Filing commas, eli anglisti nipottaa
(Tässä kirjoituksessa palaan teemoihin, mitä tässä blogissa on aiemminkin käsitelty.)
Anglistina koen välillä velvollisuudekseni ruveta nipottamaan, kun kohtaan puutteellisella kielitaidolla tuotettua englanninkielistä tekstiä. En tarkoita nyt mitä tahansa tekstiä, vaan erityisesti yliopiston, muun suuren organisaation, valtion viraston, tai sitten kaupallisen yhtiön tuottamaa tekstiä – yleensä on kyse jonkinlaisesta tiedotuksesta tai mainoksesta, ja viesti välitetään kotimaisilla kielillä, myös sillä kolmannella eli englanniksi.
Nipottamiseni syy ei ole niinkään ihmisten vajavainen kielitaito, vaan näissä tapauksissa heijastuu etenkin se pieni tosiasia, että vaikka englannin filologian ja kääntämisen oppiaineista valmistuu kymmeniä kandidaatteja ja maistereita joka vuosi pelkästään Helsingin yliopistosta, selvästikään heidän osaamistaan ei arvosteta niin paljoa, että palkattaisiin (tai edes pyydettäisiin) jotakuta anglistia tuottamaan tai tarkastamaan organisaatiossa tuotetut englanninkieliset tekstit. Miksi pitäisi, kun “kaikkihan osaavat englantia”..?
Näinhän se on:
No, viesti välittyy ainakin näiden esimerkkien tapauksessa, eikä asialla liene niin suurta merkitystä. Perfektionisti minussa kuitenkin kokee, että jos tämän yksityiskohdan kohdalla mennään riman ali, miten on muiden laita? Etenkin kun talosta löytyy suuri joukko ammattilaisia, joista kuka tahansa pystyisi hyvin nopeasti tarjoamaan idiomaattiset vastineet näille viesteille. Ehkä kuitenkin on parempi, että ammatti-ihmisten aika käytetään ns. tärkeämpien tekstien kääntämiseen ja tuottamiseen.. (tosin täytyy tunnustaa, etten tiedä käyttääkö Helsingin yliopisto kielentarkastajia tiedotteissaan – toivottavasti!).
Joka tapauksessa kääntäminen ei ole mitään yksinkertaista puuhaa. Käännöskukkaset voivat olla varsin viehättäviä (ks. vaikka Itä-Aasiasta löytyviin käännöskukkasiin keskittyvä Engrish.com ), mutta samalla ne herättävät kielitieteilijässä kysymyksiä: miksi X on käännetty Y? Miten on päädytty kääntämään A sanamuotoon B? Yllä olevissa tapauksissa kalaruoka on suoraan translitteroitu (eli käännetty sana sanalta, kohdekielen idiomaattisuutta miettimättä) kala > fish + ruoka > food = fishfood. Muuten hyvä, paitsi että englanniksi fishfood tarkoittaa kalanruokaa.. Meat food:in tapauksessa tällaista semanttista harppausta ei tapahdu, “meat food” vain kuulostaa hieman omituiselta. Kääryleiden kastikkeen kohdalla pielessä on prepositio, to kun pitäisi olla for. No, nipottamistahan tämä on – yhdenkään kohdalla ei synny epäselvyyttä viestin merkityksestä; olisi vain idiomaattisempaa sanoa fish dish, meat dish, ja sauce for rolls.
Lopuksi mainittakoon, että netistä löytyvät käännösohjelmat ovat usein syypää käännöskukkasiin. Ja kappas, Google Translate antaakin kalaruoka:n englanninkieliseksi vastineeksi fish food; kuitenkin liharuoka:lle se tarjoaa idiomaattisen vastineen meat dish. Kuitenkin tässä tapauksessa sitä on tuskin käytetty, kun kyse on näin helpoista (?) käännöksistä. Onneksi tarjolla ei ollut kastike perunoille, sillä Googlen mukaan se olisi englanniksi sauce in Peru market!!
Kelttimaan kielipolitiikkaa, osa 2
Tänä kesänä vietimme yhden lomaviikon Walesissa. Pohjois-Walesin vuoristoalue Snowdonia on kuuluisa luonnollisestikin vuoristomaisemistaan, mutta lisäksi – ehkä osittain vuorien ansioista – alueella kymrin kieli on vielä täysin elinvoimainen. Kymri on siis kelttiläinen kieli jota puhutaan Walesissa, ja siten sukua iirille ja Skotlannissa puhuttavalle gaelille. Toissakesäisen Irlanninmatkan jälkeen oli miellyttävää havaita, että toisin kuin Irlannissa, Walesissa kuulee tosiaan paikallista kelttikieltä puhuttavan kylillä ja kaduilla.* Katukyltit ja esim. kauppojen kyltit ovat yleensä kaksikielisiä, joissa englanti on toisena kielenä eikä ensimmäisenä. Verrattuna Irlannin iirinkielisiin alueisiin joista kirjoitin pari vuotta sitten, tilanne on parempi. Kuitenkaan konflikteilta ei voi kokonaan välttyä: historiallisista syistä Walesilaisilla on jotain hampaankolossa Englantia kohtaan. Pubeissakin kuulee kymriä, ja kun paikallisten kanssa jutellessa sain heti pisteitä kerrottuani, etten aksentistani huolimatta ole englantilainen, heti perään tuli myös vähän vuodatusta Walesin historiallisesta asemasta Englannin alistamana.
Tämä hienoinen antipatia tuli vastaan myös eräässä tiekyltissä, joka innoitti tämän kirjoituksen. Siinä missä Irlannin Dinglessä paikalliset lisäsivät tiekylttiin myös kohteen englanninkielisen nimen jotta turistit löytäisivät perille, Walesissa lähestyessämme Rhuthunin kylää kävi hyvin selväksi, ettei joku ainakaan pitänyt siitä, että paikasta käytettiin myös sen englanninkielistä nimeä Ruthin:
Rhuthunin kylässä – niin kuin monessa muussakin kylässä missä kävimme – sattui olemaan käynnissä kesäjuhlat (kesä on juhlien aikaa). Istuimme sitten teellä kylän vanhan kirkon pihassa seurakunnan pop-up kahvilassa, ja kuuntelimme kun paikallinen Samba-bändi soitti viereiselle torille pystytetyllä lavalla. Mutta kymriä en muista kuulleeni tässä kylässä. Ehkä Englanti oli jo liian lähellä…
* Tästä kehitin ‘Samulin lain kielen elinvoimaisuudesta’: jos kadulla kuulee teinien käyttävän jotain kieltä, kieli on täysin voimissaan. 
Passiivista passivismiin
Hesarissa toissa perjantaina (20.8.2010) olleen Viivi & Wagner -stripin innoittamana haluaisin jakaa pari havaintoa passiivista.
Kollegani, akatemiatutkija Arja Nurmi opetti minulle muutama vuosi takaperin mikä on ns. ’senioripassiivi’. Lyhyesti sanottuna, kyseessä on sama ilmiö kuin ylläolevassa V&W-stripissä: käytetään passiivia, vaikka rivien välistä lukien kyseessä on eittämättä imperatiivimuoto. “Tehdään tästä raportti”; “nämä laitetaan nettiin”; “tekstit voisi oikolukea vielä kerran”; jne. Ja kun tohtori ehdottaa (l. käskee), niin tutkimusavustajahan tekee.
..lähtemättä sen enempää googlaamaan asiaa, veikkaisin kuitenkin, että tätäkin ilmiötä on tutkittu. Ehkä joku lukija tietää enemmän aiheesta ja voi kommentoida?
Toinen passiivi-aiheinen havaintoni liittyy englannin kieleen. Nimekkäiden, lähinnä amerikkalaisten kielitieteiljöiden pitämässä Language Log -blogissa toistuvana aiheena on (anglo-)amerikkalaisen/englanninkielisen median kerrassaan surkea tietämys kieliopista. Etenkin passiivista riittää puhuttavaa (ks. postauksia aiheesta). (Anglo-)amerikkalaisen yleisön tietoisuuteen on jotenkin iskostunut käsitys, että passiivi olisi jotenkin “huono” muoto, jota pitäisi välttää kuin ruttoa. Osasyyllisiä moiseen vähintäänkin omituiselta kuulostavaan mielipiteeseen ovat erinäköiset suurelle yleisölle tarkoitetut kielioppaat, jotka, sen sijaan että ne pohjaisivat kielen asiantuntijoiden tutkimaan empiiriseen evidenssiin, ovat preskriptivistien kirjoittamia. Toisin sanoen kyseiset, varsin suositut tyylioppaat eivät pohjaa neuvojaan kielen huolelliseen analyysiin, vaan viime kädessä kielestä vahvoja mielipiteitä omaavien yksityishenkilöiden henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Kuitenkin kielessä tyylivaihtelu on pitkälti makuasia (puuttumatta tässä nyt genren tai tekstityyppin asettamiin rajoituksiin, tai sosiolingvistisiin seikkoihin), ja de gustibus non est disputandum…
(Näitä tyylioppaita eräät Language Login kirjoittajat eivät väsy teilaamaan huuhaana, ks. postauksia aiheesta. Jos jonkun mielestä moinen reaktio on liiallista ja palkokasvin siemenen sieraimeenasettelua, sanottakoon, että kuitenkin kielen asiantuntijoiden näkökulmasta moiset oppaat eivät ole vain huuhaata, vaan oikeasti vahingollisia, sillä ne edistävät virheellisten käsitysten leviämistä, sekä levittävät käsitystä kielen asiantuntijoista tiukkapipoisina preskriptivisteinä.)
Mutta palatakseni passiiviin:
Yleisen (aiheettoman) käsityksen mukaan siis passiivia englanninkielessä tulisi välttää. No, tästä seuraa luonnollisestikin se, että median kommentoidessa esimerkiksi julkisten puhujien kielenkäyttöä, kommentit kohdistuvat usei(mmite)n passiivin käyttöön. Paitsi että moinen kommentointi on kielen näkökulmasta älytöntä, kommenteissa tulee esiin asia, johon viittasin yllä: kommentaattorit eivät osaa tunnistaa passiivia. Esimerkiksi tämä postaus Language Logissa toteaa erään toimittajan mollanneen passiivin käyttöä tekstinkappaleessa, jossa itse asiassa yksikään 7:stä verbistä ei ole passiivissa.
Ei ihme, että kielitietelijöitä ärsyttää! Tämähän on kuin päätettäisiin, että ketut ovat haitallisia ja ne pitäisi hävittää Suomen metsistä, ja sitten metsästäjät ampuisivat kaikkea mikä liikkuu, näyttäen lopulta kylällä saaliskasaa väittäen, että kaikki ovat kettuja. Tai ei ainoastaan väittäen, vaan myös uskoen, että näin todellakin on. Ja kansa uskoo myös.
Ehkä kyse on loppujen lopuksi vain o tempora, o mores-ilmiöstä (näköjään latinantunneilta jäi jotain mieleen). Minua taas tämänlaiset tapaukset rupeavat askarruttamaan, että jos kerran silloin, kun mediassa puhutaan jostain aiheesta josta tiedän kohtalaisen paljon, on usein syytä turhautua median tietämättömyyden tasoon, koskeeko sama ilmiö muitakin aiheita – siis niitä, joista en tiedä paljoakaan? Ovatko maan politiikkaa tai taloutta koskevat raportit yhtä epäluotettavia? Ja kuinka paljon media ylipäänsä heijastaa yleistä mielipidettä ja tiedon tasoa? Viime kädessä kannattanee olla enemmän huolissaan ihmisten yleisestä passiivisuudesta, kuin heidän kyvystään käsitellä ja ymmärtää passiivia.
H-dropping and hypercorrection (harkipäiväisiä avaintoja)
Kielitieteessä termi h-dropping viittaa ilmiöön, jossa h-kirjaimella alkavien sanojen alkukonsonantti jätetään lausumatta. Tämä on tyypillistä etenkin brittienglannin yleiskielessä – lähinnä puhekielessä – jossa h:lla alkavat sanat lausutaan usein kuin h:ta ei olisi lainkaan: esimerkiksi my ’ouse eikä ”house”, tai bad ’abit eikä ”habit”, jne.
Hypercorrection taas viittaa ilmiöön, jossa puhuja on tietoinen usein tekemästään kielivirheestä, mutta yrittäessään korjata virhettä tai estää virheen esiintymistä, ylikompensoi – ts. ”ylikorjaa” kieltään, eli käytännössä korjaa virheitä, joita ei ole, jolloin puhuja tulee itse asiassa lisänneeksi virheitä. Esimerkiksi h-droppingin vastapuoli on h-adding: h-kirjaimen lisääminen sanoihin, jotka alkavat sekä puhekielessä että kirjoitetussa kielessä vokaalilla.
Josta pääsemmekin aiheeseen. Tässä alla on kuva eilen oveemme ilmestyneestä ilmoituksesta veden katkaisemisesta huollon ajaksi keskiviikko-aamuna. (Tämän ansiosta pääsin tänään aikaisin lähtemään kirjastoon, but that’s another story..) Ensin ihmettelin, että onko kirjoittaja natiivi laisinkaan, kunnes ahaa-elämyksenä tajusin mistä on kyse.
Ylläoleva viesti sai minut miettimään tulkintoja ja konteksteja – kun selitin havainnostani ilahtuneena kämppikselleni mitä on h-dropping ja hyperkorrektio, hän kommentoi, että talkkarimme ei ole luokan priimus-ainesta. Kuitenkaan h-dropping ei puhekielen ilmiönä liity älykkyyteen sen enempää kuin kielitaitoon, sillä sitä esiintyy paitsi eri sosiolekteissa (eri sosiaaliluokkien/-ryhmien murteissa), myös alueellisissa murteissa. Kirjoitetussa kielessä se taas heijastaa kirjoittajan suhdetta yleiskieleen, ja kuvastaa lähinnä sitä, miten paljon kirjoittaja joutuu tuottamaan tekstiä – etenkin tekstiä, josta saa palautetta, tai jota joku korjaa. Akateemisessa maailmassa voi olettaa, että tekstit eivät sisällä h-droppingia sen enempää kuin muitakaan puhekielen piirteitä, mutta muuten kyseessä on vain kielen variaatiosta ja muutoksesta syntynyt mielenkiintoinen ilmiö. Sillä voidaan selittää myös sanojen etymologiaa ja kirjoitusasujen muutosta – mutta siitä enemmän joskus toiste.
“You all right?” (eli tervehdyksistä ja kohteliaisuuksista)
Muutettuani vuoden vaihteessa Lontooseen, olen jostain syystä kiinnittänyt huomiota paikallisten käyttämiin tervehdyksiin ja kohteliaisuusfraaseihin. Kyse lienee ilmiöstä, jossa mieltä askarruttavaan seikkaan törmää yht’äkkiä kaikkialla, mutta tuntuu siltä, että Englannissa (tai ainakin Lontoossa) on yleistynyt tervehdys “You all right (there)?”.
Ilmaisun historia on helppo hahmottaa. Jos otetaan oppikirjaesimerkkinä englanninkielisestä tervehdyksestä vaikkapa “Hello, how are you (doing)?”, niin “how are you” > “(are) you all right” jatkumo on selvä. Kumpikaan tervehdys ei oikeastaan utele tervehdittävän perään, vaan on pelkkä kohteliaisuusfraasi. Kuitenkin jos merkityksellisesti tyhjempi mutta selkeämpi tervehdyssana “hello” tai “hi” puuttuu, nämä kohteliaisuusfraasit toimivat itsessään tervehdyksenä. Tällöin fraasien kohteliaisuusaspekti ikään kuin katoaa, ja tervehdykseen “You all right?” korrekti vastaus voi olla esimerkiksi “Hello”, tai “Nice to meet you”.
Eri kielten ja kulttuurien tervehdykset ovat varsin mielenkiintoisia – viime kädessä tervehdysten sisällöllähän ei ole väliä, kunhan ne toimittavat tehtävänsä. Oman kielen/kulttuurin tervehdykset oppii ottamaan tyhjinä fraaseina – tervehdykseen “mitä kuuluu?” vastataan “hyvää” (tai neutraalimmin “mitäs tässä”), lähes riippumatta siitä, mitä oikeasti kuuluu. (Näin siis yleistäen – toki muutakin voi vastata, riippuen tilanteesta, tervehtijöiden suhteista, ja muista kontekstiin vaikuttavista seikoista.) Mutta kestää aikansa, ennen kuin oppii ottamaan vieraiden kielten/kulttuurien tervehdykset samalla tavalla, ja sitä helposti reagoi vastaamalla suoraan siihen, mitä kysyttiin.
- “How are you?”
- “Good, thanks”, tai esim. “Not too bad”, eikä vastakysymys “How’s it going?”
Ja nyt aiheeseeni: tarkoitukseni ei ollut kommentoida sitä, kun tapaa jonkun henkilön ja vaihtaa tervehdyksiä, vaan sitä, kun asioi kaupoissa ja ravintoloissa (eli palaan toiseen tässä blogissa toistuvaan teemaan.). Tässä jälkimmäisessä yhteydessä – kun astuu sisään pubiin ja katselee oluthanoja sillä silmällä – minusta ainakin tuntuu hieman oudolta, että baarimikko tervehtii sanoin “(you) all right there?”. Etenkin, kun näitä sanoja tuntuu kuulevan useammin kuin jotain tyyliin “what would you like?”.
Sitä en osaa sanoa, miksi tuo ilmaisu ottaa korvaan – kuuluvathan “onko kaikki hyvin?”-tyyppiset kysymykset ravintoloissa asioimisen vakiosanastoon siinä missä “are you ready to order?”. Ehkä kyse on vain siitä, että pääni sisäisessä tervehdysten ja vakiofraasien kategorisoinnissa edellisen kaltainen lause yleensä seuraa jälkimmäisen kaltaista. Kenties seuraavan puolen vuoden aikana opin tervehtimään paikallisten tavoin.
PS Runoilijan sanoin, about samasta aiheesta:
on the train to Del Mar (Charles Bukowski)
I get on the train on the way to the track
it’s down near Dago
and this gives some space and rolling and
I have my pint
and I walk to the barcar for a couple of
beers
and I weave upon the floor—
THACK THACK THACKA THACK THACK
THACKA THACK—
and some of it comes back
a little of it comes back
like some green in a leaf after a long
dryness
and the sun crashes into the barcar like a
bull and the bartender sees that
I am feeling good
he smiles a real smile and
asks—
“How’s it going?”
how’s it going? my heels are down
my shoes cracked
I am wearing my father’s pants and he died
10 years ago
I need 8 teeth pulled
my intestine has a partial blockage
I puff on a dime cigar
“Great!” I answer him,
“how you making?”
(The Days Run Away Like Wild Horses Over the Hills (1969), Black Sparrow Press, s. 78)
Kylteistä ja monimerkityksellisyydestä
“After your dog has done its business, do yours.” Dublinissa nähty katukyltti sai hetken miettimään onko viesti sittenkin ironinen? No, koiranulkoiluttajia ei tietenkään kehoteta tekemään omia tarpeitaan kadulle, vaan siivoamaan lemmikkiensä jätökset pois. Mutta tuon kyltin nähtyämme pidimme silmät auki muiden oudolta tuntuvien katu- ja tiekylttien varalta, ja löytyihän niitä kymmenen päivän mittaisen Irlannin-reissumme aikana.
Irlannissa tiet ovat hyvin kapeita ja usein kiviaitojen reunustamia, eivätkä nopeusrajoitukset tunnu huomioivan liikenneturvallisuutta:
Kun ehdin tottua kiviaidan läheisyyteen ja paikallisten kuskien kaasujalkaan, lingvisti minussa kiinnitti huomionsa kylttien sanamuotoon. Näissä kylteissä lukee “drive safely”, josta tuli mieleen miten joissain maissa kyseisen kehoituksen näkee muodossa “drive safe”. Tästäkin on väännetty kättä: saako verbin määreenä käyttää adjektiivia, vai onko tapauksessa “drive safe” kyse jostain muusta ilmiöstä? Tässä “drive safe” -esimerkki USAsta:
No, kummassakin tapauksessa kyltin merkitys on tietenkin selvä, kuten seuraavankin kyltin, vaikka tapa kieltää häiritsemästä poneja ei kuulosta ihan luontevimmalta:
..tai tämän, vaikka sanoja en ymmärrä kun en osaa iiriä:
Toisinaan kyltin tekstistä ei ole mitään apua kieltä taitamattomille, jos vaikkapa paikannimet ovat ainoastaan muulla kuin maan valtakielellä. Esimerkiksi Dinglen kylän nimi on iiriksi An Daingean; ällän puute tekee siitä läpinäkymättömän iiriä osaamattomille (vrt. myös Galway (eng.) vs. Gaillimh (ir.), tai Dublin (eng.) vs. Baile Átha Cliath* (ir.)!), ja tämä on turismista riippuvaiselle kylälle harmillista, joten kyläläiset ovat ottaneet asiakseen korjata olemassaolevia tiekylttejä:
(Nimisotku juontaa juurensa hallituksen päätöksestä, jonka tavoitteena oli tukea iirin kielen elinvoimaisuutta mm. pyrkimällä käyttämään iiriä ensisijaisena virallisena kielenä Gaeltachtissa, eli iirinkielisillä alueilla. Joten Gaeltachtissa mm. tiekylteissä paikannimet ovat ainoastaan iiriksi [poikkeuksina suurimpien kaupunkien nimet].)
Lopuksi (tästä tuli selvästi mätäkuun blogipostaus) hämmentävä tiekyltti. Lienee selvää, että tätä tietä oli pakko ajaa!
* No, kaupungin englanninkielinen nimi tulee iirinkielisestä nimestä Dubh Linn, ‘musta lampi’, mutta kaupungin virallinen nimi on iiriksi kuten yllä; “Dubh Linn” -nimeä saa turhaan etsiä tiekylteistä.
Anglismeja, lainasanoja ja kännyköitä
Hiljattain olin kuuntelemassa esitelmää eurooppalaisissa kielissä esiintyvistä anglismeista – tai tarkemmin, anglismeja kokoavasta sanakirjasta, A Dictionary of European Anglicisms (toim. Manfred Görlach, OUP 2002). (Suomi on mukana sanakirjassa yhtenä kuudestatoista vertailukielestä.) Esitelmää kuunnellessa mietiskelin samalla sanojen lainautumista yleensä, sekä kielten kykyä ja taipumusta luoda natiiveja sanoja uusille käsitteille.
Esimerkiksi matkapuhelin on suomeksi paitsi matkapuhelin niin myös kännykkä (nämä lienevät kaksi yleisintä termiä kyseiselle kapineelle), mutta saksaksi sen ehkä yleisin nimi on (das) Handy. Saksan Handy on mukaenglantia – kännykkä on englanniksi mm. mobile tai cell phone; Oxford English Dictionaryn mukaan handy esiintyy substantiivina vain murresanana, kun taas adjektiivina sen ehkä yleisin merkitys on “kätevä”.* Kännykän kätevyyttä ei voi kieltää, joten handy on looginen sana kännykälle. Mutta mistä se tulee, ja minkä takia se on kännykän nimitys Saksassa?
Euroopassa esiintyy muitakin näennäisiä anglismeja, vaikkapa nyt ranskan footing ‘lenkkeillä, hölkätä’ (vrt. eng. jogging), joten ilmiö ei sinänsä liene kovin harvinainen, ja handykin on ehkä johdettu saman kaavan mukaan. Toinen vaihtoehto mikä tuli mieleeni on, että handy on lainattu kaukoidästä. Japanissa kehitettiin jo 80-luvun lopulla Personal Handy-phone System vaihtoehdoksi GSM:lle. Handy phone on ollut siellä käytössä “kännykkä”-merkityksessä jo parikymmentä vuotta (tosin yleisemmin ehkä vain handy). Sieltä handy (-phone) lienee saapunut tuotenimenä Eurooppaan, jossa (ainakin joillain alueilla) tuotenimestä on muotoutunut yleisnimitys vastaaville laitteille – vrt. alunperin Sonyn Walkman.
..No, tämä on spekulaatiota. Mutta lainautumista on monenlaista, eikä laina- tai uudissanojen tausta ole useinkaan kovinkaan läpinäkyvä. Niiden selvittäminen on usein varsinaista salapoliisityötä.
* Huomaa etymologinen samankaltaisuus: handy : hand = kätevä : käsi.
