Pilvistä

Sanapilvet ovat haitallisia, ja Jacob Harris lähettäisi ne suorinta tietä takaisin sinne, mistä ne ovat tulleet.

Muutaman viikon takaisessa artikkelissaan Harris, New York Timesin ohjelmistoarkkitehti, arvostelee rankasti sanapilvien käyttöä uutisjutuissa. Sanapilvi on esimerkiksi Wordle-sivustolla tuotettu kuva, joka esittää visuaalisessa muodossa yhdessä tai useammassa tekstissä käytetyt sanat siten, että kunkin sanan koko heijastaa sen yleisyyttä. Siis tähän tyyliin:

Kuvassa on Seitsemän veljestä -romaanin sanoista tehty pilvi, josta yleisinä sanoina erottuvat selvästi päähenkilöiden nimet.

Mikä sanapilvien käytössä sitten on vikana? Harrisin mukaan se, että ne eivät itse asiassa auta maallikkoa ymmärtämään, mistä monimutkaisessa aineistossa on kyse, ja asiaan perehtyneelle lukijallekin ne kertovat vain sen, minkä hän todennäköisesti muutenkin tietää. Sanapilvet eivät kerro tarinoita. Pahimmassa tapauksessa ne johtavat harhaan, ja parhaimmillaankin ne ovat pelkästään vaikeita tulkita.

Sanapilvien tuottaminen on kuitenkin äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Siksi Harrisin mukaan toimittajat turvautuvat niihin erityisesti silloin, kun heidän oma tietopohjansa aiheesta on vajavainen. Sanapilvi on kuitenkin huono asiantuntemuksen korvike, koska se kertoo ainoastaan siitä, miten usein eri sanat esiintyvät. Sen perusteella ei voi suoraan vetää johtopäätöksiä sanojen keskinäisistä suhteista, saati sitten siitä, miten niiden takana olevat käsitteet suhtautuvat toisiinsa.

Harrisin argumentti on selkeästi esitetty ja perustelut vakuuttavat. Suosittelen artikkelin lisäksi vilkaisemaan mukana olevan linkin takaa löytyvää Harrisin esitystä, jossa hän tarjoaa vaihtoehtoisen tavan havainnollistaa Wikileaks-dokumenttien tietoa. Sittemmin New York Timesissä julkaistu visualisaatio on kiistämättä parempi ja kiinnostavampi kuin sanapilvi – samalla toki paljon työläämpi ja teknisesti vaativampi toteuttaa.

Sanapilville on varmasti sijansa monissa yhteyksissä, esimerkiksi erilaisissa opetustilanteissa keskustelun herättäjänä tai vaikkapa muistin tukena, eikä Harrisilla tätä vastaan mitään näytä olevankaan. Sen sijaan kyytiä saa sanapilvien käyttö tutkimusinstrumenttina tai -tuloksena:

Every time I see a word cloud presented as insight, I die a little inside.

Wordlen puolustukseksi on toki sanottava, että se ei väitäkään olevansa journalistin tai kielentutkijan työkalu vaan ”lelu, jolla käyttäjä voi tuottaa sanapilviä haluamastaan tekstistä.”

Sivusto on kuitenkin tehnyt pilvien tuottamisesta niin vaivatonta, että niitä löytyy sanomalehtien sivuilta ympäri maailmaa – esimerkkeinä vaikka Huffington Postin näkemys mielenosoituksesta Wall Streetillä (13.10.2011), Liverpool Echon kuvaus Hillsborough’n onnettomuudesta käydystä keskustelusta parlamentin alahuoneessa (18.11.2011) ja El Paisin suorittama sosialistien ja kansanpuolueen vaaliohjelmien vertailu (1.11.2011).

Myös Talouselämä käytti sanapilviä viime kesäkuussa vertaillakseen uuden ja väistyvän hallituksen ohjelmia. Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi, ja lyhyen jutun päättävä virke osoittaa, että Harrisin kritiikille on olemassa vahvat perusteet. Kyseinen virke nimittäin kuuluu: ”Erot eivät ole kovin suuria – mutta erot asuvat yksityiskohdissa?”

Sanalistat (joista sanapilviä muodostetaan) ovat hyödyllisiä monissa tilanteissa, mutta niistä puuttuu suuri osa alkuperäiseen tekstiin sisältyvästä informaatiosta, minkä kielentutkijat toki hyvin tietävät. Sanapilvet eivät näin ollen valitettavasti tarjoa oikotietä sen selvittämiseksi, mitä jokin ilmiö tai sitä käsittelevät tekstit ”oikeasti” merkitsevät.

Kielitaitouutisia

Kielitaito saa tavallisesti uutisissa varsin vähän palstatilaa verrattuna moniin muihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Silloin tällöin kielitaidon merkitys kuitenkin ylittää uutiskynnyksen – muulloinkin kuin osana puuduttavaa kinastelua erään kielen pakollisuudesta kouluopetuksessa.

Taloussanomat uutisoi maaliskuussa suomalaisten englannin kielen taidon olevan maailman viidenneksi parasta muiden Pohjoismaiden sekä Hollanin vanavedessä. Vaikka uutisen pohjana ei ollut riippumaton tutkimus vaan yksityisen kielipalveluyrityksen verkkotesteihin perustuva selvitys, tulos tuntuu arkikokemuksen perusteella koko lailla oikeansuuntaiselta. Uutisen mukaan testissä hyvin menestyneitä maita yhdistää pieni koko, varallisuus sekä maan oman kielen vähäinen puhujamäärä maailmanlaajuisesti. Listan jatkoksi voinee lisätä maissa olevan tapana tekstittää vieraskielisiä tv-ohjelmia jälkiäänityksen sijaan, mikä varmasti johtuu osittain edellä mainituista tekijöistä.

Liialliseen hyvänolontunteeseen suomalaisilla ei silti taida olla varaa. Eräs kevään pääpuheenaiheista on ollut matkapuhelinyhtiö Nokian vaikeudet, ja syitä niihin on haettu myös yhtiön suomalaisten työntekijöiden kielitaidosta. Juhani Risku, yhtiön  entinen ”Head of User Experience”, väitti Tuomas Enbusken radio-ohjelmassa sujuvan englannin olevan suomalaisille ”alistumiskieli”, joka sysää heidät taka-alalle neuvotteluissa:

Joka ikinen kerta, kun on neuvottelu, jossa yritetään ratkaista joku asia, niin natiivia englantia puhuva henkilö ottaa 2-0 voiton, jos on alistuva suomenkielinen henkilö.

Kuvauksen perusteella voidaan toki kysyä, missä määrin Riskun diagnoosi kohdistuu kielitaidon sijaan yleisiin vuorovaikutustaitoihin, jotka toki ovat tärkeä osa kielitaitoa. Ainakaan hän ei tarjoa lääkkeeksi kielikoulutusta vaan kannattaa hieman yllättäen asettumista tiukasti puolustuskannalle.

Mähän ehdotan … että jotta Nokia pysyisi itsenäisenä, niin ja suomalaisena ja skandinaavisena firmana, niin neuvottelussa jos joku rupeaa puhumaan tätä hankalaa englantia ja ottaa valtaa, niin käännetään heti kieli suomeksi. Ja niin kauan puhutaan suomea, että se asia tulee suomalaisten järkevän käytöksen kautta ja tiedon kautta hanskatuksi.

Oli ehdotuksesta mitä mieltä tahansa, lienee kuitenkin selvää, että vaativien työ- ja esimiestehtävien hoitaminen vieraalla kielellä edellyttää aina hyvää ja monipuolista kielitaitoa. Tähän kuuluu vuorovaikutustaitojen ohella kielen vivahteiden sekä luonnollisesti laajan sanavaraston hallitseminen.

Vai edellyttääkö sittenkään? Jos ajatellaan, että vaativan työn tunnusmerkkejä voisivat olla esimerkiksi vastuu alaisten kouluttamisesta ja johtamisesta, saavutetuista tuloksista ja suhteista mediaan, on vaikea kuvitella vaativampaa työtä kuin Englannin jalkapallomaajoukkueen valmentaminen. Tästä huolimatta italialainen Fabio Capello selviytyy omien sanojensa mukaan näistä tehtävistä ainoastaan sadan sanan sanavaraston turvin!