai leikin tiimellyksessä porisee talossa monikielinen keitos, jonka ainoa alkulähde ei suinkaan ole jokapäiväisiä ääntämisharjoitteitaan suorittava lingvisti-isi tai suklaakätkön sijaintia ei-karkkipäivänä englanniksi tiedusteleva äiti. Lasten jutuista erottaa karkealla seulalla vivahteikkaan moniäänisen suomen lisäksi ainakin englantia, saksaa ja ruotsia – sekä vanhemmille uppo-outoa olavimaata*.
Vieraiden kielten reitit suomenkielisen perheen arkeen ovat tietysti moninaiset. Tietokone, internet, isin levyt ja kasetit sekä tuore paluumuuttajamme televisio ovat ilmeisiä väyliä, jota pitkin vieraskieliset – etenkin englanninkieliset – asiat pääsevät arjessa näkyviin ja kuuluviin. Näin on ollut, on, ja on oleva muillakin kansalaisilla, kertoo muuten näinä päivinä julkaistu kyselytutkimuksemme kokonaisraporttikin . Maitopurkeista ja ruokapakkauksista tavaillaan ruotsia ja vähän muitakin kieliä kiinnostuneina, pohdiskellaan outojen sanojen merkityksiä ja arvaillaan tuoteselosteista suomenkielisiä vastineita.
Uutena väylänä elämäämme on tullut tärkeä formaalin kielenoppimisen kanava, koulu: esikoinen aloitti sekä saksan että englannin opintonsa viime syksynä. Oppikirjoja ei alaluokalla ole ollut käytössä eikä juuri muutakaan kirjoitettua kieliaineistoa, vaan kielten alkeisiin sukelletaan puhutun kielen välityksellä. Kuunnellaan opea, toistetaan, kysellään, vastaillaan, leikitään, lorutellaan ja lauletaan.
Saksa ja englanti menevät vielä iloisesti sekaisin, eivätkä kielet vaikuta lokeroituvan esikoisella omiksi osastoikseen edes sen johdosta, että eri kielillä on koulussa eri opet. Hyvä, ettei puristisia asenteita tuodakaan areenalle näin varhain: koodinvaihto ja kielellisten resurssien sekoittuminen sallittakoon alakoululaiselle, kun se on normaalikäytäntöä moniaalla ”tosielämässäkin”. Itse ainakin muistan luovineeni 15-vuotiaana turistina Budapestissa saksan ja englannin sekoituksella, ja se toimi hyvin (etenkin kun unkarilaiset tuntuvat aina lisäävän pari astetta hyvää tahtoa ja veljeyttä suomalaisten kanssa asioidessaan…).
Kotona on siis kertailtu, loruteltu, lauleltu ja laskettu lukuja englanniksi ja saksaksi. Esineitä ja värejä arvuutellaan:
– Is it a apple? – Yes, it is!
– Is it a green? – No, it isn’t!
Tomerana vaikutteita imevän kuopuksen suussa isosiskon charmantilla BBC-aksentilla lausuma no, it isn’t taipuu vielä hauskan monimerkityksisesti ”nou ist in” – oliko siinä nyt sitten saksaakin…? Vaikkei minulla mitään Queen’s Englishiä vastaan ole, yritin ohimennen tarjota esikoiselle hieman fonologista ja vähän syntaktistakin variaatiota kenties amerikkalaisemman variantin muodossa (karrikoidusti transkriboituna ”noou, its naad”). Mutta ope on roolimallina ykkönen ja niinpä vain emämaan prestiisi-intonaatio kelpuutetaan – toistaiseksi.
Epilogi
Eräänä iltana viipyilen iltasatujen jälkeen lastenhuoneessa sen verran kauan, että laskeutuu hiljaisuus ja arvelen lasten olevan unessa, itsekin häilyn jo vatupassiasennossa unen ja valveen rajamailla. Meditatiivisen horrokseni katkaisee kuitenkin yläpediltä soinnukkaana kajahtava lapsen ääni:
– dunkelblau–hellblau…
No, saksan kielen värien – ja etenkin niiden tummuussävyjen – tuntemuksesta oli samoihin aikoihin yllättävää käytännön hyötyäkin, kun marketin olutosastolla esikoinen hoksasi tuontioluen kyljessä korvakuulolta tutun sanan dunkel, jonka hän osasi aivan lonkalta tulkata isille ’tummaksi’. Tämä muutenkin houkutteleva Import-Bier päätyi siis oitis ostoskärryyn (ja näin saadaan tähänkin kirjoitukseen upotettua blogissamme viime kuukausina kummitellut olut-teema! ks. kirjoitukset It’s Happy Hour Again ja Murrehirmuja vai hirmuisasti murteita)
* Olavimaahan eivät aikuiset pääse.
Ranskan englannin valloituksesta
Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.
Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.
Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.
Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.
”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”
”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”
Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”
”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”
Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.
”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”
Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.
Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.
Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:
– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?
Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.
Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:
- En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.
- Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.
En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.
Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.
- Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.
Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.
- Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.
Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.
Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?
