Kielellisiä innovaatioita metsästämässä

Suomen puhuja ei ole voinut välttyä kohtaamasta sellaisia sanoja kuin hyperaktiivinen, ultrakeveä tai pseudohistoriallinen. Mutta mitä nämä hyper-, ultra– ja pseudo– oikeastaan ovat? Näitä muodostimia on jonkin verran tutkittu kielitieteessä, mutta tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä, mitä ne tarkalleen ottaen ovat. Yleinen käsitys on se, että ne sijoittuvat jonnekin perinteisten affiksien (eli sanavartaloon kiinnittyvien liitteiden) ja yhdysosien välimaastoon. Niitä onkin yleisesti alettu kutsua neoklassisiksi yhdysosiksi (englanniksi combining forms), sillä suuri osa niistä on lainattu klassisista kielistä kreikasta ja latinasta. Tällainen yhdysosa voi esiintyä alun esimerkkien tavoin sanan alussa, tai vaihtoehtoisesti lopussa (yleistä erilaisten tieteenalojen nimissä, kuten (psyko)logia, (karto)grafia ja (astro)nomia).

Osa näistä yhdysosista on esimerkkien tavoin kaikille tuttuja ja melkein jokapäiväisiä, osa taas (joukossa sellaisia helmiä kuin glottokronologia tai immunohistologia)  kuuluu kovaan tieteelliseen terminologiaan, jonka merkitystä tavallisen tallaajan lienee turha yrittääkään opetella. Monet yhdysosista ovatkin levinneet kieleen nimenomaan tieteellisten tekstien ja käsitteiden kautta, joista vain osa on levinnyt yleiseen käyttöön asti. Myös yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset ja erilaiset muoti-ilmiöt saattavat synnyttää uusia sanoja: viime aikoina Suomen tiedotusvälineissä on esimerkiksi pohdittu Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin välistä elekieltä — kremlinologian hengessä totta kai.

Juuri tarkastukseen menneessä gradussani tutkin näiden neoklassisten yhdysosien produktiivisuutta englannissa. Produktiivisuus tarkoittaa kielen puhujien kykyä luoda ja keksiä kieleen uusia sanoja erilaisia muodostimia käyttäen. Jos esimerkiksi jokin etuliite on produktiivinen, se kiinnittyy helposti erilaisiin sanavartaloihin muodostaen uusia sanoja kieleen.

Miten produktiivisuutta sitten mitataan? Helpoin ja intuitiivisin tapa on laskea kielestä kaikki sanat, jotka sisältävät jonkin tietyn elementin. Maalaisjärkikin sanoo, että jos jokin muodostin on yleinen, sitä on helppo käyttää ja se on ikään kuin puhujien ”kielen päällä” ja kognitiivisessa reservissä valmiina hyödynnettäväksi. Tärkeitä johtolankoja ovat uniikit, tutkimusaineistossa ainoastaan kerran esiintyvät sanat, sillä niiden voi sanoa jollain lailla mittaavan kielenpuhujien innovatiivisuutta ja kykyä keksiä sanoja hetken mielijohteesta. Omassa gradussani on käytetty lisäksi tilastollisia menetelmiä, jotka perustuvat suurten tekstimassojen eli kielikorpuksen analysoimiseen. Kun käytettävissä on suuri määrä tilastollista dataa, on mahdollista laskea todennäköisyyksiä eri muodostimien esiintymiselle.

Mikä sitten on tutkimuksen lopputulos? Ovatko nämä muodostimet produktiivisia? Kuten tieteessä usein, mitään yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa. Sen voi ainakin todeta, että erityisesti sanavartalon alkuun liitettävät muodostimet osoittautuivat jälkiosia produktiivisemmiksi. Esimerkiksi hyper– ja super-liitteitä on helppo yhdistää melkein minkä tahansa sanan alkuun, kun taas –logiat ja –grafiat vaativat hieman enemmän vaivannäköä ja kielellistä leikkimielisyyttä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Eeva Rita-Kasari

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s