”Siinä puukon tutkain”: Mark Twain, Shakespeare ja suomentajan ongelmat

Shakespeare ei jätä kirjallisuutta rauhaan. Sitaatteja ja alluusioita pulppuilee joka puolelta – kuten olen joissakin aikaisemmissa blogikirjoituksissani yrittänyt osoittaa. Yksi kuolemattomista Shakespeare-leikittelyistä on Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa (1884) parodioima Hamletin ”Ollako vai ei” -monologi. Sen lausahtelee ulkoa muistellen maata kiertävä veijari ”Herttua”. Tämä versio on haaste kaikille Shakespearen rakastajille, sillä se rakentuu kokonaan oikeiden Shakespeare-sitaattien varaan, joskin odottamattomat yhteydet ja merkitykset nivoutuvat riehakkaaksi komediaksi. Tarvitaan Mark Twainin kaltainen mestari, jotta syntyisi tällainen versio Shakespearen kahden tragedian teksteistä.

Mark Twain (Wikimedia Commons)

Herttuan Hamlet-monologi menee näin (ilmeisimmät Hamletiin viittaavat rivit lihavoitu; Macbethista poimitut kursivoitu):

To be, or not to be; that is the bare bodkin
That makes calamity of so long life;
For who would fardels bear, till Birnam Wood do come to Dunsinane,
But that the fear of something after death Murders the innocent sleep,
Great nature’s second course,
And makes us rather sling the arrows of outrageous fortune
Than fly to others that we know not of.
There’s the respect must give us pause:
Wake Duncan with thy knocking! I would thou couldst;
For who would bear the whips and scorns of time,
The oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The law’s delay, and the quietus which his pangs might take.
In the dead waste and middle of the night, when churchyards yawn
In customary suits of solemn black,
But that the undiscovered country from whose bourne no traveler returns,
Breathes forth contagion on the world,
And thus the native hue of resolution, like the poor cat i’ the adage,
Is sicklied o’er with care.
And all the clouds that lowered o’er our housetops,
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action.
Tis a consummation devoutly to be wished.
But soft you, the fair Ophelia:
Ope not thy ponderous and marble jaws.
But get thee to a nunnery—go!

(Mark Twain, The Adventures of Huckleberry Finn, Penguin Books 1994, 136-137)

Tätä kannattaa verrata alkuperäiseen Hamlet-monologiin:

To be, or not to be, that is the question,
Whether ’tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing end them. To die, to sleep—
No more—and by a sleep to say we end
The heartache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to; ’tis a consummation
Devoutly to be wished. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream. Ay, there’s the rub,
For in that sleep of death what dreams may come
When we have shuffled off this mortal coil
Must give us pause. There’s the respect
That makes calamity of so long life.
For who would bear the whips and scorns of time,
Th’oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The pangs of disprized love, the law’s delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th’unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? Who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovered country from whose bourn
No traveler returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of.
Thus conscience does make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o’er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry
And lose the name of action. Soft you now,
The fair Ophelia!—Nymph, in thy orisons
Be all my sins remembered.

(Hamlet III.1, Internet Shakespeare Editions)

Useimmat Herttuan mahtipontiset lauseet on poimittu alkuperäisestä monologitekstistä. Esimerkiksi juhlavan alun ”bare bodkin” (’paljas tikari’) muuttaa merkitystään yllättävästi. Myös Hamletin muista osista siepatut sitaatit korostavat komiikkaa, erityisesti Ofelian ”ponderous and marble jaws”. Macbethkin on ollut Herttualle tuttu. Mutta mitä tekee Birnam Wood Claudiuksen linnassa? Eipä viattoman unen murhaaminenkaan ole aivan kohdallaan. Hauska on myös ”sananlaskun kissan” loikkaaminen näyttämölle.

Entä miten suomentajat selviävät tällaisesta komediasta? Ongelmana on etenkin, miten säilyttää yhteys Shakespearen alkuperäistekstiin. Käännöksellä tulisi olla yhteys Shakespeare-suomennokseen, mutta mihin suomennokseen? Ja suomennosten ilmaisut eivät ole samalla tavoin vakiintuneita ja tunnettuja kuin Shakespearen alkutekstin.

Kaksi Huckleberry Finnin suomennosta on helposti saatavilla: Yrjö Kivimiehen vuodelta 1956 (alkuperäisssuomennos vuodelta 1927) ja Jarkko Laineen vuodelta 1999 (alkuperäissuomennos vuodelta 1972).

Kivimies (1941)

Kivimies aloittaa monologin oikeaan Herttuan tyyliin:

Ollako vai ei olla, siinä puukon tutkain:
Se elon kurjuutta vain pitkittävi;
Ken kärsis oksaa, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnam-metsä,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, unen murhaa, tuon viattoman,
Tuon luonnon toisen atrian.

Laine (1990)

Laineen suomennoksessa Herttuan monologi alkaa seuraavasti:

Ollako vai eikö; siinä paljas terä tikarin
joka kurjuutta elämän niin pitkittää;
niille jotka taakan kantaa, kunnes metsä Birnamin tulee Dusinaniin [sic],
mut tuo pelko jostain jälkeen kuoleman
murhaa unen viattoman,
suuren luonnon toisen atrian

Kivimies nojaa Cajanderin käännökseen (”Jos puukon tutkaimella suoran tehdä / Vois elämästään”) ja Laine Jylhän käännökseen (”terällä tikarin jos niistä itse / vois selvän tehdä”)

Myös Kivimiehen käännös Birnamin metsän tulosta Dunsinaniin pari riviä myöhemmin noudattaa tarkasti Cajanderin Macbeth-suomennosta (”Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnam-metsä”, Macbeth V.5). Jylhä heijastaa selvästi Cajanderia (”Pois pelko, kunnes Birnam-metsä kulkee / päin Dunsinanen vuorta”). Laine on hiukan vähemmän sanatarkka: on vaikea sanoa, seuraako hän enemmän Jylhää kuin Cajanderia. Yhtymäkohta Macbethiin on kuitenkin mitä ilmeisin.

Selkeä yhteys Cajanderin ja Jylhän käännöksiin on myös sekä Kivimiehen että Laineen viittauksilla Macbethiin, joka ”unen murhaa … tuon luonnon toisen atrian” (Cajander, Macbeth II.2)

Kivimies:

Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa,
Unen murhaa, tuon viattoman,
Tuon luonnon toisen atrian,

Laine:

mut tuo pelko jostain jälkeen kuoleman
murhaa unen viattoman,
suuren luonnon toisen atrian.

Jo nämä monologin alun sitaatit osoittavat, että sekä Kivimies että Laine pystyvät taitavasti ottamaan huomioon myös Shakespeare-suomennosten sanavalinnat.

Herttuan monologin loppu kruunaa komedian, sekä alkutekstissä että käännöksissä. Marmorileuat löytyvät Hamletin ensimmäisestä näytöksestä:  “Why the sepulcher / Wherein we saw thee quietly interred / Hath oped his ponderous and marble jaws / To cast thee up again?” (Hamlet I.4). Sekä Cajanderin että Jylhän valinta on “loi raskaat marmoriset leukans’ auki”.

Kivimies:

Mut vaiti, ihana Ophelia:
Hirveitä marmorileukojas äl’ avaa,
Vaan mene luostariin, mene ja heti!

Laine (pp. 161-162):

Se täyttymys olis halu hartain; mutta vaiti nyt Ofelia,
älä aukaise raskaita marmorleukojas,
vaan mene luostariin – mene heti.

Herttuan monologi on haaste lukijalle, joka pystyy todella nauttimaan Twainin komiikasta vain, jos hallitsee Shakespearensa. Se on myös haaste kääntäjille, joiden on sovitettava monologi oikeiden Shakespeare-suomennosten mukaiseksi. Voi vain todeta, että sekä Kivimies että Laine ovat olleet tehtävänsä tasalla.

”Hwæt the…”, onko Beowulfin alku käännetty väärin kaikki nämä vuodet?

Taannoin tuli maristua, että valtamediassa tuntuvat uutiskynnyksen ylittävän ainoastaan hyvin kyseenalaiset historiallista kielitiedettä käsittelevät julkaisut. Viime syksynä kuitenkin ilmestyi muinaisenglannin hwæt-sanaa käsittelevä artikkeli, joka sai näkyvyyttä ainakin englanninkielisten maiden mediassa (geekosystem.com/beowulf-error/), koska se saattaa muuttaa pisimmän anglosaksisen runoelman Beowulfin käännöstä. En ole huomannut, että suomalainen media olisi julkaisua noteerannut, joten ajattelin kirjoittaa lyhyen yhteenvedon tällä ensimmäisellä kotimaisellamme.

Beowulfin alkusäkeet kuuluvat siis seuraavasti:

Hwæt we gardæna           in geardagum
þeodcyninga trym            gefrunon

Pekonen ja Tolley suomentavat ne:

Kuulkaa! Keihäsdaanien                      kansankuninkaitten
muinaisesta maineesta                           meille on kerrottu,

(Osmo Pekonen & Clive Tolley. 1999. Beowulf. Helsinki: WSOY)

Runoelman ensimmäinen sana on hwæt, joka on etymologisesti sama sana kuin nykyenglannin kysymyspronomi what. Beowulfin ensimmäinen lause ei kuitenkaan ole suora kysymys ja on ollut pienoinen mysteeri, kuinka se pitäisi ymmärtää ja kääntää.

Suht vakiintuneen näkemyksen mukaan sanalla oli kolme funktiota: yksikön neutrin interrogatiivipronomini (kuten what), adverbi sekä lauseenulkoinen interjektio, joka esiintyy vanhoista germaanisista kielistä vain muinaisenglannissa ja toisessa länsigermaanisessa kielessä muinaisalasaksassa (germaanikielten keskinäisistä suhteista kannattaa katsoa esimerkiksi Antti Ijäksen erinomainen yhteenveto). Beowulfin alussa olisi siis kyse näistä kolmannesta.

On myös ehdotettu (ehkä lähinnä spekuloitu), että koska kyseinen sana löytyy niin monen runon alusta, kyseessä olisi runonlaulajien tapa kääntää huomio itseensä ja kauan sitten kadonneen suullisen kulttuurin tapa, joka vain aniharvoin päätyi pergamentille. Esimerkiksi J.R.R. Tolkien kertoman mukaan aloitti usein Beowulf-luentonsa luentonsa hiipimillä luokkaan ja katkaisemalla opiskelijoiden puheensorinan lausumalla kovaan ääneen hwæt. Käännökseksi on ehdotettu seuraavia: truly!, what ho!, Lo!, Hear me! Yes! Indeed! sekä Yo, listen up! (löytyy Beowulfin rap-versiosta…). Pekonen ja Tolley suomentavat sen siis: kuulkaa.

George Walkden esittää uuden teorian artikkelissaan ”The Status of hwæt in Old English”, joka julkaistiin syksyllä 2013 arvostetussa tieteellisessä aikakauslehdessä English Language and Linguistics. Walkden esittää artikkelissa, että yleisesti hyväksytty kolmas tulkinta on väärinymmärrys¹ ja pohjaa analyysinsä lauseenalkuisesta hwætista aineistoon, joka koostuu n. 250 lauseesta muinaisenglannissa sekä muinaisalasaksassa.

Walkdenin teorian mukaan muinaisenglannin hwæt ei ollut interjektio vaan pronomini, joka aloitti eksklamatiivisen lauseen, jossa merkitys syntyi koko lauseesta. Nykyenglannissa rakenne ei ole mahdollinen what-pronominilla, mutta esimerkiksi saksassa ja ranskassa seuraavat lauseet ovat kieliopillisia.

saksa:

Was du dich verändert hast?
’kuinka [kirjaimellisesti: mitä] oletkaan muuttunut?’

ranska:

Que il vous aime!
’kuinka [kirjaimellisesti: mitä] hän rakastaakaan teitä!’²

Jos hwæt toimi samoin myös muinaisenglannissa, olisi parempi suomennos Beowulfin alkusäkeistä:

Kuinka keihäsdaanien                           kansankuninkaitten
muinaisesta maineesta                           meille on kerrottu
(tai ’muinaisesta maineesta                   meillä lauletaan’)

Tämä voi tuntua pikkuseikalta, mutta jos tiedeyhteisö hyväksyy Walkdenin argumentit, joudutaan useammankin muinaisenglannin tekstin käännöksiä ja editioita rukkaamaan. Näitä ovat esimerkiksi:

Hwæt ic swefna cyst secgan wylle
’kuinka minä unista parhaan kertoa haluan’
(vs. ’kuulkaa! Minä unista parhaan kertoa haluan’)

(Dream of the Rood)

Iuliana! Hwæt þu glæm hafast
’Iuliana, kuinka kaunis oletkaan’
(vs. ’Iuliana! Kuule! Sinulla on kauneutta…’)

(Iuliana)

---

¹ Walkden argumentoi, että hwæt ei voi olla lauseenulkoinen, koska 1) se yleensä vastaa painotonta tavua runomitassa, 2) yhdessäkään muinaisenglannin- tai muinaisalasaksankielisessä käsikirjoituksessa sitä ei ole erotettu välimerkein, 3) Ælfric ei muinaisenglannin kieliopissaan mainitse sille lauseenulkoista käyttöä, 4)  hwætiä ei lauseissa käytetä yksinomaan suoran puheen yhteydessä sekä 5) perustuen kvantitatiiviseen analyysin York-Toronto-Helsinki Corpuksella on osoitettavissa, että hwæt vaikuttaa lauseiden sanajärjestykseen. Lauseet, joissa se esiintyy, muistuttavat järjestykseltään alisteisia sivulauseita, eli verbi tulee loppuun.

² Kaikki esimerkit ovat peräisin artikkelista, ellei toisin mainita.

Ollako vai eikö olla? Kenen käännös? Kas siinä pulma

Otsikon kysymys ”To be or not to be?”, jonka Hamlet esittää kuuluisan monologinsa avauksena, on vuosikymmenten saatossa vakiintunut suomenkieliseen muotoon ”ollako vai eikö olla?” Tämän version alkuperä on kuitenkin jossakin määrin ongelmallinen. Julkaistuja Hamletin suomennoksia on ainakin viisi: Paavo Cajanderin ja Yrjö Jylhän klassikot sekä uudemmat Eeva-Liisa Mannerin, Veijo Meren ja Matti Rossin käännökset. Viimeksi mainittu ilmestyi vain pari kuukautta sitten.

Cajanderin Hamlet ilmestyi vuonna 1879, joten siitä tämän lentävän lauseen luulisi löytyvän. Mutta Kansalliskirjaston nide ei tue tätä otaksumaa:

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, (Hamlet III:1)

Cajanderin tekstiä on myöhemmissä painoksissa korjailtu, mutta en ole löytänyt muotoa ”eikö olla”.

Jylhän käännös on lähellä Cajanderia:

Ollako vai eikö, siinä pulma:
jalompaa onko kärsiä ja sietää
kaikk’ iskut, nuolet julman kohtalon,
vai asein käydä tuskain merta vastaan,

Mannerin teksti alkaa samoin kuin Jylhän:

Ollako vai eikö, siinä pulma.
Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
pahansuovan onnen turmannuolet
vai aseella selvä tehdä murheistaan,

Meri kulkee vähän enemmän omia teitään:

Ollako vai ei? kysyn. Onko jalompaa
sietää ääneti kammottavan kohtalon
iskut ja nuolet vaiko tarttua
aseeseen tuskain merta vastaan,

Ja vuonna 2013 Rossi suomentaa tapansa mukaan tehokkaasti ja ytimekkäästi:

Olla vai ei? Siitä on nyt kyse. Onko ylevämpää
kärsiä vain sisimmässään
julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet
vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa
tulvaa vastaan

Mistä siis ”Ollako vai eikö olla?” Kuten yllä totesin, on mahdollista, että tätä käännöstä on käytetty jossakin editiossa, joka ei ole osunut käsiini. Ehkä todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin, että tämä ”kotitekoinen” fraasi on rytmiltään ja iskevyydeltään niin hyvä, että se on tarttunut suomalaisten korvaan ja lyönyt laudalta painetuissa käännöksissä käytetyt. Sitä paitsi se kajahtaa näyttämöltä varmasti vaikuttavammin kuin lyhyemmät muunnelmat.

Kollegani, kirjallisuuden professori Jyrki Nummi totesi asiasta jutellessamme, että samantapainen ilmiö näkyy Kiven Nummisuutareiden sitaatissa ”Niin muuttuu maailma, Eskoni”. Useimmat suomalaiset varmaan käyttävät tätä lentävää lausetta muodossa, ”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Kuulostaako lause näin paremmalta?

Ja lopuksi. Ei ole mikään ihme, että Shakespeare ja Hamlet astuvat esiin yllättävissäkin yhteyksissä. Vanha vitsi (liekö ÄPY-lehdestä peräisin) siteeraa keuhkolääkärin huokausta: ”Tubi or not tubi? That is the question.”

”To borrow, and to borrow, and to borrow” – tunnetko lähteen?

Kirjoja lukiessa kannattaa tarkkailla tekstistä esiin pulpahtelevia lainauksia ja viitteitä aikaisempaan kirjallisuuteen. Myös kirjojen nimet tarjoavat aineistoa oivalluksille. Kääntäjälle nämä viitteet ovat erityisen haastavia.

Raamattu on ehtymätön lainausten lähde. Kaikkihan tiedämme, että Graham Greenen romaanin nimi ”The power and the glory” on suoraan Isä meidän -rukouksesta. Viite säilyy moitteettomasti myös suomennetun kirjan nimenä: ”Voima ja kunnia”. Lähes yhtä ilmeinen on Hemingwayn ”The sun also rises”, ”Ja aurinko nousee”.

The sun also ariseth, and the sun goeth down, And hasteth to his place where he arose. (Ecclesiastes 1:5)

Kun lukija huomaa yhteyden Saarnaajaan, romaanin perusteema kadotetun sukupolven kuvauksena aukeaa. Myös Evelyn Waugh’n ”A handful of dust” tuo mieleen Saarnaajan (3:20), vaikka lainaus onkin T. S. Eliotin ”The Waste land” -runosta:

And I will show you something different from either
Your shadow at morning striding behind you
Or your shadow at evening rising to meet you;
I will show you fear in a handful of dust. (27-30)
(”The Complete Poems and Plays of T. S. Eliot”, London: Faber & Faber 1973)

Lauri Viljanen kääntää viimeisen rivin:

 Minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisena tomua. (”Autio maa”, Otava, 1972)

Ja Tuija Rovamolla on helppo tehtävä antaa Waugh’n kirjan suomennokselleen nimi ”Kourallinen tomua” .

William Shakespeare (Wikimedia Commons)

Tämä viiteleikki korostaa myös Shakespeare-tuntemuksen merkitystä kaikille kirjallisuudenharrastajille. John Steinbeckin ”The winter of our discontent” viittaa tietenkin Rikhard III:n alkusäkeeseen:

Now is the winter of our discontent
Made glorious summer by this son of York (Richard III, I.1.1-2)

Steinbeckin kääntäjä Jouko Linturi on ollut pulassa, koska Cajanderin suomennoksen tarjoama nimi ei tunnu oikein sopivalta:

Nyt nurpeuden talven meillä muutti
Aurinko Yorkin kesäks ihanaksi. (WSOY 1950)

Myöskään Rossin myöhemmin ilmestyneet käännökset eivät olisi olleet avuksi:

Kirkkaan kesän on tuo Yorkin aurinkoinen
tehnyt sotiemme synkkään talveen (Tammi 1968)

Suurenmoisen kesän on tuo Yorkin aurinkoinen
luonut kiistojemme synkkään talveen (WSOY 2004)

Linturi päätyi kääntämään nimen ”Tyytymättömyyden talvi”, joka on sekä alkusoinnultaan että rytmiltään erinomainen ratkaisu.

Näyttelijä David Garrick Macbethin roolissa 1775 (Wikimedia Commons)

William Faulknerin ”The sound and the fury” viittaa tietenkin Macbethin kuuluisaan monologiin:

     She should have died hereafter.
There would have been a time for such a word.
Tomorrow, and tomorrow, and tomorrow,
Creeps in this petty pace from day to day
To the last syllable of recorded time,
And all our yesterdays have lighted fools
The way to dusty death. Out, out, brief candle!
Life’s but a walking shadow, a poor player
That struts and frets his hour upon the stage
And then is heard no more. It is a tale
Told by an idiot, full of sound and fury,
Signifying nothing.  (Macbeth V.5.17-28)

Cajanderin versio ei tarjoa sopivaa kirjan nimeä, mutta Jylhän käännös osuu kohdalleen:

Cajander:

Tarina on se, hupsun tarinoima,
Täynn’ ilmaa, tuulta, mutta mieltä vailla.

Jylhä (SKS 1936):

se kertomus on, hupsun tarinoima,
täys ääntä, vimmaa – tarkoitusta vailla.

Kai Kailan Faulkner-suomennos on siis nimeltään ”Ääni ja vimma”.

Kevyen luokan jännitysromaani, Alistair MacLeanin ”The way to dusty death” sieppaa nimensä samasta Macbethin kohdasta, vain viisi riviä ylempää. Romaani rakentuu kilpa-ajajien kohtaloiden ympärille, ja MacLeanin oivallus ansaitsee hatun noston. Mutta entäpä suomennos: Cajander ja Jylhä eivät anna mahdollisuutta suoraan sitaattiin.

Cajander:

Jokainen eilispäivä synkkään hautaan
On narrin vienyt.

Jylhä:

Kaikk’ eilispäivät narrreille tien hautaan
valaisseet ovat.

MacLeanin kääntäjä Risto Lehmusoksa on tehnyt taidokkaan ratkaisun Linturin tapaan: ”Katkuinen kuoleman tie” kertoo, mistä kirjassa on kysymys ja tekee rytmisesti ja alkusoinnultaan oikeutta alkutekstille.

Vladimir Nabokov (Wikimedia Commons)

Lopuksi en malta olla tarjoamatta yhtä esimerkkiä varsinaiseen tekstiin sisältyvästä mestarillisesta viittauksesta. Vladimir Nabokovin tapana on leikkiä kissaa ja hiirtä lukijan kanssa; siitä on yhtenä todisteena seuraava ote ”Lolita”-romaanin loppusivuilta. Näin puhuu Quilty henkensä hädässä:

I promise you, Brewster, you will be happy here, with a magnificent cellar, and all the royalties from my next play – I have not much at the bank right now but I propose to borrow – you know, as the Bard said, with that cold in his head, to borrow and to borrow and to borrow. There are other advantages. We have here a most reliable and bribable charwoman, … (”Lolita”, New York: Putnam, 1955, p. 303).

Mistäpä hokema “to borrow and to borrow and to borrow”? Kannattaa vilkaista edellistä Macbeth-sitaattia ja ihailla tapaa, jolla Nabokov sotkee tappokohtaukseen loisteliaan alluusiovitsin. Tässä kohdassa ovat Nabokovin kääntäjät Eila Pennanen ja Juhani Jaskari ymmärrettävästi joutuneet antautumaan:

… saatte kaikki seuraavan näytelmäni palkkiot – minulla ei tällä haavaa ole paljon pankissa mutta lupaan lainata. Muitakin etuja on. Meillä on täällä mitä luotettavin ja lahjottavin siivooja …

Olisiko Sinulla, hyvä lukija, ehdotusta Nabokovin sanaleikin käännökseksi?

Oliko Macbeth suomalainen? 180 vuotta Shakespearea suomeksi

Suomenkielinen Shakespeare on elänyt jo lähes kahden vuosisadan ajan, 1830-luvulta lähtien, vaikka ensimmäinen yritelmä oli enemmän huvittava kuin arvokas. Eläkkeellä oleva parikkalalainen majuri Jaakko Fredrik Lagervall sai suomalaisuusinnoituksen vallassa ajatuksen laatia Ruunulinna-nimisen mukaelman Macbethista. Hän tarjosi näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle vuonna 1832, mutta koska seuran arvioitsijaraati esitti siihen korjauksia, hän julkaisi kirjan omalla kustannuksellaan kaksi vuotta myöhemmin. Se ilmestyi siis samoihin aikoihin kuin ensimmäiset Kalevalan versiot.

Lagervall sijoittaa Ruunulinnan tapahtumat kaikista maailman paikoista Karjalaan, ja sen henkilöt ovat suomalaisia muinaissankareita – Macbeth on muuntunut nimeltään Ruunulinnaksi. Lagervallin kirjan ”jälkipuhe” kertoo näytelmästä kaiken oleellisen. Tässä ote:

Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Valter Scott, tarussaan (History of Scotland,) kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? K o t i m a a s s a m m e. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Valter Scott voisi siinä mitää kiistää. (Ruunulinna: Murhekuvaus 5:sä Tapauksessa. Helsingissä. Waseniuksen kirjapräntissä 1834. S. 119)

En kylläkään ole aivan varma, onko Lagervall kirjoittanut jälkipuheensa aivan tosissaan vai pieni pilke silmäkulmassa.

Ruunulinnan runomitta jäljittelee kapulaisesti kalevalamittaa, ja majurin kotimurre paistaa selvästi läpi. Tapahtumien kulku seurailee löysästi Macbethia, mutta henkilövalikoimassa on mielenkiintoisia piirteitä. Ehkä tyypillisin näistä – ja Lagervallin tavoitteita selvimmin heijasteleva – on lääkäri Savisuu. Macbethissahan vilahtaa muutaman vuorosanan ajan nimetön lääkäri, joka arvioi Lady Macbethin mielen häiriintyneisyyttä. Lagervall tekee hänestä lähes Väinämöisen vertaisen tietäjän. Näin kuvailee Savisuu itseään:

En ou noita en näkiä Enkä kuitti kummastaan; Kuulin kumminkin isältä, Kuulin kummia sanoja, Opin loihut loihtioilta, Kuluissani kummat kuulin. … Valta julkisen Jumalan Valta vanhan Väinämöisen.

Turhat kaikki Kalmantuhkat, Avuttomat arvanlyönnät. Vaan en jätä vaivassansa, Heitä heikkona avuta, Ja kuin kahon kaiken yötä Hoijan huommenen tulollen Aamuisillen asti valvon, Loihtiin lankian loveen; (Ruunulinna, ss. 89-90)

Näin puhuu tietäjä ja shamaani, ei nimetön skottilääkäri.

Ruunulinnalle on helppo nauraa, mutta sillä on arvonsa ja mielenkiintonsa varhaisen romanttis-isänmaallisen kansallisen heräämisen ilmentymänä. Sen julkaiseminen huomattiin yllättäen jopa Ruotsissa ja Englannissa. Lagervallin elämäntyötä on ansiokkaasti selvittänyt Outi Paloposki mm. Suomennoskirjallisuuden historiassa.

Myös Macbethin myöhempi suomennoshistoria on mielenkiintoinen. Jo vuonna 1864 – Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlan kunniaksi – ilmestyi Kaarlo Slöörin monella tavoin ansiokas käännös. Slöör oli filosofian maisteri, Virallisen lehden toimittaja ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri. On aika huvittavaa, että tuon ajan mahtava auktoriteetti, professori August Ahlqvist, tyrmäsi sen lähes yhtä perusteellisesti kuin Kiven Seitsemän veljestä. Näin kirjoittaa Ahlqvist:

Meidän mielestä on vielä liian aikainen ruveta Shakespearia Suomeksi kääntämään; kielemme sanasto monessakin niistä korkeista asioista, joita tämä runoilija kuvailee, on vielä epävakainen ja muodostamatoin, ja kielettäremme liikkuu vielä kömpelösti ja hoiperrellen uudemmissa runopuvuissa. Ja tuskinpa koskaan saatane Shakespearen teoksia Suomeksi kuulumaan siltä, miltä ne kuuluvat esim. Ruotsin kielellä. Suomen kielen luonne on kokonaan toinen kuin germaanisten kielten. (Hellemann, Suomen kirjallisuus VIII, ss. 471-472)

Ahlqvistilla oli tosiaan huono tuuri kirja-arvostelijana. Vain vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Paavo Cajander aloitti jättiläistyönsä, jolla oli suuri merkitys suomalaisuuden ja suomen kielen arvokkuuden ja itsetunnon kohottajana. Tämä hämeenlinnalaisen nahkurimestarin poika ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori käänsi kaikki Shakespearen näytelmät ja kolmekymmentä sonettia. Hamlet ilmestyi vuonna 1879 (osia itse asiassa jo v. 1878 Hämäläis-Osakunnan Kaikuja Hämeestä -teoksessa), ja sen jälkeen suomennoksia julkaisiin aina vuoteen 1912 saakka. Cajander kuoli seuraavana vuonna.

Paavo Cajander

Cajanderin uskomatonta urakkaa vähättelemättä voidaan kysyä, oliko hän velkaa Slöörille. Yhtäläisyyksiä kyllä löytyy esimerkiksi noitien loitsusta:

Slöör:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy,
Läpi sumun ja pilvien noidat ne leijuu. (Macbeth I.1)

Cajander:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.

”Witches from Macbeth” by John Downman (Wikimedia Commons)

Yhtäläisyydet ja erot tulevat vielä paremmin ilmi Macbethin tunnetuimman monologin ”Tomorrow and tomorrow and tomorrow” käännöksessä.

Slöör:

Huomenna,
Ja huomenna, ja vielä huomenna!
Näin päivä päivän jälkeen matelee
Elämän kirjan viime tavuun asti,
(Macbeth V.5)

Cajander:
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält’ aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.

Irrallisen otteen vertailu ei tietenkään tee oikeutta Cajanderin työlle. Hänen käännöksensä on sekä ilmaisultaan että rytmiltään aivan eri luokkaa kuin Slöörin.

Yrjö Jylhän Macbeth-suomennos ilmestyi vuonna 1936. Paikoin tuntuu siltä, ettei Jylhä pystynyt täysin vapautumaan Cajanderin esikuvasta, vaan pikemmin uudisti ja paranteli suuren edeltäjän tekstiä. Macbethin monologin ote on saanut seuraavan asun:

Huomenna, huomenna ja huomenna, –
niin päivä päivän jälkeen vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.

Yrjö Jylhä

Mutta myös Jylhän Shakespeare-käännökset – seitsemän tunnetuinta draamaa – ovat parhaimmillaan loistavaa, uutta luovaa runoutta.

Matti Rossin Macbeth-käännös ilmestyi vuonna 2004 WSOY:n julkaisemassa kaikki Shakespearen näytelmät sisältämässä sarjassa. Rossi on vapautunut edeltäjiensä ilmaisun taakasta:

tulee huominen, ja sitten toinen, tulee, menee;
ja niin seuraa päivä päivää, niiden läpi ryömii
meidän huomisemme mitätöntä tietään
ajan viime kirjaimeen.

Näin siis Macbeth on saanut suomenkielisen asun useaan kertaan kahden vuosisadan aikana. Mutta onko mitään näytelmän kohtaa, joka yhdistäisi kaaren alku- ja loppupäät, onko Lagervallin ajasta mitään periytynyt 2000-luvun Rossiin? Ainakin yksi tällainen säepari löytyy. Noidat ovat alkukohtauksessa kadonneet ja Banquo miettii, ovatko hän ja Macbeth olleet täysin järjissään, kun ovat nähneet moisia näkyjä.

Shakespeare:
Or have we eaten on the insane root
That takes the reason prisoner?

Lagervall:
Olenko mieleni myönnynnä
Tai hulluheiniä syönnynnä?

Slöör:

Wai oisimmeko syöneet
Hullusta juuresta, mi mielen wiepi?

Cajander:
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?

Jylhä:
Vai olemmeko syöneet hourejuurta,
jok’ aivot huumaa.

Rossi:

Vai olemmeko syöneet
hulluruohoa ja näemme näkyjä?
(Macbeth I.3)

Näin Parikkalan majuri, Virallisen lehden toimittaja, suomen kieltä kehittänyt yliopiston lehtori, sotiemme runoilija ja meidän aikamme huippukääntäjä lyövät kättä toisilleen Stratfordin mestarin monumentin äärellä.

”Macbeth and Banquo meeting the witches on the heath” by Théodore Chassériau (Wikimedia Commons)

Ensivaikutelmia

Vuosikymmenien ajan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo kuului meilläkin yliopiston englannin opiskelijoiden kaunokirjallisuuden lukulistalle. Harva jätti romaanin tenttimättä. Lehtori Diana Websterin luennot koukuttivat monet meistä jo romaanin avauksella: ”It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune must be in want of a wife.”

Ylpeys ja ennakkoluulo on pitänyt lukijat otteessaan jo 200 vuotta. Sitä on myös dramatisoitu ja filmatisoitu, ja sille on kirjoitettu mitä kirjavimpia jatko- ja täydennysosia. Tavallisesti tarinaa on jatkettu niin pääparin ja heidän oletettujen lastensa kuin Elizabethin sisaruskatraankin kohtaloilla. Omasta kirjahyllystänikin näitä eri kirjoittajien versioita löytyy puolisen tusinaa. Saksalaisen kollegan kanssa vertailemme lukukokemuksia. Oliko P.D. Jamesin dekkari Death Comes to Pemberley sittenkään niin saumaton jatko kuin mainoksissa kehuttiin? Entä olinko jo löytänyt Lizzie Bennet Diaries -videoblogin? En ollut − reipas uustulkinta periamerikkalaisessa hengessä!

Alkuperäinen Pride and Prejudice kaikkine juonenkäänteineen syntyi pitkän kypsyttelyn tuloksena. Romaanin ensimmäinen versio, First Impressions, ei koskaan edennyt kirjapainoon saakka. Revisoidulle ja uudelleen nimetylle versiolle löytyi kustantaja, tunnetuin seurauksin. Jane Austenin ihailijat − ja kuulemani mukaan myös nykyiset englannin opiskelijat − hämmästelevät sitä korjausten ja muokkausten määrää, joka paljastuu kirjailijan teosten alkuperäiskäsikirjoituksia verrattaessa. Käy muun muassa ilmi, että Persuasion-romaanilla (suom. Viisasteleva sydän) oli toinenkin mahdollinen loppuratkaisu.

Viime vuosina on pohdittu myös kirjailijan romaanien oikeakielisyyttä, varsinkin poikkeamia nykykielestä. Onko Austenin tekstejä ehkä muutettu julkaisuprosessin aikana ja jos on, kuinka paljon? Kun tutkitaan Austenin yksityiskirjeitä, saadaan ainakin selville kuinka kirjailija ilmaisi itseään lähipiirilleen. Hän käytti mm. yksiköllistä they-pronominia: ”Everybody sends their Love”. Tässä ei tuona aikana ollut mitään erikoista. Laajempi tutkimus osoittaa, että sukupuolineutraaleja pronomineja oli käytetty englannin kielessä jo vuosisatoja ennen Austenia ja että ne voivat edelleen hyvin normatiivisen kieliopin paineista huolimatta.

Tähän(kin) Mrs. Bennet varmaan toteaisi: ”But every body is to judge for themselves”.

Kadonneen aarteen metsästys

Heinäkuussa löytynyt ja syyskuun lopulla yleisönkin tietoon tullut ns. Staffordshiren aarre on sävähdyttänyt erityisesti Englannin arkeologipiirejä. Kyseessä on anglosaksinen kulta- ja hopea-aarre, joka on peräisin todennäköisesti seitsemänneltä vuosisadalta tai viimeistään kahdeksannen vuosisadan alusta mutta jossa osa aineistosta saattaa olla vieläkin varhaisempaa. Aarteen suuruus eli runsaat viisi kiloa kultaa ja 2,5 kiloa hopeaa, tämänhetkisten tietojen mukaan 1381 esinettä, mahdollisesti vielä enemmänkin, on luonnollisesti jo heti herättänyt maallikon uteliaisuutta ja innostusta, ja siitä on raportoitu jopa suomalaisissa sanomalehdissä. Asiantuntijoiden mukaan aineellisten arvojen lisäksi löytö johtaa aivan uusiin käsityksiin varhaisen keskiajan Englannista. Mikä tekee sitten löydöstä niin poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja arvokkaan?

Staffordshiren aarretta tutkailtaessa luontevaksi vertailukohteeksi nousee viime vuosisadalla tehdyt Sutton Hoon kaivaukset ja löydöt. Itä-Angliassa sijaitseva Sutton Hoon alue on hauta-alue, jossa on useita hautakumpuja ja erityistä kiinnostusta herättänyt venehauta, joka on todennäköisesti ollut kuninkaan viimeinen leposija. Tässä haudassa on ollut useita kultaesineitä, jotka liittyvät sekä pakanallisiin aikoihin että kristilliseen perinteeseen. On arveltu, että hauta on voinut olla 620-luvulla kuolleen kuningas Redwaldin, joka oli varhain omaksunut kristinuskon mutta joka kuitenkin vielä hyväksyi monet pakanallisetkin käytänteet. Tästä puhuu myös Beda tunnetussa kirkkohistoriassaan (erityisesti luvuissa II.15 sekä III.18).

Miten sitten Staffordshiren löytö eroaa Sutton Hoosta? Ensimmäinen merkittävä ero on maantieteellinen. Suuri osa aikaisemmista aarteista on löydetty Englannin itä- ja kaakkoisosista, kun taas Staffordshire sijaitsee Keskimaalla ja vie historiassa anglosaksisen Mercian kuningaskunnan nousu- ja valtakauteen. Mercia oli sotilaallisesti vahva ja pyrki laajentamaan aluettaan juuri seitsemännellä vuosisadalla ja sen jälkeen. Kyseessä ei ole myöskään hauta vaan nähtävästi sotasaaliin kätkö, jonka esineitä oli mahdollisesti turmeltu ainakin osittain jo niitä kätkettäessä. Kenen kätköstä on kyse ja millaisissa oloissa se oli tehty, on vielä mahdoton sanoa; myöskään ei ole vielä varmuutta siitä, ovatko saaliit yhdestä vai useammasta taistelusta ja miksi esineet on kätketty. Kullan runsaus on myös huomionarvoista, koska myöhemmissä löydöissä hopeiset esineet ovat tavallisimpia. Esineet ovat voittopuolisesti sodankäyntiin liittyviä, kun taas Sutton Hoossa kristilliset elementit ovat vahvasti esillä. Staffordshiren löydössä ei ole myöskään mitään naisten koruihin tai vaatetukseen liittyvää, vaan kaikki esineet kuuluvat miehiseen sodankäyntiin. Vaikuttaa myös siltä, että esineet on huolellisesti valittu eivätkä ole sattumanvaraisesti joutuneet samaan kätköön. Tutkijoiden alustavien arvioiden mukaan esineet saattavat erityisesti mercialaisen (kulta)sepäntaidon aivan uuteen valoon ja lisäävät tietämystä kontakteista niin Englannin eri osien kuin Euroopan muidenkin alueiden välillä.

Staffordshiren löydön esineistöstä erittäin suuri osa liittyy miekkoihin. Joukossa on 84 kultaista miekan kahvan ponnen päätä ja lisäksi noin kaksisataa miekan kahvan päällyksen ja renkaan palasta. Osa näistä on koristeltu granaatein. Lisäksi niihin on taottu toisiinsa kietoutuneitten eläinten kuvia, joista erityisesti kaksi käärmettä on ainutlaatuisia. Miekan kahvat olivat yleisiä sotasaaliita, joita säilytettiin senkin jälkeen, kun terät otettiin uusiokäyttöön. Kahvan taidokasta koristelua kuvataan mm. Beowulf –runoelmassa, jossa Beowulf tuo hurjalta sukellusretkeltään Grendelin pään sekä kahvan upeasta miekasta, jonka terä suli Grendelin myrkyllisestä ja kuumasta verestä:

Ða wæs gylden hilt   gamelum rince,

harum hildfruman   on hand gyfen,

enta ærgeweorc;   hit on æht gehwearf

æfter deofla hryre   Denigea frean,

wundorsmiþa geweorc;

…

Hroðgar maðelode –   hylt sceawode,

ealde lafe,   on ðæm wæs or written

fyrngewinnes,   syðþan flod ofsloh,

gifen geotende   giganta cyn,

frecne geferdon;   þæt wæs fremde þeod

ecean Dryhtne;

…

Swa wæs on ðæm scennum   sciran goldes

þurh runstafas   rihte gemearcod,

geseted ond gesæd,   hwam þæt sweord geworht,

irena cyst   æarest wære,

wreoþenhilt ond wyrmfah.

(Beowulf 1677-81; 1687-92; 1694-98)

 

(”Hän ojensi kuninkaalle   kultaisen kahvan,

harmajahapsisen   sotijalon käteen

jatulien ikimiekan.   Ihmeseppojen taos

päätyi aarrekaluksi   daanien herralle

perkeleitten kuoltua.

…

Hrothgar puhui   katsellen kahvaa,

ikivanhaa perintökalua.   Siihen oli kaiverrettu

muinainen mullistus:   kuinka vedenpaisumus

velloen hukutti   jättiläisten rodun.

Niiden kävi huonosti:   ne poikkesivat pois

ikuisesta Luojasta

…

Kahvassa luki   kultaisin heloihin

virheettömin riimuin   korukaiverrettuna,

kenelle valiorauta   oli alunperin taottu,

väkikahva väännetty, kuvioitu käärmein

loistava lape.”

Suomennos Osmo Pekonen ja Clive Tolley)

Erityistä mielenkiintoa kielentutkijalle tuo luonnollisesti esineistö, jossa on tekstiä, ja siitäkin löytyy ainakin yksi esimerkki Staffordshiren aarteesta. Kultaisessa liuskassa on molemmin puolin latinankielistä tekstiä, jonka tutkijat ovat tulkinneet joitakin virheitäkin sisältäväksi lainaukseksi Vulgatan neljännestä Mooseksen kirjasta (10: 35): surge d[omi]ne [et] disepentur inimici tui et fugent qui oderunt te a facie tua (’Ja kun arkki lähti liikkeelle, niin Mooses lausui: ”Nouse, Herra, hajaantukoot sinun vihollisesi, ja sinun vihamiehesi paetkoot sinua”.’) Kuluvalla viikolla ilmestyneessä aarteen hieman aikaista yksityiskohtaisemmassa esittelyssä ja tulkinnassa tutkijat pohdiskelevat tekstiä sisältävän esineen ikää ja näyttävät vielä tässä vaiheessa olevan varovaisia arvioissaan. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että nimenomaan tämä esine kuuluu myöhäisimpiin, joskin ajoituksen haarukka osuu hyvinkin väljästi 7:nnen ja 9:nnen vuosisadan välille. Avoimet pääteviivalliset serif-kirjaimet ovat tekstissä erityisen silmiinpistäviä.

Staffordshiren aarre herättää tutkijoissa vielä useita kysymyksiä ja tarjoaa ratkaisemattomia ongelmia. Miksi se kaivettiin maahan ja milloin? Oliko tarkoitus vain saattaa aarteet turvaan, vai oliko kyseessä jonkinlainen rituaali? Houkuttelevaa on luonnollisesti ajatella, että tämä löytö innostaa etsimään Keskimaalta lisää vastaavanlaisia, ja näin saamme ehkä vielä lähivuosina uutta tietoa anglosaksien elämästä, sodasta ja rauhasta, taiteesta ja muustakin kulttuurista.

Aarteen tämänhetkisestä tulkinnasta löytyy lisätietoa myös osoitteesta: http://www.staffordshirehoard.org.uk/interview/