Aihearkisto: Minna Palander-Collin

Englannin maisteri työmarkkinoilla

Englannin maisteri osaa englantia. Siinä se. Näilläkö eväillä työmarkkinoille? Tai vaikka yrittäjäksi?

Toki meiltä valmistuva maisteri osaa englantia, ja opintojen tavoitteena on eurooppalaisella  taitotasoasteikolla korkein mahdollinen kielitaito. Mutta englantia osaa moni muukin kuin englannin maisteri. Riittääkö siis erinomainen kielitaito maisterin myyntivaltiksi?

Lukuvuoden aloituksen lähestyessä tapaan pohdiskella englannin yliopisto-opintojen tuottamia työelämävalmiuksia ja uramahdollisuuksia. Mihin me annamme eväitä tai annammeko sellaisia eväitä, joita töissä tarvitaan?  Mihin ammattiin englannin maisteri voisi tähdätä? Tämän vuoden uusille opiskelijoille voin onneksi tarjoilla Hanna Lindholmin selvitykseen (pdf) perustuvaa tutkittua tietoa vuosina 2003 ja 2005 valmistuneiden englannin maistereiden sijoittumisesta työmarkkinoille.

Todetaan ihan ensimmäiseksi, että englannin maisterit tapaavat sijoittua työmarkkinoille hyvin. Tutkimukseen osallistuneista englannin maistereista 74,6 % oli töissä, kun koko yliopistosta valmistuneiden työllisyysaste oli 79,9 %.  Ei paha. Silti ei ole ihan harvinaista, että graduohjauksessa pohdimme opiskelijan kanssa myös pian edessä olevaa työnhakua, joka ei aina näyttäydy helppona hommana.

Ihmekös tuo, kun pääaineenaan englantia opiskelleita filosofian maistereita toimii työelämässä ainakin seuraavilla ammattinimikkeillä:

aineenopettaja, apulaisrehtori, assistentti, av-kääntäjä, englannin lehtori, englannin opettaja, englannin tuntiopettaja, kielenkääntäjä, kielten lehtori, kielten päätoiminen opettaja,  kirjastonhoitaja, konduktööri, konsultti, kouluttaja, kustannustoimittaja, kääntäjä, oikolukija, kirjoittaja, kuvittaja, lehtori (lukio), liikenteenhoitaja, lukion vanhempi lehtori, luokanopettaja, manager, competence development, markkinoinnin suunnittelija, media-analyytikko, museoregistraattori, palveluneuvoja, peruskoulun englanninkielen lehtori, projektipäällikkö, pääkirjanpitäjä, päätoiminen englanninopettaja, tohtorikoulutettava, tulliylitarkastaja, tuotantosihteeri, tutkijakoulutettava, va lehtori, vakuutuskäsittelijä, vanhempi konstaapeli, vanhempi lehtori, ylitarkastaja, yrittäjä/kielenkääntäjä

Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että kaikkiin noihin ammatteihin emme ole varautuneet opiskelijoitamme kouluttamaan, vaikka tarjoammekin laadukkaan ja monipuolisesti työelämään valmistavan koulutuksen. Joka tapauksessa valtaosa 53 vastaajasta hyödynsi työssään jatkuvasti (34) tai jonkin verran (14) yliopistossa opittua. Vain viisi vastaajaa ilmoitti, ettei ole voinut hyödyntää yliopistossa opittua juuri lainkaan.

Mitä yliopistossa sitten oppii, jos opiskelee englantia? Nämä entiset opiskelijamme kokivat oppineensa muun muassa englannin kielen viestintätaitoja, analyyttistä ja systemaattista ajattelua, oman alan teoreettista osaamista, tiedonhankintataitoja, ongelmanratkaisutaitoja ja suomen kielen viestintätaitoja.

Näitä taitoja he tarvitsevat työssään. Lisäksi työelämässä tarvitaan organisointi- ja koordinointitaitoja, ryhmätyötaitoja, esiintymis- ja neuvottelutaitoja ja projektinhallintataitoja, jotka opinnoissa olivat jääneet vähemmälle. Kaikkein vähiten opinnoissa opittiin esimiestaitoja, yritystoiminnan perusteiden tuntemusta ja taloussuunnittelu- ja budjetointitaitoja, mutta näitä taitoja vastaajat eivät pitäneet ammateissaan niin tärkeinä. Omassa yrityksessä työskenteli tutkituista 53 englannin maisterista vain yksi! Pääasiallisia työllistäjiä olivat yksityinen yritys tai kunta.

Yrittäminen ei tietenkään ole mikään itseisarvo, mutta se voisi tarjota englannin maistereille (ja tohtoreille) uusia, omaehtoisia uravaihtoehtoja. Mitä englannin maisteri voisi yrittäjänä myydä käännöspalvelujen tai englannin yksityistuntien lisäksi? Miten osaamista voisi kaupallistaa kannattavasti?


Hanna Lindholm (2012): Maisterit työmarkkinoilla, humanistinen tiedekunta (pdf). Vuonna 2003 ja 2005 Helsingin yliopistossa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden sijoittuminen työmarkkinoille viisi vuotta tutkinnon suorittamisen jälkeen. Tämä tutkimus sisältää sijoittumistietoa oppiaineryhmittäin.

Erilaisia selvityksiä humanisteista työmarkkinoilla löytyy täältä.

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Kenen mielestä englanti on ainoa hienojen ajatusten kieli?

Hesarin tiedesivulla suomentaja Kimmo Pietiläinen väittää, että englanti ei ole ainoa hienojen ajatusten kieli. Ihan totta, mutta kuka siis väittää, että englanti on ainoa hienojen ajatusten kieli?

Väitteen perusteluista ymmärrän, että Pietiläisen mielestä suomalainen ”kielipuoli eliitti” pitää englantia hienona kielenä. Tähän on vaikea ottaa kantaa, koska jutusta ei kovin täsmällisesti käy ilmi, keitä nämä kielipuolen eliitin jäsenet ovat. Pietiläisen määritelmässä heihin ilmeisesti lukeutuvat ainakin englanninkielistä yliopistokoulutusta antavat oppineet sekä englannin työkielekseen valinneet yritykset. Ehkä itsekin kuulun tähän Pietiläisen eliittiin, koska opetan englantilaista filologiaa englanniksi Helsingin yliopistossa?

Kielet herättävät puhujissaan ja kuulijoissaan monenlaisia mielikuvia ja tunteita, uskomuksia ja asenteita. Tyypillisiä ovat käsitykset jonkin kielimuodon paremmuudesta tai huonommuudesta, kauneudesta tai rumuudesta, vaikeudesta tai helppoudesta. Yhtä totuutta ei näissä kiistoissa ole, vaan ajatus paremmuudesta, kauneudesta tai vaikeudesta syntyy suhteessa johonkin itselle tuttuun.

Englannin kieli on hyvä esimerkki kieliasenteista. BBC:n julkaisemasta Voices-kyselytutkimuksesta selviää, millaisia mielikuvia britit liittävät englannin eri aksentteihin ja murteisiin. Sosiaalinen arvostus ja esteettinen kauneus kulkevat käsi kädessä, samoin arvostuksen puute ja rumuus. Kieliin liitetyistä mielikuvista on lyhyt matka niiden puhujia koskeviin yleistyksiin.

Esimerkiksi standardienglannin puhuja mielletään helposti ammatillisesti päteväksi ja taloudellisesti menestyneeksi. Murrepuhe synnyttää mielikuvan mukavasta ihmisestä, mutta erityisesti teollisuuskaupunkien ja siirtolaistaustaisten murteet herättävät hyvinkin kielteisiä tunteita. Aasialaisella aksentilla puhuttu englanti sekä Liverpoolin ja Birminghamin aksentit ovat briteistä ihan erityisen kamalia, eivätkä niiden puhujatkaan kummoisia taida olla.

Myös Suomessa englanti herättää ajatuksia. Suomalaiset suhtautuvat englantiin ja sen oppimiseen pääosin myönteisesti, mutta suomea pidetään silti edelleen erittäin tärkeänä. Näin kertovat englantia Suomessa koskevan kansallisen kyselytutkimuksen tulokset. Tutkimukseen vastanneista suomalaisista 16 % oli ottanut englannin täysin omakseen ja 78 % oli englannista monin tavoin osallisia. Täysin osattomia oli 6 %. Englannin täysin omakseen ottanutta ”eliittiä” voisi tutkimuksen perusteella luonnehtia nuorehkoiksi, korkeasti koulutetuiksi kaupunkilaisiksi, jotka toimivat johtavissa ja asiantuntijatehtävissä. Heidän kielipuolisuudestaan tutkimus ei tarjoa tietoa.

Sen sijaan tuloksista ilmeni, että suomalaiset pitävät itseään varsin yksikielisenä kansana, vaikka maa on virallisesti kaksikielinen ja englannilla on selkeä merkitys monien arjessa, kuten nuo prosentitkin osoittavat. Olisikohan tämä ajattelutapa sukua sille, että useamman kuin yhden kielen käyttö koetaan uhkana ja ”puolikielisyyden” riskinä?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Iso G – aiheesta ja aiheen vierestä

Yhden selviytymistarinan alalajin muodostavat kertomukset graduprosessista. Tyypillisessä tarinassa päähenkilö kohtaa ensin monenlaisia vaikeuksia ja dramaattisia juonenkäänteitä, mutta lopuksi kaikki päättyy onnellisesti päähenkilön jättäessä valmiin gradunsa tarkastukseen. Tarinan seesteisenä huipentumana päähenkilö, tuore maisteri, vielä kilistelee dekaanin kanssa maljoja tiedekunnan juhlallisessa publiikissa.

Tarinan sankari on sitkeä, vaikeuksia pelkäämätön opiskelija ja tavallisin konna ymmärtämätön ohjaaja. Ymmärtämättömyys koskee tyypillisesti opiskelijan valitsemaa aihetta, josta ohjaaja ei joko tiedä yhtään mitään tai se ei kiinnosta häntä lainkaan.

Työni keskeinen tehtävä on gradujen ohjaaminen. Ohjaajan näkökulmasta gradun kirjoittaminen on opiskelijalle poikkeuksellisen merkityksellinen prosessi. Siinä missä kirjatentti tai luentokurssi huitaistaan vähimmän vaivan menetelmällä tai esseitä rustaillaan puppugeneraattori päällä, gradu on jotain isompaa.

Harva opiskelija haluaa ”vain” saada gradunsa tarkastuksesta läpi. Moni haluaa kirjoittaa itse valitsemastaan, kiinnostavasta ja ajankohtaisesta aiheesta. Moni myös haluaa, että aihe olisi laajaa yleisöä kiinnostava ja yhteiskunnallisesti tärkeä, vaikka tämä ei ole gradun arvostelussa ratkaiseva tekijä.

Usein gradu lähteekin opiskelijan mielessä liikkeelle valtavan laajasta tematiikasta. Ohjaajan ensimmäinen tehtävä on saada opiskelija uskomaan, että näin laajasta aiheesta ei synny selkeästi rajattua, koherenttia 50–80 sivun tekstikokonaisuutta tolkullisessa ajassa ja vielä niin, että opiskelija täyttäisi gradun tärkeimmän vaatimuksen eli osoittaisi hallitsevansa joitakin alan menetelmiä.

Millaisista aiheista graduja sitten kirjoitetaan?

Englantilaisen filologian graduja löytyy Helsingin yliopiston kirjaston HELKA-tietokannasta 1930-luvulta alkaen. Varhaisia graduja on melko vähän – suuret ikäluokat valtasivat yliopiston vasta myöhemmin. 1930–1950-lukujen gradut on otsikoitu ja ilmeisesti myös kirjoitettu suomeksi tai ruotsiksi:

  • ”Muutamien nykyisenglannin sanojen säännötön vokaalikehitys”,
  • ”Shakespeares bruk av verbaländelserna –s och –th och den perifrastiska konstruktionen med do”,
  • ”Skandinaaviset lainasanat teoksessa Sir Gawain and the Green Knight”,
  • ”Gerundin käyttö George Meredithin romaaneissa”.

Filologiassa aihe voi liittyä kieleen, kirjallisuuteen tai kulttuuriin, mutta otsikoita selaillessani katselin kieliaiheita, koska ohjaan niitä. Yllä mainitut otsikot kuvastavat varhaisia trendejä: graduun on valittu tarkasteltavaksi selkeärajainen äänne-, muoto- tai lauseopillinen tai sanaston piirre, jota analysoidaan kaunokirjallisessa teoksessa. Aineisto edustaa useissa tapauksissa englannin kielen varhaisempia vaiheita.

Tällaisia aiheita on nykyisin vähän. Graduissa ei analysoida lähtökohtaisesti kielioppia tai sanastoa, eikä kielentutkimuksen aineistona käytetä kaunokirjallisuutta. Historialliset aineistot ja teematkin ovat vähemmistössä.

Nykytrendejä kuvastavat sellaiset viimeaikaiset otsikot kuin

  • ”Do you like my hair? Constructing gender in ELF teaching in Finnish basic education”,
  • “Disproportionate use of passports? Disproportionate media attention? – Attribution of blame in headlines: A case study of the headline coverage of the Dubai assassination in reference to Mossad’s alleged responsibility”,
  • “Functions and meanings of English code-switching in Finnish print advertising”,
  • ”’Island Nation Seeks Calmer Currents and Shining Stars’: Immigration Discourse in the British Press during the General Election of 2010”.

Monet näistä aiheista eivät olisi olleet mahdollisia aiempien vuosikymmenten opiskelijoille. Tutkittavat ilmiöt ovat uusia kuten englannin laajamittainen opetus Suomen peruskouluissa ja käyttö suomalaisessa yhteiskunnassa. Erilaiset aineistot kuten sanomalehdet ovat vasta nyt helposti saatavilla netissä, ja osa tutkittavista tekstilajeista on uusia. Kielen käytön sosiaalista kontekstia ja kielen funktioita tutkivat lähestymistavat kuten sosiolingvistiikka ja pragmatiikka ovat kehittyneet vasta viime vuosikymmeninä.

Ajatus vakavasti otettavan akateemisen tutkimuksen kohteeksi sopivista aiheistakin on varmaan muuttunut, mutta arastelevatko opiskelijat edelleen vaikka The Sunin valitsemista aineistoksi?


Kaikki englantilaisen filologian gradut ovat luettavissa Kaisa-kirjastossa. Aineistopyyntö tehdään HELKA-tietokannassa.

Uudempia graduja löytyy pdf-tiedostoina Helsingin yliopiston e-thesis-tietokannasta.

Nykykielten laitoksen Kirjoita gradu! –sivustolta löytyy paljon tietoa ja ohjeita gradun kirjoittamisesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Tehoa mainontaan Mrs R:n opeilla

Yritän suhtautua nykyajan ilmiöihin myönteisen uteliaasti, mutta joskus kyllä nyppii. Hyvät lehtimyyjät, lomaosakekauppiaat ja kaikki muutkin mainostajat, minä en ole teille mikään Minna. Kun seuraavan kerran lähestytte minua kirjeitse tai vaikka pirautatte, voitte ehkä ottaa oppia englantilaisten kollegojenne tyylistä, josta tarjoan tässä ihan ilmaisen esimerkin eteenpäin kehiteltäväksi:

r

Lontoolaisessa Morning Post -päivälehdessä tammikuun 12. päivänä vuonna 1805 ilmestynyt alusvaatemainos on tyypillinen esimerkki ajan mainostyylistä. Mainokset olivat vielä melko uusi tekstilaji mutta jo tärkeä tulonlähde sanomalehdille.

Etusivut olivat täynnä pieniä ilmoituksia, ja nykysilmin voi vain ihmetellä, miten mainostajat ja tuotteet erottuivat lehtien sivuilta. Kuvia ei juurikaan käytetty. Huomion herättäjinä toimivat yksinkertaiset typografiset keinot kuten tuotteen tai mainostajan nimen korostaminen isoin kirjaimin.

Mainostaja suhtautui asiakkaisiinsa kunnioittavasti kolmannessa persoonassa. Esimerkissä mainostaja W. Robertshaw pyytää kohteliammin lupaa tiedottaa aatelistolle ja yleisölle, että hän on saanut valmistajaltaan myytäväksi uusia villa-alusvaatteita.

Rouva Robertshaw’kin pyytää rouvien huomiota villa-alusasuilleen, jotka rouvista ovat varmasti pehmeitä, lämpimiä ja miellyttäviä, eivätkä alusasut edes kasvata rouvien kokoa. Tällaisista hienotunteisista mainoksista minäkin pitäisin ja rientäisin ostamaan tuon mukavan rouva Robertshaw’n ihania espanjanvillaisia pöksyjä!

Mainosten tavoite ennen ja nyt on sama – suostutella ihmiset ostamaan – mutta keinot ovat erilaiset.

Nykyisin tärkeitä mainonnan koukkuja ovat kuvat, tuotteeseen liittyvä elämäntapa ja mainokset, joita ei oikein mainoksiksi tunnistakaan, mutta myös suora lähestyminen: Minna, nyt teen sulle kyllä kuule tarjouksen josta sä et voi kieltäytyä.  Kiitos, kyllä voin ja aika äkkiä.

Parisataa vuotta sitten tuotteen uskottavuus rakentui mainostekstien perusteella kauppiaan ja asiakkaan henkilökohtaiselle suhteelle. Tuotteistakin teksteissä puhuttiin mutta ikään kuin vasta sitten, kun ihmiset oli saatu paikoilleen. Myyminen ja ostaminen ovat varhaisissa mainoksissa ihmisten välistä vaihdantaa.

Vähitellen 1800-luvun kuluessa mainosteksteistä jäi esimerkin kuvaama mainostajan ja yleisön vuorovaikutus pois ja pääosan ottivat mainostettavat tuotteet. Kuvat tulevat toden teolla mainoksiin vasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

Tällainen tekstilajin tyylin muutos liittyy monenlaisiin yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin.

Viktoriaanisen ajan kulutuskulttuurin tutkimuksessa on Lontoon vuoden 1851 maailmannäyttely nostettu tärkeäksi rajapyykiksi matkalla tavarataivaaseen ja kuluttamiseen symbolisena toimintana pikemminkin kuin yksinkertaisena tavaran vaihtamisena rahaan.

Näyttelyssä monet kansankerrokset pääsivät ihmettelemään tavaroiden paljoutta ja komeutta sekä tarkoitukseen rakennettua, ajan mittakaavassa ennennäkemättömän upeaa Crystal Palacea. Mainostettavat ja ostettavat tuotteet eivät enää olleetkaan pelkkiä tarvekaluja, vaan ne saivat uusia merkityksiä yhteiskunnallisen aseman ja elämäntavan symboleina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Minuttelua

Sinuttelun ja teitittelyn ongelmat ovat kaikille tuttuja. Kieltenopetuksessa tankataan puhuttelun sääntöjä ja ihmetellään kielten eroja kunnioituksen ja tuttavallisuuden ilmaisemisessa. Mielipidekirjoituksissa närkästytään teitittelyn ja tapojen puutteesta tai hehkutetaan sinuttelun tasa-arvoisuutta. Puhuttelumuodoista eri kielissä on tehty tutkimuksia vaikka kuinka paljon. Miksi minuttelu ei kiinnosta ketään?

No, kyllä kielenkäyttäjät ovat huomanneet minuttelun ongelmat. Googlaa vaikka ”minuttelua”, niin näet.  Milloin voi kirjoittaa tai sanoa ”minä”, milloin olisi syytä häivyttää itsensä takavasemmalle?  Mitä minä voisin minusta näille ihmisille kertoa ja miten?

Arkipuheessa minä ja sinä (tai tietysti näiden puhekieliset muodot) ovat vuorovaikutuksen keskeisiä sanoja (moi, mitä sulle kuuluu… arvaa kenet mä just näin …). Englannin kielestä on osoitettu, että arkikeskustelu rakentuu merkittävällä tavalla I-sanan sisältävistä sanaryppäistä (lexical bundle, cluster) kuten I don’t know what, I don’t think so, I don’t want...

Minä tai englannissa I on mielenkiintoinen ja yllättävänkin monitasoinen ikkuna rooleihin, sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tapoihin. Tutkimissani 1500–1700-lukujen englantilaisissa yksityiskirjeissä minää käytetään paljon, mutta vielä tavallisempaa minuttelu on perhekirjeissä kuin etäisemmille vastaanottajille osoitetuissa kirjeissä.  Minuttelu sopii läheisiin suhteisiin tuttujen kesken.

Minä-ilmaukset kirjeissä huomioivat vastaanottajaa (I hope you’ll continue to recover). Niillä osoitetaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta ylempisäätyisille ajan tapoja ja kirjekonventioita noudattaen (I humbly take my leave).  Minuttelussa näkyy uskonnon tärkeys ihmisten elämässä (I pray God).

Mutta miksi minutteluun yhdistyy erityisen usein kirjoittajan ajattelua kuvaava verbi kuten I hope, I think, I believe, I wish, I know, I suppose?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Englanti suomessa

Teen ensin nolon tunnustuksen – luen JOSKUS muotiblogeja. Enimmäkseen suomenkielisiä, sellaisia kuin indiedays-blogisivuston blogit, joita kirjoittavat nuoret naiset ja jokunen mies. Minulla ei ole erityistä suosikkiblogia ja ymmärrän täysin, etten ole varsinaista kohderyhmää. Katselen kuitenkin mielelläni blogien kuvia, jottei nykyaika karkaisi ulottuviltani täällä norsunluutornissa.

Millaisen hahmon parikymppiset itsestään lukijoille luovat? Mitkä ovat lifestylen kulmakivet? Onhan siellä kaikenlaista, mutta on myös englantia – suomen keskellä. Pitäisikö kauhistua? Äidinkieltään ne nykynuoret eivät ainakaan osaa?

Suomessa on jo 1970-luvulta peruskoulun myötä kasvanut kokonaisia ikäluokkia englannin kieleen. Englanti näkyy ja kuuluu arjessa monella tavalla. Siitä kai kertovat bloggaajien käyttämät englannin kielen sanat ja pidemmät tokaisut suomenkielisen kirjoituksen osana, kuten vaikka nimimerkki ”not an average Guy” tai hänen postauksensa otsikko ”Sneak Peek: vanhojentanssipuku”. Englantia osataan ja sitä myös käytetään. Peruskoulu on tehnyt tehtävänsä.

Vaan ei arjessa kukaan sovella kouluoppeja, ellei niillä ole jotakin merkitystä yksilön elämässä. Ehkä englanti tuntuu hyvältä. Ehkä sillä luodaan identiteettiä, blogiyhteisöä, ”meitä maailmankansalaisia”.

Englannin asemaa Suomessa selvitettiin laajalla kyselytutkimuksella vuonna 2007. Tutkimuksessa selvisi, että suomalaiset suhtautuvat englantiin hyvin myönteisesti. Jopa englantia taitamattomat vastaajat pitivät englantia tärkeänä kielenä.

Englannista osattomat ovat etupäässä maaseudulla asuvia vanhempia ihmisiä, joilla on vähän koulutusta ja jotka työskentelevät suorittavan työn ammateissa. En tiedä, kaipaako tämä ryhmä englantia elämäänsä, mutta tulos kuitenkin kertoo kouriintuntuvasti suomalaisen yhteiskunnan rakenteista ja koulutusjärjestelmän muutoksista.

Jyväskylän yliopiston tutkijoiden tulokset löytyvät pähkinänkuoressa: http://r.jyu.fi/5Byr

5 kommenttia

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Vanhoja lehtiä, uutta tekniikkaa ja huonoa kieltä

Englannin kielen historian tutkijana mietin usein, miltä ihmisten puhe mahtoi kuulostaa vaikka 1700-luvun lopun Lontoossa ja miltä tuntuisi tulla yhtäkkiä heitetyksi menneeseen. Osaisiko siellä olla?

Päällimmäisinä hankaluuksina mieleen toki tulevat elämän ankarat reunaehdot: hoitokeinot, jotka useammin tappoivat kuin paransivat, tai suuri todennäköisyys syntyä säätyyn, jonka elämä oli pelkkää raadantaa. Mutta myös menneiden aikakausien tapa ja tyyli puhua pohdituttavat – osaisiko sitä keskustella sopivalla tavalla oikeista aiheista? Kielessä ja vuorovaikutuksessa kun on paljon kyse yhteisön jaetuista säännöistä ja normeista.

Nykytekniikka helpottaa kummasti historian tutkijan työtä ja avaa muillekin uteliaille kurkistusikkunan menneisyyteen. Jos ei nyt ihan aikakonetta ole vielä tarjolla, menneisyyteen pääsee kuitenkin yhä useammin netissä. Aiemmin kirjat, lehdet ja käsikirjoitukset olivat luettavissa vain muutamina alkuperäiskappaleina kirjastoissa ja arkistoissa, nyt niitä tallennetaan sähköisiin tietokantoihin, joista voi tehdä monenlaisia hakuja.

Viime syksyn kieliasenteita käsittelevällä englantilaisen filologian kurssilla yritimme opiskelijoiden kanssa tavoittaa Englannin vuosisadan takaista kieli-ilmastoa vanhojen sanomalehtien juttuja lukemalla. Huomasimme, että 1900-luvun alussa ”bad language” oli aika paha juttu. Huonon kielen kitkemiseksi oli Lontoossa perustettu seura, National Association for the Suppression of Bad Language, joka levitti sopimattoman kielenkäytön kieltäviä kylttejä huonosta kielestään tunnettuihin paikkoihin. Osaatteko arvata millaisiin paikkoihin? Niinpä, tehtaissa, työpajoissa, vapaa-ajanviettopaikoissa, palvelusväen tuvissa, taksi- ja linja-autoasemilla, jalkapallo-otteluissa ja laukkaradoilla saattoivat kunnon ihmisten korvat joutua koetukselle (Washington Post 24.5.1903).

Lehtijutuissa harvemmin kerrottiin sopimattoman kielenkäytön tarkempia yksityiskohtia.  Aikalaiset kaiketi ymmärsivät sanomattakin, mistä oli kyse. Ainakin kiroiluksi ”huonon kielen” voi ymmärtää, mutta kirosanojakaan ei jutuista tahdo löytyä. Sen sijaan selviää, että sopimattomasta kielenkäytöstä tuomittiin sakkorangaistuksia. Näin kävi muun muassa Samuel Sparksille ja Thomas Huntille, jotka joulupäivän jalkapallo-ottelussa Wittonin kentällä huutelivat puolen tunnin ajan hävyttömyyksiä lasten kuullen. Molemmat miehet saivat kymmenen shillingin sakot. Todistajana toiminut tohtori Doonan kertoi, että kielenkäytössä ei tosiaankaan ollut kyse mistään rehellisestä damn-sanasta, jonka vielä olisi voinut antaa anteeksi (The Manchester Guardian 9.1.1907). Mikä kirosanoissa inhottaa ja usein myös viehättää? Miksei kunnon ihminen kiroile?

Kurssilla käytettiin Historical Newspapers (Proquest) -tietokantaa, johon Helsingin yliopiston tutkijat, opettajat ja opiskelijat pääsevät yliopiston kirjaston sivuilta.

Kiitokset ideasta tähän juttuun kurssin opiskelijoille Piia Jaloselle, Marja Arpiaiselle, Ida Tammiselle, Mervi Suomelle, Toni Raukolalle, Henriikka Ojamäelle, Saara Oksaselle ja Eero Kilpiselle.

1 kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin