Avainsana-arkisto: historia

Fancy a cuppa?

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta.

Tapaan käydä ainakin pari kertaa vuodessa Englannissa. Viihdyn siellä aina mainiosti, ja useimmiten palaan kotiin hieman harmissani siitä, että matka loppui niinkin pian. Jään kaipaamaan muun muassa mukavia pubeja ja hyvää olutta, Lontoon vilskettä ja vilinää, erinomaisia museoita, sekä myös Englannin luontoa – lehtimetsiä suurine jalopuineen, kalkkikallioita ja merenrantaa, sekä ruohikkoista kumpuilevaa maastoa. Kuitenkin on yksi asia, joka on koko ajan mielessä kun käyn Englannissa, mutta jota en jää kaipaamaan, ja jonka vuoksi niin mielelläni tulen kotiin: tee.

Vaikka englantilaiset ovat tietenkin tunnettuja teenjuojia (vaikkei kulutus olekaan väkilukuun suhteutettuna yhtä hurjaa kuin suomalaisten kahvinjuonti), kuitenkin Englannissa tee ensinnäkin on lähes aina pussiteetä, ja toisekseen laadultaan kovin, tuota, kehnoa. Käytettävien teelehtien koko korreloi teen laatuun, ja suurimpien brittiläisten teemerkkien pussit sisältävät aikamoista pulveria – niistä syntyvä tee on monta kertaa vahvempaa ja kitkerämpää kuin vaikka Suomessa tavallisessa ruokakaupassa myytävistä teepusseista. Ei ole sattumaa, että britit nauttivat teensä useimmiten maidon ja sokerin kera, uute kun ei ole juotavaa ilman näitä lisäaineita. (Jotkut ovat nähneet teen nauttimisen builders tea -tyylisenä syntyneen osittain sokeriteollisuuden lobbauksen seurauksena: 1800-luvulla sokerista oli jo ylitarjontaa, ja tuottajien piti keksiä miten ujuttaa lisää sokeria kuluttajien ruoka- ja juomatottumuksiin. Nihil sub sole novum, jne. Mene tiedä: sokerin (ja maidon) lisääminen kofeiinipitoiseen juomaan tietenkin lisäävät kupposesta saatavaa piristystä.)

Builder's tea (Wikimedia Commons)

Mutta oli tarkoitus puhumani teen nimestä. Suomeksi juoman nimi ääntyy /tee/; englanniksi /tii/; venäjäksi /tšai/ (чай); japaniksi /(o)-tša/ (おちゃ tai 御茶); mandariinikiinaksi /tša/ (茶).* Heti näkee, että tee-sanalle on kaksi laajalle levinnyttä muotoa: /t/-äänteellä alkava variantti, ja /tš/-äänteellä alkava muoto. Äkkiseltään voisi kuvitella, että koska sekä mandariinikiinassa, että japanissa on käytössä jälkimmäinen, niin /tš/-versio olisi jotenkin ”oikeampi” tai ”autenttisempi” kantamuoto. Onhan teepensas (Camellia sinensis) peräisin Kiinasta. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi, ja ’tee’/’tša’-hajonta heijastaa historian tapahtumia.

Kiinan etninen ja kielihistoria on monimutkainen aihe, jota sotkee nykyisen Kiinan valtion poliittinen kanta kansan, kulttuurin ja kielen yhdenmukaisuudesta. Tässä todettakoon vain, että Kiinan rajojen sisällä esiintyy useita eri kieliä, jotka todistettavista sukulaisuussuhteistaan huolimatta eriävät toisistaan huomattavastikin. Tämän tarinan kannalta merkittävin seikka on se, että vaikka mandariini- ja kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, Min-kieliryhmän kielissä, joita puhutaan Kaakkois-Kiinassa ja Taiwanissa, tee lausutaan /te/ tai /tee/. Joten siitä, kumpi muoto on käytössä missäkin kielessä/maassa, voi päätellä mitä kautta tee saapui kyseiseen maahan:

  1. /tša/-muoto:
    1. Kiinasta rajojen yli (Japani, Korea, Venäjä, Kaukasia, Lähi-Itä, Intia)
    2. Kantonilaisten kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia, Vietnam, Thaimaa)
    3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 1: Portugalilaisten matkassa 1500-luvulta alkaen (Portugali, Brasilia, Itä-Afrikka)
  2. /tee/-muoto:
    1. Min-kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia ja Indonesia)
    2. Kaakkoisaasialaisten kauppiaiden mukana (Indonesia, Kaakkois-Intia, Madagaskar)
    3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 2: Hollantilaisten ja englantilaisten matkassa 1600-luvulta alkaen (Indonesia, Etelä-Afrikka, Eurooppa)

tea map (WALS)

(Tee-sanojen leviämistä kuvaava kartta, World Atlas of Language Structures Online, Max Planck digital library.)

Ensimmäiset Kiinan kanssa kauppaa käyneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka perustivat Kantonista (nyk. Guangzhou) alavirtaan, Helmijoen suistoon, kauppapisteen; Makao olikin Portugalin hallinnossa 1500-luvulta vuoteen 1999. Portugalin imperiumi levittäytyi laajimmillaan Brasiliasta Indonesian saaristoon. Ja kuten todettu, kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, joten tämä muoto levisi näille alueille (välihuomautus: nykyportugalissa sana lausutaan muuten /ša/, mutta historiallisesti /tša/).

Kun muut eurooppalaiset saapuivat Itä-Aasiaan 1600-luvun alussa, Kiinan keisarikunta ei ollut kiinnostunut käymään kauppaan heidän kanssaan. Ensimmäisenä jalansijan saivat hollantilaiset, vasta 1600-luvun puolivälissä, ja sattuman ansiosta Taiwanista (tai Formosalta, kuten saarta silloin kutsuttiin), sekä pian sen jälkeen mantereen puolelta Amoysta (nyk. Xiamen), Fujianin maakunnasta. Englantilaiset taas kulkivat 1600-luvulla vallan hollantilaisten jalanjäljissä, ja teen nimityskin lainattiin viime kädessä sitä kautta. Tämä siitä huolimatta, että henkilö, jonka koetaan vaikuttaneen suuresti teen popularisointiin Englannissa, oli kuningas Kaarle II:n kuningatar, portugalilainen prinsessa Katariina Braganzalainen, joka naidessaan Kaarlen vuonna 1662 toi Portugalista mukanaan ylhäisön tavan juoda teetä (Katariinan myötäjäisiin kuului muuten mm. Bombay [nyk. Mumbai]).

Catherine of Braganza, Queen of England 1665 (Wikimedia Commons)

Joka tapauksessa britit tykästyivät teehen, ja sittemmin Itä-Intian kauppakomppania laivasi teetä Brittein saarille vuosi vuodelta suurempia määriä.

Loppu onkin aika selkeää: seuraavan 350 vuoden aikana englannin kieli kävi läpi joitain äännemuutoksia, muun muassa pitkästä /e/:stä tuli diftongi /ei/, tai/ja pitkä /i/. 1600- ja 1700-luvuilla sana tea lausuttiin /tee/ tai /tei/. Alexander Popen runossa ”The Rape of the Lock” vuodelta 1714 tämä näkyy selvästi (Canto 3):

Close by those meads, for ever crown’d with flow’rs,
Where Thames with pride surveys his rising tow’rs,
There stands a structure of majestic frame,
Which from the neighb’ring Hampton takes its name.
Here Britain’s statesmen oft the fall foredoom
Of foreign tyrants and of nymphs at home;
Here thou, great Anna! whom three realms obey,
Dost sometimes counsel take—and sometimes tea.

Itse asiassa tässä säkeistössä näkyy kaksi englannin läpikäymää äännemuutosta: enää ei voisi riimitellä ”doom – home” ja ”obey – tea”, mutta Popen runon perusteella ne lausuttiin tuolloin osapuilleen /doom/ – /hoom/ ja /obei/ – /tei/.†

Sata vuotta myöhemmin, humoristisessa runomittaisessa satiirissa Doctor Syntax in Paris, Or, A Tour in Search of the Grotesque (1820), William Combe pystyi muodostamaan riimipareja sanoista ”tea – he” – mutta myös ”tea – stay” ja ”tea – Champs d’Elysée”. Toisin sanoen, tea voitiin lausua paitsi /tii/, edelleen myös /tei/. Itse asiassa /tei/-ääntämys löytyy yhä joistain englannin murteista, vaikka yleiskielessä – eli esim. sanakirjoissa – äänneasu annetaankin nykyisin ainoastaan muodossa /tii/.

Mutta nyt on korkea aika jättää englannin äännemuutokset (ja sanojen kirjoitusasut) toiseen kertaan, ja juoda se kupponen kuumaa. Ai mitäkö teetä? No, tällä kertaa Assamia, irtoteenä tottakai: laatu on SFTGFOP 1 ja alkuperä/tuottajatila Nahorani. Pussiteetä taas joskus toiste.


* /tš/-äänne kirjoitetaan englanniksi ”ch”, ja suomenkielisissäkin teksteissä näkee muotoa ”chai” (mausteiselle intialaistyyppiselle teelle tai maustejuomalle). Noudatan tässä kielitoimiston suositusta ja käytän kirjoitusasua ”tš”.

† Tai ehkä /obee/ – /tee/. Historiallinen fonologia on hankalaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Varieng vastaa: Olut = Ale?

Nimimerkki JS kysyy:

Tulipa internetissä vastaan tällainen kartta matkailijan keskeisistä sanoista:

Eurobeer-map[source]

Kiinnitin tuossa huomiota siihen, että kartan laatija on niputtanut samaan kasaan niin suomen ”olut”-sanan kuin englannin ”ale”-sanan. Ovatkohan nuo (ja ruotsin ja balttien vastaavat) tosiaan samaa perua vai onko kartassa vain laitettu ne yhteen äänteellisen samankaltaisuuden perusteella?

Täytyy todeta, että kysymys tuli oikeaan osoitteeseen. Olemme tässä blogissa sivunneet kyseiseen juomaan liittyviä asioita aiemminkin.

Olutaiheista materiaalia löytyy netistä pilvin pimein. Oluen historiasta kiinnostuneille voin suositella etenkin Zythophile-blogia (zythophile juonnettu kreikan sanoista ζῦθος ’(egyptiläinen) olut’ + ϕιλός ’rakastaja’: ”oluen rakastaja; oluthullu”). Etenkin suosittelen kolmea perinpohjaista kirjoitusta olutsanaston historiasta (sopivaa luettavaa kielestä kiinnostuneille!), sekä yhtä postausta siitä, miten juomat ale ja beer historiallisesti eroavat toisistaan. Sanasto on mielestäni loputtoman mielenkiintoinen aihe, ja olutsanasto luonnollisesti kiinnostaa kaltaistani real ale-fania. Mutta yritän hillitä itseäni ja olla referoimatta lähteitäni liikaa kysymyksen vierestä.

Aloitanpas kuitenkin toisista olutta merkitsevistä sanoista, joka yllä olevassa kartassa on merkitty keltaisella (pivo), ja oranssilla (cerveza). Slaavilaisen kielialueen pivo taas merkitsee yksinkertaisesti ’juomaa’. Espanjaa ja portugalia puhuvilla alueilla käytetty cerveza taas juontuu ilmeisesti latinan sanasta cerevisia, joka taas on alunperin laina proto-kelttiläisestä termistä *kormi, joka erinäisten äännemuutosten jälkeen lainautui latinaan suurin piirtein muodossa *kervi. Ja minä kun aiemmin luulin, että cerveza on jotenkin samaa juurta kuin latinan sorbus, eräs pihlajan ja omenan sukuinen puulajike (Sorbus domestica), jonka hedelmistä tehdään yhä käyttämällä alkoholipitoista juomaa. Näin ei siis ilmeisesti olekaan, ja on vain sattumaa, että englanninkielessäkin sana service voi tarkoittaa myös tuota puuta ja sen hedelmiä.

refreshments

Kuvassa kuuman kesäpäivän tärkeimmät virvokkeet (veden lisäksi). Portugalissa – kuten muuallakin etelä-Euroopassa – cervejaa on tarjolla myös ”mini”-koossa (200ml).

Sanojen beer ja ale alkuperät taas ovat viime kädessä tuntemattomat. Sana Beer saattaa juontaa juurensa latinan sanaan bibere, ’juoma’, mutta yhtä todennäköisesti juontuu jostain varhaisemmasta sanasta. Etymologit ovat ehdottaneet sanan juontuvan mm. proto-indoeurooppalaisesta sanasta/juuresta *b[h]ars-, ’vilja’; tai kanta-indoeurooppalaisesta sanasta *bher, joka tarkoittaa kuplimista (ja josta juontuu englannin sana brew).

Ale taas johdetaan yleisimmin kantagermaanin olutta merkitsevään sanaan *aluþ. Kognaatteja (samasta juuresta tulevia sanoja) ovat, kuten kartasta näkyy, liettuan alùs, viron õlu, ja ruotsin öl. Siitä, että kysymys on useisiin kieliin lainatusta kantasanasta, ei ole epäilystäkään. Kuitenkin se, milloin sana on lainattu, ja mihin suuntaan, on epävarmaa – toiset ovat esittäneet sanan juontavat uralilaisista mahlaa tarkoittavista sanoista. Toisaalta taas suomen kielen sanassa olut on yhä pelkän juuren lisäksi sanan taivutetusta muodosta peräisin oleva pääte –t, joka kertoo lainan olevan muodoltaan vanhempi kuin nykyisin balttilaisissa ja germaanisissa kielissä. (Vrt. kantagermaaninen pääte –as sanassa kuningas, kun taas germaanisissa kielissä se on kadonnut: muinaisenglannin kyning, englannin king, ruotsin kung).

Eli ale ja olut ovat tosiaan samaa juurta.

Zythophile-blogin kirjoittaja arvelee, että siinä missä nyky-englannissa beer on yleistermi ’oluelle’, ja ale tietyn tyyppisille oluille (usein näitä termejä käytetään tekemään ero pinta- ja pohjahiivaoluiden välillä; historiallisesti merkitykset ovat vaihdelleet paljonkin), alun perin beer – tai siis muinaisenglannissa beór, tarkoittikin ehkä ihan eri juomaa kuin ale, muinaisenglannin ealuEalu olisi merkinnyt viljasta käyttämällä tehtyä juomaa eli olutta, mutta beór ehkä sittenkin hedelmistä, marjoista ja/tai hunajasta tehtyä siiderin tai siman kaltaista, alkoholipitoisuudeltaan suurempaa juomaa.

Oli niin tai näin, selvästi eri kielissä on ollut ja on yhä useampia sanoja käyttämällä valmistetuille miedosti alkoholipitoisille juomille. Suomessakin on oluen lisäksi kalja, jonka Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo tarkoittavan nimenomaa laimeaa olutta (ja toteaa sanan olevan ilmeisesti laina, mutta alkuperä tuntematon – mahdollisesti lopulta samaa juurta indoeurooppalaisista kielistä, kuin olut). Ja kolmantena sahti – joka taas etymologisesti tarkoittaa yksinkertaisesti ’juomaa’.

 

Näin. Oluen taustoista lukiessa tuli ei-kovin-yllättäen jano. Kaapista löytyi sopivasti Shepherd Neame-panimon Whitstable Bay Organic Ale, joka teki tehtävänsä. 🙂

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella!

4 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Se viides kotimainen, osa II. Italia ja retoromaani

Edellisessä osassa tuli todettua, että kokemusteni perusteella saksan- ja ranskankieliset sveitsiläiset kommunikoivat keskenään mieluiten englanniksi. En ole vielä tavannut ranskankielistä sveitsiläistä, joka ei osaisi englantia. Englannintaidottomia saksanpuhujia on tullut vastaan muutama yksittäinen tapaus, yleensä ikäihminen.

Sen sijaan tosissaan on joutunut turvautumaan saksaan toisena kielenä muuttojen yhteydessä, tai kun kylpyhuonetta jouduttiin korjaamaan vesivahinkojen vuoksi, ja sitä hoitamaan saapuneet työntekijät osasivat ainoastaan italiaa ja saksaa. Zürichissä kuten muualla Sveitsissä on vanhastaan paljon siirtolaisia Italiasta ja kieleen törmää aina aika ajoin: ravintoloissa sekä siis kylpyhuoneita korjattaessa.

Italiaa puhutaan virallisena kielenä yhdessä kantonissa, Ticinossa. Kantoni on liittovaltion eteläisin ja saa eniten auringonpaistetta. Jos sveitsiläisillä olisi rahaa, he hankkisivat loma-asunnon sieltä tai muuttaisivat viettäämään eläkepäiviä sinne. Vähän aikaa Sveitsissä asuneena ei voi kuin todeta, että ajatus vaikuttaa oikein houkuttelevalta. On hyvin mahdollista, että eurooppalainen paratiisi on siellä missä Sveitsi ja Italia kohtaavat.

Das Tessin: Lugano

Kielistä pienin, eli retoromaani on uhanalainen. Sitä puhutaan Graubündenin kantonissa (ranskaksi: Grisons, italiaksi: Grigioni, retoromaaniksi: Grischun). Puhujia on enää alle yksi prosentti väestöstä. Kieli jakautuu useampaan murteeseen, joista viisi suurinta ovat puter, surmiran, sursilvan, sutsilvan ja vallader. Nämä ovat läheistä sukua Pohjois-Italiassa ja hiukan Itävallan puolellakin puhutuille friulin ja ladinin kielille, joilla ei Italian puolella ole virallisen kielen asemaa vaan ne lasketaan italian murteiksi. Alue vastaa Rooman valtakunnan provinssia Raetia.

Sveitsi on nurkkakuntaisuuden ja pienten alueellisten identiteettien luvattu maa, mikä tarkoittaa, että esimerksi sursilvanin puhujien mielestä sutsilvanin puhujia naurettavampaa roskajoukkoa ei maa päällään kanna, ja tunne on molemminpuolinen. Yritykset yhteisen standardin luomiseksi eivät ole oikein ottaneet tulta alleen. Viimeisin kulkee nimellä Rumantsch Grischun. Sen laati zürichläinen kielitieteilijä Heinrich Schmid ja se valmistui vuonna 1982. Vähemmän yllättäen retoromaanin puhujat eivät kokeneet, että ehdotus edustaisi omaa kieltään, koska se sisältää piirteitä vääristä murteista. Asenne on ehkä ymmärrettävä, mutta mahdollisuudet, että retoromaania puhuttaisiin vielä sadan vuoden päästä, vaikuttavat heikohkoilta.

Olen tähän mennessä törmännyt kieleen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kuulin kieltä, kun sairausvakuutuksen myynyt henkilö vaihtoi numeroita laskiessa englannista toiselle kielelle. Kysyin, oliko tämä italiaa, ja sain vastaukseksi, että ei; kyseessä oli “romanisch”, muinainen kieli, joka pohjautuu latinasta. Yksi tuttu taas kertoi, että hänen isänsä puhuu äidinkielenään retoromaania, mutta ei opettanut sitä lapsilleen (mistä kyseinen henkilö on hieman pahoillaan). Suuttuessaan isä kuitenkin aina vaihtoi aina äidinkielelle, mistä johtuen retoromaani assosioituu henkilön mielessä kiroilevaan isään.

Latina tuntuu oleva tärkeä osa romanischin puhujien identiteettiä. Samainen tuttu kertoi, että Graubündenissä kuulemma luetaan latinaa lukiossa pakolliset kuusi tuntia viikossa, ja sieltä tulevat ihmiset osaavatkin sitä vakuuttavan hyvin. Englantia ovat myös osanneet. En ole kuitenkaan Graubündenissä matkustellut paitsi turistikohteissa, jotta tietäisin, mitä kieliä, millä kompetenssilla ja millä asenteella puhuvat kielitieteelliseltä kannalta mielenkiintoiset NORMit (Non-mobile Older Rural Males), eli jääräpäisimmät vanhat maalaisäijät, jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa kylässä: retoromaania, saksaa vai italiaa?

2 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Hevonen nimeltä Terrorist

Kymmenisen vuotta sitten tarkastelin artikkelissani terrorist-sanaa kahden tietotoimistojätin, AP:n ja Reutersin, uutisraporteissa. Syyskuun 11. päivän pommi-iskujen jälkeen mediassa oli virinnyt kiivas keskustelu siitä, millaisia sanoja näistä iskuista ja niiden tekijöistä ylipäänsä tulisi tai saisi käyttää. Reuters oli heti alkuun suututtanut amerikkalaiset julistamalla, että Reutersin toimittajia on kehotettu välttämään terroristiksi leimaamista: ”We all know that one man’s terrorist is another man’s freedom fighter”, Reuters perusteli. Närää herätti myös se, että toimittajat usein – ehkä välttääkseen tuon kiistanalaisen terrorist-sanan käytön – korvasivat sen lyhyemmällä sanalla terror, joka esimerkiksi hyökkäykseen yhdistettynä (terror attack) ei niinkään ’leimannut’ tekijöitä, mutta monien mielestä oli lietsomassa epämääräisen pelon ilmapiiriä.

Kun jokin aika sitten aloin etsiä vanhoja AP:n ja Reutersin uutissähkeitä 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alkukymmeniltä, yhtenä mahdollisena tutkimusaiheena tuli heti mieleen terrorist-sana. Siis mitä ja miten tuohon aikaan uutisoitiin ”terroristeista”? Mutta ensin piti tietysti päästä käsiksi noihin vanhoihin uutisraportteihin. Pienen selvittelyn jälkeen ilmeni, että alkuperäisiä uutistoimistosähkeitä en ainakaan tällä hetkellä saisi käyttööni. Toisaalta kuulin, että vanhoissa sanomalehdissä julkaistuja uutistoimistojen juttuja löytyisi suhteellisen pienellä vaivalla esim. sähköisestä ProQuest-tietokannasta. Useimmiten tuon ajan lehdissä on lähteetkin merkitty selvästi, mutta mitään kovin kattavaa aineistoa ei varmaan pysty keräämään.

Sitten vain terroristia etsimään! Brittiläisen Reutersin sähkeitä hain etupäässä The Manchester Guardian –tietokannasta. 1800-luvulta sain saaliiksi vain neljä sähkettä, nekin vuosilta 1881 ja 1882. AP:ltä ei löytynyt yhtään 1800-luvun sähkettä, vaikka yritin erilaisilla kombinaatioilla niitä hakea: terrorist and Associated Press, or by the Associated Press correspondent, or AP, jne. Mahdollinen syy tähän AP-sähkeiden puutteeseen valkeni jonkin ajan kuluttua. Muistin, että 1800-luvun loppupuolella eurooppalaiset uutistoimistot Reuters, Havas ja Wolff olivat liittoutuneet yhteen kartelliksi, joka vuosikymmenien ajan valvoi rautaisella otteella ulkomailta lähetettäviä uutisia. Amerikkalaisen AP:n oli pysyttävä omassa maassaan. AP tosin alkoi kapinoida kartellia vastaan 1900-luvun alussa, joten jo vuoden 1905 amerikkalaisista lehdistä löytyi muutama AP:n lähettämä ulkomaanjuttu terrorist-hakusanalla.

Ajattelin kuitenkin vertailun vuoksi hakea terroristia ilman AP-viitettä New York Times  ja Washington Post –lehdistä. Tuloksena oli lähes 100 osumaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuosisadan vaihteen tienoilla huomioni kiinnittyi urheilujuttujen suureen määrään. Otsikoista päätellen kyse oli hevosurheilusta ja siihen liittyvästä vedonlyönnistä. Ja siellä tosiaan oli ”terroristikin” joukossa: hevonen nimeltä Terrorist. Vaikka kyse ei ollut AP:n sähkeestä eikä muutenkaan mahdolliseen tutkimukseen liittyvästä materiaalista, en voinut olla selvittämättä, millainen tämä Terrorist oli. Yhden ilmeisesti merkittävän voiton yhteydessä (Washington Post 25.11.1898) kerrottiinkin, että Terrorist oli ”hyvä kilpahevonen”, a bay gelding (eli punertavanruskea ruuna, kuten Googlen avulla sain selville). Nimeä voi pitää perinteikkäänä, sillä isä oli nimeltään Terrifying. Aika pelottava ’perhe’ siis!

En pitänyt mitenkään todennäköisenä, että nykypäivän kilpahevoselle annettaisiin nimeksi Terrorist, mutta googlasin silti ”horse racing terrorist”. Osumia tietysti tuli (yli 55 miljoonaa tulosta), mutta en löytänyt ainakaan ensimmäisiltä sivuilta yhtään ’terroristihevosta’. Jotkin osumat viittasivat tiettyjä hevoskilpailuja uhkaavaan terrorismiin, mutta luultavasti useimmissa ei näiden kahden välillä ollut minkäänlaista yhteyttä. Kokeilin sitten, esiintyisikö se lyhyempi, uutistoimittajien suosima sana terror kilpahevosten nimissä. Haku ”horse racing terror” tuotti ’vain’ vajaat 10 miljoonaa osumaa, mutta heti näkyi, että terror  löytyi useiden hevosten nimistä: Hammers Terror, Tiernan’s Terror, Reign of Terror, Midnight Terror, Economy Terror, Grand Terror, Gold Terror, Terror to Love, jne. Olin aina pitänyt terror-sanaa yksinomaan negatiivisena, mutta ilmeisesti se voi herättää  positiivisiakin mielleyhtymiä, varsinkin kun puhutaan kilpailemisesta. Hevosten omistajat varmaan näkevät mielessään, kuinka tällaiset ’Laukkaratojen Kauhut’ kulkevat voitosta voittoon kilpakumppanien pelonsekaisen kunnioituksen saattelemina…

Lopuksi pieni näyte Reutersin 1880-luvun terroristiuutisoinnista. Otsikkona oli ”The Nihilist Trial”, tapahtumapaikkana Pietari (The Manchester Guardian/Reuter’s telegrams 27.2.1882):

Tenecka, an entirely uneducated man, replying to the Judge, said he belonged to the Terrorist Party. On being called upon to explain what he meant by “Terrorist,” he was unable to give any answer.

Kymmenen vuotta sitten todistelin tutkimuksessani, että terroristi AP:n ja Reutersin raporteissa esitetään usein epämääräisenä uhkana, eikä niinkään väkivaltaisena toimijana.

En ole vielä tarkemmin tutustunut vanhoihin uutistoimistosähkeisiin, joten en osaa sanoa, korostettiinko silloin vielä terrorismin pelkoa ja uhkakuvia, mutta terroristin merkityksen epämääräisyys näytti olleen kiinnostava puheenaihe jo yli 130 vuotta sitten.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Maija Stenvall

Vanhoja lehtiä, uutta tekniikkaa ja huonoa kieltä

Englannin kielen historian tutkijana mietin usein, miltä ihmisten puhe mahtoi kuulostaa vaikka 1700-luvun lopun Lontoossa ja miltä tuntuisi tulla yhtäkkiä heitetyksi menneeseen. Osaisiko siellä olla?

Päällimmäisinä hankaluuksina mieleen toki tulevat elämän ankarat reunaehdot: hoitokeinot, jotka useammin tappoivat kuin paransivat, tai suuri todennäköisyys syntyä säätyyn, jonka elämä oli pelkkää raadantaa. Mutta myös menneiden aikakausien tapa ja tyyli puhua pohdituttavat – osaisiko sitä keskustella sopivalla tavalla oikeista aiheista? Kielessä ja vuorovaikutuksessa kun on paljon kyse yhteisön jaetuista säännöistä ja normeista.

Nykytekniikka helpottaa kummasti historian tutkijan työtä ja avaa muillekin uteliaille kurkistusikkunan menneisyyteen. Jos ei nyt ihan aikakonetta ole vielä tarjolla, menneisyyteen pääsee kuitenkin yhä useammin netissä. Aiemmin kirjat, lehdet ja käsikirjoitukset olivat luettavissa vain muutamina alkuperäiskappaleina kirjastoissa ja arkistoissa, nyt niitä tallennetaan sähköisiin tietokantoihin, joista voi tehdä monenlaisia hakuja.

Viime syksyn kieliasenteita käsittelevällä englantilaisen filologian kurssilla yritimme opiskelijoiden kanssa tavoittaa Englannin vuosisadan takaista kieli-ilmastoa vanhojen sanomalehtien juttuja lukemalla. Huomasimme, että 1900-luvun alussa ”bad language” oli aika paha juttu. Huonon kielen kitkemiseksi oli Lontoossa perustettu seura, National Association for the Suppression of Bad Language, joka levitti sopimattoman kielenkäytön kieltäviä kylttejä huonosta kielestään tunnettuihin paikkoihin. Osaatteko arvata millaisiin paikkoihin? Niinpä, tehtaissa, työpajoissa, vapaa-ajanviettopaikoissa, palvelusväen tuvissa, taksi- ja linja-autoasemilla, jalkapallo-otteluissa ja laukkaradoilla saattoivat kunnon ihmisten korvat joutua koetukselle (Washington Post 24.5.1903).

Lehtijutuissa harvemmin kerrottiin sopimattoman kielenkäytön tarkempia yksityiskohtia.  Aikalaiset kaiketi ymmärsivät sanomattakin, mistä oli kyse. Ainakin kiroiluksi ”huonon kielen” voi ymmärtää, mutta kirosanojakaan ei jutuista tahdo löytyä. Sen sijaan selviää, että sopimattomasta kielenkäytöstä tuomittiin sakkorangaistuksia. Näin kävi muun muassa Samuel Sparksille ja Thomas Huntille, jotka joulupäivän jalkapallo-ottelussa Wittonin kentällä huutelivat puolen tunnin ajan hävyttömyyksiä lasten kuullen. Molemmat miehet saivat kymmenen shillingin sakot. Todistajana toiminut tohtori Doonan kertoi, että kielenkäytössä ei tosiaankaan ollut kyse mistään rehellisestä damn-sanasta, jonka vielä olisi voinut antaa anteeksi (The Manchester Guardian 9.1.1907). Mikä kirosanoissa inhottaa ja usein myös viehättää? Miksei kunnon ihminen kiroile?

Kurssilla käytettiin Historical Newspapers (Proquest) -tietokantaa, johon Helsingin yliopiston tutkijat, opettajat ja opiskelijat pääsevät yliopiston kirjaston sivuilta.

Kiitokset ideasta tähän juttuun kurssin opiskelijoille Piia Jaloselle, Marja Arpiaiselle, Ida Tammiselle, Mervi Suomelle, Toni Raukolalle, Henriikka Ojamäelle, Saara Oksaselle ja Eero Kilpiselle.

1 kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Kadonneet maailmat

Aika ajoin lingvistikin ajautuu suurten kysymysten äärelle. Joulun alla Mikko Pelttari vertaili Yliopisto-lehdessä eri tieteenalojen näkökulmia maailmanloppuun. Kielentutkijoiden puheenvuoron artikkelissa käytti suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi, jolle kielen kuolema edustaa eräänlaista maailmanloppua:

Aina kun kieli häviää, katoaa samalla koko siihen liittyvä kulttuurinen käsitteistö ja elämäntapa. Mitä vähemmän on kieliä, sitä vähemmän maailmassa ikään kuin on maailmaa.

Vaikka suomen kieli elää ja voi paremmin kuin monet sukukielensä, on sekin vuosisatojen saatossa kohdannut menetyksiä. Kulttuurien ja elintapojen muuttuessa kaikki vanhaan maailmaan liittyvä korjautuu helposti uudella. Tässä yhteydessä Saarikivi muistaa varoittaa myös globalisaation ja englannin kielen yleistymisen uhkista:

Todellinen maailmanloppu olisi se, jos kaikki puhuisivat englantia … Niin kauan, kun joku puhuu äidinkielenään suomea, kukasta voi  tulla mieleen tukka ja sukka. Käsitteet liittyvät jokaisessa kielessä ainutlaatuisilla tavoilla yhteen. Globalisaatio tuo muassaan myös käsitejärjestelmien samanlaistumisen.

Kadonneiden ja vieraiden maailmojen jäljillä on myös Kaisa Sivenius, joka kertoo tuoreessa Kirkko ja Kaupunki -lehdessä työstään Hilary Mantelin  romaanien kääntäjänä. Koska Mantelin romaanit sijoittuvat 1500-luvun Englantiin, kääntäjä joutuu perehtymään syvällisesti itselleen vieraaseen
maailmaan tuodakseen sen luontevassa muodossa suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Samalla käännöksen pitäisi tehdä oikeutta myös lähtötekstille — ei mikään helppo tehtävä!

Salla Korpelan kirjoittama artikkeli kuvaa mielenkiintoisella tavalla Siveniuksen työhön liittyviä haasteita, joihin kuuluu paitsi kiihkeän dialogin taivuttaminen sujuvalle suomen kielelle, myös nykylukijalle vieraan terminologian haltuun ottaminen:

Heraldiikka ja haarniska tuottavat jatkuvaa päänsärkyä. Näihin liittyy englanniksi valtava termien ja käsitteiden kirjo, jolle ei suomesta kerta kaikkiaan löydy vastineita.

Siveniuksen matkaoppaana toimivat esimerkiksi vanhat painetut sanakirjat, joihin on tallennettu kadonneiden maailmojen kieltä. Jutun kuvatekstissä mainitaan Englantilais-suomalainen sanakirja vuodelta 1948, jota kääntäjä selailee ikkunalaudalla istuessaan. Ikkunasta avautuu näkymä kaupungin lumisten kattojen yli.

1 kommentti

Kategoria(t): Turo Hiltunen

Mikä ihmeen tabloid?

Hesarin muuttuminen tabloid-kokoiseksi 8.1.2013 on synnyttänyt keskustelua aiheesta. Lähinnä tosin on puhuttu siitä, mikä on tabloid tai tabloidi-koko (vastaus: n. iltapäivälehden koko, suurin piirtein puolet broadsheet-koosta, eli siitä mikä Hesari oli ennen), ja jonkin verran ns. tabloidisaatiosta – iltapäivälehdet kun ovat pitkään olleet tabloidikokoisia, ja sana ”tabloid” kantaa englannin kielessä (mistä se lainattiin suomeenkin) konnotaatiota lehden sisällöstä (l. sensaatiohakuisesta viihteestä eikä ”oikeasta” journalismista). Ja kun kerran aina arvioimme sisältöä ulkonäön perusteella, mennee hetki, ennen kuin ihmiset lakkaavat olettamasta hesarin muuttuneen myös sisällöllisesti tabloidimaisemmaksi.

Mutta mikä ihmeen ”tabloid”? Mistä moinen sana puoliarkin kokoiselle sanomalehdelle?

Tabloid-sanaa miettineet ovat varmaan havainneet yhteyden sanaan ”tablet” – siis siinä nykyisin yleisimmässä merkityksessä eli taulutietokoneen kuvaajana. Applen iPad ja Samsungin Galaxy tab ovat tabletteja tässä merkityksessä. Sana ”tablet” oli käytössä jo keski-englannissa 1300-luvulla merkityksessä ’ohut neliskanttinen taulu’, esim. puuta tai kiveä, ja yleensä jolle kirjoitettiin tai jolla oli kirjoitusta.

Sana ”tabloid” taas juontaa vasta 1800-luvulta, tarkkaan sanottuna vuodelta 1884, jolloin lääkeyritys Burroughs, Wellcome & Co. rekisteröi (!) keksimänsä sanan tavaramerkikseen. Burroughs, Wellcome & Co. olivat kehittäneet tavan tiivistää lääke pilleriksi tai tabletiksi, ja lisäsivät sanaan ”tablet” päätteen ”-oid” (’-mainen/-lainen’) saadakseen uuden, myyvän nimen tuotteilleen.

Hyvin pian sanaa ”tabloid” alettiin kuitenkin käyttää yleiskielessä tarkoittamaan mitä tahansa tiivistettyä (asiasta käytiin jopa oikeutta 1901-3, mutta tuomari totesi lopulta sanan siirtyneen jo yleiskieleen eikä tavaramerkkiä voinut enää ylläpitää). Tabloid-sanalla oli myös lääkekäytöstä peritty merkitys ’helposti sulava’, jonka sanomalehdet omaksuivat pienennetyn koon lisäksi. Tabloidissa oli siis samat uutiset kuin isommissa lehdissä, mutta tiivistettynä ja helpommin ymmärrettävissä. Jo vuonna 1901 (ellei aiemmin) termi ”tabloid newspaper” oli lyhentynyt pelkäksi ”tabloid”iksi; niistä olemme siis saaneet nauttia jo ainakin 112 vuotta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi