THEY’RE going THERE with THEIR friends. It’s called grammar. Use it.
Tämä kirjoitus sai alkunsa Facebook-ryhmästä, johon muutama tuttu sattui liittymään.
Ihmiset kommentoivat sen seinälle kielenkäyttöön liittyviä asioista, jotka ärsyttävät tai huvittavat heitä, tyyliin:
It’s called NIECE, not NEICE!!!
I hate it when people pronounce “esculator”. Do they not know how it is spelt. No U in the word. grrr.
I am so sick of the misuse of “your” on face book….. It is not: your a good friend, your the best, your going to the party with me, your right about that, your staying home to pick your nose and watch tv….. it is you are or you’re!
Suosittu ryhmä, tätä kirjoittaessa siihen oli liittynyt yli 350 000 jäsentä.
Hauskaa on, että kielitieteen näkökulmasta ryhmän nimessä mainitut ja varsin monet ihmisten sinne postittamista asioista eivät varsinaisesti ole kielioppia.
“In linguistics, grammar is the set of structural rules that govern the composition of sentences, phrases, and words in any given natural language. The term refers also to the study of such rules, and this field includes morphology, syntax, and phonology, often complemented by phonetics, semantics, and pragmatics. Linguists do not normally use the term to refer to orthographical rules…”
Kielioppi tarkoittaa siis kielen rakenteeseen liittyviä asioita, lauseiden, sanojen ja fraasien muodostamista. Oikeinkirjoitus ja välimerkit eivät kuulu sen piiriin, vaan ne ovat osa ortografiaa, eli sääntöjä ja käytänteitä, joiden mukaan puhuttu kieli esitetään kirjoitetussa muodossa.
“ The orthography of a language specifies the correct way of using a specific writing system (script) to write the language…
… While “orthography” colloquially is often used synonymously with spelling, spelling is only part of orthography. Other elements of the field of orthography are hyphenation, capitalization, word breaks and punctuation. Orthography describes or defines the set of symbols (graphemes and diacritics) used, and the rules about how to write these symbols.”
Laajemmassa merkityksessä sanaa kielioppi käytetään myös yläkäsitteenä kieleen liittyville säännöille, sekä kielen rakenteisiin ja sen kirjoitusasuihin liittyville, ja näin on ilmeisesti myös ryhmän perustaneiden ihmisten mielikuvissa. Yleisessä käytössä se samaistuu helposti myös kielen ohjailuun ja kielenhuoltoon.
Kieltä on ollut olemassa kauan ennen kielioppia ja kielioppi on luonnollisen kielen toimintaa selittävää teoriaa samalla tavoin kuin esimerkiksi fysiikan lait selittävät luonnosta löytyviä ilmiöitä. Esimerkiksi verbit ja substantiivit ovat osa luonnollista kieltä samaan tapaan kuin vaikkapa painovoima on luonnon ilmiö, joka oli olemassa ennen kuin Isaac Newton selitti sen toiminnan painovoimalain avulla. Puhuttua kieltä on ollut olemassa todennäköisesti kymmeniä tuhansia vuosia, kirjoitettua kieltä noin 5 000 vuoden ajan, pilkutussäännöt ovat kehittyneet vähitellen ja kielioppi, sellaisessa muodossa kuin sen tunnemme, on monilta osin peräisin antiikin Kreikan ja Rooman grammaatikoilta.
On tapana tehdä erottelu myös preskriptiivisen ja deskriptiivisen kielioppikäsityksen välillä. Kaikki kielioppi ei ole preskriptiivistä, vaan kielitieteellisessä tutkimuksessa on kyse deskriptiivisestä kieliopista, jossa tavoitteena on jonkin tietyn kielen muodon rakenteiden kuvaus. Deskriptiivisen kieliopin kannalta on harvoin olemassa yhtä ainoaa oikeaa käyttöä, vaan kaikki kielen olemassa olevat variantit, alueelliset ja sosiaaliset murteet, ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Jokaisella niistä on omaa sanastoa ja mahdollisesti omia yleiskielestä poikkeavia kieliopillisia sääntöjä, joiden mukaan ne käyttäytyvät, oli sitten kyseessä jokin historiallinen murre, suomalaisten McDonald’sin työntekijöiden ammattislangi tai Internetin chatspk.
Oikeinkirjoitusoppaiden, äidinkielen luokkien, kielitoimiston ja Internetin ”kielioppi-natsien” maailmassa puolestaan on kyse kielenhuollosta ja preskriptiivisestä kielioppikäsityksestä. Preskriptiivisessä kieliopissa ja kielenhuollossa on olemassa normeja, jotka edustavat oikeaa käyttöä ja joista poikkeaminen on virhe. Normit voivat liittyä rakenteeseen, sanastoon, välimerkkeihin, yhdyssanoihin, isoihin alkukirjaimiin tai kieliopillisiin rakenteisiin. Ne eivät ole muuttumattomia, vaan esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskus korostaa, että se pyrkii tutkimaan ja seuraamaan kielen kehitystä ja antamaan sen perusteella mahdollisimman tarkoituksenmukaisia ohjeita.
Osa normitettavista asioista, kuten sanajärjestys ja taivutuspäätteet, ovat luonnollisen kielen ominaisuuksia ja ne löytyvät sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Näissä tapauksissa kielenhuollon tavoitteena on vaalia yhtä yleiskieleen, usein hieman sattumanvaraisesti valikoitunutta muotoa lukuisien murrevarianttien joukosta. Kirjoitetun kielen esittämiseen liittyvät säännöt, kuten välimerkit, isot alkukirjaimet ja yhdyssanojen kirjoittaminen yhteen tai erikseen sen sijaan ovat sopimuksenvaraisia asioita. Kielen tutkimuksen näkökulmasta ne eivät kuitenkaan kuulu varsinaisesti kielioppi-käsitteen alle, joka siis tarkoittaa kielen rakenteellisia sääntöjä, joiden avulla sanat yhdistyvät keskenään merkityksellisiksi lauseiksi.
Välimerkit ovat syntyneet helpottamaan viestintää ja niiden merkityksen huomaa parhaiten kun yrittää lukea tekstiä, josta ne puuttuvat. Esimerkiksi oheisessa kuvassa kreikankielistä piirtokirjoitusta (peräisin kuuluisasta Rosettan kivestä), kaikki sanat kirjoitetaan yhteen eikä välimerkkejä käytetä.
Preskriptiivisyydellä ja kielenhuollolla on tarkoituksensa. Mikä tahansa elävä kieli muuttuu kaiken aikaa. Ohjailtuna muutos on kuitenkin hitaampaa ja yhtenäinen yleiskieli helpottaa kommunikaatiota. Suomen kieltä on huollettu ja yhdenmukaistettu 1800-luvulta lähtien, minkä ansiosta esimerkiksi äänteiden ja kirjoitusasujen vastaavuus on paljon selkeämpää, kuin englannissa, jonka ortografia on kehittynyt pidemmän ajan kuluessa, useammassa maassa ja on pahamaineisen epäsäännöllistä.
They’re, their ja there lausutaan useimmissa puhutun englannin murteissa identtisesti ja ne eroavat nimenomaan kirjoitusasuiltaan. Toisaalta ne ovat kieliopillisesti eri sanoja (they’re = lyhenne sanoista ”they are”, their = monikon kolmannen persoonan pronominin genetiivi/possessiivimuoto, there = demonstratiivipronomini) ja tämän perusteella olisi mahdollista väittää, että niiden sekoittaminen olisi tästä johtuen kielioppi-virhe. Virhe kuitenkin koskee toisiaan hyvin lähellä olevien kirjoitusasujen liittämistä väärään sanaan. Kyseessä oleva lauseenjäsen on mahdollista päätellä myös sen sijainnista lauseessa. Puhutussa kielessä tapahtuu juuri näin ja itse asiassa virheen huomaaminenkin perustuu juuri tälle. Kielitieteen näkökulmasta virhe tapahtuu siis äänteen ja kirjoitusasun vastaavuuden, eli ortografian alueella.
Mitäpä tällä kaikella sitten on merkitystä? No vaikkapa se, että oikeinkirjoitusta koskevat säännöt eivät ole absoluuttisia totuuksia, vaan sopimuksenvaraisia asioita, jotka ovat syntyneet kommunikaatiota helpottamaan. Toisille ne ovat helpompaa kuin toisille. Itse huomaan usein kirjoittaneeni they’re ja their sekaisin, jos olen tuottanut englanninkielistä tekstiä paljon ja nopeasti ja olen opettanut vakavasti lukihäiriöisiä ihmisiä, joille ne ovat olleet vielä paljon vaikeampia. Lukihäiriö ei ole yhteydessä älykkyyteen ja henkilö, jolle kielen tuottaminen on vaikeaa saattaa olla hyvinkin älykäs ja lahjakas muissa asioissa (vakioparaatiesimerkkinä Albert Einstein). Ihmisillä on hyvin tunteenomainen suhtautuminen kieleen ja omaa kielikorvaa vastaan sotivat ilmaukset tuppaavat ärsyttämään. Näin tapahtuu myös kielitieteilijälle sisälläni, kun joku käyttää sanaa ”grammar” tarkoittaessaan oikeinkirjoitusta tai välimerkkejä.
Ranskan englannin valloituksesta
Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.
Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.
Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.
Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.
”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”
”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”
Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”
”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”
Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.
”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”
Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.
Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.
Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:
– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?
Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.
Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:
- En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.
- Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.
En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.
Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.
- Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.
Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.
- Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.
Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.
Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?
