Aihearkisto: Matti Rissanen

Laivoja Kukinkujalla?

Martinlaaksossa Länsi-Vantaalla on Kukinpolku- ja Kukinkuja-nimiset pikkukadut sekä vähän leveämpi ja pitempi Kukintie. Nimien alkuosa ei tunnu merkitsevän mitään järkevää, ja niinpä näppärät martinlaaksolaiset sanovatkin, että näiden väylien ruotsinkieliset nimet ovat tietenkin Var-och-en-stig, Var-och-en-gränd ja Var-och-en-väg. Ruotsinkieliset katukilvet antavat kuitenkin vähän toisenlaista tietoa: Kuggstigen, Kuggränden ja Kuggvägen. Suomalaiset nimet on väännetty ruotsinkielisistä, mutta on todettava, ettei katujen ristijien luovuus ole ollut aivan parhaimmillaan.

kukin4

Nykyruotsin kugge merkitsee tietenkin ratasta. Siispä Rataskuja, Rataspolku ja Ratastie. Ongelmana on kuitenkin, että tämännimiset kadut löytyvät jo Martinlaakson tienoilta. Ruotsinkielisten nimien alkuosa on Hjul-. Olisiko muita vaihtoehtoja? Keskeinen kysymys on tietenkin kugg- tai kugge-sanan ikä ja alkuperä. Varhaisessa ruotsissa nämä sanat esiintyvät myös muodossa kogg ja kogge. Sana on merkinnyt laivaa, tietyntyyppistä alusta. Ja tästäpä johtaa polku englantiin ja muihin germaanisiin kieliin. Oxford English Dictionary antaa seuraavan määritelmän cog-substantiivista:

A kind of ship of earlier times; broadly built, with roundish prow and stern. Supposed to have been primarily a ship of burden or transport, but also used as a ship of war.

Tämä sana ei sellaisenaan ole enää käytössä englannin kielessä, mutta mieleen tulee alkuosa yhdyssanasta coxswain ”perämies”, ”peränpitäjä”. Sana on varmasti tuttu ainakin Oxfordin ja Cambridgen soutukilpailujen tai näiden kahden yliopiston college-soutujen seuraajille. Sanan alkuperäinen muoto oli cockswain, ja venettä tarkoittava alkuosa on luultavasti samaa juurta kuin cog. Ääntämys hioutui puhekielessä suunnilleen muotoon [koksn].

kukin3

Ajatus, että kadunnimien kugg- viittasi alun perin laivaan, alukseen, ei ole vailla viehätystä. Varmasti merenkulku muodosti menneinä aikoina paljon keskeisemmän osan ihmisten ajatusmaailmaa kuin nykyisin. Helsingin seudun nimistö antaa tukea tällaiselle etymologialle. Saulo Kepsun hakuteoksesta ”Uuteen maahan: Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö” löytyy nimi Kugg Sundet Santahaminan tienoilta – melko varmasti Laivasalmi. Kuggsundet on aaltoillut myös Emäsalossa Porvoon lähettyvillä.

Miksi ei siis myös Martinlaaksossa ole Laivapolkua, Laivakujaa ja Laivatietä tai runollisemmin Pursipolkua ja Haaksitietä? Nämä nimet olisivat paljon soinnukkaampia kuin nykyiset ja muistuttaisivat alueen maantieteellisestä historiasta. Ehkä nimeäjien etymologiset valmiudet eivät olleet aivan riittävät? Tietenkin Laiva-alkuisia katuja on muualla Suomessa, mutta ne eivät ilmeisestikään (Googlen mukaan) ole kovin yleisiä ainakaan aivan Etelä-Suomessa.

Tunnustan auliisti, että nimistön tutkimus ei ole omaa alaani, enkä ole perillä periaatteista ja rajoituksista, joihin katujen nimittäminen perustuu. Siispä juttuni on ennen kaikkea tarkoitettu pohdiskelun virittämiseksi ja ehkä vähäisessä määrin nimistön historiallisen merkityksen korostamiseksi.

Ja siunatuksi lopuksi amerikkalaisen 1800-luvulla vaikuttaneen uskonnollisen kirjailijan, E. G. Whiten, elämänohje, joka sopii hyvin martinlaaksolaisille:

Ajatelkaamme matkamiestä, joka tulee useiden teiden solmukohtaan, ja viitat kertovat mihin kukin tie vie. Jos hän ei piittaa tienviitoista vaan valitsee tien, joka hänestä näyttää oikealta, hän joutuu todennäköisesti harhaan, oli hän muuten miten vilpitön hyvänsä.

(E. G. White, Suuri taistelu).

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Oliko Macbeth suomalainen? 180 vuotta Shakespearea suomeksi

RuunulinnaSuomenkielinen Shakespeare on elänyt jo lähes kahden vuosisadan ajan, 1830-luvulta lähtien, vaikka ensimmäinen yritelmä oli enemmän huvittava kuin arvokas. Eläkkeellä oleva parikkalalainen majuri Jaakko Fredrik Lagervall sai suomalaisuusinnoituksen vallassa ajatuksen laatia Ruunulinna-nimisen mukaelman Macbethista. Hän tarjosi näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle vuonna 1832, mutta koska seuran arvioitsijaraati esitti siihen korjauksia, hän julkaisi kirjan omalla kustannuksellaan kaksi vuotta myöhemmin. Se ilmestyi siis samoihin aikoihin kuin ensimmäiset Kalevalan versiot.

Lagervall sijoittaa Ruunulinnan tapahtumat kaikista maailman paikoista Karjalaan, ja sen henkilöt ovat suomalaisia muinaissankareita – Macbeth on muuntunut nimeltään Ruunulinnaksi. Lagervallin kirjan ”jälkipuhe” kertoo näytelmästä kaiken oleellisen. Tässä ote:

Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Valter Scott, tarussaan (History of Scotland,) kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? K o t i m a a s s a m m e. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Valter Scott voisi siinä mitää kiistää. (Ruunulinna: Murhekuvaus 5:sä Tapauksessa. Helsingissä. Waseniuksen kirjapräntissä 1834. S. 119)

En kylläkään ole aivan varma, onko Lagervall kirjoittanut jälkipuheensa aivan tosissaan vai pieni pilke silmäkulmassa.

Ruunulinnan runomitta jäljittelee kapulaisesti kalevalamittaa, ja majurin kotimurre paistaa selvästi läpi. Tapahtumien kulku seurailee löysästi Macbethia, mutta henkilövalikoimassa on mielenkiintoisia piirteitä. Ehkä tyypillisin näistä – ja Lagervallin tavoitteita selvimmin heijasteleva – on lääkäri Savisuu. Macbethissahan vilahtaa muutaman vuorosanan ajan nimetön lääkäri, joka arvioi Lady Macbethin mielen häiriintyneisyyttä. Lagervall tekee hänestä lähes Väinämöisen vertaisen tietäjän. Näin kuvailee Savisuu itseään:

En ou noita en näkiä
Enkä kuitti kummastaan;
Kuulin kumminkin isältä,
Kuulin kummia sanoja,
Opin loihut loihtioilta,
Kuluissani kummat kuulin.

Valta julkisen Jumalan
Valta vanhan Väinämöisen.

Turhat kaikki Kalmantuhkat,
Avuttomat arvanlyönnät.
Vaan en jätä vaivassansa,
Heitä heikkona avuta,
Ja kuin kahon kaiken yötä
Hoijan huommenen tulollen
Aamuisillen asti valvon,
Loihtiin lankian loveen;
(Ruunulinna, ss. 89-90)

Näin puhuu tietäjä ja shamaani, ei nimetön skottilääkäri.

Ruunulinnalle on helppo nauraa, mutta sillä on arvonsa ja mielenkiintonsa varhaisen romanttis-isänmaallisen kansallisen heräämisen ilmentymänä. Sen julkaiseminen huomattiin yllättäen jopa Ruotsissa ja Englannissa. Lagervallin elämäntyötä on ansiokkaasti selvittänyt Outi Paloposki mm. Suomennoskirjallisuuden historiassa.

Myös Macbethin myöhempi suomennoshistoria on mielenkiintoinen. Jo vuonna 1864 – Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlan kunniaksi – ilmestyi Kaarlo Slöörin monella tavoin ansiokas käännös. Slöör oli filosofian maisteri, Virallisen lehden toimittaja ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri. On aika huvittavaa, että tuon ajan mahtava auktoriteetti, professori August Ahlqvist, tyrmäsi sen lähes yhtä perusteellisesti kuin Kiven Seitsemän veljestä. Näin kirjoittaa Ahlqvist:

Meidän mielestä on vielä liian aikainen ruveta Shakespearia Suomeksi kääntämään; kielemme sanasto monessakin niistä korkeista asioista, joita tämä runoilija kuvailee, on vielä epävakainen ja muodostamatoin, ja kielettäremme liikkuu vielä kömpelösti ja hoiperrellen uudemmissa runopuvuissa. Ja tuskinpa koskaan saatane Shakespearen teoksia Suomeksi kuulumaan siltä, miltä ne kuuluvat esim. Ruotsin kielellä. Suomen kielen luonne on kokonaan toinen kuin germaanisten kielten. (Hellemann, Suomen kirjallisuus VIII, ss. 471-472)

Ahlqvistilla oli tosiaan huono tuuri kirja-arvostelijana. Vain vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Paavo Cajander aloitti jättiläistyönsä, jolla oli suuri merkitys suomalaisuuden ja suomen kielen arvokkuuden ja itsetunnon kohottajana. Tämä hämeenlinnalaisen nahkurimestarin poika ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori käänsi kaikki Shakespearen näytelmät ja kolmekymmentä sonettia. Hamlet ilmestyi vuonna 1879 (osia itse asiassa jo v. 1878 Hämäläis-Osakunnan Kaikuja Hämeestä -teoksessa), ja sen jälkeen suomennoksia julkaisiin aina vuoteen 1912 saakka. Cajander kuoli seuraavana vuonna.

Paavo Cajander

Paavo Cajander

Cajanderin uskomatonta urakkaa vähättelemättä voidaan kysyä, oliko hän velkaa Slöörille. Yhtäläisyyksiä kyllä löytyy esimerkiksi noitien loitsusta:

Slöör:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy,
Läpi sumun ja pilvien noidat ne leijuu. (Macbeth I.1)

Cajander:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.

Noidat

”Witches from Macbeth” by John Downman (Wikimedia Commons)

Yhtäläisyydet ja erot tulevat vielä paremmin ilmi Macbethin tunnetuimman monologin ”Tomorrow and tomorrow and tomorrow” käännöksessä.

Slöör:

Huomenna,
Ja huomenna, ja vielä huomenna!
Näin päivä päivän jälkeen matelee
Elämän kirjan viime tavuun asti,
(Macbeth V.5)

Cajander:
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält’ aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.

Irrallisen otteen vertailu ei tietenkään tee oikeutta Cajanderin työlle. Hänen käännöksensä on sekä ilmaisultaan että rytmiltään aivan eri luokkaa kuin Slöörin.

Yrjö Jylhän Macbeth-suomennos ilmestyi vuonna 1936. Paikoin tuntuu siltä, ettei Jylhä pystynyt täysin vapautumaan Cajanderin esikuvasta, vaan pikemmin uudisti ja paranteli suuren edeltäjän tekstiä. Macbethin monologin ote on saanut seuraavan asun:

Huomenna, huomenna ja huomenna, –
niin päivä päivän jälkeen vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.

Yrjö Jylhä

Yrjö Jylhä

Mutta myös Jylhän Shakespeare-käännökset – seitsemän tunnetuinta draamaa – ovat parhaimmillaan loistavaa, uutta luovaa runoutta.

Matti Rossin Macbeth-käännös ilmestyi vuonna 2004 WSOY:n julkaisemassa kaikki Shakespearen näytelmät sisältämässä sarjassa. Rossi on vapautunut edeltäjiensä ilmaisun taakasta:

tulee huominen, ja sitten toinen, tulee, menee;
ja niin seuraa päivä päivää, niiden läpi ryömii
meidän huomisemme mitätöntä tietään
ajan viime kirjaimeen.

Näin siis Macbeth on saanut suomenkielisen asun useaan kertaan kahden vuosisadan aikana. Mutta onko mitään näytelmän kohtaa, joka yhdistäisi kaaren alku- ja loppupäät, onko Lagervallin ajasta mitään periytynyt 2000-luvun Rossiin? Ainakin yksi tällainen säepari löytyy. Noidat ovat alkukohtauksessa kadonneet ja Banquo miettii, ovatko hän ja Macbeth olleet täysin järjissään, kun ovat nähneet moisia näkyjä.

Shakespeare:
Or have we eaten on the insane root
That takes the reason prisoner?

Lagervall:
Olenko mieleni myönnynnä
Tai hulluheiniä syönnynnä?

Slöör:

Wai oisimmeko syöneet
Hullusta juuresta, mi mielen wiepi?

Cajander:
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?

Jylhä:
Vai olemmeko syöneet hourejuurta,
jok’ aivot huumaa.

Rossi:

Vai olemmeko syöneet
hulluruohoa ja näemme näkyjä?
(Macbeth I.3)

Näin Parikkalan majuri, Virallisen lehden toimittaja, suomen kieltä kehittänyt yliopiston lehtori, sotiemme runoilija ja meidän aikamme huippukääntäjä lyövät kättä toisilleen Stratfordin mestarin monumentin äärellä.

Macbeth, Banquo ja noidat

”Macbeth and Banquo meeting the witches on the heath” by Théodore Chassériau (Wikimedia Commons)

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Shakespearen suvereenia sanataidetta

William Shakespearen arvo yhtenä kaikkien aikojen suurimmista kirjailijoista on itsestään selvä asia. Hänen vakavimmat (ja myös jotkin kevyemmät) näytelmänsä ovat edelleen yhtä ajankohtaisia ja ihmisluonnetta ja yhteiskuntaa luotaavia kuin neljäsataa vuotta sitten. Shakespearen syntymän 450-vuotisjuhlaa vietetään ensi vuonna ja hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 400 vuotta vuonna 2016.
Myös Shakespearen kieli on kauneudessaan ja ilmeikkyydessään vertaansa vailla. Häntä ei suotta pidetä yhtenä renessanssiajan englannin ilmaisurikkauden kehittäjänä. Varmaan tunnetuimpia esimerkkejä tästä on kuningatar Gertruden kuvaus Ofelian hukkumisesta virtaan (englanninkieliset otteet: The Complete Works of William Shakespeare):

Ophelia (John Everett Millais)

”Ophelia” by John Everett Millais (Wikimedia Commons)

There is a willow grows aslant a brook,
That shows his hoar leaves in the glassy stream;
There with fantastic garlands did she come
Of crow-flowers, nettles, daisies, and long purples
That liberal shepherds give a grosser name,
But our cold maids do dead men’s fingers call them:
There, on the pendent boughs her coronet weeds
Clambering to hang, an envious sliver broke;
When down her weedy trophies and herself
Fell in the weeping brook. (Hamlet IV.vii)

Herkkä suomenkielinen tulkinta tästä repliikistä sisältyy runoilija Eeva-Liisa Mannerin Hamlet-käännökseen (Tammi 1981):

Missä raita taipuu puron ylle
ja peilaa lehtiensä hopeaa.
Hän sitoi yhteen tuhatkaunokit,
nokkoset, orvokit ja kämmekät,
joille paimen antaa rivot nimet;
kuolleensormiksi ne tietää ujo neito.
Hän kiipesi kaartuville oksille
ripustaakseen niille seppeleensä,
kun petollinen oksanhaara murtui
ja pudotti hänet virtaan itkevään.

Shakespearen kielellinen ja kuvaileva nerous pulpahtaa esiin myös repliikeissä, joissa niitä vähemmän odottaisi. Tuntuu aivan siltä, kuin säkeet kuohuisivat vastustamattomasti näkyviin tilanteesta ja puhujasta piittaamatta. Kenen repliikkiin sisältyy seuraava Myrsky-näytelmästä löytyvä kuvaus?

Be not afeard; the isle is full of noises,
Sounds and sweet airs, that give delight and hurt not.
Sometimes a thousand twangling instruments
Will hum about mine ears, and sometime voices
That, if I then had waked after long sleep,
Will make me sleep again: and then, in dreaming,
The clouds methought would open and show riches
Ready to drop upon me that, when I waked,
I cried to dream again. (The Tempest III.ii)

Tässä Matti Rossin käännös (WSOY 2010):

Älä pelkää, ääniä on täynnä tämä saari,
suloisia säveliä, jotka eivät ahdista
vaan viihdyttävät. Joskus korvissani soivat
tuhannet ujeltavat soittimet ja joskus äänet,
jotka saavat minut jälleen nukkumaan,
kun pitkän unen jälkeen olen herännyt.
Ja unessani näen, miten pilvet avautuvat
paljastaen aarteen, joka kohta putoaisi
minun syliini, ja sitä unta minä huudan
takaisin, kun herään.

Onko puhuja Prospero? Miranda? Ei, vaan Caliban, noidan sikiö, jonka kaikki muut alkeelliset repliikit viestivät vihaa, katkeruutta ja irstasta himoa.Voidaan kuitenkin arvella, että antaessaan Calibanin lausua nämä säkeet Shakespearen viesti on syvällinen. Calibanin ainoa tapa kokea ja ilmaista jotakin positiivista liittyy luontoon – ja luonnonkin hän tajuaa vain äänten perusteella.

Caliban (William Hogarth)

Caliban in ”The Tempest” by William Hogarth (Wikimedia Commons)

Ehkä vielä yllättävämpi repliikki löytyy Macbethista:

Then stand with us.
The west yet glimmers with some streaks of day:
Now spurs the lated traveller apace
To gain the timely inn; and near approaches
The subject of our watch. (Macbeth III.iii)

Matti Rossin käännös (WSOY 2004):

                                            Jää sitten.
Rusko kirjoo vielä taivaanrantaa.
Iltamyöhän matkalainen kannustaa nyt
ratsun raviin, ehtiäkseen majataloon ennen yötä.
Meidän vieraamme on pian täällä.

Kenen repliikki? Macbethin? Kuningas Duncanin? Lady Macduffin?. Väärin: puhuja on ”Ensimmäinen murhaaja”, joka juuri valmistautuu tappamaan Banquon ja hänen poikansa. Hänen muut repliikkinsä ovat tyyppiä ”Häivytään ja käydään kertomassa mitä saatiin aikaan” ja ”Kurkku poikki. Sen tein minä.” Shakespearen kaltaisella nerolla on varaa tuhlata suurenmoista kuvailevaa ilmaisua jopa murhaajan puheeseen.

Macbeth_instructing_murderers_of_Banquo

”Macbeth instructing the murderers employed to kill Banquo” by George Cattermole (© Victoria and Albert Museum, London)

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Miten eri kielet selviävät esteistä – halveksien, uhmaten vai välittämättä?

Eri kielet ilmaisevat asioita ja käsitteitä sekä samantapaisin keinoin että yllättävästikin toisistaan poiketen. Tämä näkyy erityisesti silloin, kun kuvailmaisut eli metaforat astuvat näyttämölle. Mielenkiintoista on, ettei kuvakieli rajoitu vain merkitykseltään painaviin substantiivein, adjektiivein ja verbein ilmaistuihin asioihin, vaan ulottuu jopa kieliopillisiin sanoihin kuten pre- ja postpositioihin. Otetaan esimerkiksi tilanne, jolloin jotakin tehdään vaikka tiellä on esteitä.

Englannin despite tai in spite of  tuntuu halveksivan estettä (molemmat esimerkit nykybrittienglannin tekstikorpuksesta):

But despite the weather, the fundraiser is still expected to make some money from an evening Barn Dance and food sold in the marquee put up at the pitch.

 I passed several interesting restaurants on the way, where people queued outside, in spite of the cold.

Tämä hankaluuksien halveksiminen ei kuitenkaan ole alkuperäistä anglosaksista vaan ranskan kielestä lainattua joskus 1300-luvulla. Nykyranskassahan on vastaava ilmaisu en dépit de.

Entäpä saksa ja ruotsi: trotz ja trots? Kumpainenkin prepositio palautuu uhmaamista tarkoittavaan germaaniseen verbiin ja/tai substantiiviin, nykysaksassa Trotz ja trotzen, nykyruotsissa trots ja trotsa.

Näihin värikkäisiin vastusten voittamisen ilmaisuihin verrattuna suomen kielen huolimatta kuulostaa aika arkipäiväiseltä ja nuivalta.

Voitaisiin tietenkin kehitellä anekdoottia, että ranskalaiset ja englantilaiset halveksivat elämän vaikeuksia, saksalaiset ja ruotsalaiset uhmaavat niitä, kun taas suomalaiset niistä vähät välittävät. Tästä ei sentään ole kysymys; kielen ja erityisesti kuvakielen ilmaisutavat ja kehityskulut ovat monin verroin monimutkaisempia.

Englannissa on myös vähemmän raju esteen voittamisen ilmaisu, notwithstanding (esimerkki nykyamerikaneglannin tekstikorpuksesta):

In retrospect, and notwithstanding the severe problems the Republic of Yemen has faced in its first two years, their calculation appears sound.

Myös tämä sana on vierasta alkuperää, käännöslaina. Vastaava latinan kielen ilmaisu on non obstante ja muinaisranskan non obstant. Keskienglannissa esiintyy myös fraasityyppi this not withstanding, joka muistuttaa suomen kielen fraasia sen estämättä (että). Kannattaa myös pitää mielessä saksan kielen ungeachtet ja ruotsin oaktat.

 Lopuksi on todettava, että edellä mainitsemani eri kielten ilmaisutavat ovat suhteellisen harvinaisia. Luontevin ja yleisin tapa määritellä esteen ylittäminen on tietenkin sivulause, joka alkaa konjunktiolla ’vaikka’.

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

One – yksin ja yhdessä

Väitöskirjani (valmistui n. 45 vuotta sitten) aiheena oli englannin kielen lukusanan one käyttö ja kehitys kielen varhaisimmissa vaiheissa, muinais- ja varhaiskeskienglannissa, 700-luvulta 1200-luvulle. Aihe saattaa tuntua aika suppealta, mutta se tuotti vaivattomasti n. 350 sivua tekstiä. Tämä johtui tietenkin siitä, että ”ykkönen” on käsitteistä keskeisimpiä ja monipuolisimpia.

Siispä englannissa esimerkiksi alone ja all one ilmaisevat toistensa vastakohtia: ’yksin’ ja ’yksi ja sama, yhdessä’. Kumpainenkin ilmaisu löytyy jo tuhat vuotta vanhoista teksteistä; tosin oikeinkirjoitus vaihtelee. Lisäksi one (muinaisenglannin an) menetti numeraalisen merkityksensä ja kehittyi jo varhain myös epämääräiseksi artikkeliksi a, an.

Samoihin aikoihin one-sanasta kehittyi pronomini: anyone, someone, everyone; that’s a good one; one can eat well here jne. Siis numeraalista viittaukseksi johonkin tiettyyn tai epämääräiseen henkilöön, esineeseen tai asiaan. One voi myös korostaa ainutlaatuisuutta tai erinomaisuutta: I’ve had one hell of a good time in Hollywood.

”Ykkösen” merkitysten tärkeys ja moninaisuus näkyy useissa eri kielissä – mukaan luettuna suomi. Kannattaapa miettiä suomenkielisiä vastaavuuksia mainitsemilleni englannin käyttötavoille: yhdentekevää; näin kadulla yhden pojan, joka potki palloa; kyllä ovat yksiä vätyksiä jne.

Suomen kielen ainoa on muuten kaukaista sukua englannin one-sanalle. Sana on lainautunut kieleemme hyvin varhain germaanisista kielistä.

Jo Elias Lönnrot leikitteli vuonna 1880 ilmestyneessä hienossa Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassaan ykkösen monitahoisuudella. Hän muun muassa antaa sanalle yksitotinen seuraavat merkitykset: ”allvarsam”; (skämtv.) ”en som dricker blott ett glas toddy”. Tuntuu kyllä kovasti siltä, että Elias halusi vain ilahduttaa ystäviään kirjaamalla jälkimmäisen merkityksen.

Ja lopuksi William Shakespearen määritelmä elämälle: “And a man’s life’s no more than to say ‘One’.” (Shakespeare, Hamlet V,ii,74).

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Salemin noitaoikeudenkäyntien asiakirjat: ikkuna 1600-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan

Vuoden 2009 alussa ilmestyi kansainvälisen projektiryhmän pitkän uurastuksen tuloksena n. 1000-sivuinen kirja, joka sisältää kaikki meidän päiviimme säilyneet Salemin noitaoikeudenkäyntien (1692-1693) dokumentit. Nämä dokumentit ovat ennen kaikkea surullinen todiste tuon ajan taikauskosta ja noitavainoista. Noin 150 naista ja miestä syytettiin 1600-luvun lopulla noituudesta Salemin kylässä Uudessa Englannissa, ja oikeudenkäyntien seurauksena 25 syytettyä menetti henkensä hirsipuussa, kidutuksen uhrina tai vankilassa.

Mattheson 1853

Examination of a Witch, Thompkins H. Matteson, 1853. © Salem Witch Trials: Documentary Archive and Transcription Project

Oikeudenkäyntiasiakirjat eivät kuitenkaan todista vain tuon ajan amerikkalaisesta tragediasta. Ne avaavat myös uuden näkökulman Uuden Englannin vahvasti uskonnollisen kyläyhteisön elämään ja antavat arvokasta tietoa varhaisimmasta amerikanenglannista eri käyttöyhteyksissä. Syytetyt ja todistajat, joiden puhetta kirjurit yrittivät parhaansa mukaan merkitä muistiin, edustavat eri yhteiskuntaluokkia. Alimpana olivat orjat, joiden niukka englannin kielen taito näkyy selvästi kirjurin kynänjäljessä. Tässä ote Candy-nimisen neekeriorjan kuulustelupöytäkirjasta. (Olen kaikissa otteissa hieman yksinkertaistanut alkutekstin jossakin määrin epäselvää ja lyhenteiden sävyttämää kirjoitusasua. Tekstin Q = Question, A = Answer.)

Q. Candy! are you a witch? A. Candy no witch in her country. Candy’s mother no witch. Candy no witch, Barbados. This country, mistress give Candy witch. Q. Did your mistress make you a witch in this country? A. Yes, in this country mistress give Candy witch. Q. What did your mistress do to make you a witch?
A. Mistress bring book and pen and ink, make Candy write in it.

Kannattaa kysyä, tarkoittaako Candyn käyttämä verbi ”give” sitä, että hänen emäntänsä antoi hänelle jonkin taikakalun, vai olisiko Candyn äidinkielessä antaa-verbillä myös joksikin tekemistä ilmaiseva merkitys.

Myös Salemin noitaprosessissa keskeistä osaa näytellyt orja Tituba – luultavasti intiaani – puhuu kirjurin tekstin mukaan murteellista englantia, mutta hänen luontaiset kertojanlahjansa ja taitavuutensa välttää hirttotuomio valkoisten herrojen maailmassa on ihailtava. (Titubasta ja useista muista Salemin henkilöistä on tietoja Salem Witch Trials-projektin sivuilla; ks. myös lähdeviitteet tämän jutun lopussa.)

Q. Why doe you hurt these poor Children? Whatt harme have thay done unto you? A. they doe noe harme to mee I noe hurt them att all. Q. Why have you done itt? A. I have done nothing; I Can’t Tell when ye* Devill works

Q. Tell ye Truth, Whoe itt is thet hurts them? A. the Devill for ought I know. Q. wt appearanc or how doth he appeare when he hurts them, wth wt shape or what is he like that hurts them? A. like a man, I think yesterday I being in ye Lentoe Chamber I saw a thing like a man, that Tould me Searve him & I Tould him noe I would nott doe Such thing.

Q. wt other Creatures have you seen? A. a bird. Q. wt bird? A. a little yellow Bird. Q. where doth itt Keep? A. wth ye man whoe hath pretty things here besides. Q. what other pretty things? A. he hath nott showed them yet unto me, but he Sd he would showe them me tomorrow, and he tould me if I would Serve him, I should have ye Bird.

[* Tekstissä esiintyvät seuraavat lyhenteet: ”ye” = the, ”wt” = what, ”wth” = with, ”Sd” = said.]

Tituba_kuulustelu

Examination of Tituba © Salem Witch Trials project

Sekä Candy että Tituba selvisivät hengissä. Mutta myös Englannista paremman elämän toivossa lähteneiden oikeudenkäynnin uhrien kielenkäytössä on runsaasti vivahteita ja ilmaisuja, jotka kertovat heidän sinnikkyydestään ja urheudestaan kuulustelijoiden edessä. Asenteet ja strategiat vaihtelevat. Yhteiskunnan laitapuolella elävä Sarah Good tyytyy mahdollisimman niukkaan mutta selvästi vihamieliseen vastailuun (H = kuulustelija Hathorne, kirjailija Nathaniel Hawthornen esi-isä; g = Sarah Good):

(H) Sarah Good what evil spirit have you familiarity with (g) none (H) have you made no contract withe the devil, (g) good answerd no (H) why doe you hurt these children (g) I doe not hurt them I scorn it. … (H) who doe you imploy then (g) I imploy no body I scorn it … (H) what is it that you say when you goe muttering away from persons houses {(g)} if I must tell I will tell (H) doe tell us then (g) if I must tell I will tell it is the commandments I may say my commandments I hope (H) what commandment is it (g) if I must tell you I will tell it is a psalm

Tähän kirjuri ei malta olla lisäämättä omaa kommenttiaan:

her answers were in a very wicked, spitfull manner reflecting and retorting aganst the authority with base and abuseive words and many lies she was taken in.

Vastakohdan tarjoaa George Jacobs Seniorin, vanhan maanomistajan, yhteenotto kuulustelijoiden kanssa. Hän on oman kertomansa mukaan lukutaidoton, mutta hänellä on sana hallussaan. Hän ei epäröi asettaa koko prosessia, kuulustelijoiden harkintakykyä ja todistajien väitteitä kyseenalaiseksi:

Here are them that accuse you of acts of witchcraft.
Well, let vs hear who are they, & what are they.
Abigail Williams
Jacobs laught
[Kuulustelija ilmeisesti kysyy, miksi Jacobs nauroi]
Because I am falsly accused – Your worships all of you do you think this is true?

Pray do not accuse me, I am as clear as your Worships; You must do right judgment

Here a [= are] 3. Evidences.
You tax me for a Wizard [= noita], you may as well tax me for a Buzard [= haukka, myös kuvaannollisesti ”tolvana”]. I have done no harm.

Well! burn me, or hang me, I will stand in the truth of Christ, I know nothing of it

Susannah Martin, urhoollinen nainen, noudattaa samaa linjaa. Hänkään ei anna pelottavan ja ahdistavan tilanteen mykistää itseään:

Ann Putman threw her Glove in a fit at her
The examinant laught.
What do you laugh at it?
Well I may at such folly.

Tell me your thoughts about them.
Why my thoughts are my own, when they are in, but when they are out they are anothers.

Pray God discover you, if you be guilty.
Amen. Amen. A false tongue will never make a guilty person.

You have been a long time coming to the Court to day, you can come fast enough in the night.
Said Mercy Lewes
No, sweet heart, said the Examinant

On ironista, että melkein kaikki syytetyt, jotka sitkeästi ja taitavasti vakuuttivat syyyttömyyttään, joutuivat hirsipuuhun, kun taas ne, jotka myönsivät olevansa noitia, pelastuivat. Heidän keskeisenä strategianaan oli, että paholainen oli asettanut noituuden heihin, joten he eivät itse asiassa olleet syyllisiä tilaansa. Tämän strategian hallitsi esimerkiksi Tituba, kuten yllä lainaamastani otteesta käy ilmi. Tunteenomainen syyllisyyden ja katumuksen ilmaisu vetosi myös kuulustelijoihin. Näin purskahtelee Mary Warren:

Afterwards she started up, & said I will speak & cryed out, Oh! I am sorry for it, I am sorry for it, & wringed her hands, & fell a little while into a fit again: & then came to speak, but immediately her Teeth were set, & then she fell into a violent fit, & cryed out, Oh Lord help me, Oh good Lord save me!

And then afterwards cryed again, I will tell, I will tell, & then fell into a dead fit againe.

Myös moniin todistajanlausuntoihin sisältyy eloisia tuokiokuvia Salemin 1600-luvun elämästä. John Allen kertoo sanoneensa Susannah Martinille ”dost thretn me [= uhkailetko minua] thou old wich or words to that effect” ja päättäneensä tyrkätä naisen puroon, ”which to avoyd she flew over ye bridge & so escaped.” John Westgate kertoo kapakkariidastaan noituudesta syytetyn Alice Parkerin  kanssa seuraavasti:

… the wife of said Jno Parker came into the company and scolded att and called her husband all to nought whereupon I the said deponent [= todistaja] tooke her husbands part telling of her itt was an vnbeseeming thing for her to come after him to the taverne and raile after thatt rate wth thatt she came up to me and call’d  me rogue and bid me mind my owne busines and told me I had better have said nothing.

Kaikki varmaan muistavat, että Arthur Millerin myös elokuvana tunnettu näytelmä ”The Crucible” (suom. ”Tulikoe”), joka yhdistää Salemin tapahtumat Yhdysvaltojen 1950-luvun kommunismivainoihin, perustuu vahvasti Salemin asiakirjoihin. Miller sieppaa Salemin kuulustelupöytäkirjoista kuulustelijoiden ja syytettyjen käyttämiä sanakäänteitä – esimerkki kolmannen näytöksen alusta:

Hawthorne’s voice: Now, Martha Corey, there is abundant evidence in our hands to show that you have given yourself to the reading of fortunes. Do you deny it?
Martha Corey’s voice: I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
Hawthorne’s voice: How do you know, then, that you are not a witch?
Martha Corey’s voice: If I were, I would know it.
Hawthorne’s voice: Why do you hurt these children?
Martha Corey’s voice: I do not hurt them. I scorn it.

Dialogi noudattelee Salemin Bridget Bishopin kuulustelun tekstiä:

Why you seem to act Witchcraft before us, …
I know nothing of it. I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
How do you know then that you are not a witch?
I do not know what you say.
How can you know, you are no Witch, & yet not know what a Witch is.
I am clear. If I were any such person you should know it.

Miller liittää Coreyn repliikkiin myös edellä lainaamani Sarah Goodin tiuskaisun ”I scorn it”. Kannattaa huomata, että kirjailija sijoittaa Coreyn vastauksiin kahden muun Salemin syytetyn ilmaisuja ja käyttää näin hyväkseen taiteilijanvapauttaan.

Salemin dokumenttien vuoropuhelujen lukija kuulee korvissaan 1600-luvun amerikkalaisten ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten äänen. On tietenkin muistettava, että kirjoitettu teksti ei koskaan toista puhetta täysin tarkasti, mutta tämän lähemmäksi menneen ajan Salemin asukkaiden aitoa puheilmaisua tuskin voi päästä.


Tämän jutun alussa mainitun projektiryhmän jäsenet edustavat amerikkalaisten yliopistojen lisäksi Helsingin, Turun ja Uppsalan yliopistoja. Nimet näkyvät kirjamme (Rosenthal et al. 2009) lähdeviitteessä.

Muutama lähde:

    Rosenthal, Bernard (General ed.), Gretchen Adams, Margo Burns, Peter Grund, Risto Hiltunen, Leena Kahlas-Tarkka, Merja Kytö, Matti Peikola, Benjamin Ray, Matti Rissanen, and Richard Trask (eds.). 2009. Records of the Salem Witch-Hunt. Cambridge etc.: Cambridge University Press.

2 kommenttia

Kategoria(t): Matti Rissanen