Avainsana-arkisto: kielitiede

THEY’RE going THERE with THEIR friends. It’s called grammar. Use it.

Tämä kirjoitus sai alkunsa Facebook-ryhmästä, johon muutama tuttu sattui liittymään.

Ihmiset kommentoivat sen seinälle kielenkäyttöön liittyviä asioista, jotka ärsyttävät tai huvittavat heitä, tyyliin:

It’s called NIECE, not NEICE!!!

I hate it when people pronounce ”esculator”. Do they not know how it is spelt. No U in the word. grrr.

I am so sick of the misuse of ”your” on face book….. It is not: your a good friend, your the best, your going to the party with me, your right about that, your staying home to pick your nose and watch tv….. it is you are or you’re!

Suosittu ryhmä, tätä kirjoittaessa siihen oli liittynyt yli 350 000 jäsentä.

Hauskaa on, että kielitieteen näkökulmasta ryhmän nimessä mainitut ja varsin monet ihmisten sinne postittamista asioista eivät varsinaisesti ole kielioppia.

In linguistics, grammar is the set of structural rules that govern the composition of sentences, phrases, and words in any given natural language. The term refers also to the study of such rules, and this field includes morphology, syntax, and phonology, often complemented by phonetics, semantics, and pragmatics. Linguists do not normally use the term to refer to orthographical rules…”

Kielioppi tarkoittaa siis kielen rakenteeseen liittyviä asioita, lauseiden, sanojen ja fraasien muodostamista. Oikeinkirjoitus ja välimerkit eivät kuulu sen piiriin, vaan ne ovat osa ortografiaa, eli sääntöjä ja käytänteitä, joiden mukaan puhuttu kieli esitetään kirjoitetussa muodossa.

The orthography of a language specifies the correct way of using a specific writing system (script) to write the language…

While ”orthography” colloquially is often used synonymously with spelling, spelling is only part of orthography. Other elements of the field of orthography are hyphenation, capitalization, word breaks and punctuation. Orthography describes or defines the set of symbols (graphemes and diacritics) used, and the rules about how to write these symbols.”

Laajemmassa merkityksessä sanaa kielioppi käytetään myös yläkäsitteenä kieleen liittyville säännöille, sekä kielen rakenteisiin ja sen kirjoitusasuihin liittyville, ja näin on ilmeisesti myös ryhmän perustaneiden ihmisten mielikuvissa. Yleisessä käytössä se samaistuu helposti myös kielen ohjailuun ja kielenhuoltoon.

Kieltä on ollut olemassa kauan ennen kielioppia ja kielioppi on luonnollisen kielen toimintaa selittävää teoriaa samalla tavoin kuin esimerkiksi fysiikan lait selittävät luonnosta löytyviä ilmiöitä. Esimerkiksi verbit ja substantiivit ovat osa luonnollista kieltä samaan tapaan kuin vaikkapa painovoima on luonnon ilmiö, joka oli olemassa ennen kuin Isaac Newton selitti sen toiminnan painovoimalain avulla. Puhuttua kieltä on ollut olemassa todennäköisesti kymmeniä tuhansia vuosia, kirjoitettua kieltä noin 5 000 vuoden ajan, pilkutussäännöt ovat kehittyneet vähitellen ja kielioppi, sellaisessa muodossa kuin sen tunnemme, on monilta osin peräisin antiikin Kreikan ja Rooman grammaatikoilta.

On tapana tehdä erottelu myös preskriptiivisen ja deskriptiivisen kielioppikäsityksen välillä. Kaikki kielioppi ei ole preskriptiivistä, vaan kielitieteellisessä tutkimuksessa on kyse deskriptiivisestä kieliopista, jossa tavoitteena on jonkin tietyn kielen muodon rakenteiden kuvaus. Deskriptiivisen kieliopin kannalta on harvoin olemassa yhtä ainoaa oikeaa käyttöä, vaan kaikki kielen olemassa olevat variantit, alueelliset ja sosiaaliset murteet, ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Jokaisella niistä on omaa sanastoa ja mahdollisesti omia yleiskielestä poikkeavia kieliopillisia sääntöjä, joiden mukaan ne käyttäytyvät, oli sitten kyseessä jokin historiallinen murre, suomalaisten McDonald’sin työntekijöiden ammattislangi tai Internetin chatspk.

Oikeinkirjoitusoppaiden, äidinkielen luokkien, kielitoimiston ja Internetin ”kielioppi-natsien” maailmassa puolestaan on kyse kielenhuollosta ja preskriptiivisestä kielioppikäsityksestä. Preskriptiivisessä kieliopissa ja kielenhuollossa on olemassa normeja, jotka edustavat oikeaa käyttöä ja joista poikkeaminen on virhe. Normit voivat liittyä rakenteeseen, sanastoon, välimerkkeihin, yhdyssanoihin, isoihin alkukirjaimiin tai kieliopillisiin rakenteisiin. Ne eivät ole muuttumattomia, vaan esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskus korostaa, että se pyrkii tutkimaan ja seuraamaan kielen kehitystä ja antamaan sen perusteella mahdollisimman tarkoituksenmukaisia ohjeita.

Osa normitettavista asioista, kuten sanajärjestys ja taivutuspäätteet, ovat luonnollisen kielen ominaisuuksia ja ne löytyvät sekä puhutusta että kirjoitetusta kielestä. Näissä tapauksissa kielenhuollon tavoitteena on vaalia yhtä yleiskieleen, usein hieman sattumanvaraisesti valikoitunutta muotoa lukuisien murrevarianttien joukosta. Kirjoitetun kielen esittämiseen liittyvät säännöt, kuten välimerkit, isot alkukirjaimet ja yhdyssanojen kirjoittaminen yhteen tai erikseen sen sijaan ovat sopimuksenvaraisia asioita. Kielen tutkimuksen näkökulmasta ne eivät kuitenkaan kuulu varsinaisesti kielioppi-käsitteen alle, joka siis tarkoittaa kielen rakenteellisia sääntöjä, joiden avulla sanat yhdistyvät keskenään merkityksellisiksi lauseiksi.

Välimerkit ovat syntyneet helpottamaan viestintää ja niiden merkityksen huomaa parhaiten kun yrittää lukea tekstiä, josta ne puuttuvat. Esimerkiksi oheisessa kuvassa kreikankielistä piirtokirjoitusta (peräisin kuuluisasta Rosettan kivestä), kaikki sanat kirjoitetaan yhteen eikä välimerkkejä käytetä.

Preskriptiivisyydellä ja kielenhuollolla on tarkoituksensa. Mikä tahansa elävä kieli muuttuu kaiken aikaa. Ohjailtuna muutos on kuitenkin hitaampaa ja yhtenäinen yleiskieli helpottaa kommunikaatiota. Suomen kieltä on huollettu ja yhdenmukaistettu 1800-luvulta lähtien, minkä ansiosta esimerkiksi äänteiden ja kirjoitusasujen vastaavuus on paljon selkeämpää, kuin englannissa, jonka ortografia on kehittynyt pidemmän ajan kuluessa, useammassa maassa ja on pahamaineisen epäsäännöllistä.

They’re, their ja there lausutaan useimmissa puhutun englannin murteissa identtisesti ja ne eroavat nimenomaan kirjoitusasuiltaan. Toisaalta ne ovat kieliopillisesti eri sanoja (they’re = lyhenne sanoista ”they are”, their = monikon kolmannen persoonan pronominin genetiivi/possessiivimuoto, there = demonstratiivipronomini) ja tämän perusteella olisi mahdollista väittää, että niiden sekoittaminen olisi tästä johtuen kielioppi-virhe. Virhe kuitenkin koskee toisiaan hyvin lähellä olevien kirjoitusasujen liittämistä väärään sanaan. Kyseessä oleva lauseenjäsen on mahdollista päätellä myös sen sijainnista lauseessa. Puhutussa kielessä tapahtuu juuri näin ja itse asiassa virheen huomaaminenkin perustuu juuri tälle. Kielitieteen näkökulmasta virhe tapahtuu siis äänteen ja kirjoitusasun vastaavuuden, eli ortografian alueella.

Mitäpä tällä kaikella sitten on merkitystä? No vaikkapa se, että oikeinkirjoitusta koskevat säännöt eivät ole absoluuttisia totuuksia, vaan sopimuksenvaraisia asioita, jotka ovat syntyneet kommunikaatiota helpottamaan. Toisille ne ovat helpompaa kuin toisille. Itse huomaan usein kirjoittaneeni they’re ja their sekaisin, jos olen tuottanut englanninkielistä tekstiä paljon ja nopeasti ja olen opettanut vakavasti lukihäiriöisiä ihmisiä, joille ne ovat olleet vielä paljon vaikeampia. Lukihäiriö ei ole yhteydessä älykkyyteen ja henkilö, jolle kielen tuottaminen on vaikeaa saattaa olla hyvinkin älykäs ja lahjakas muissa asioissa (vakioparaatiesimerkkinä Albert Einstein). Ihmisillä on hyvin tunteenomainen suhtautuminen kieleen ja omaa kielikorvaa vastaan sotivat ilmaukset tuppaavat ärsyttämään. Näin tapahtuu myös kielitieteilijälle sisälläni, kun joku käyttää sanaa ”grammar” tarkoittaessaan oikeinkirjoitusta tai välimerkkejä.



1 kommentti

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Where Have All the Endings Gone – eli englannin kielen historiaa laulaen

Kun päätin viimeisen opetusvirkaani kuuluneen Development of English -kurssin jokunen vuosi sitten, lauloimme, opiskelijat ja minä, kurssin päätteeksi seuraavan sanoittamani laulun.

Where have all the endings gone
Long time passing?
Where have all the endings gone
Long time ago?
Where have all the endings gone?
The years destroyed them, every one!
When will you ever learn,
When will you ever learn?

Where have all the wit-forms gone
Long time passing?
Where have all the git-forms gone
Long time ago?
Where have all the wit-forms gone?
Replaced by plurals, every one!
When will we ever learn,
When will we ever learn?

Where have sentence braces gone
Long time passing?
Where have all the braces gone
Long time ago?
Where have sentence braces gone?
Exbraciated, every one!
When will we ever learn,
When will we ever learn?

Where have all the thou-forms gone
Long time passing?
Where have all the thou-forms gone
Long time ago?
Where have all the thou-forms gone?
You
s replaced them, every one!
When wilt thou ever learn,
When wilt thou ever learn?

Anteeksipyytävät kiitokseni Pete Seegerille, upean alkuperäisen laulun tekijälle.

2 kommenttia

Kategoria(t): Matti Kilpiö

Saivartelua kielten sattumista

Kielistä löytyy toisinaan omituisia yhteensattumia ja seuraavanlaiseen törmäsin itse tässä taannoin. Suomen kielen sanaa saivartelu vastaa englannissa melko tarkkaan yhdyssana nitpicking. Molemmat ilmaisevat jonkinlaista pikkumaista yksityiskohtiin takertumista ja hiusten halkomista. Erikoiseksi tämän merkitysten samankaltaisuuden tekee se, että molemmat on myös johdettu jokseenkin samalla tavoin. Verbi saivarrella on johdettu substantiivista saivar, joka merkitsee täin munaa, ja saivartelu on siis alun perin liittynyt noiden munien poistamiseen (Häkkinen 2007). Vastaavasti verbissä to nitpick tuo poimittava tai nypittävä (to pick) elementti eli nit on myös täin muna. Molemmissa kielissä vaikuttaisi siis täin munien poistamiseen liittyvä pikkutarkka näpertely ajautuneen vertauskuvaksi myös muunlaiselle pikkutarkkuudelle, erityisesti kielelliselle hiusten halkomiselle, jota sekä saivartelu että nitpicking kuvaavat aika negatiiviseen sävyyn.

Saivar eli täin muna (source: Wikimedia Commons)

Sekä suomessa että englannissa on tässä tapauksessa vakiintunut ei-konkreettiselle pikkutarkkuudelle metaforaksi alkujaan konkreettista näpertelyä ilmaissut sana. Kognitiivisen kielentutkimuksen käsitteenä metafora viittaa (suurpiirteisesti määriteltynä) kielen ja erityisesti mielen taipumukseen hahmottaa abstrakteja ja monimutkaisia asioita konkreettisten ja yksinkertaisten avulla (esim. Lakoff & Johnson 1980). Metafora on siis tavallaan mielen keino pysytellä monimutkaisimpien ajatustensa perässä vertaamalla niitä johonkin yksinkertaisempaan. Tässä on varmaan myös yksi selitys sille, että verbeillä saivarrella ja to nitpick on nykyiset merkityksensä, jotka siis eivät enää lainkaan liity asioiden nyppimiseen käsin, vaan pikemmin kuvaavat vastaavaa yksityiskohtiin takertumista abstraktimmalla ajatuksen (ja puheen) tasolla.

Mielestäni on hieno yhteensattuma, että juuri täin muniin liittyvä aktiviteetti on kummassakin kielessä saanut niinkin erikoisen merkityksen kuin saivartelu ja nitpicking nykykäytöissään. Jossakin vaiheessa on siis joku suomenkielinen ja/tai joku englanninkielinen henkilö, kenties Ulla Helsingistä tai Paul Salfordista, havainnut munien nyppimisen ja esimerkiksi sanojen pikkumaisten tulkintatapojen välillä yhteyden ja päättänyt nimittää jälkimmäistäkin saivarteluksi. Saivarteluhan melko usein kohdistuu yksittäisiin sanoihin ja niiden ”tarkkoihin” tai ”varsinaisiin” merkityksiin. Jos Ulla esimerkiksi antaa aviomiehelleen Sepolle perjantai-iltana luvan ”käväistä lähibaarissa muutamalla oluella”, voivat he sunnuntaina, kun Seppo soittaa turkulaisesta Ravintola Tinatuopista ja pyytää Tiinaa hakemaan, saivarrella sanojen käväistä, lähibaari ja muutama merkityksestä. Oluen merkityksestä on tietysti turha saivarrella. [Huom. väkinäinen yhteys blogin erääseen toistuvaan teemaan.]

Kyse voisi toki olla myös jommankumman kielen vaikutuksesta toiseen. Nykysuomen etymologisen sanakirjan (Häkkinen 2007) mukaan saivarrella-verbin metaforisesta nykymerkityksestä löytyy mainintoja jo 1880-luvulta ja sana vaikuttaa olevan kaikin puolin kotoperäinen. Vastaavasti toiseen suuntaan, suomesta englantiin, lainaaminen ei ylipäätään ole kovin yleistä, ja ainakin Oxford English Dictionaryn mukaan nitpicking olisi amerikkalaista alkuperää. Metaforinen saivartelu vaikuttaisi siis englannissakin laajentuneen konkreettisesta täin munien nyppimisestä, suomen kielen vastaavasta kehityksestä riippumatta, joskaan en tätä kyhäelmää varten ole asiaa kovin syvältä kaivellut. Yhteys konkreettisen ja abstraktin merkityksen välillä on kuitenkin molemmissa kielissä varsin selvä: pikkutarkkuutta vaaditaan.

Toisaalta molemmissa ilmaisuissa silmiinpistävää onkin juuri se, ettei kumpikaan omalla tahollaan ole oikeastaan lainkaan sattumanvarainen, vaan niiden ajautuminen nykyisiin merkityksiinsä tuntuu täysin johdonmukaiselta ja luontevalta. Vaikka siis juuri sanojen saivar ja nit viittaaminen täin munaan onkin suomen ja englannin kielten sattumaa, on tällä merkityksellä kuitenkin selvä yhteys uudempien johdosten merkitykseen. Esimerkiksi avohakkuu ei kuulosta lainkaan niin pikkutarkalta puuhalta kuin täin munien poistaminen eikä sanalle kovin helposti uskoisi kehittyvänkään samanlaista merkitystä kuin saivartelulle. Sama luontevuus pätee myös alussa mainittuun ilmaukseen halkoa hiuksia, joka sekin taittuu englanniksi to split hairs melko samassa merkityksessä. Tätä toimintaahan useimmiten harrastetaan kuvaannollisesti eikä kirjaimellisesti (Lopeta jo se hiusten halkominen! ei siis yleensä tarkoita aivan samaa kuin Laitapa se kirves pois!). Tässäkin tapauksessa rinnastetaan kuvaannollinen ”halkominen” kirjaimellisen edellyttämään pikkutarkkuuteen (ja järjettömyyteen).

Detail from Jan Siberechts, Cour de ferme, 1662. Musée des Beaux-Arts, Bruxelles.

Saivartelua? (täiden poistoa). Jan Siberechts, Cour de ferme, 1662. (Source: Wikimedia Commons.)

Mikä sanojen saivartelu ja nitpicking samankaltaisuudessa sitten oikeastaan on sattumaa ja mikä ei? Koko tilanne vaikuttaa sattumalta olematta kuitenkaan täysin sattumaa. Sattumanvaraista on luultavasti se, että molemmissa kielissä on päädytty juuri täin munista ja niiden poimimisesta metaforisempaan saivarteluun. Yhtä hyvin vastaavaan merkitykseen olisi voinut valikoitua jokin toinen pikkutarkkaa arkiaskaretta kuvaava termi, kuten nenänkaivelu (eli nose-picking), jolla kuitenkaan ei käsittääkseni kummassakaan kielessä ole muuta kuin konkreettinen merkityksensä. Sattumaa ei kuitenkaan liene se, että molempien kielten puhujat kykenevät, tai ovat ainakin jossain vaiheessa kyenneet, hahmottamaan konkreettisen ja metaforisen saivartelun (eli nitpickingin) välillä samankaltaisuutta, ja näin laajentaneet sanojen alkuperäistä merkitystä. Kyky nähdä konkreettisen ja abstraktin välinen yhteys ei siis ehkä ole sattumaa, mutta sen soveltaminen tismalleen samoihin asioihin luultavasti on.

Ihmisillä on usein samoja asioita kielessään, joita he hautovat mielessään, tai tässä tapauksessa kantavat päässään. Koska ihmisaivot ja -mieli ovat meillä kaikilla keskimäärin aika samanlaiset (verrattuna esimerkiksi kilpikonnien, merikrottien ja limupullojen oletettavasti erilaisiin mieliin) sattuvat erikieliset ajatuksemme joskus kulkemaan varsin samoja linjoja. Melko osuva synonyymi sanalle saivartelija on semantikko. Kun tällainen henkilö saivartelee päässä kannettavista asioista, on kyseessä kognitiivinen semantikko.


Viitteet:

Häkkinen, Kaisa. 2007. Nykysuomen etymologinen sanakirja, 4. painos. WSOY.

Lakoff, George & Johnson, Mark. 1980. Metaphors we live by. Chicago: University of Chicago Press.

Oxford English Dictionary Online. 2008. Oxford: Oxford University Press.

4 kommenttia

Kategoria(t): Mikko Hakala

Sauna ja syli: fennismejä englannin kielessä

Tässä blogissa on jo aikaisemminkin puhuttu englannin pitkäaikaisesta taipumuksesta omia muiden kielten aineksia, erityisesti sanastoa. James Nicholl on kuvannut englantia kieleksi, joka ei vain lainaile sanoja, vaan on myös tilaisuuden tullen seurannut toisia kieliä pimeille kujille, kolkannut ne tajuttomiksi ja tyhjentänyt niiden taskut uutta sanastoa etsiessään. Kuinka sitten suomi on pärjännyt tämän ison tappelupukarin kanssa?

Ainoa suomen kielen sana, joka on lainautunut englannin yleiskieleen on sauna, joka Oxford English Dictionaryn mukaan on esiintynyt 1880-luvulta lähtien Suomea kuvaavissa matkakirjoituksissa. Verbinäkin sitä on käytetty 1960-luvulta alkaen, vaikkakin aika harvoin. Tällöin merkityksenä on ’saunoa’. Muuten suomi on lähinnä tuottanut joitakin termejä tieteen kieleen, esimerkkeinä vaikkapa rapakivi, palsa ja luote. Useimmiten on ollut kyse jonkin erityisesti suomalaisen maantieteellisen tai kulttuuripiirteen kuvauksesta, ja ilmiön ensimmäinen kuvaajakin on tyypillisesti ollut suomalainen, joka on ehdottanut suomenkielistä termiä kansainväliseen käyttöön.

Viimeaikoina on verkossa kuitenkin voinut törmätä suomen kielen sanoihin vähän odottamattomissakin yhteyksissä. Englanniksi pelattavat erilaiset sanapelit (Scrabble, Word Challenge, TextTwist jne) käyttävät omia sanakirjojaan hyväksyttävien sanojen tunnistamiseen, ja silloin saattavat esimerkiksi markka ja syli olla englantia (kiitokset Janne Skaffarille jälkimmäisestä esimerkistä). Samoin penni kelpaa englanniksi, ainakin joissain peleissä ja esimerkiksi Dictionary.comin sanakirjoissa. Useiden muiden valuuttojen omakieliset nimitykset näkyvät myös, vaikka niiden rinnalla onkin perinteisesti käytetty myös englantilaistettuja versioita. Suomen markkakin oli varmaan yleisemmin englanniksi mark kuin markka. Tämä on aivan samanlaista vaihtelua kuin se, että nykysuomessa puhumme esimerkiksi Viron valuutasta joko kruunuina tai krooneina.

Mutta miksi syli on englantia? Muut vanhat suomalaiset mitat eivät näytä kelpaavan, sen paremmin virsta kuin vaaksakaan eivät tärppää. Ja missä syli on englantia? Isoimmat sanakirjat tuntevat sanan vain entisenä Guinean rahayksikkönä. Toisaalla Wiktionary kertoo termistä paljonkin, myös vastaavuuksia muiden kielten samankaltaisten mittojen kanssa, mutta senkin mielestä sana on suomea, ei englantia. Itse asiassa ainoa varma havainto on Facebookin Scrabblen sanastossa. Scrabblen kehittäjät tuskin ovat luoneet omaa sanakirjaansa tyhjästä, vaan ovat yhdistelleet erilaisia elektronisia lähteitä mahdollisimman kattavaksi. Arvoitukseksi jää, onko sanakirjan pohjana käytetty esim. Wiktionaryä, josta jokin filtteri on poiminut mukaan satunnaisesti myös muunkielisiä sanoja tietyillä ehdoilla.

10 kommenttia

Kategoria(t): Arja Nurmi

Anglismeja, lainasanoja ja kännyköitä

Hiljattain olin kuuntelemassa esitelmää eurooppalaisissa kielissä esiintyvistä anglismeista – tai tarkemmin, anglismeja kokoavasta sanakirjasta, A Dictionary of European Anglicisms (toim. Manfred Görlach, OUP 2002). (Suomi on mukana sanakirjassa yhtenä kuudestatoista vertailukielestä.) Esitelmää kuunnellessa mietiskelin samalla sanojen lainautumista yleensä, sekä kielten kykyä ja taipumusta luoda natiiveja sanoja uusille käsitteille.

Esimerkiksi matkapuhelin on suomeksi paitsi matkapuhelin niin myös kännykkä (nämä lienevät kaksi yleisintä termiä kyseiselle kapineelle), mutta saksaksi sen ehkä yleisin nimi on (das) Handy. Saksan Handy on mukaenglantia – kännykkä on englanniksi mm. mobile tai cell phone; Oxford English Dictionaryn mukaan handy esiintyy substantiivina vain murresanana, kun taas adjektiivina sen ehkä yleisin merkitys on ”kätevä”.* Kännykän kätevyyttä ei voi kieltää, joten handy on looginen sana kännykälle. Mutta mistä se tulee, ja minkä takia se on kännykän nimitys Saksassa?

Euroopassa esiintyy muitakin näennäisiä anglismeja, vaikkapa nyt ranskan footing ’lenkkeillä, hölkätä’ (vrt. eng. jogging), joten ilmiö ei sinänsä liene kovin harvinainen, ja handykin on ehkä johdettu saman kaavan mukaan. Toinen vaihtoehto mikä tuli mieleeni on, että handy on lainattu kaukoidästä. Japanissa kehitettiin jo 80-luvun lopulla Personal Handy-phone System vaihtoehdoksi GSM:lle. Handy phone on ollut siellä käytössä ”kännykkä”-merkityksessä jo parikymmentä vuotta (tosin yleisemmin ehkä vain handy). Sieltä handy (-phone) lienee saapunut tuotenimenä Eurooppaan, jossa (ainakin joillain alueilla) tuotenimestä on muotoutunut yleisnimitys vastaaville laitteille – vrt. alunperin Sonyn Walkman.

..No, tämä on spekulaatiota. Mutta lainautumista on monenlaista, eikä laina- tai uudissanojen tausta ole useinkaan kovinkaan läpinäkyvä. Niiden selvittäminen on usein varsinaista salapoliisityötä.


* Huomaa etymologinen samankaltaisuus: handy : hand = kätevä : käsi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Sanaston kehityksestä: kehitysbiologi vs. kielihistorioitsijat

Englannin sanaston kehityksen mallintamista kehitysbiologin johdolla: kelpaavatko tulokset kielihistorioitsijoille?

BBC News –verkkojulkaisussa raportoitiin 26.2.2009 otsikolla “Oldest English words identified” Readingin yliopiston tutkimusprojektista, joka tutkii englannin sanojen ikää ja muuttumistiheyttä. Projektia johtaa kehitysbiologi, professori Mark Pagel.

Koska englanti kuuluu indoeurooppalaisten kielten suureen kielikuntaan, tutkimusryhmän tekemä kartoitus tulee samalla kattaneeksi kaikki indoeurooppalaiset kielet. Tutkimus on vahvasti tietokonepohjainen, ja sen ytimenä on 200 sanan lista. Sanat on valittu niin, että ne eivät liity yksittäisiin kulttuureihin tai niiden käyttämään teknologiaan.

Artikkelin mukaan sanat I, we, two ja three ovat vanhimpien joukossa. Readingin tutkimusryhmän mukaan vanhimmat heidän tutkimistaan sanoista voisivat olla jopa 40 000 vuotta vanhoja. Tämä tuntuu aika huimalta väitteeltä: se ulottuu huomattavasti kauemmaksi menneisyyteen kuin Colin Renfew’n olettama indoeurooppalaisten anatolialainen alkukoti, joka ajoittuisi n. 9 000 vuoden takaiseen aikaan.

Sanojen säilyminen kielessä tai niiden häviäminen ja korvautuminen toisilla sanoilla on tutkijoiden mukaan ennustettavissa. Tosin niitä sanoja, jotka tulevat hävinneiden tilalle, ei professori Pagelin mukaan voi ennustaa. Uutisartikkelissa mainitaan joukko sanoja, jotka ovat todennäköisesti ensimmäisten joukossa häviämässä englannista: näitä ovat esimerkiksi squeeze, guts, stick ja bad. Kirjoittaja ei kerro, miksi juuri nämä sanat ja miten tällaiseen johtopäätökseen on tultu. Itse ihmettelen etenkin adjektiivin bad esiintymistä listalla. Historiallisena kielentutkijana olen valmis väittämään, että 700 vuotta englannin kielessä sinnitellyt ja suhteellista esiintymisfrekvenssiään vain lisännyt bad on varsin vahvoilla kielellisessä pudotuspelissä. Sen semantiikka sisältää poikkeuksellisen laajan merkityskirjon materiaalisesta huonoudesta moraaliseen pahuuteen. Se on ilmiselvä ykkösvaihtoehto valittaessa adjektiivin good antonyymia. Suomen kielessähän tilanne on hieman toinen: adjektiivin hyvä antonyymiksi kelpaa tilanteesta riippuen joko huono tai paha. Adjektiivi bad ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn rekisteriin ja esiintyy yhtä luontevasti sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä. Kaiken kaikkiaan bad ei vaikuta lainkaan todennäköiseltä putoajakandidaatilta.

Herääkin kysymys, ovatko Readingin tutkijat kiinnittäneet lainkaan huomiota sellaisiin seikkoihin kuin sanan polysemiaan eli monimerkityksisyyteen ja tämän mahdolliseen vaikutukseen sanan esiintymisfrekvenssiin tai ovatko he esimerkiksi ottaneet huomioon sitä, millaisia samajuurisia sanapesyeitä tarkasteltuun sanaan mahdollisesti liittyy. Tällaisten pesyeiden voidaan olettaa tukevan sanan säilymistä kielessä. Ylipäätään sanojen tarkastelu kontekstissaan on välttämätöntä, jotta niiden merkitysten muutosta ja elinkaarta pystyttäisiin selvittämään tai jossain määrin jopa ennustamaan. BBC:n välittämästä uutisesta ei valitettavasti käy lainkaan ilmi, missä määrin, jos ollenkaan, tämä sanojen horisontaalinen, ’syntagmaattinen’, taso on Readingin tutkijoiden tietokoneohjelmassa otettu huomioon.

Naiivilta vaikuttaa tutkijoiden olettamus, että sanojen äänneasu säilyisi varsin stabiilina läpi vuosituhansien. Niinpä jos englannin nykypuhujalle annettaisiin tietokoneohjelman tuottama lista sanoista, joita käytettiin englannissa normannivalloituksen aikana, hänen pitäisi readingiläisten mukaan pystyä kommunikoimaan vaikkapa Vilhelm Valloittajan kanssa. Otetaan itse keksitty esimerkki. Jos päättäisitte pidoissa valittaa Vilhelmille oluenne lämpimyydestä ja tuottaisitte nykyääntämyksen mukaisesti virkkeen My beer is too warm!, kukaan seurueen englantilaisista ei todennäköisesti ymmärtäisi sanaakaan. He ymmärtäisivät kyllä tämän virkkeen äännettynä miin beeor is too wäarm. Kumpaakaan versiota ei tosin ymmärtäisi itse Valloittaja, jonka äidinkieli oli normanniranska!

Kaiken kaikkiaan BBC:n välittämä uutinen herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, ja monet siinä esitetyt väitteet tuntuvat sotivan sitä vastaan, mitä kielihistorioitsijat ovat pystyneet esittämään kielen vaihtelusta ja muutoksesta. Ehkä muutaman historiallisen lingvistin osallistuminen tietokoneohjelman laatimiseen ja tuloksien tulkitsemiseen olisi auttanut välttämään pahimmat sudenkuopat!

(Alkuperäisen artikkelin voi lukea BBC:n sivuilla. Suomeksi aiheesta myös YLE:n sivuilla.)

2 kommenttia

Kategoria(t): Matti Kilpiö