Kulttuurin kovikset ja pehmikset

Kesälomalla tuli lukeneeksi monenlaisia mätäkuun juttuja. Kaikki tietävät, ettei Suomessa esiinny luonnossa kookospalmuja. Silti meillä kuulemma kasvaa kookospähkinöitä, vieläpä äärimmäisen kovakuorista lajiketta.

Näin esittää Guardian-lehden kolumnisti, joka kertaa juttua suomalaisen ja ruotsalaisen juomingeista. Jossain vaiheessa ruotsalainen kohottaa lasiaan ja sanoo ”skål” – mihin suomalainen vastaa, että eikös me tultu tänne juomaan eikä puhumaan? Varsin pidättyvään ruotsalaiseen verrattuna suomalainen on vieläkin kovempi pähkinä purtavaksi, oikea kookospähkinä.

Cocos nucifera

Kovat ja vaikeasti avautuvat kookospähkinät esitetään tässä kulttuurisessa yleistyksessä pehmeiden persikoiden vastakohtana. Persikoihin kuuluvat tyypillisesti avoimet amerikkalaiset – helppoja lähestyä mutta myös tungettelevan tuttavallisia, ainakin ranskalaisten mielestä. Ranskalaiset itse, samoin kuin saksalaiset ja venäläisetkin, edustavat kookoksia. Persikoiden näkökulmasta kookospähkinät puolestaan ovat kylmäkiskoisia ja epäkohteliaita. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Britit ovat kookospähkinöitä Kaliforniassa mutta persikoita Ranskassa.

Tarina kuitenkin jatkuu: kookospähkinän sisus on virkistävää makeaa mehua, kun taas persikoiden sisältä löytyy vain iso, kova siemen. Viimeistään tähän olisi stereotyyppinen ajattelu ehkä hyvä pysäyttää. Kuten kolumnin kirjoittajakin toteaa, kulttuurien välistä ymmärrystä ennakkoluulot eivät järin edistä. Oma kulttuuri on jokaiselle se oikea.

Prunus persica

Tutkimus tarjoaa monia näkökulmia kulttuurien vertailuun. Esimerkiksi kielellistä kohteliaisuutta on lähestytty kahden vastakkaisen kohteliaisuustyypin kautta. Negatiivinen eli etäkohteliaisuus korostaa puhekumppanin autonomiaa ja välttää puuttumasta siihen. Etäisyyden pito on siis kohteliasta. Positiivisen eli lähikohteliaisuuden kulttuurissa pelataan yhteisyydellä ja myönteisyydellä. Niillä luodaan turvallinen hyväksynnän ilmapiiri. Kulttuurien erot näkyvät esimerkiksi puhutteluissa. Vastaavanlaisia kahden kulttuurin eroja on esitetty myös miesten ja naisten puhestrategioiden välille

Geert Hofsteden paljon huomiota saanut malli puolestaan erottaa neljä kansallisen kulttuurin ulottuvuutta. Vastakkain asetetaan individualismi ja kollektivismi, valtahierarkia ja tasa-arvo, maskuliinisuus ja feminiinisyys sekä epävarmuuden välttäminen ja sietämisen. Näillä mittareilla mm. Yhdysvallat, Britannia ja Australia edustavat individualismia, samoin Suomi ja muut Pohjoismaat.

Uusimmassa vertailussaan Hofstede tarkastelee maita kuudella mittarilla. Suomessa korostuu paitsi yksilöllisyys myös solidaarisuus ja normihakuisuus. Kuvaukseen liitetään lisäksi sallivuus, johon kuuluu vapaa-ajan arvostus ja – ehkä omien stereotypioidemme vastaisesti – taipumus optimismiin. Vaikkapa britteihin verrattuna suomaiset osoittautuvat kuitenkin vähemmän individualistisiksi ja erilaisuutta sietäviksi ja enemmän turvallisuushakuisiksi.

Käytännössä kulttuurien kohtaaminen näyttäytyy varsin monisyisenä. Viime vuosien tutkimusta kokoavassa artikkelissaan Lily Arasaratnam toteaa, että alan keskeisiin tutkimuskohteisiin on kuulunut kuvata kulttuurien välistä kommunikaatiota eri yhteyksissä. Hän luettelee mm. seuraavat: vieraan kielen oppiminen, englanti toisena kielenä, liike-elämä, terveydenhoito, opettajankoulutus, monikulttuurinen luokkahuone, ulkomailla tapahtuva vapaaehtoistyö ja monimuotoiset kaupunkikulttuurit.

Tästä näkökulmasta katsottuna kulttuurit ovat monenlaisessa vuorovaikutuksessa aivan jokapäiväisessä elämässä. Taitojaan pääsee itse kukin siis harjaannuttamaan oman kookospähkinä- tai persikkakulttuurinsa sisälläkin.

Matkalla Lähi-idässä: huomioita paikallisista kielimaisemista

Kuten viimeisin kirjoituskin osoittaa, olemme Suomessa tottuneet kohtaamaan englannin kieltä ihmisten puheen lisäksi myös erilaisten tuotemerkkien ja paikkojen nimissä. Englannin näkyvään asemaan tottuneena on hyvin helppoa tuudittautua ajattelemaan, että muualla maailmalla on samanlaista: englantihan on maailman kieli, joka on soluttautunut jokaiseen kolkkaan. Englannilla tulee toimeen kaikkialla ja sillä selviää.

Näin ei kuitenkaan (onneksi?) ole, kuten sain huomata hiljattaisella Lähi-itään suuntautuvalla ulkomaanmatkallani. Matkareittimme poikkesi hieman normaalista, sillä matkasimme Punaisella merellä kiertäen eri satamakaupunkeja. Kohteisiimme kuuluivat Jordanian Akaba ja Egyptin Safaga, Suez ja Sharm-el-Sheikh. Näistä Akaba ja Sharm-el-Sheikh ovat myös rantalomakohteita. Matkamme suuntautui kulttuurillisesti kiinnostaviin paikkoihin, kuten Egyptissä Luxoriin ja Kairoon ja Jordaniassa Petran vanhaan kaupunkiin.

Matkustimme yleensä bussilla kulloisestakin satamakaupungista eri turistikohteisiin, ja näkymät bussista olivat monella tapaa mielenkiintoisia ja henkeäsalpaavia. Pikkuhiljaa aloin reissupäivien aikana kiinnittää huomiotani myös kielimaisemaan ja siihen, miten rajusti se saattoikaan muuttua matkan varrella. Satamakaupunkien läpi ajaessa ja niistä poistuttaessa suurin osa ilmoituksista, kylteistä ja mainoksista tienvarsilla olivat arabiankielisiä. Sama toistui pienempien kaupunkien ja kylien kanssa. Jos osa näistä kylteistä olikin tarkoitettu matkaajille/autoilijoille neuvoksi, niin arabiaa osaamattomalle ne valitettavasti olivat täyttä hepreaa.

Toisaalta mitä lähemmäksi isoja kaupunkeja tulimme, sitä enemmän kylteissä ja tienvarsien mainostauluissa alkoi olla englanninkielisiä tuotemerkkejä, sanoja ja ilmaisuja. Mutta silti niissä oli myös huomattavan paljon arabiaa. Oheinen kuva on Kairon keskustasta Niilin länsipuolelta kuvattuna. Se osoittaa selkeästi, miten Kairon kaupunkikuva on paikoitellen hyvinkin tiheästi varustettu mainostauluin, jotka sisältävät useita kieliä. Arabiankieliset taulut on ilmiselvästi kohdennettu paikalliselle populaatiolle, kun taas useaa kieltä sisältävistä saavat ulkomaalaisetkin ehkä jotain irti – joko kielellisen asun tai kuvien perusteella.

   

 Turistikohteissa – sekä kaupunkien nähtävyyksissä että rantalomapaikoissa – olikin sitten aivan toisin. Kaikkialla näkyi kaupustelijoita englanninkielisillä kylteillä varustettuina, kuten oheinen kuva Karnakin temppelin edustalta osoittaa. Huomionarvoista kuvassa on, että englanninkieliset ilmaisut ovat turisteille suunnattuja. Niillä houkutellaan turistit ostamaan mitä erilaisimpia asioita aina kamerojen muistikorteista paikallisten tekemiin käsitöihin.

 

 Kun sitten kuljeskelee kaupungilla kaukana suurimmista nähtävyyksistä, voi törmätä kielellisesti mielenkiintoisiin kauppojen ja palvelujen mainoskyltteihin. Esimerkiksi alla olevassa kuvassa mitä luultavimmin mainostetaan kiinalaista saunaa ja hierontaa kolmella eri kielellä: arabiaksi, englanniksi ja kiinaksi. Kyltin sana sauna on tosin muuttanut muotoaan tutusta suomalaisesta variantista joksikin muuksi tuntemattomammaksi. Sanan merkityksen voi kuitenkin päätellä kontekstista. Kysymys kuuluukin: millainen on kiinalainen ikkunallinen sauna? Kulttuuria tuntemattomalle tämä kyltti ei helpolla avaudu – saati sitten paikan palvelut. Uskaltaako kukaan kokeilla, mitä paikka pitää sisällään? Itse en varmastikaan.

 

Yllä olevat kuvat valottavat ainakin jollain tapaa sitä kielimaisemaa, jota matkaaja kohtaa kulkiessaan Lähi-idän eri maissa. Kielimaisema muuttaa muotoaan ja saa monenlaisia vivahteita ja merkityksiä siitä riippuen, missä päin maata ja millaisella alueella ollaan.

Ranskan englannin valloituksesta

Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.

Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.

Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.

Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.

”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”

”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”

Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”

”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”

Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.

”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”

Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.

Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.

Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:

– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?

Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.

Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:

1. En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.

2. Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.

En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.

Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.

3. Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.

Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.

4. Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.

Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.

Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?