Avainsana-arkisto: Macbeth

Oliko Macbeth suomalainen? 180 vuotta Shakespearea suomeksi

RuunulinnaSuomenkielinen Shakespeare on elänyt jo lähes kahden vuosisadan ajan, 1830-luvulta lähtien, vaikka ensimmäinen yritelmä oli enemmän huvittava kuin arvokas. Eläkkeellä oleva parikkalalainen majuri Jaakko Fredrik Lagervall sai suomalaisuusinnoituksen vallassa ajatuksen laatia Ruunulinna-nimisen mukaelman Macbethista. Hän tarjosi näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle vuonna 1832, mutta koska seuran arvioitsijaraati esitti siihen korjauksia, hän julkaisi kirjan omalla kustannuksellaan kaksi vuotta myöhemmin. Se ilmestyi siis samoihin aikoihin kuin ensimmäiset Kalevalan versiot.

Lagervall sijoittaa Ruunulinnan tapahtumat kaikista maailman paikoista Karjalaan, ja sen henkilöt ovat suomalaisia muinaissankareita – Macbeth on muuntunut nimeltään Ruunulinnaksi. Lagervallin kirjan ”jälkipuhe” kertoo näytelmästä kaiken oleellisen. Tässä ote:

Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Valter Scott, tarussaan (History of Scotland,) kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? K o t i m a a s s a m m e. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Valter Scott voisi siinä mitää kiistää. (Ruunulinna: Murhekuvaus 5:sä Tapauksessa. Helsingissä. Waseniuksen kirjapräntissä 1834. S. 119)

En kylläkään ole aivan varma, onko Lagervall kirjoittanut jälkipuheensa aivan tosissaan vai pieni pilke silmäkulmassa.

Ruunulinnan runomitta jäljittelee kapulaisesti kalevalamittaa, ja majurin kotimurre paistaa selvästi läpi. Tapahtumien kulku seurailee löysästi Macbethia, mutta henkilövalikoimassa on mielenkiintoisia piirteitä. Ehkä tyypillisin näistä – ja Lagervallin tavoitteita selvimmin heijasteleva – on lääkäri Savisuu. Macbethissahan vilahtaa muutaman vuorosanan ajan nimetön lääkäri, joka arvioi Lady Macbethin mielen häiriintyneisyyttä. Lagervall tekee hänestä lähes Väinämöisen vertaisen tietäjän. Näin kuvailee Savisuu itseään:

En ou noita en näkiä
Enkä kuitti kummastaan;
Kuulin kumminkin isältä,
Kuulin kummia sanoja,
Opin loihut loihtioilta,
Kuluissani kummat kuulin.

Valta julkisen Jumalan
Valta vanhan Väinämöisen.

Turhat kaikki Kalmantuhkat,
Avuttomat arvanlyönnät.
Vaan en jätä vaivassansa,
Heitä heikkona avuta,
Ja kuin kahon kaiken yötä
Hoijan huommenen tulollen
Aamuisillen asti valvon,
Loihtiin lankian loveen;
(Ruunulinna, ss. 89-90)

Näin puhuu tietäjä ja shamaani, ei nimetön skottilääkäri.

Ruunulinnalle on helppo nauraa, mutta sillä on arvonsa ja mielenkiintonsa varhaisen romanttis-isänmaallisen kansallisen heräämisen ilmentymänä. Sen julkaiseminen huomattiin yllättäen jopa Ruotsissa ja Englannissa. Lagervallin elämäntyötä on ansiokkaasti selvittänyt Outi Paloposki mm. Suomennoskirjallisuuden historiassa.

Myös Macbethin myöhempi suomennoshistoria on mielenkiintoinen. Jo vuonna 1864 – Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlan kunniaksi – ilmestyi Kaarlo Slöörin monella tavoin ansiokas käännös. Slöör oli filosofian maisteri, Virallisen lehden toimittaja ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri. On aika huvittavaa, että tuon ajan mahtava auktoriteetti, professori August Ahlqvist, tyrmäsi sen lähes yhtä perusteellisesti kuin Kiven Seitsemän veljestä. Näin kirjoittaa Ahlqvist:

Meidän mielestä on vielä liian aikainen ruveta Shakespearia Suomeksi kääntämään; kielemme sanasto monessakin niistä korkeista asioista, joita tämä runoilija kuvailee, on vielä epävakainen ja muodostamatoin, ja kielettäremme liikkuu vielä kömpelösti ja hoiperrellen uudemmissa runopuvuissa. Ja tuskinpa koskaan saatane Shakespearen teoksia Suomeksi kuulumaan siltä, miltä ne kuuluvat esim. Ruotsin kielellä. Suomen kielen luonne on kokonaan toinen kuin germaanisten kielten. (Hellemann, Suomen kirjallisuus VIII, ss. 471-472)

Ahlqvistilla oli tosiaan huono tuuri kirja-arvostelijana. Vain vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Paavo Cajander aloitti jättiläistyönsä, jolla oli suuri merkitys suomalaisuuden ja suomen kielen arvokkuuden ja itsetunnon kohottajana. Tämä hämeenlinnalaisen nahkurimestarin poika ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori käänsi kaikki Shakespearen näytelmät ja kolmekymmentä sonettia. Hamlet ilmestyi vuonna 1879 (osia itse asiassa jo v. 1878 Hämäläis-Osakunnan Kaikuja Hämeestä -teoksessa), ja sen jälkeen suomennoksia julkaisiin aina vuoteen 1912 saakka. Cajander kuoli seuraavana vuonna.

Paavo Cajander

Paavo Cajander

Cajanderin uskomatonta urakkaa vähättelemättä voidaan kysyä, oliko hän velkaa Slöörille. Yhtäläisyyksiä kyllä löytyy esimerkiksi noitien loitsusta:

Slöör:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy,
Läpi sumun ja pilvien noidat ne leijuu. (Macbeth I.1)

Cajander:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.

Noidat

”Witches from Macbeth” by John Downman (Wikimedia Commons)

Yhtäläisyydet ja erot tulevat vielä paremmin ilmi Macbethin tunnetuimman monologin ”Tomorrow and tomorrow and tomorrow” käännöksessä.

Slöör:

Huomenna,
Ja huomenna, ja vielä huomenna!
Näin päivä päivän jälkeen matelee
Elämän kirjan viime tavuun asti,
(Macbeth V.5)

Cajander:
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält’ aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.

Irrallisen otteen vertailu ei tietenkään tee oikeutta Cajanderin työlle. Hänen käännöksensä on sekä ilmaisultaan että rytmiltään aivan eri luokkaa kuin Slöörin.

Yrjö Jylhän Macbeth-suomennos ilmestyi vuonna 1936. Paikoin tuntuu siltä, ettei Jylhä pystynyt täysin vapautumaan Cajanderin esikuvasta, vaan pikemmin uudisti ja paranteli suuren edeltäjän tekstiä. Macbethin monologin ote on saanut seuraavan asun:

Huomenna, huomenna ja huomenna, –
niin päivä päivän jälkeen vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.

Yrjö Jylhä

Yrjö Jylhä

Mutta myös Jylhän Shakespeare-käännökset – seitsemän tunnetuinta draamaa – ovat parhaimmillaan loistavaa, uutta luovaa runoutta.

Matti Rossin Macbeth-käännös ilmestyi vuonna 2004 WSOY:n julkaisemassa kaikki Shakespearen näytelmät sisältämässä sarjassa. Rossi on vapautunut edeltäjiensä ilmaisun taakasta:

tulee huominen, ja sitten toinen, tulee, menee;
ja niin seuraa päivä päivää, niiden läpi ryömii
meidän huomisemme mitätöntä tietään
ajan viime kirjaimeen.

Näin siis Macbeth on saanut suomenkielisen asun useaan kertaan kahden vuosisadan aikana. Mutta onko mitään näytelmän kohtaa, joka yhdistäisi kaaren alku- ja loppupäät, onko Lagervallin ajasta mitään periytynyt 2000-luvun Rossiin? Ainakin yksi tällainen säepari löytyy. Noidat ovat alkukohtauksessa kadonneet ja Banquo miettii, ovatko hän ja Macbeth olleet täysin järjissään, kun ovat nähneet moisia näkyjä.

Shakespeare:
Or have we eaten on the insane root
That takes the reason prisoner?

Lagervall:
Olenko mieleni myönnynnä
Tai hulluheiniä syönnynnä?

Slöör:

Wai oisimmeko syöneet
Hullusta juuresta, mi mielen wiepi?

Cajander:
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?

Jylhä:
Vai olemmeko syöneet hourejuurta,
jok’ aivot huumaa.

Rossi:

Vai olemmeko syöneet
hulluruohoa ja näemme näkyjä?
(Macbeth I.3)

Näin Parikkalan majuri, Virallisen lehden toimittaja, suomen kieltä kehittänyt yliopiston lehtori, sotiemme runoilija ja meidän aikamme huippukääntäjä lyövät kättä toisilleen Stratfordin mestarin monumentin äärellä.

Macbeth, Banquo ja noidat

”Macbeth and Banquo meeting the witches on the heath” by Théodore Chassériau (Wikimedia Commons)

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Shakespearen suvereenia sanataidetta

William Shakespearen arvo yhtenä kaikkien aikojen suurimmista kirjailijoista on itsestään selvä asia. Hänen vakavimmat (ja myös jotkin kevyemmät) näytelmänsä ovat edelleen yhtä ajankohtaisia ja ihmisluonnetta ja yhteiskuntaa luotaavia kuin neljäsataa vuotta sitten. Shakespearen syntymän 450-vuotisjuhlaa vietetään ensi vuonna ja hänen kuolemastaan tulee kuluneeksi 400 vuotta vuonna 2016.
Myös Shakespearen kieli on kauneudessaan ja ilmeikkyydessään vertaansa vailla. Häntä ei suotta pidetä yhtenä renessanssiajan englannin ilmaisurikkauden kehittäjänä. Varmaan tunnetuimpia esimerkkejä tästä on kuningatar Gertruden kuvaus Ofelian hukkumisesta virtaan (englanninkieliset otteet: The Complete Works of William Shakespeare):

Ophelia (John Everett Millais)

”Ophelia” by John Everett Millais (Wikimedia Commons)

There is a willow grows aslant a brook,
That shows his hoar leaves in the glassy stream;
There with fantastic garlands did she come
Of crow-flowers, nettles, daisies, and long purples
That liberal shepherds give a grosser name,
But our cold maids do dead men’s fingers call them:
There, on the pendent boughs her coronet weeds
Clambering to hang, an envious sliver broke;
When down her weedy trophies and herself
Fell in the weeping brook. (Hamlet IV.vii)

Herkkä suomenkielinen tulkinta tästä repliikistä sisältyy runoilija Eeva-Liisa Mannerin Hamlet-käännökseen (Tammi 1981):

Missä raita taipuu puron ylle
ja peilaa lehtiensä hopeaa.
Hän sitoi yhteen tuhatkaunokit,
nokkoset, orvokit ja kämmekät,
joille paimen antaa rivot nimet;
kuolleensormiksi ne tietää ujo neito.
Hän kiipesi kaartuville oksille
ripustaakseen niille seppeleensä,
kun petollinen oksanhaara murtui
ja pudotti hänet virtaan itkevään.

Shakespearen kielellinen ja kuvaileva nerous pulpahtaa esiin myös repliikeissä, joissa niitä vähemmän odottaisi. Tuntuu aivan siltä, kuin säkeet kuohuisivat vastustamattomasti näkyviin tilanteesta ja puhujasta piittaamatta. Kenen repliikkiin sisältyy seuraava Myrsky-näytelmästä löytyvä kuvaus?

Be not afeard; the isle is full of noises,
Sounds and sweet airs, that give delight and hurt not.
Sometimes a thousand twangling instruments
Will hum about mine ears, and sometime voices
That, if I then had waked after long sleep,
Will make me sleep again: and then, in dreaming,
The clouds methought would open and show riches
Ready to drop upon me that, when I waked,
I cried to dream again. (The Tempest III.ii)

Tässä Matti Rossin käännös (WSOY 2010):

Älä pelkää, ääniä on täynnä tämä saari,
suloisia säveliä, jotka eivät ahdista
vaan viihdyttävät. Joskus korvissani soivat
tuhannet ujeltavat soittimet ja joskus äänet,
jotka saavat minut jälleen nukkumaan,
kun pitkän unen jälkeen olen herännyt.
Ja unessani näen, miten pilvet avautuvat
paljastaen aarteen, joka kohta putoaisi
minun syliini, ja sitä unta minä huudan
takaisin, kun herään.

Onko puhuja Prospero? Miranda? Ei, vaan Caliban, noidan sikiö, jonka kaikki muut alkeelliset repliikit viestivät vihaa, katkeruutta ja irstasta himoa.Voidaan kuitenkin arvella, että antaessaan Calibanin lausua nämä säkeet Shakespearen viesti on syvällinen. Calibanin ainoa tapa kokea ja ilmaista jotakin positiivista liittyy luontoon – ja luonnonkin hän tajuaa vain äänten perusteella.

Caliban (William Hogarth)

Caliban in ”The Tempest” by William Hogarth (Wikimedia Commons)

Ehkä vielä yllättävämpi repliikki löytyy Macbethista:

Then stand with us.
The west yet glimmers with some streaks of day:
Now spurs the lated traveller apace
To gain the timely inn; and near approaches
The subject of our watch. (Macbeth III.iii)

Matti Rossin käännös (WSOY 2004):

                                            Jää sitten.
Rusko kirjoo vielä taivaanrantaa.
Iltamyöhän matkalainen kannustaa nyt
ratsun raviin, ehtiäkseen majataloon ennen yötä.
Meidän vieraamme on pian täällä.

Kenen repliikki? Macbethin? Kuningas Duncanin? Lady Macduffin?. Väärin: puhuja on ”Ensimmäinen murhaaja”, joka juuri valmistautuu tappamaan Banquon ja hänen poikansa. Hänen muut repliikkinsä ovat tyyppiä ”Häivytään ja käydään kertomassa mitä saatiin aikaan” ja ”Kurkku poikki. Sen tein minä.” Shakespearen kaltaisella nerolla on varaa tuhlata suurenmoista kuvailevaa ilmaisua jopa murhaajan puheeseen.

Macbeth_instructing_murderers_of_Banquo

”Macbeth instructing the murderers employed to kill Banquo” by George Cattermole (© Victoria and Albert Museum, London)

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen