Aihearkisto: Teo Juvonen

Sananlaskuista ja sardiineista

Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.

Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:

the ape wilbe an ape still
apina on aina apina

euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee

out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä

noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle

they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa

it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse

Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ’s back , spent on the devill ’s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.

Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:

Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan

tai sekä latinaksi että englanniksi:

Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon

Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:

Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)

Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)

Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)

Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818).  Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.

Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).

John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.

Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:

Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.

(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)

Lähteitä

Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus

Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.

Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.

Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.

Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.

Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.

Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teo Juvonen

Normanneja emme ole, olkaamme siis englantilaisia?

Katoaako suomen kieli? Selailin yhtenä päivänä nettiä hakusanoilla ”englannin kieli” ja ”keskustelu”. Halusin nähdä minkälaisia keskusteluja löytyy englannin kielestä. Yleisin aihe (ensimmäisellä hakukerralla) tuntui olevan huoli siitä, että englannin kieli syrjäyttää suomen kielen. Itse sanoisin, että suomen kieli on hyvinkin elinvoimainen. Englannin kielellä on kiistämättä merkittävä asema nyky-yhteiskunnassa, mutta maailmankielenä se on ollut vasta ehkä noin 50-100 vuotta. Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea ennakoida, mutta voisi kuvitella arabian, kiinan ja/tai espanjan jossain vaiheessa haastavan englannin valta-aseman.

Ennen englantia ranska toimi noin 300 vuoden ajan Euroopan lingua francana. Ennen ranskaa Euroopassa käytettiin latinaa kansainvälisenä kielenä, etenkin Välimeren alueella. Sekä latina että ranska ovat vaikuttaneet merkittävästi englannin kielen kehitykseen. Normannien rantauduttua Englantiin vuonna 1066 normanninranska syrjäytti muinaisenglannin ylimystön kielenä ja siitä tuli latinan ohella maan hallinnon kieli. Englanti tuntuu enimmäkseen katoavan historiallisesta aineistosta noin sadaksi vuodeksi normannien maihinnousun jälkeen. Oman tulkintani mukaan orastavaa englantilaista kansallistunnetta alkoi näkyä teksteissä, mm. historiallisissa kronikoissa, noin 1200-luvulla. Ristiriitaista tilanteessa oli se, että englantilaisuudesta kirjoitettiin alkujaan latinaksi tai normanninranskaksi. Suurin osa väestöstä taas puhui englantia – tilanteesta löytyy yhtäläisyyksiä Lönnrotin ajan Suomeen. Myönnettäköön, että historialliset erot ovat myös aika suuria. Ja tarkkaa vastinetta Adolf Ivar Arwidssonin lausahdukseen ”ruotsalaisia emme ole…olkaamme siis suomalaisia” en ole aikalaisten teksteistä löytänyt.

1300-luvulla englantilaisuutta haettiin mm. kielestä. Esimerkiksi tekstin Of Arthour and of Merlin alusta löytyy kohta, jossa todetaan, että ”nämä korkea-arvoiset herrat käyttävät ranskaa / mutta kaikki englantilaiset osaavat englantia” (Freyncshe vse þis gentil man / Ac euerich Inglische Inglische can). Yleisesti ottaen englantia pidettiin kuitenkin ainakin 1500-luvun puoliväliin asti rujona, hiomattomana kielenraakileena. William Caxton, joka toi kirjapainotaidon Englantiin, kirjoittaa 1480-luvulla kääntämisestä ”tähän alkukantaiseen, yksinkertaiseen englantiin” (into this rude / simple englyssh). Sata vuotta myöhemmin opettaja ja rehtori Richard Mulcaster teoksessaan The First Part of the Elementarie ehdottaa: ”miksei kaikea englanniksi”. 1600-luvun alkuun mennessä englanninkielisiä teoksia oli jo (osin tietenkin kirjapainon ansiosta) huomattavan paljon. Englantilainen kansallistunne oli korkealla, etenkin Espanjan armadan voiton jälkeen 1588. Samoihin aikoihin Shakespeare kirjoitti näytelmiään. Vuonna 1605 mies nimeltä Guy Fawkes yritti räjäyttää Englannin parlamenttitalon, mutta epäonnistui. Tätä tapahtumaa juhlitaan edelleen 4. marraskuuta nimellä Guy Fawkesin yö. Joidenkin mielestä Guy Fawkesin yö on Englannin lähin vastine itsenäisyypäivälle. Vaikka Englannin historia ulottuu ainakin varhaiskeskiajalle, sen kansallisen identiteetin rakentumisen ja ”itsenäistymisprosessin” voi nähdä saavuttaneen tietyn merkkipaalun 1600-luvun alussa.

Nykypäivänäkin kieli on ehkä keskeisin osa englantilaisuutta – sen voi havaita nettikeskusteluissa ja esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajien oletetaan omaksuvan riittävä englannin kielen taito. Lähiaikoina maahanmuuttajien puolisoiden maahanmuutto-oikeus alkaa olla riippuvainen englannin kielen taidosta tai ainakin lupauksesta saavuttaa tietty taso. Palatakseni suomen kielen asemaan, Suomi tuntuu olevan onnistuneesti monikielinen maa – suomalaisten kielitaitoa (äidinkielten ja vieraiden kielten taitoa) ihaillaan ja ihmetellään. Vaikka suomen kielen asema on hyvä, sen vaaliminen kuitenkin kannattaa jatkossakin. Tässä mielessä esimerkiksi lähiaikoina tehty päätös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotuksen) henkilötyövuosien määrän vähentämisestä tuntuu lyhytnäköiseltä ratkaisulta. Oma kieli on yksilön ja kansakunnan identiteetin tärkeimpiä osia. Näin historia meille opettaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Teo Juvonen