Avainsana-arkisto: sosiolingvistiikka

Plussauksen pronominit

Juuri päättyneen äitiyslomani ja hoitovapaani kokemukset ovat vielä kovasti mielessäni, enkä saata olla jakamatta jotain kieleen liittyviä havaintojani. Äiti-lapsitoiminnan aloitettuani korvaani pisti äitien tapa puhua lapsestaan monikossa. Nyt en tarkoita lapsikatraan äitejä joille he on luonnollinen valinta heidän kertoessaan jälkikasvustaan. Sen sijaan esikoisvauvojen äideillä tuntuu olevan tapa puhua ainokaisestaan me-muodossa. En tiedä onko tämä vain äitien vai myös isien tai ylipään hoivaajien kielellinen tyyli; omat huomioni rajoittuvat äiti-lapsisuhteeseen. Mistä oikein on kyse?

Me konttaamme! Onnea, kai? Joku nimittäin taisi taantua, vaikka toinen kehittyy. Ei kiitos, emme halua keinua, keinukaa te vaan. No tuossa on tuo painoraja joten en taida… Me ei oikein tykätä puurosta. Aikuinen ihminen, miksi ihmeessä sitten syöt sitä? Vauvamaailmaa tuntemattomista tapa saattaa kuulostaa hämmentävältä, ja itsekin oudoksuin sitä – kunnes huomasin sen hiipineen omaankin puheeseeni – nimenomaan meillä oli yksivuotissynttärit!

Onko kyseessä me-hengen nostatus, perheen yhteenhitsaaminen? Kokevatko äidit niin suurta ylpeyttä lapsestaan että haluavat omia osan tämän toimijuudesta itselleen? Vai onko taustalla pelko epäuskottavuudesta tai muita rajoituksia paljastaa omia mielipiteitään, joita kollektiivin käyttö sitten auttaa hälventämään? Tapa saattaa osaltaan liittyä siihen, että neuvolassa ja vauvanhoito-oppaissa ohjeistetaan vanhempia kielentämään toimintaa ja siihen liittyviä tunteita vauvalle (esim. Nyt sinua kiukuttaa mutta meidän täytyy pukea.)

Joskushan monikon ensimmäinen persoona todella kätkee sisäänsä sekä vauvan että vanhemman, esimerkiksi koomisen yleinen me myöhästymme, jolloin me-pronominin käyttö on luonnollinen, odotettavissa oleva valinta. Meillä nukutaan vielä saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa viittaukselta vauvaan, mutta saattaa itse asiassa hyvinkin tarkoittaa että esikoisen vanhempi nauttii lapsen päiväunien bonuksesta, eli nukkuu itsekin (tai nukkui kunnes heräsi kännykän räminään). Vastaavasti ei meillä nukuta on usein otettava varsin kirjaimellisesti: kun pieni ei nuku, ei nuku kukaan muukaan.

Parisuhteessa minusta ja hänestä tulee me; joskus meistä tulee kaks plus hänen saapuessa; uusi me näyttää viittaavan vanhempaan ja vauvaan toisen vanhemman joutuessa (hetkeksi) kolmanneksi pyöräksi. Entä kun vauva kasvaa lapseksi, koululaiseksi, murrosikäiseksi – muuttuvatko puhetavat? Vauva elää symbioosissa äidin kanssa jo ennen synnytystä ja pitkään sen jälkeenkin. Fyysinen irtautuminen äidistä alkaa rintaruokinnan vähetessä, vaikka äidin merkitys pysyykin vielä pitkään erittäin suurena. Huomaan kuitenkin jo yksivuotiaan tyttäreni tarvitsevan minua huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, samalla kun itse koen vaikeaksi irrottaa otetta ”vauvastani”. Kuka elikään symbioosissa ja kenen on aika harjoitella irtautumista?

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Henna Jousmäki

”Total combat, total, voima total, voima, voima total step, step…”

Olet ehkä törmännyt vastaavanlaiseen termiviidakkoon aloittaessasi syksyn uutta kuntoilulajia? Otsikko kuvaa yhtä niistä tavoista, joilla englanti näkyy Suomessa: englanninkielisiä sanoja käytetään joko yksinomaan tai sekaisin suomen kanssa (Leppänen, et al. tulossa). Tämäntyyppinen kielenkäyttö voi olla joillekin tavallista (esimerkiksi insinöörit voivat käyttää englanninkielisiä teknisiä termejä puhuessaan työasioista suomeksi), mutta toisille ongelmallista ja hämmentävää.

Olen huomannut, että kuntoilumaailma on yksi kielellisesti mielenkiintoinen ympäristö, missä englantia näkyy erityisesti tuntikuvauksissa. On olemassa sekä bodypumpia että bodycombatia, pulsea, circuitia ja fitnessiä. Muutettuani vuosia sitten pieneltä paikkakunnalta isompaan kaupunkiin ja liityttyäni erääseen kuntoklubiin muistan ihmetelleeni mitähän nuo tunnit mahtavat olla. Olin nimittäin tottunut käymään sennimisillä tunneilla kuten lihaskuntojumppa tai niska-hartia-jumppa. Nimistä saa käsityksen mitä tunneilla tehdään ja näin niille on helppo osallistua.

Eräs ystäväni oli äskettäin vastaavanlaisessa tilanteessa Facebookin statuspäivityksen perusteella, jossa luki: ”Total combat, total, voima total, voima, voima total step, step… WTF!? Total confusion in my opinion!” Hän oli sanojensa mukaisesti ihan ihmeissään (mielenkiintoista on myös se, kuinka hän kuvaa hämmästystä nimenomaan englanniksi). Kuntoilupalvelujen käyttäjän näkökulmasta kielten sekoittaminen, tai sotkeminen ystävääni lainatakseni, voi herättää monenlaisia tunteita ja jos et tunne kielenkäytön tapoja, niin et välttämättä ymmärrä mitä asioilla tarkoitetaan. Ensimmäistä kertaa jumppalistaa lukiessa ystävälläni oli vaikea tietää mitä kukin tunti piti sisällään, koska nimet ovat niin samankaltaisia ja tiettyjen sanojen, kuten total, merkitystä ei selitetä missään. Miksi nimessä pitää olla total? Mitä sillä haetaan?

Toisaalta erikielisten resurssien sekoittaminen voi joissakin tilanteissa olla niin luontevaa ja normaalia, ettei siihen kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Työelämän kielenkäytön tapoihin sosiaalistuminen on väistämätöntä, mutta kuntoilussa meillä on usein vara valita tuntien ja kuntosalien välillä. Työpaikkaa tuskin vaihdat, jos kohtaat liudan laitteiden englanninkielisiä nimiä tai kuulet työtoveriesi puhuvan pulpperin poistosta etkä heti opi mitä nämä tarkoittavat.

Olisikin mielenkiintoista tietää, miten kuntoklubit perustelevat tuntikuvauksiensa nimet, sillä luulisi, että joku perustelu on taustalla? Tästähän voisi olla jopa hyötyä, sillä kuntosalit tai jotkut liikuntatunnit voivat hyvinkin menettää potentiaalisia asiakkaitaan sen takia, että termiviidakossa on vaikea löytää oikeata tietä siihen itselle sopivaan kuntoilumuotoon, tai kynnys osallistua total combatiin on liian korkea. Vai halutaanko kielenkäytöllä kohdistaa palvelut tietylle asiakasryhmälle? Kun asiaa pohtii tarkemmin, voi kielenkäytöllä nähdä erilaisia, myös taloudellisia, seurauksia (sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä).

LÄHTEET: Leppänen, Sirpa, Anne Pitkänen-Huhta, Tarja Nikula, Samu Kytölä, Timo Törmäkangas, Kari Nissinen, Leila Kääntä, Tiina Virkkula, Mikko Laitinen, Päivi Pahta, Heidi Koskela, Salla Lähdesmäki & Henna Jousmäki (tulossa). Kansallinen kyselytutkimus englannnin kielestä Suomessa: käyttö, merkitys ja asenteet. Jyväskylä Studies in Humanities.

3 kommenttia

Kategoria(t): Tiina Virkkula

Broadcasting a nexus point: late night radio.

“Good evening everyone, you’re in the right place at the right time. This is Coast to Coast AM. Coming at you, blasting out of the Mojave Desert like a sirocco, blazing across the land, into your town, into your home, slamming into your radio like a supercharged nano particle of dark energy. You’ve arrived at a nexus point, a crossroads of shadow and light, a phantasmic oracle  market place of ideas and blasphemies, grand melting pot of cultures and subcultures, from the benign to the bizarre, all on the same path searching for breadcrumbs of cosmic understanding and hoping we’ll be able to follow the trail back to where we started. Greetings from the boldest, bawdiest most outrageous city in the world, the planetary capital of sun, fun, sin, sex and secrets, my not so humble hometown, Las Vegas, Nevada. My name is George Knapp, your occasional host, your designated driver of the airwaves, and moderator of tonight’s upcoming cacophony of conversation. Glad to be with you once again.” (Sunday, August 23rd, 2009)

This is a live, spoken introduction to a radio program I listen to when sleep eludes me and I lay awake late at night. Back in Canada, I would tune in to a local channel on my clock radio and allow myself to be carried away by words.  This live American late night talk radio program, Coast to Coast AM  is picked up by affiliates in the US, Canada, Guam and the Virgin Islands, airing nightly. It covers a vast array of topics including the paranormal, unusual science and technology, unexplained phenomena, and conspiracy theories. The format features bizarre news, interviews with guests followed by calls from listeners with questions and stories related to the featured topic.

I never cease to be amazed by the way in which the nightly hosts navigate the fine line between belief and disbelief, and the way in which they manage interactions constructed around producing credibility. Looking at one of these interactions will be topic of my next blog entry. But for now, I just wanted to share this introduction and think about the way this language creates a safe space for disclosure of what most people would find unbelievable. The show positions itself outside of what it refers to as “mainstream media” and in doing so, needs to create a separate space. This introduction also creates a very vivid image of what radio is, but particularly, of what radio once was.

The language, imagery and delivery of this introduction pushes this bit of speech into the realm of performance. Each time Art Knapp delivers this introduction it varies; in pitch, in rhythm, some parts are left out, some parts are altered, and the last line is always personalized. While addressing a vast and varied audience spread across a continent, the broadcaster explicitly and directly singles out “you” the listener in a familiar manner. The audience is personified as one being – united by a desire to seek “cosmic understanding”.  There are two authors here as marked by an early reference to the institutional host (Coast to Coast AM) but there is also the later and more personal introduction to the broadcaster and the place of broadcast (this program is broadcast with several hosts who reside in different parts of the U.S. and the original host occasionally broadcasts from Manila, Philippines). The program is described as “blasting out of the Mojave desert” (of Nevada) “like a sirocco” (a wind of great speed originating in the Sahara desert of Northern Africa). While this program enters the homes across a continent, the introduction both personalizes it and localizes it.

There is so much I could say about this example, however classroom interaction is my area of research,  not broadcast talk, so I will leave this for the experts. I would like to draw one comparison however, to a better known program which also employed a similar kind of introduction: The Twilight Zone. While the opening to this classic television series changed from season to season, according to Jeffrey Sconce,  it “evoke[d] a sense of suspension, a ‘betwixt and between’ liminality that cast the program (and its viewers) as occupying an ‘elsewhere’ or even a ‘nowhere’”(Sconce 2000, 133). This objective is echoed in this introduction to Coast to Coast AM. Instead of “moving into a land of shadow and substance” one is arriving “at a crossroads of shadow and light,” an “oracle market place of ideas and blasphemies”. The language used here indexes the topic matter of the program, from “dark energy,” a hypothetical kind of energy, to “phantasmic oracles”. What will follow in the hours to come will be distinctive from other talk radio programs and will employ unique terminology and discursive strategies for constructing convincing and realistic accounts. While The Twilight Zone took over the senses in a way that only early television purported to, this present day radio program is an updated attempt at this; a live program reaching those who are nocturnal, a voice in the darkness where the realm of the possible expands. 

In fact, the introduction to the Twilight Zone was so effective, that it hasn’t been forgotten although the original series ended in 1964. To this day, “twilight zone” is a term used to describe a state of being where one is lost or not present in reality or a particular place or situation which is considered bizarre.

“You unlock this door with the key of imagination, beyond it is another dimension, a dimension of sound, a dimension of sight, a dimension of mind. You are moving into a land of both shadow and substance, of things and ideas. You’ve just crossed over into The Twilight Zone”. (Rod Serling, 1964, 4th season)

Reference:

Sconce, J. 2000. Haunted media: Electronic presence from telegraphy to television. London: Duke University Press.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Alicia Jinkerson

En kutsuisi itseäni kaksikieliseksi?

Jos jotakuta pidetään kaksikielisenä, hänen ajatellaan yleensä osaavan kaksi eri kieltä täydellisesti tai ainakin hallitsevan molemmat kielet yhtä hyvin. Termiä käytetään usein viitattaessa ihmisiin, jotka ovat jo lapsuudessaan oppineet puhumaan kahta tai useampaakin eri kieltä. Mutta miten kuvata niitä, jotka osaavat äidinkielensä lisäksi muitakin kieliä ja myös käyttävät niitä päivittäin, mutta eivät täytä näin tiukkoja kaksikielisyyden kriteereitä?

Vaatimus kielten täydellisestä osaamisesta on iskostunut niin syvälle meihin, että myös yliopiston kielten opiskelijat saattavat ajatella sanan ”kaksikielinen” olevan varattu ihan erityistä käyttöä varten. Olin yllättynyt, kun kuulin ensimmäisen vuoden englannin opiskelijoiden mielipiteitä kaksikielisyydestä opettamallani kielitieteen peruskurssilla. Kysyin nimittäin opiskelijoilta, kuinka moni pitää itseään kaksikielisenä ja sain hämmästykseni huomata, että suurin osa opiskelijoista luonnehti itseään yksikieliseksi, vaikka mitä ilmeisimmin he hallitsivat suomen kielen lisäksi englannin ja hyvin luultavasti pari muutakin kieltä. Ehkä termillä ”kaksikielinen” on sellainen arvostus, että emme mielellämme kuvaile sillä itseämme tai omaa osaamistamme. Kuitenkin muut saattavat tällaisen kuvauksen meihin liittää: monesti ulkomailla suomalaistakin ylistetään ties kuinka monikieliseksi kun osaa muutaman sanan vierasta kieltä!

On selvää, että joskus vieraan kielen kanssa toimiessa sanat loppuvat kesken. Itse olen saanut lähiaikoina huomata, että en osaa puhua jääkiekosta tai edes kengistä englanniksi. Molemmat ovat hyvin arkipäiväisiä asioita, mutta ei ole auttanut muu kuin palata sanakirjan ääreen miettiessäni englanninkielisiä termejä ”alkulohkolle” tai erityyppisille korkokengille. Toisaalta minulta loppuvat sanat silloin tällöin myös suomen kielen kanssa: voi olla, että juuri siksi esimerkiksi verovirastossa asiointi ei ole minulle kaikkein mieluisinta puuhaa. Lohduttavaa on kuitenkin tietää, että kukaan ei hallitse jokaista kielenkäyttötilannetta ja niihin liittyviä kielen rekistereitä täydellisesti, ei edes oman äidinkielensä kohdalla (Blommaert 2009).

Kaksikielisyyttä miettiessä kieliä ei myöskään tarvitse ajatella toisistaan erillisinä, vain tietyille yhteisöille kuuluvina selvärajaisina systeemeinä (Heller 2007). Mikä tahansa kieli joka tapauksessa muokkautuu käyttäjiensä, erilaisten käyttötilanteiden ja -tarkoitusten mukaan. Kielen käyttäjät ottavat vaikutteita muista kielistä ja soveltavat niitä omiin tarkoituksiinsa sopivalla tavalla. Yksinkertaisena esimerkkinä voisi olla vaikkapa sanan ”blogi” käyttö suomen kielessä. Ilman englannin kielen vaikutusta ja asemaa globaalina tietotekniikan kielenä sekä kielen käyttäjien kykyä omaksua ja muokata uusia ilmaisuja muiden kielten pohjalta, tuota termiä tuskin olisi olemassa. Tästä näkökulmasta ajatellen voi huomata, että elämäämme mahtuu useampi kuin yksi kieli. Ehkä voisimmekin, niin halutessamme, kutsua itseämme kaksi- tai monikielisiksi huolimatta siitä, hallitsemmeko osaamiamme kieliä täydellisesti tai missä vaiheessa elämäämme olemme kielet oppineet.

Blommaert, J. (tulossa 2009). A Sociolinguistics of Globalization. Cambridge: Cambridge University Press.

Heller, M. (toim.) 2007. Bilingualism: A social approach. New York: Palgrave.

2 kommenttia

Kategoria(t): Saija Peuronen

And then she said something marvellous…

A few weeks ago I had a hair appointment scheduled right at the beginning of a very busy week, in the middle of my work day. I brought along some reading, in order to make good use of the many hours it takes to transform my limp mousy hair into something a little better. I made polite small talk with a new hairdresser, who I will call Emma, feeling anxious to get into my book. We covered the usual topics: “Why did I come to Finland…how long would I stay…was I learning Finnish”. This time however, the hairdresser said something marvellous.

I held in my hands a book entitled “I am my language” by Norma González. Whether it was this book, or the preceding discussion about my move to Finland, Emma began to reflect on her own childhood and experiences with language. When Emma was an infant her parents moved from Finland to another continent. Throughout her childhood her family celebrated Finnish holidays and used some Finnish at home, however there were no other Finns in their community. Emma’s family returned to Finland when she was in her mid-teens. She found this transition very difficult, she spoke Finnish with an accent and had difficulty making friends and fitting in. As I sat listening with interest, Emma paused with a hair foil in one hand and a spatula smeared with hair dye in the other hand, looked at me in the mirror and said, “There was Finnish in Finland, but no Finland in my Finnish.”

Words can be lost somewhere between comprehending what someone is saying and understanding what they truly mean. This is where Emma’s words were lost, where her repertoire of Finnish wasn’t enough. In the very book I serendipitously held in my hand that day, González draws on Bakhtin in discussing the living heteroglossia of bilingual lives – the different places one gives to multiple languages in life. González describes how one language used Spanish in an American home as “the connection of one language with the domain of food, relatives, music and affect” (2001:67). The Finnish used by Emma abroad amongst her family was not the Finnish required in daily life here in Finland. Emma went from using Finnish with a handful of people to using Finnish with virtually everyone in her immediate environment.

“There was Finnish in Finland, but no Finland in my Finnish” – a poignant statement which can be read as linking language and culture or read as a statement on how linguistic resources travel; how people and languages move in the world. According to Jan Blommaert, who recently lectured in Jyväskylä on issues addressed in his forthcoming book, sociolinguistics has not addressed the instability of “community”. Terms such as discourse community, speech community, membership, or community of practice presuppose a kind of static and local reality that does not necessarily exist (Blommaert, 2009: 9). Emma didn’t “feel Finnish” as a teenager and though she has been in Finland more than half her life, still doesn’t feel “completely Finnish”. This is, for me, an exciting instance of when the theoretical “stuff” of postgraduate studies becomes real and consequential. And all because I put down my book and had a chat while getting my hair done.

Blommaert, J. (Forthcoming 2009). A sociolinguistics of socialization. Cambridge: Cambridge University Press.

González, N. 2001. I am my language: Discourses of women and children in the Borderlands. Tucson: University of Arizona Press.

1 kommentti

Kategoria(t): Alicia Jinkerson