Avainsana-arkisto: identiteetti

Englannista virallinen kieli

Tätä ehdottaa Nokian hallituksen puheenjohtaja Risto Siilasmaa IS:n otsikon mukaan.

siilasmaa

Jutun tekstissä ehdotus tosin pehmenee “esimerkiksi rohkeasta ja ennakkoluulottomasta ajatuksesta Suomen tulevaisuuden parantamiseksi, jota kannattaisi pohtia”.

Työ- ja elinkeinoministeriön Selkäranka-seminaarissa heitetyn ajatuksen päätarkoitus ei liene muu kuin keskustelun herättäminen. Ennakkoluuloton ajatus toki onkin, mutta tuskin sentään realistinen. Mutta oli siitä mitä mieltä tahansa — IS:n sivuilla sitä on jo epäilty vitsiksi —  olisi joka tapauksessa kiinnostavaa kuulla, minkälaisena Siilasmaa näkee kielipolitiikan ja talouskasvun suhteen. Miten siis englannin korottaminen viralliseksi kieleksi auttaisi Suomen talouskehitystä?

hardwick

Tähän kysymykseen IS:n juttu ei valitettavasti vastaa. Parantaisikohan tällainen liike esimerkiksi suomalaisten työntekijöiden valmiuksia ja tulosta? Kielitaidostahan on aiemmin etsitty syitä esimerkiksi Nokian vaikeuksiin, kuten tässäkin blogissa on todettu:

Joka ikinen kerta, kun on neuvottelu, jossa yritetään ratkaista joku asia, niin natiivia englantia puhuva henkilö ottaa 2-0 voiton, jos on alistuva suomenkielinen henkilö.

 …

Mähän ehdotan … että jotta Nokia pysyisi itsenäisenä, niin ja suomalaisena ja skandinaavisena firmana, niin neuvottelussa jos joku rupeaa puhumaan tätä hankalaa englantia ja ottaa valtaa, niin käännetään heti kieli suomeksi. Ja niin kauan puhutaan suomea, että se asia tulee suomalaisten järkevän käytöksen kautta ja tiedon kautta hanskatuksi.  (Juhani Risku, 2011)

Ylen uutissivujen videopätkä osoittaa kuitenkin, että ajatuksen takana on pikemminkin huoli siitä, miten Suomesta saataisiin houkuttelevampi kohde ulkomailta saapuville asiantuntijoille:

Jos esimerkiksi joku huippuosaaja miettii, tulisiko suomalaiseen yhtiöön töihin Suomeen,  minkälaista on tuoda tänne oma perhe, minkälaista koulutusta täällä lapsille saa. Jos täällä on englanti virallisena kielenä, monet huolet häviävät heti: se on yhteiskunta, jossa me kyllä pärjäämme, yhteiskunta, joka katsoo ulospäin ennenminkin kuin sisäänpäin. Valtava symbolinen vaikutus.

Maakuvatyön puolelle mennään, siis. Edellinen kuvaus muistuttaa itse asiassa läheisesti Maabrändiraportin (2010, s. 37) visiota Suomesta vuonna 2030:

maabrandi

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Turo Hiltunen

Minuttelua

Sinuttelun ja teitittelyn ongelmat ovat kaikille tuttuja. Kieltenopetuksessa tankataan puhuttelun sääntöjä ja ihmetellään kielten eroja kunnioituksen ja tuttavallisuuden ilmaisemisessa. Mielipidekirjoituksissa närkästytään teitittelyn ja tapojen puutteesta tai hehkutetaan sinuttelun tasa-arvoisuutta. Puhuttelumuodoista eri kielissä on tehty tutkimuksia vaikka kuinka paljon. Miksi minuttelu ei kiinnosta ketään?

No, kyllä kielenkäyttäjät ovat huomanneet minuttelun ongelmat. Googlaa vaikka ”minuttelua”, niin näet.  Milloin voi kirjoittaa tai sanoa ”minä”, milloin olisi syytä häivyttää itsensä takavasemmalle?  Mitä minä voisin minusta näille ihmisille kertoa ja miten?

Arkipuheessa minä ja sinä (tai tietysti näiden puhekieliset muodot) ovat vuorovaikutuksen keskeisiä sanoja (moi, mitä sulle kuuluu… arvaa kenet mä just näin …). Englannin kielestä on osoitettu, että arkikeskustelu rakentuu merkittävällä tavalla I-sanan sisältävistä sanaryppäistä (lexical bundle, cluster) kuten I don’t know what, I don’t think so, I don’t want...

Minä tai englannissa I on mielenkiintoinen ja yllättävänkin monitasoinen ikkuna rooleihin, sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tapoihin. Tutkimissani 1500–1700-lukujen englantilaisissa yksityiskirjeissä minää käytetään paljon, mutta vielä tavallisempaa minuttelu on perhekirjeissä kuin etäisemmille vastaanottajille osoitetuissa kirjeissä.  Minuttelu sopii läheisiin suhteisiin tuttujen kesken.

Minä-ilmaukset kirjeissä huomioivat vastaanottajaa (I hope you’ll continue to recover). Niillä osoitetaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta ylempisäätyisille ajan tapoja ja kirjekonventioita noudattaen (I humbly take my leave).  Minuttelussa näkyy uskonnon tärkeys ihmisten elämässä (I pray God).

Mutta miksi minutteluun yhdistyy erityisen usein kirjoittajan ajattelua kuvaava verbi kuten I hope, I think, I believe, I wish, I know, I suppose?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Englanti suomessa

Teen ensin nolon tunnustuksen – luen JOSKUS muotiblogeja. Enimmäkseen suomenkielisiä, sellaisia kuin indiedays-blogisivuston blogit, joita kirjoittavat nuoret naiset ja jokunen mies. Minulla ei ole erityistä suosikkiblogia ja ymmärrän täysin, etten ole varsinaista kohderyhmää. Katselen kuitenkin mielelläni blogien kuvia, jottei nykyaika karkaisi ulottuviltani täällä norsunluutornissa.

Millaisen hahmon parikymppiset itsestään lukijoille luovat? Mitkä ovat lifestylen kulmakivet? Onhan siellä kaikenlaista, mutta on myös englantia – suomen keskellä. Pitäisikö kauhistua? Äidinkieltään ne nykynuoret eivät ainakaan osaa?

Suomessa on jo 1970-luvulta peruskoulun myötä kasvanut kokonaisia ikäluokkia englannin kieleen. Englanti näkyy ja kuuluu arjessa monella tavalla. Siitä kai kertovat bloggaajien käyttämät englannin kielen sanat ja pidemmät tokaisut suomenkielisen kirjoituksen osana, kuten vaikka nimimerkki ”not an average Guy” tai hänen postauksensa otsikko ”Sneak Peek: vanhojentanssipuku”. Englantia osataan ja sitä myös käytetään. Peruskoulu on tehnyt tehtävänsä.

Vaan ei arjessa kukaan sovella kouluoppeja, ellei niillä ole jotakin merkitystä yksilön elämässä. Ehkä englanti tuntuu hyvältä. Ehkä sillä luodaan identiteettiä, blogiyhteisöä, ”meitä maailmankansalaisia”.

Englannin asemaa Suomessa selvitettiin laajalla kyselytutkimuksella vuonna 2007. Tutkimuksessa selvisi, että suomalaiset suhtautuvat englantiin hyvin myönteisesti. Jopa englantia taitamattomat vastaajat pitivät englantia tärkeänä kielenä.

Englannista osattomat ovat etupäässä maaseudulla asuvia vanhempia ihmisiä, joilla on vähän koulutusta ja jotka työskentelevät suorittavan työn ammateissa. En tiedä, kaipaako tämä ryhmä englantia elämäänsä, mutta tulos kuitenkin kertoo kouriintuntuvasti suomalaisen yhteiskunnan rakenteista ja koulutusjärjestelmän muutoksista.

Jyväskylän yliopiston tutkijoiden tulokset löytyvät pähkinänkuoressa: http://r.jyu.fi/5Byr

5 kommenttia

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Kadonneet maailmat

Aika ajoin lingvistikin ajautuu suurten kysymysten äärelle. Joulun alla Mikko Pelttari vertaili Yliopisto-lehdessä eri tieteenalojen näkökulmia maailmanloppuun. Kielentutkijoiden puheenvuoron artikkelissa käytti suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi, jolle kielen kuolema edustaa eräänlaista maailmanloppua:

Aina kun kieli häviää, katoaa samalla koko siihen liittyvä kulttuurinen käsitteistö ja elämäntapa. Mitä vähemmän on kieliä, sitä vähemmän maailmassa ikään kuin on maailmaa.

Vaikka suomen kieli elää ja voi paremmin kuin monet sukukielensä, on sekin vuosisatojen saatossa kohdannut menetyksiä. Kulttuurien ja elintapojen muuttuessa kaikki vanhaan maailmaan liittyvä korjautuu helposti uudella. Tässä yhteydessä Saarikivi muistaa varoittaa myös globalisaation ja englannin kielen yleistymisen uhkista:

Todellinen maailmanloppu olisi se, jos kaikki puhuisivat englantia … Niin kauan, kun joku puhuu äidinkielenään suomea, kukasta voi  tulla mieleen tukka ja sukka. Käsitteet liittyvät jokaisessa kielessä ainutlaatuisilla tavoilla yhteen. Globalisaatio tuo muassaan myös käsitejärjestelmien samanlaistumisen.

Kadonneiden ja vieraiden maailmojen jäljillä on myös Kaisa Sivenius, joka kertoo tuoreessa Kirkko ja Kaupunki -lehdessä työstään Hilary Mantelin  romaanien kääntäjänä. Koska Mantelin romaanit sijoittuvat 1500-luvun Englantiin, kääntäjä joutuu perehtymään syvällisesti itselleen vieraaseen
maailmaan tuodakseen sen luontevassa muodossa suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Samalla käännöksen pitäisi tehdä oikeutta myös lähtötekstille — ei mikään helppo tehtävä!

Salla Korpelan kirjoittama artikkeli kuvaa mielenkiintoisella tavalla Siveniuksen työhön liittyviä haasteita, joihin kuuluu paitsi kiihkeän dialogin taivuttaminen sujuvalle suomen kielelle, myös nykylukijalle vieraan terminologian haltuun ottaminen:

Heraldiikka ja haarniska tuottavat jatkuvaa päänsärkyä. Näihin liittyy englanniksi valtava termien ja käsitteiden kirjo, jolle ei suomesta kerta kaikkiaan löydy vastineita.

Siveniuksen matkaoppaana toimivat esimerkiksi vanhat painetut sanakirjat, joihin on tallennettu kadonneiden maailmojen kieltä. Jutun kuvatekstissä mainitaan Englantilais-suomalainen sanakirja vuodelta 1948, jota kääntäjä selailee ikkunalaudalla istuessaan. Ikkunasta avautuu näkymä kaupungin lumisten kattojen yli.

1 kommentti

Kategoria(t): Turo Hiltunen

Kotiopettajattaren tarina

Tässä blogissakin on usein viitattu kielen vaihteluun ja muutokseen yleisellä tasolla, puhuttu siitä mitä kielessä keskimäärin tapahtuu, mikä on yleistä ja mikä harvinaisempaa. Tulokset usein pohjautuvat tekstikorpusten käyttöön: korpus on tietyillä periaatteilla valikoitu kokoelma tekstejä elektronisessa muodossa. Silloin on helppo tehdä hakuja erilaisista kielen piirteistä, ja todeta mikä on jollekin kielimuodolle tyypillistä ja mikä taas ei.

Joskus on kuitenkin myös yksittäisiä kielenkäyttäjiä, puhujia tai kirjoittajia, jotka poikkeavat muista ja joiden teksti auttaa meitä oivaltamaan jotain erityistä kielestä. Nämä yksilöt voivat olla vaikutusvaltaisia koska ovat kuuluisia, tai syystä tai toisesta olla kielenmuutoksen edelläkulkijoita. On kuitenkin myös yksilöitä, joiden elämä on varsin anonyymiä, mutta jotka silti ovat kielentutkijalle herkullinen kohde. Eräs tällainen hahmo on 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt englantilainen kotiopettajatar Agnes Porter.

Porter oli papin ja säätyläisnaisen avioliiton kolmesta tyttärestä vanhin. Kun isä kuoli, naisten oli löydettävä elantonsa eri tavoin. Kaksi vanhinta tytärtä työskenteli seuraneiteinä ja kotiopettajattarina eri perheissä. Agnes Porterin ja hänen perheensä tunnemme, koska Porter työskenteli Ilchesterin jaarlin tytärten pitkäaikaisena kotiopettajattarena ja myöhemmin opetti myös jaarlin tyttären lapsia. Porterin kirjoituksista on säilynyt 92 kirjettä hänen oppilailleen, päiväkirja ja yksi anonyymisti julkaistu kirjanen opettavaisia kertomuksia nuorille neidoille. Porterin kirjeet ja päiväkirja ovat säilyneet Ilchesterin perheen arkistoissa. Porter itse lähetti päiväkirjan entiselle oppilaalleen elämänsä loppupuolella poistettuaan siitä ensin arkaluontoisemmat kohdat ainakin Betsy-sisaren toilailuista. Nimettömän kirjasen taas voimme yhdistää Porteriin, koska hän mainitsee julkaisun päiväkirjassaan.

Mikä sitten on niin mielenkiintoista Porterin kielessä? Hänen kirjeensä on otettu mukaan Corpus of Early English Correspondence Extension -korpukseen, ja tutkimusta tehtäessä Porter tuntui poikkeavan aikalaiskirjoittajistaan eri tavoin. Ensimmäinen piirre oli must-apuverbin erikoinen käyttö: Porter käytti sitä usein asettuessaan kirjeensä vastaanottajan asemaan, ja tuntui suorastaan elävän välillisesti oppilaidensa yläluokkaista elämää:

Your little tent parties must be pleasing indeed, and no doubt the salmon brought from the water to the cook must be eaten with peculiar relish, as well as in its highest perfection, when you recollect who caught it. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]

Päätimme Minna Nevalan kanssa katsoa tarkemmin, mitä erityispiirteitä Porterin kielestä löytyisi. Teimme ensin avainsana-analyysin, jossa tilastollisin menetelmin vertailtiin Porterin kirjeitä muiden samaan aikaan kirjoittaneiden sivistyneiden naisten kirjeisiin. Silmiinpistäviä piirteitä oli muun muassa Porterin maailman naisvoittoisuus: she ja her –pronominit esiintyivät selkeästi useammin kuin aikalaisnaisten kirjeissä. Yleensäkin kotiopettajattaren elämä näytti keskittyvän isäntäperheen ympärille, ja viittaukset kirjeiden vastaanottajien nuorempiin sisaruksiin olivat yleisiä. Myös huomattavan positiivinen yleissävy pistää silmään, happy, good, respectful ja love ovat sanoja, joita esiintyy usein. Kaikken hätkähdyttävintä oli kuitenkin todeta, kuinka vähän Porter puhui itsestään: uran alkupuolella yksikön ensimmäisen persoonan I-pronominia esiintyi selkeästi vähemmän Porterin kirjeissä muihin naiskirjoittajiin verrattuna. Kun perehdyimme asiaan tarkemmin, huomasimme myös, että Porterilla oli taipumus puhua itsestään kolmannessa persoonassa, käyttäen oppilaiden antamaa Po-lempinimeä:

        My Dear Lady Mary,
We received your kind letter yesterday, which made your sisters and Po very happy. To hear that Lord Ilchester is quite recovered, and that you and the dear Harry are well gives me greater satisfaction than I am able to express. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]

Näytti siis siltä, että Porter monin tavoin toisaalta häivytti itseään kirjeistään, toisaalta nosti isäntäperhettään esille. Tämä tuntuisi liittyvän kotiopettajattaren hankalaan asemaan. Hän ei ollut perheenjäsen, vaikka olikin läheisessä kontaktissa oppilaidensa kanssa, kreivittären kuoltua lähes äidin roolissa. Kotiopettajatar ei myöskään kuulunut palveluskuntaan, koska oli syntyperältään ja sivistykseltään selvästi näitä ylempiarvoinen. Tasapainottelu näiden kahden ryhmän välillä ei liene ollut helppoa. Päiväkirjaansa Porter on merkinnyt muistiin kuinka perheen lapset eivät kunnioittaneet kotiopettajattaren yksityistiloja, vaan halusivat tulla soittamaan huoneessa ollutta spinettiä. Myös muut loukkaukset on tarkkaan kirjattu: isäntäperheen vierailijat eivät aina arvostaneet Porteria, vaan kohtelivat häntä kuin palvelijaa.

Tällaisessa hankalassa sosiaalisessa asemassa tasapainoillessaan Porter on käyttänyt kaikki osaamansa keinot toisaalta pysyä hyvissä väleissä isäntäperheensä kanssa – olihan hän näistä taloudellisesti riippuvainen – ja toisaalta säilyttää omanarvontuntonsa. Ei siis ihme, että kirjeissä Porter häivyttää itseään ja siirtää huomion oppilaisiinsa: se varmaan tuntui turvalliselta strategialta. On todella sääli, että Porterin kirjeitä omille perheenjäsenilleen ei ole säilynyt. Niistä voisi paljastua aivan toisenlainen henkilö, jonka kielelliset strategiatkin ovat erilaisia.

Lisää aiheesta:

Martin, Joanna. 1998. A Governess in the Age of Jane Austen: The Journals and Letters of Agnes Porter. London and Rio Grande: The Hambledon Press.

Martin, Joanna. 2004. Wives and Daughters. Women and Children in the Georgian Country House. London: Hambledon and London.

Nurmi, Arja & Minna Nevala. 2010. ”The social space of an eighteenth-century governess: Modality and reference in the private letters and journals of Agnes Porter”. Päivi Pahta, Minna Nevala, Arja Nurmi & Minna Palander-Collin (eds) Social Roles and Language Practices in Late Modern English. (Pragmatics and Beyond NS 195.) Amsterdam: Benjamins, 163-189.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arja Nurmi

Sananlaskuista ja sardiineista

Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.

Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:

the ape wilbe an ape still
apina on aina apina

euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee

out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä

noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle

they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa

it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse

Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ’s back , spent on the devill ’s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.

Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:

Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan

tai sekä latinaksi että englanniksi:

Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon

Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:

Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)

Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)

Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)

Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818).  Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.

Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).

John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.

Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:

Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.

(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)

Lähteitä

Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus

Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.

Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.

Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.

Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.

Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.

Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Teo Juvonen

Plussauksen pronominit

Juuri päättyneen äitiyslomani ja hoitovapaani kokemukset ovat vielä kovasti mielessäni, enkä saata olla jakamatta jotain kieleen liittyviä havaintojani. Äiti-lapsitoiminnan aloitettuani korvaani pisti äitien tapa puhua lapsestaan monikossa. Nyt en tarkoita lapsikatraan äitejä joille he on luonnollinen valinta heidän kertoessaan jälkikasvustaan. Sen sijaan esikoisvauvojen äideillä tuntuu olevan tapa puhua ainokaisestaan me-muodossa. En tiedä onko tämä vain äitien vai myös isien tai ylipään hoivaajien kielellinen tyyli; omat huomioni rajoittuvat äiti-lapsisuhteeseen. Mistä oikein on kyse?

Me konttaamme! Onnea, kai? Joku nimittäin taisi taantua, vaikka toinen kehittyy. Ei kiitos, emme halua keinua, keinukaa te vaan. No tuossa on tuo painoraja joten en taida… Me ei oikein tykätä puurosta. Aikuinen ihminen, miksi ihmeessä sitten syöt sitä? Vauvamaailmaa tuntemattomista tapa saattaa kuulostaa hämmentävältä, ja itsekin oudoksuin sitä – kunnes huomasin sen hiipineen omaankin puheeseeni – nimenomaan meillä oli yksivuotissynttärit!

Onko kyseessä me-hengen nostatus, perheen yhteenhitsaaminen? Kokevatko äidit niin suurta ylpeyttä lapsestaan että haluavat omia osan tämän toimijuudesta itselleen? Vai onko taustalla pelko epäuskottavuudesta tai muita rajoituksia paljastaa omia mielipiteitään, joita kollektiivin käyttö sitten auttaa hälventämään? Tapa saattaa osaltaan liittyä siihen, että neuvolassa ja vauvanhoito-oppaissa ohjeistetaan vanhempia kielentämään toimintaa ja siihen liittyviä tunteita vauvalle (esim. Nyt sinua kiukuttaa mutta meidän täytyy pukea.)

Joskushan monikon ensimmäinen persoona todella kätkee sisäänsä sekä vauvan että vanhemman, esimerkiksi koomisen yleinen me myöhästymme, jolloin me-pronominin käyttö on luonnollinen, odotettavissa oleva valinta. Meillä nukutaan vielä saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa viittaukselta vauvaan, mutta saattaa itse asiassa hyvinkin tarkoittaa että esikoisen vanhempi nauttii lapsen päiväunien bonuksesta, eli nukkuu itsekin (tai nukkui kunnes heräsi kännykän räminään). Vastaavasti ei meillä nukuta on usein otettava varsin kirjaimellisesti: kun pieni ei nuku, ei nuku kukaan muukaan.

Parisuhteessa minusta ja hänestä tulee me; joskus meistä tulee kaks plus hänen saapuessa; uusi me näyttää viittaavan vanhempaan ja vauvaan toisen vanhemman joutuessa (hetkeksi) kolmanneksi pyöräksi. Entä kun vauva kasvaa lapseksi, koululaiseksi, murrosikäiseksi – muuttuvatko puhetavat? Vauva elää symbioosissa äidin kanssa jo ennen synnytystä ja pitkään sen jälkeenkin. Fyysinen irtautuminen äidistä alkaa rintaruokinnan vähetessä, vaikka äidin merkitys pysyykin vielä pitkään erittäin suurena. Huomaan kuitenkin jo yksivuotiaan tyttäreni tarvitsevan minua huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, samalla kun itse koen vaikeaksi irrottaa otetta ”vauvastani”. Kuka elikään symbioosissa ja kenen on aika harjoitella irtautumista?

1 kommentti

Kategoria(t): Henna Jousmäki