Avainsana-arkisto: leksikologia

Maajoukkuelakit

Frank_Lampard_2008

Frank Lampard (Wikimedia Commons)

Muutama viikko takaperin Englannin jalkapallomaajoukkueen keskikenttäpelaaja Frank Lampard saavutti 100 pelatun maaottelun rajapyykin. Tapahtumasta otsikoitiin mm. seuraavasti:

Frank Lampard’s prodigious work ethic drives him on to 100th England cap (The Guardian)

You’ve earned it: Lampard’s 100th England cap is a reward for all of his hard graft (Daily Mail)

Steven Gerrard praises ‘tremendous’ Frank Lampard ahead of 100th cap (The Independent)

Oman aikansa toiseksi parhaan [1] englantilaisen keskikenttäpelaajan saavutus on kunnioitettava, mutta toimii tässä lähinnä aasinsiltana Kielen kannoilla tepastelevaan aiheeseen: miksi maaottelu on englanniksi (lippa)lakki, cap?

Yksi vastaus kysymykseen on, että maaottelupalloa on alun perin potkittu lakki päässä. Wikipedian aihetta käsittelevän artikkelin mukaan päähineet löysivät tiensä jalkapallokentille 1800-luvun loppupuoliskolla lippalakkien muodossa. Tuohon aikaan joukkueilla ei välttämättä aina ollut yhtenäisiä peliasuja ja samettisten lakkien alkuperäinen tarkoitus oli erottaa eri joukkueiden pelaajat toisistaan. Maajoukkueeseen päässyt pelaaja ansaitsi siis itselleen lakin ottelua varten. Vaikka niitä ei enää kentällä nähdä, lakkeja jaetaan ilmeisesti vielä nykyäänkin pelaajille tunnustuksena maajoukkueessa pelaamisesta, joten Frankillakin lienee komerossaan hieno kokoelma. Jalkapallon ohella lakkeja jaetaan myös esimerkiksi rugbymaaotteluissa.

International-cap

Scotland Women International Cap (Wikimedia Commons)

Toinen vastaus aiempaan kysymykseen on, että sana cap on saanut ajan myötä uuden merkityksen. Alkujaan maaotteluissa käytettyihin oikeisiin päähineisiin viitannut termi on hiljalleen vakiintunut nimitykseksi maaotteluissa pelaamiselle, vaikka lakkeja ei jaettaisi lainkaan. Niinpä esimerkiksi virkkeen Frank Lampard earned another cap1 for England, although he didn’t earn a cap2 for it ei pitäisi olla mitenkään ristiriitainen; Lampard voi aivan hyvin saada tililleen maaottelun (cap1) saamatta siitä hyvästä lakkia (cap2). Vaikka merkitysten yhteinen alkuperä on vielä nähtävissä esimerkiksi ilmaisuista to earn/receive/be awarded a cap, joita voidaan käyttää siis sekä lakkien että maaotteluiden ”ansaitsemisesta”, huomauttaa Wikipedia myös yleisestä uskomuksesta, jonka mukaan cap olisi lyhenne sanoista country appearance. En osaa sanoa, kuinka yleinen tuo väärinkäsitys loppujen lopuksi on, mutta sen mahdollisuus viittaisi merkitysten eriytyneen toisistaan varsin pitkälle eivätkä ihmiset välttämättä enää tunnista lakkien ja maaotteluiden välistä yhteyttä.

Maajoukkuelakki on tavallaan statussymboli ja parhailla pelaajilla on eniten lakkeja. Tietyssä mielessä cap-sanan merkitysten kehityskaari ei välttämättä ole edes kovin yllättävä, sillä päähineitä ylipäätään käytetään aika usein jonkun ”roolin” symboleina. Esimerkiksi tohtorinhatun tai ylioppilaslakin saaminen vaatii muutakin kuin hattukaupassa käyntiä, ja kruunusta luopumiseen liittyy paljon enemmän dramatiikkaa kuin päähineen hylkäämiseen keskimäärin. Englanniksi voi myös omaksua minkä tahansa roolin pitämällä sopivaa hattua, esim. wear one’s revolutionary hat, tai jopa pitää kahta hattua/roolia yhtä aikaa, wear two hats. Vertauskuvaa pikkaisen venyttämällä voisi ehkä jopa ajatella ”pohdiskelijan rooliin” hivuttauduttavan mietintämyssyn eli thinking capin avulla. Tosin tuollaisiin venytyksiin päätyy yleensä vain jos aasinhattu kiristää liikaa.

 


[1] Paul Scholes, joka on myös maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija ja ihminen ylipäätään.

Mainokset

1 kommentti

Kategoria(t): Mikko Hakala

Varieng vastaa: Olut = Ale?

Nimimerkki JS kysyy:

Tulipa internetissä vastaan tällainen kartta matkailijan keskeisistä sanoista:

Eurobeer-map[source]

Kiinnitin tuossa huomiota siihen, että kartan laatija on niputtanut samaan kasaan niin suomen ”olut”-sanan kuin englannin ”ale”-sanan. Ovatkohan nuo (ja ruotsin ja balttien vastaavat) tosiaan samaa perua vai onko kartassa vain laitettu ne yhteen äänteellisen samankaltaisuuden perusteella?

Täytyy todeta, että kysymys tuli oikeaan osoitteeseen. Olemme tässä blogissa sivunneet kyseiseen juomaan liittyviä asioita aiemminkin.

Olutaiheista materiaalia löytyy netistä pilvin pimein. Oluen historiasta kiinnostuneille voin suositella etenkin Zythophile-blogia (zythophile juonnettu kreikan sanoista ζῦθος ’(egyptiläinen) olut’ + ϕιλός ’rakastaja’: ”oluen rakastaja; oluthullu”). Etenkin suosittelen kolmea perinpohjaista kirjoitusta olutsanaston historiasta (sopivaa luettavaa kielestä kiinnostuneille!), sekä yhtä postausta siitä, miten juomat ale ja beer historiallisesti eroavat toisistaan. Sanasto on mielestäni loputtoman mielenkiintoinen aihe, ja olutsanasto luonnollisesti kiinnostaa kaltaistani real ale-fania. Mutta yritän hillitä itseäni ja olla referoimatta lähteitäni liikaa kysymyksen vierestä.

Aloitanpas kuitenkin toisista olutta merkitsevistä sanoista, joka yllä olevassa kartassa on merkitty keltaisella (pivo), ja oranssilla (cerveza). Slaavilaisen kielialueen pivo taas merkitsee yksinkertaisesti ’juomaa’. Espanjaa ja portugalia puhuvilla alueilla käytetty cerveza taas juontuu ilmeisesti latinan sanasta cerevisia, joka taas on alunperin laina proto-kelttiläisestä termistä *kormi, joka erinäisten äännemuutosten jälkeen lainautui latinaan suurin piirtein muodossa *kervi. Ja minä kun aiemmin luulin, että cerveza on jotenkin samaa juurta kuin latinan sorbus, eräs pihlajan ja omenan sukuinen puulajike (Sorbus domestica), jonka hedelmistä tehdään yhä käyttämällä alkoholipitoista juomaa. Näin ei siis ilmeisesti olekaan, ja on vain sattumaa, että englanninkielessäkin sana service voi tarkoittaa myös tuota puuta ja sen hedelmiä.

refreshments

Kuvassa kuuman kesäpäivän tärkeimmät virvokkeet (veden lisäksi). Portugalissa – kuten muuallakin etelä-Euroopassa – cervejaa on tarjolla myös ”mini”-koossa (200ml).

Sanojen beer ja ale alkuperät taas ovat viime kädessä tuntemattomat. Sana Beer saattaa juontaa juurensa latinan sanaan bibere, ’juoma’, mutta yhtä todennäköisesti juontuu jostain varhaisemmasta sanasta. Etymologit ovat ehdottaneet sanan juontuvan mm. proto-indoeurooppalaisesta sanasta/juuresta *b[h]ars-, ’vilja’; tai kanta-indoeurooppalaisesta sanasta *bher, joka tarkoittaa kuplimista (ja josta juontuu englannin sana brew).

Ale taas johdetaan yleisimmin kantagermaanin olutta merkitsevään sanaan *aluþ. Kognaatteja (samasta juuresta tulevia sanoja) ovat, kuten kartasta näkyy, liettuan alùs, viron õlu, ja ruotsin öl. Siitä, että kysymys on useisiin kieliin lainatusta kantasanasta, ei ole epäilystäkään. Kuitenkin se, milloin sana on lainattu, ja mihin suuntaan, on epävarmaa – toiset ovat esittäneet sanan juontavat uralilaisista mahlaa tarkoittavista sanoista. Toisaalta taas suomen kielen sanassa olut on yhä pelkän juuren lisäksi sanan taivutetusta muodosta peräisin oleva pääte –t, joka kertoo lainan olevan muodoltaan vanhempi kuin nykyisin balttilaisissa ja germaanisissa kielissä. (Vrt. kantagermaaninen pääte –as sanassa kuningas, kun taas germaanisissa kielissä se on kadonnut: muinaisenglannin kyning, englannin king, ruotsin kung).

Eli ale ja olut ovat tosiaan samaa juurta.

Zythophile-blogin kirjoittaja arvelee, että siinä missä nyky-englannissa beer on yleistermi ’oluelle’, ja ale tietyn tyyppisille oluille (usein näitä termejä käytetään tekemään ero pinta- ja pohjahiivaoluiden välillä; historiallisesti merkitykset ovat vaihdelleet paljonkin), alun perin beer – tai siis muinaisenglannissa beór, tarkoittikin ehkä ihan eri juomaa kuin ale, muinaisenglannin ealuEalu olisi merkinnyt viljasta käyttämällä tehtyä juomaa eli olutta, mutta beór ehkä sittenkin hedelmistä, marjoista ja/tai hunajasta tehtyä siiderin tai siman kaltaista, alkoholipitoisuudeltaan suurempaa juomaa.

Oli niin tai näin, selvästi eri kielissä on ollut ja on yhä useampia sanoja käyttämällä valmistetuille miedosti alkoholipitoisille juomille. Suomessakin on oluen lisäksi kalja, jonka Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo tarkoittavan nimenomaa laimeaa olutta (ja toteaa sanan olevan ilmeisesti laina, mutta alkuperä tuntematon – mahdollisesti lopulta samaa juurta indoeurooppalaisista kielistä, kuin olut). Ja kolmantena sahti – joka taas etymologisesti tarkoittaa yksinkertaisesti ’juomaa’.

 

Näin. Oluen taustoista lukiessa tuli ei-kovin-yllättäen jano. Kaapista löytyi sopivasti Shepherd Neame-panimon Whitstable Bay Organic Ale, joka teki tehtävänsä. 🙂

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella!

4 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Kesällä ei ole hämärää

Tulin parvekkeelle nauttimaan kesäillan valosta. Minä en erityisemmin pidä pimeästä vuodenajasta, joten tällä hetkellä nautin suunnattomasti valosta, lämmöstä ja luonnon vehreydestä. Pohjoisessa asumisen hyviin puoliin kuuluukin tunnetusti pitkät kesäpäivät ja valoisat kesäyöt, mutta suurin ero etelän päivänkiertoon on hämärän ajan kestossa. Päiväntasaajalla valot sammuvat, kun aurinko laskee, ja hämäränajan pituus on about vartti. Eteläisessä Portugalissa (jossa lomailimme juuri) tähän aikaan vuodesta hämärä kestää noin 45 minuuttia (aurinko laski yhdeksältä; kymmeneltä oli jo pimeää). Helsingissä taas hämärä kestää reilut puolitoista tuntia.

Englannissa on auringonlaskun ja yön vaiheille termejä, joista osa lienee vähemmän tuttuja useimmille. Sana twilight lienee tänä päivänä tuttu kaikille, kiitos tietyn teineille suunnatun kirja- ja elokuvasarjan. Oxford English Dictionary (OED) kertoo, että twilight juontaa 1400-luvun keskienglannista, ja sillä on kognaatteja mm. friisin, saksan ja hollannin kielissä. Etuliite twi– on samaa juurta kuin two ’kaksi’; miten ’kaksivalo(isuus)’ merkitsee hämärää, ei OED osaa selittää.

Twilight on yleistermi hämärälle, sekä ilta-, että aamuhämärälle – vaikka sillä ehkä useimmiten tarkoitetaankin iltahämärää. Toinen englanninkielinen sana hämärälle on gloaming. (Siihen ovat ehkä jotkut törmänneet eräällä Radioheadin levyllä..). OED toteaa gloamingin olevan twilightia vanhempi, juontaen muinaisenglannista 1000-luvulta. Juuri on sama kuin sanassa glow, viitaten ilmeisesti laskevan/nousevan auringon kajoon taivaalla.

 

Entäs ne muut termit? No, dusk on hetki, jolloin hämärä loppuu ja yö alkaa, ja dawn taas aamunkoiton hetki (muistaako joku vielä Tarantinon käsikirjoittaman elokuvan From Dusk Till Dawn?). Näiden neljän lisäksi hämärä on myös jaettu useampaan vaiheeseen, jotka englanniksi ovat:

  • civil twilight
  • nautical twilight
  • astronomical twilight

Vaiheiden tekniset määritelmät ovat: civil twilight on hämärän valoisin aika, joka loppuu, kun esineitä ei enää erota selkeästi toisistaan – tai käytännöllisemmin, kun pitää laittaa valot päälle. Nautical twilight jatkuu siitä siihen asti, kunnes horisonttia ei enää erota, ja navigointi merellä ei ole enää mahdollista. Astronomical twilightin aikaan taivas näyttää jo maallikon silmään mustalta, mutta astronominen havainnointi on mahdollista vasta todellisen yön laskeuduttua.

Esimerkiksi päiväntasaajalla Sri Lankan Colombossa aurinko nousi tänään klo 6.00 ja laski 18:31. Civil twilight kesti 18.31-53, nautical twilight 18.53-19.20, ja astronomical twilight 19.20-47; dusk koitti (eli yö laskeutui) klo 19.47. Lissabonissa aurinkio nousi tänään klo 6.19 ja laski 21.04; CT kesti 21.04-35, NT 21.35-22.15, AT 22.15-22.59, eli yö alkoi (tai no, alkaa koska Lissabon on 2h jäljessä) minuuttia vaille yhdentoista. Helsingissä taas aurinko nousi tänään klo 4.08 ja laski tunti sitten, klo 22.41. CT kestää 22.41-0:15, NT 0:15-2:36, ja pimeämpiä vaiheita ei ole lainkaan! Eli päiväntasaajalla hämärä kesti 22min (/1:16), Lissabonissa 31min (/1:55), ja Helsingissä peräti 1h 34min (/5:25).

Mutta ainakin tässä parvekkeella alkaa olla civil twilightin aika ohitse.

 

PS. Twilightista tuli vielä mieleen lisää populaarikulttuuria. Kevyestä kauhu- ja jännitysviihteestä pitäville suosittelen tutustumista kulttisarjaan Twilight Zone.

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Taivaan kielenhuoltajat

Paitsi turvallisuusohjeita, lentoyhtiöt tarjoavat matkustajien luettavaksi myös omia aikakauslehtiään, joiden sisältö koostuu tavallisesti matkailuteksteistä, reittikartoista ja rannekellomainoksista. Piristävä poikkeus on Ronda Iberia -lehti, sillä siitä löytyy sivu, jossa pohditaan oikeakielisyyttä ja annetaan espanjan kielen käyttöön liittyviä suosituksia.

Näiden suositusten takana on Fundéu (Foundation for Urgent Spanish), jonka tavoitteena on edistää hyvää espanjan kieltä sekä ”torjua virheellistä kielenkäyttöä, barbarismeja sekä hallitsematonta uudissanojen tulvaa”. Pikainen haku osoittaa, että Ronda on tarjonnut kielenkäyttöön liittyviä ohjeita jo vuodesta 2006.

Ensimmäinen viime kuun suosituksista liittyy kuinkas muuten kuin lainasanoihin, jotka ovat peräisin englannin kielestä. Lehti nimittäin suosittelee välttämään sanaa mobbing, kun puhutaan työpaikkakiusaamisesta; parempi vaihtoehto olisi espanjankielinen fraasi acoso laboral.  Jos mobbing-sanaa on aivan pakko käyttää, pitäisi se ainakin kirjoittaa kursiivilla ja ääntää /móbin/, ei /múbin/.

Yksin espanjankieliset eivät huolineen ole, vaan englannin kielen kasvava valta-asema puhuttaa toki ympäri Eurooppaa. Suomessa Aalto-yliopiston taannoinen päätös tarjota kauppatieteiden maisteriopintoja vain englanniksi on hämmästyttänyt monia. Ranskassa sosialistihallituksen ajama lainmuutos, joka sallisi englannin käyttämisen opetuskielenä yliopistoissa, on myös herättänyt suuttumusta; moinen vie vastustajien mielestä ranskan kieltä kohti marginaalia.

Toinen Ronda Iberian tämänkertaisista ohjeista liittyy yhdyssanojen oikeinkirjoitukseen. Paikannimi Keski-Amerikka on espanjaksi Centroamérica; sana siis kirjoitetaan yhteen ilman yhdysmerkkiä. Muistutus on varmasti tarpeellinen, aiheuttavathan sanojen yhteen ja erilleen kirjoittaminen suomen kielessäkin ongelmia. Mutta miksi annetut esimerkit nostavat esiin pelkästään epämieluisia asioita, kuten lasten aliravitsemusta, rikollisuutta ja huumeita?

La desnutrición infantil en Centroamérica es del 19%

Se intensifica la guerra contra el crimen en Centroamérica

Adquirían la cocaína en Centroamérica.

Lauseet lienee poimittu jostain sanomalehtikielen korpuksesta edustamaan Centroamérica-sanan kirjoitusasua eikä mitään muuta. Mutta silti, eikö joukkoon mahtuisi edes yksi lause Keski-Amerikan maantieteestä, kulttuurista, historiasta tai politiikasta?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Turo Hiltunen

Terassille vai patiolle?

Vastikään kerrostalosta paritaloon muuttaneena olen joutunut pohdiskelemaan itselleni aiemmin vierasta termistöä. Suomessa kai yleisesti kutsutaan pihalle rakennettua usein laudoitettua tasannetta terassiksi, joskus myös patioksi, tosin omaan korvaani patio kuulostaa hienostelevalta.

Sana terrace on Oxford English Dictionaryn verkkoversion mukaan alunperin ranskasta (jo 1100-luvulta) ja tarkoittaa englanniksi seuraavaa:

A raised level place for walking, with a vertical or sloping front or sides faced with masonry, turf, or the like, and sometimes having a balustrade; esp. a raised walk in a garden, or a level surface formed in front of a house on naturally sloping ground, or on the bank of a river, as ‘The Terrace’ at the Palace of Westminster.

OED:n määritelmässä korostuvat merkitykset penger ja tasanne. Löysin verkosta käytännönläheisemmän selityksen sanalle:

Terraces are structures that are most commonly found in buildings or multiple storied houses. These are flat, fully supported space on upper floors that allow room for people to walk, sit and various other activities.

Tämän ns. tavismääritelmän mukaan suomalaispihojen terassit eivät englanniksi olisi terasseja ollenkaan, koska ne ovat maanpinnan tasalla, eivätkä ylemmissä kerroksissa (on upper floors).

WSOY:n suomi-englanti-suomi sanakirja (2005) suomentaa terrace-sanan näin:

1 terassi; kattoterassi 2 penger, tasanne.

Olinkin jo unohtanut kattoterassin (englanniksi roof-top terrace), se on ilmaisuna ainakin täsmällisempi kuin pelkkä terassi. Entä sitten terassiparveke, mikä se sitten olisi? Asuntoilmoituksia ahkerasti selanneena luulen sen olevan terassin ja parvekkeen välimuoto. Isompi kuin parveke, mutta muuten parvekkeen kaltainen uloke, joka ei ole kattoterassi. Löysin myös termin ”terrace balcony” Istanbulissa sijaitsevan hotellin mainoksesta, mutta sanayhdistelmä ei taida olla ihan luontevaa englantia (korjatkaa jos olen väärässä).  Pikemminkin suomen kielessä voi olla tarpeellista tehdä ero terassin ja parveketerassin välillä, koska terassi viittaa usein piha-alueen maanpinnalle rakennettuun tasanteeseen, jossa on mukava grillata ja ottaa aurinkoa, kun taas parveketerassi tarkoittaa korkeammalla sijaitsevaa rakennelmaa (jossa voi myös grillata ja ottaa aurinkoa).

Entä sitten patio ja ne hienostelijat, jotka sanaa käyttävät? OED:n mukaan espanjankielestä lähtöisin oleva patio (1400-luvulta) tarkoittaa erityisesti espanjalais- ja meksikolaiskotien sisäpihaa (”In a Spanish or Mexican house: a roofless inner courtyard open to the sky”) ja toiselta merkitykseltään nimenomaan niitä suomalaispihojen terasseja:

A paved roofless area adjoining and belonging to a house; esp. a garden terrace.

Toisaalta OED viittaa patioon sanalla “garden terrace” eli suomalaisten käyttämä terassi ei lopulta taidakaan olla virheellinen − onhan kyseessä pieni koroke (usein parin laudan korkuinen). WSOY:n sanakirja antaa myös patiolle seuraavat suomennokset: terassi, pihakiveys. Vaikuttaa siis näiden todisteiden valossa siltä, että patio-sanaa ei ole pakko käyttää, vaan terassi sopii tähän tarkoitukseen mainiosti.

Entä sitten veranta, mikäs se olikaan? Englanniksi sana kirjoitetaan veranda tai verandah ja sanan alkuperä on mielenkiintoisesti Intiassa. Määritelmä on OED:ssa seuraavanlainen:

An open portico or light roofed gallery extending along the front (and occas. other sides) of a dwelling or other building, freq. having a front of lattice-work, and erected chiefly as a protection or shelter from the sun or rain.

WSOY:n sanakirja kääntää sen verannaksi tai kuistiksi. Määritelmä eroaa olennaisesti terassista ja patiosta, koska verannalla tai kuistilla on katto. Vanhoissa pitsihuviloissa kuistilla tai verannalla tarkoitetaan nimenomaan lämmittämätöntä lisäosaa, jossa on siis seinätkin.

Joku muukin on näitä miettinyt, löysin verkosta ketjun, jossa keskusteltiin nimenomaan pation, terassin, kuistin ja verannan eroista.  Luettuani ketjun tunsin meneväni enemmän sekaisin; joidenkin mielestä kuistilla ja verannallakin on jotain eroa, mutta itse ajattelin yhä edelleen niputtaa nämä kaksi sanaa yhteen. Helppoahan tämä oli sittenkin. Terassille vaan, joko omalle tai naapurin tai vaikka jonkin ravitsemusliikkeen. 🙂

9 kommenttia

Kategoria(t): Maura Ratia

Euraasialainen superkantakieli kitisyttää humanistia

Europe in the Ice Age

Lupauduin kommentoimaan artikkelia, jossa Readingin yliopiston evoluutiobiologit esittävät, että kaikilla seitsemällä euraasialaisella kieliperheellä olisi yhteinen ”superkantakieli”, jota olisi puhuttu n. 15000 vuotta sitten. Artikkeli on herättänyt paljon närää kielentutkijoiden keskuudessa ja sille ovat kirjoittaneet vastineen mm. Sally Thomason, Jaakko Häkkinen ja Asya Pereltsvaig.

Ensinnäkin täytyy todeta, että hypoteesi on mielestäni ihan tervejärkinen, eikä varsinaisesti huuhaata. Ehkäpä Euroopassa ja Aasiassa puhutut kielet todella juontuvat yhdestä kielestä, jota jääkaudesta selvinneet ihmiset puhuivat 15000 vuotta sitten. Tosin samat tutkijat ovat esittäneet aiemmin paljon hurjempia näkemyksiä, mm. että vanhimmat englannin sanat olisivat ajoitettavissa 40000 vuoden taakse (ks. Matti Kilpiön kommentti aiempaan tutkimukseen). Pagel on nettisivujensa perusteella mallintanut myös mm. dinosaurusten genomeja.

Mutta mitä paremmin artikkeliin olen ehtinyt perehtyä, sitä enemmän se on ruvennut ärsyttämään. Kuten Language Login keskusteluissa moni on todennut, erityisesti kaksi asiaa tässä ottavat pannuun:

  1. Miten niinkin arvovaltainen julkaisu kuin Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, maailman toiseksi siteeratuin tieteellinen aikakauslehti, on voinut päästää näin heppoisen artikkelin vertaisarviosta läpi?
  2. Miksi media antaa paljon näkyvyyttä tällaisille otsikoille, kun suurin osa historiallisen kielitieteen tuloksista ei kiinnosta lainkaan?

Jälkimmäinen ärsytyksen aihe lienee tuttu tieteentekijöille monen alan piirissä, enkä viitsi tässä kommentoida sitä. Ensimmäinen sen sijaan hämmentää. Onko niin, että luonnontieteelliset julkaisut katsovat aiheelliseksi julkaista kieleen liittyvää tutkimusta käyttämättä lainkaan historiallisia lingvistejä vertaisarvioijina? Edustaako tämä nyt sitten oikeaa kovaa tiedettä, jossa kieltä lähestytään kvantitatiivisesti ja empiirisesti, ja humanistien höpinät on syytä jättää omaan arvoonsa?

Tämä siitäkin huolimatta, että juuri leksikologian, sanastontutkimuksen, alueella menetelmät ovat kehittyneet hyvin pitkälle (ks. esim Häkkisen kommentit). Sanakirjojen tekeminen perustuu sille, kuten myös indoeurooppalaisen kantakielen löytäminen (katso loistava Verner’s Law -video, jota ei voi linkittää liian paljoa).

Esimerkkinä indoeurooppalaiseen kantakieleen pohjautuvista sanoista voi antaa vaikkapa englannin sanan brother, joka on tunnistettavasti sama sana kuin ruotsin broder ja saksan Bruder, mutta myös latinan frater, sanskritin bhratar tai persian barâdar.

Suomen kielen sana veli taas on mahdollisesti samaa juurta kuin veri (l ja r ovat molemmat likvida-konsonantteja ja hyvin lähellä toisiaan; esimerkiksi japanin kielessä niiden välillä ei tehdä eroa, tunnetuin seurauksin). Unkariksi ’veri’ on vér ja ’veli’ fivér. Unkarissa on useampiakin sukulaistermejä, joissa ’veri’ on yhtenä elementtinä: testvér ’sisarukset’, lánytestvér ’sisko’, nővér ’vanhempi sisar’, unokatestvér ’serkku’, unokanovér ’veljen tai sisaren vanhempi tytär’. Sana sisko sen sijaan lienee indoeurooppalainen laina ja sukua ruotsin sanoille syster (englannin sister ja saksan Schwester) ja syskon ’sisarus’. Sanat voivat siis muuttua paitsi äänneasultaan, myös merkitykseltään (ks. Häkkisen kommentit). Ydinsanastoakin on mahdollista lainata, kuten suomen sana sisko todistaa.

Historiallisessa kielitieteessä oletetaan yleensä, että muutaman tuhannen vuoden kuluessa sanasto muuttuu merkitykseltään ja äänneasultaan niin paljon, että kognaattien, samaa juurta olevien sanojen, jäljittäminen tätä kauemmaksi on mahdotonta. Artikkelissa viitataan tähän ”semanttisena eroosiona”.

Pagel ja kumppanit pyrkivät ohittamaan tämän käyttämällä tilastollista menetelmää, jossa lasketaan sanoille puoliintumisaikoja ja etsitään jälkiä sanoista, jotka käytetyn aineiston perusteella olisivat suurella todennäköisyydellä riittävän säännönmukaisia. Malli perustuu biologiassa käytettyihin fylogeneettisiin menetelmiin. Oletuksena on, että riittävän usein käytetyt sanat, jotka kuuluvat tiettyihin sanaluokkiin, pysyvät tunnistettavina semanttisista ja fonologisista muutoksista huolimatta. Tällaisia sanaluokkia ovat mm. lukusanat, sukulaistermit ja pronominit.

Menetelmä on tuottanut 23 ”ultrasäilyneen” (ultraconserved) sanan joukon, jotka Pagelin ja kumppanien mukaan ovat niin yleisiä, että niille löytyy kognaatteja useammasta kantakielestä.

Thou, I, Not, That, We, To give, Who, This, What, Man/male, Ye, Old, Mother, To hear, Hand, Fire, To pull, Black, To flow, Bark, Ashes, To spit, Worm

Anglistia listassa hämmentää, että top 3:een on eksynyt peräti kaksi englannin sanaa, jotka ovat todistettavasti muuttuneet viimeisen 1000 vuoden aikana aika radikaalistikin. Eniten oudoksuttaa ykköstilaa pitävä thou. Sana on toki vanhaa juurta ja selkeästi yhdistettävissä muihin indoeurooppalaisiin kieliin (esim. latinan tu, ruotsin du, saksan du, ranskan tu). Muinaisenglannin kaudella þu oli yksikön toisen persoonan pronomini ja monikossa se oli ge ’you’. Normannikaudella, mahdollisesti ranskan vaikutuksesta, englantiin rantautui teitittelyjärjestelmä, eli monikon pronominia you käytettiin puhuteltaessa sosiaalisessa arvoasteikossa ylempänä olevaa ja thouta sinuteltaessa. Järjestelmä kuitenkin katosi 1600-luvun lopulta lähtien ja monikon pronominin you merkitys laajeni yksikköön. Nykyenglannissa thou elää enää joissakin Pohjois-Englannin murteissa sekä kirjallisena arkaismina, joka on englantia hyvin osaaville tuttu vaikkapa Shakespearelta, vanhoista Raamattu-sitaateista, runoudesta tai roolipeleistä (joista esimerkiksi jutun kirjoittaja oppi sen varhaisessa teini-iässä).

Toinen häiritsevä piirre on kieltosanan not päätyminen listalle. Kyse ei ole vanhasta piirteestä, vaan not valikoitui tärkeimmäksi kieltosanaksi keskienglantikaudella n. 1100–1500 välillä, jolloin englannin syntaksi muuttui muutenkin paljon. Muinaisenglannin kieltosana oli ne, jonka katosi kielestä (kehityskulku on käsitelty tarkemmin Pereltsvaigin vastineessa).

Miten on siis mahdollista, että sana thou, jonka katoaminen arkikielestä on selkeästi dokumentoitu viimeisten 300 vuoden aikana, ja not, joka muuttuu harvinaisesta adverbista, jota muinaisenglannissa käytettiin korostamaan erityisen painokkaita kieltolauseita, pääasialliseksi kieltosanaksi viimeisen 1000 vuoden aikana, ovat päätyneet kärkikolmikkoon edustamaan sanastoa, joka todennäköisesti pysyy muuttumattomana 15000 vuoden ajan? Miksi artikkelissa ei kommentoida tätä millään tavoin? Mitä me tiedämme kielikontakteista tarkemmin määrittelemättömässä osassa esihistoriallista Euraasiaa vaikkapa 12000 vuotta sitten? Tai sosiaalisista hierarkioista, jotka saattavat vaikuttaa vaikkapa persoonapronominien käyttöön?

Eli tällaisia kitisee humanisti, kun lukee luonnontieteellisen julkaisun väitteitä kielestä. Mikäli olen oikein käsittänyt, tieteellinen menetelmä toimii niin, että ensin esitetään hypoteesi, sitten kehitetään koe, jonka avulla sitä on mahdollista testata. Jos todellisuus käyttäytyy kuten on ennakoitu, ja samat tulokset saadaan toisinnettua toisissa riippumattomissa kokeissa, voidaan hypoteesi katsoa todistetuksi. Näin pitkälle esihistoriaan menevän kantakieliä koskevan hypoteesin ongelma on, että sitä on mahdoton empiirisesti todistaa – paitsi jos satumme löytämään kirjoitettua aineistoa, joka on ajoitettavissa 10000 vuotta aiemmaksi kuin varhaisimmat tunnetut sumerilaiset nuolenpääkirjoitukset 5000 vuoden takaa, joku pystyy kirjoituksia tulkitsemaan ja niistä löytyy riittävästi aineistoa todistamaan Pagelin ja kumppanien hypoteesi.

Sen sijaan sanojen thou ja not muutoksista löytyy paljon dataa, koska ne ovat niin yleisiä, ja yllä mainitut kehityskulut ovat empiirisen korpuslingvistisen tutkimuksen avulla todistettavissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Lumiosaamista

Kieliblogien klassikko Language Logissa on vuosien varrella julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa oikaistaan yleisimpiä harhaluuloja kielestä sekä sen suhteesta kulttuuriin. Näistä harhaluuloista ehkä kestävin on myytti siitä, että eskimokielessä on suuri joukko lunta merkitseviä sanoja – moninkertainen määrä esimerkiksi englantiin verrattuna.

Lumitarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten Language Login kirjoittajat Geoffrey Pullum etunenässä ovat useaan otteeseen osoittaneet – ja Pullum itse jo vuonna 1989 julkaistussa esseessään “The great Eskimo vocabulary hoax”.[1] Tästä huolimatta tarina esiintyy mediassa tämän tästä esimerkkinä tai selityksenä mitä moninaisimmille ilmiöille. Esimerkiksi viime viikolla Pullum, Edinburghin yliopiston yleisen kielitieteen professori, kritisoi Language Logissa jäljittelemättömään tyyliinsä Emma Brockesin laatimaa kirja-arvostelua, johon sisältyy lause: “As Eskimos do with snow, the English see gradations of social inadequacy invisible to the rest of the world […]”. Blogitekstissään Pullum kirjoittaa:

If Emma Brockes were one of the sharper knives in the journalistic cutlery drawer she might have avoided becoming the 4,285th writer since the 21st century began who has used in print some variant of the original snowclone. (I didn’t count to get that figure of 4,285, I just chose a number at random. Why the hell not? People make up the number of words for snow found in Eskimoan languages that they know absolutely nothing about. I might as well just make stuff up like everybody else.)

Geoffrey K. Pullum: ”Eskimos again, this time seeing the invisible”. Language Log, 12 joulukuuta 2011.

Jotain lumimyytin yleisyydestä kertonee sekin, että sen innoittamana blogissa on jopa luotu termi “snowclone”, joka myös esiintyy edellisessä lainauksessa. Termi viittaa kuluneisiin ilmaisuihin, jotka perustuvat osittain vakiintuneisiin fraaseihiin. Englanninkielisessä Wikipediassa on snowclone-termille oma artikkelinsakin, joka käyttää esimerkkinä juuri fraasia “If Eskimos have N words for snow, X surely have Y words for Z”.

Mutta osataan sitä toki Suomessakin puhua lumesta ja eskimoista vastoin parempaa tietoa. Viime torstaina Tuomas Enbuske keskusteli radio-ohjelmassaan puhetaidon opettaja Juhana Torkin ja elokuvaohjaaja Lauri Törhösen kanssa valehtelemisesta. Keskustelun provokatiivinen otsikko oli “Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten?”.

Kun ohjelman alusta oli kulunut 14 minuuttia ja 32 sekuntia, Torkki esittää mahdollisimman tyylipuhtaan esimerkin edellä mainitusta snowclone-ilmaisusta. Kyseiseen puheenvuoroon sisältyy kaksi epämääräistä väitettä kielen ja kulttuurin suhteesta sekä kulunut kansallinen stereotypia, joka ei ainakaan imartele:

JT: Mä luin just jostain kirjasta että italian kielessä on yli 300 sanaa valehtelemiselle – vähän kuin eskimoilla on lumelle.

Törhönen ja Enbuske tarttuvat kuitenkin väitteeseen välittömästi:

 LT: Sehän just todistettiin tällä samalla kanavalla että se ei pidä paikkaansa se lumiasia.

 JT: Ai, no se oli valhe sitte.

 TE: Niin itse asiassa se on valhe. Eskimoilla on vähemmän sanaa (sic) lumelle kuin englanninkielisillä. Mut ei sillä ole mitään väliä, se on hyvä tarina.

 Kielitieteilijöitä ja etenkin Pullumia ja Language Log -bloggareita varmasti ilahduttaa, että eskimokielten laajan lumisanaston on todettu olevan fiktiota valtakunnallisella radiokanavalla kuuluvassa suositussa ohjelmassa. Samalla heidän kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, että myös Enbuske lienee oikeilla jäljillä arvellessaan, että faktat saavat usein väistyä hyvien tarinoiden tieltä. Valitettavaa siksi, että kielitieteilijöille myös faktoilla on väliä.

 PS. Vaikka en tunne asiaa, epäilen suuresti, että myöskään väite italian “yli 300 sanasta valehtelemiselle” ei pidä paikkaansa (arvioimatta tässä sen tarkemmin, mitä väitteellä mahdollisesti haluttiin implikoida). Ainakaan tässä yhteydessä sen tueksi mainittu lähde (“joku kirja”) ei sellaisenaan riitä vakuuttamaan. Kysyttäessä väitteen esittäjäkin perääntyy hieman:

 TE: Mutta siis Italiassa monta sataa sanaa valheelle?

 JT: No sekin saattaa olla kyllä valhe, en oo tarkistanut sitä.

 Kun hain elektronisesta Gummeruksen suomi-italia-suomi -perussanakirjasta (1.0a) sanaa valehdella johdannaisineen, löysin eri sanaluokkia mukaan ottamalla vain alun toistakymmentä sanaa tai ilmaisua: mentire, dire bugie, raccontar balle (valehdella); bugia, menzogna (valhe); bugiardo, falso, mendace (valheellinen); falsità (valheellisuus); bugiardo (valehtelija); menzogne (valehtelu). Varmasti lisää synonyymejä löytyy jokaiselle, mutta miten monta?

*

[1] Kiinnostavaa luettavaa on myös Laura Martinin vuonna 1986 julkaistu tutkimus (pdf), johon Pullumin essee perustuu. [↩]

1 kommentti

Kategoria(t): Turo Hiltunen