Tieteen keitaita

Tämä on tarina itseään toteuttavasta toiveesta – tai ainakin melkein. Kaikki alkoi Kaisasta.

Helsingin yliopiston uuteen upeaan Kaisa-kirjastoon on helppo pistäytyä. Reittini kulkee yleensä Fabianinkadun sisäänkäynnin kautta. Jossain vaiheessa huomasin ikkunassa tekstin ”Oasis of science … where new science can be born”. Tieteen keidas siis. Suomeksi asia olisi selvä: tiede on yksi ja yhteinen ja kattaa niin luonnontieteet kuin sosiaali- ja humanistiset tieteetkin. Mutta science-sanalle tämä laaja merkitys on vain yksi mahdollinen.

Vaikkapa lääketiedettä ei aina mainita science-nimikkeen alla. Eteeni sattui lista Sheffieldin yliopiston tiedekunnista: Arts & Humanities – Engineering – Medicine, Dentistry & Health – Science – Social Sciences. Sheffield on niittänyt mainetta ja kerännyt nobeleita nimenomaan ”Sciencessa” eli luonnontieteissä.

Siinä missä sosiaalitieteet ovat onnistuneet profiloitumaan ”scienceksi” (eikä vain yhdeksi vaan moneksi!) humanistiset tieteet ovat otsikoissa ”Arts” tai ”Humanities”. Tai Sheffieldin tapaan varmuuden vuoksi molempia. Toki akateemisessa maailmassa rajat usein ylittyvät. Humanistitkin julkaisevat tutkimustaan lehdissä, joiden nimissä ”science” vilahtaa, kuten Scientific Study of Literature tai Language Sciences. Toisaalta paljon tutumpi monelle kielitieteilijälle lienee julkaisu, joka kutsuu itseään pelkästään Languageksi.

Jos kävelee kirjaston sijasta kirjakauppaan, humanisti voi unohtaa tiedekuntajaot. Suureen brittikirjakauppaan sisältyy kyllä ”academic sciences” -osasto. Sinne on sijoitettu biologia, kemia ja fysiikka, ja sieltä löytyy myös ”medical science” ja ”social sciences”. Samaan kerrokseen mahtuvat vielä kulttuurin ja mediatutkimuksen hyllytkin. Muuta humanistista ”sciencea” etsivä törmää sanaan vielä kirjallisuuden kerroksessa, josta löytyy ”science fiction”.

”Art”-osastokin kaupassa tietysti on, mutta siellä myydään taidekirjoja ja ‑tarvikkeita. Kielen tutkija saa hakea kielitiedettä vieraiden kielten oppi- ja sanakirjojen osastolta, mutta joutuu yhä useammin pettymään sielläkin: aina lingvistiikkaa ei edes noteerata. Tutkijan kannattaakin piipahtaa nettikauppaan – tai palata tieteelliseen kirjastoon.

En osaa suoralta kädeltä sanoa mikä olisi ”tieteen keitaan” naseva englanninnos. Mutta enää ei minun tarvitse asiasta huolehtia. Yhtenä päivänä huomasin, että teksti oli kadonnut Kaisa-kirjaston ikkunasta. Sain kuulla, että se oli kuulunut kirjaston avajaiskampanjaan – ja poistunut kampanjan myötä.

Kadonneet maailmat

Aika ajoin lingvistikin ajautuu suurten kysymysten äärelle. Joulun alla Mikko Pelttari vertaili Yliopisto-lehdessä eri tieteenalojen näkökulmia maailmanloppuun. Kielentutkijoiden puheenvuoron artikkelissa käytti suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi, jolle kielen kuolema edustaa eräänlaista maailmanloppua:

Aina kun kieli häviää, katoaa samalla koko siihen liittyvä kulttuurinen käsitteistö ja elämäntapa. Mitä vähemmän on kieliä, sitä vähemmän maailmassa ikään kuin on maailmaa.

Vaikka suomen kieli elää ja voi paremmin kuin monet sukukielensä, on sekin vuosisatojen saatossa kohdannut menetyksiä. Kulttuurien ja elintapojen muuttuessa kaikki vanhaan maailmaan liittyvä korjautuu helposti uudella. Tässä yhteydessä Saarikivi muistaa varoittaa myös globalisaation ja englannin kielen yleistymisen uhkista:

Todellinen maailmanloppu olisi se, jos kaikki puhuisivat englantia … Niin kauan, kun joku puhuu äidinkielenään suomea, kukasta voi  tulla mieleen tukka ja sukka. Käsitteet liittyvät jokaisessa kielessä ainutlaatuisilla tavoilla yhteen. Globalisaatio tuo muassaan myös käsitejärjestelmien samanlaistumisen.

Kadonneiden ja vieraiden maailmojen jäljillä on myös Kaisa Sivenius, joka kertoo tuoreessa Kirkko ja Kaupunki -lehdessä työstään Hilary Mantelin  romaanien kääntäjänä. Koska Mantelin romaanit sijoittuvat 1500-luvun Englantiin, kääntäjä joutuu perehtymään syvällisesti itselleen vieraaseen
maailmaan tuodakseen sen luontevassa muodossa suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Samalla käännöksen pitäisi tehdä oikeutta myös lähtötekstille — ei mikään helppo tehtävä!

Salla Korpelan kirjoittama artikkeli kuvaa mielenkiintoisella tavalla Siveniuksen työhön liittyviä haasteita, joihin kuuluu paitsi kiihkeän dialogin taivuttaminen sujuvalle suomen kielelle, myös nykylukijalle vieraan terminologian haltuun ottaminen:

Heraldiikka ja haarniska tuottavat jatkuvaa päänsärkyä. Näihin liittyy englanniksi valtava termien ja käsitteiden kirjo, jolle ei suomesta kerta kaikkiaan löydy vastineita.

Siveniuksen matkaoppaana toimivat esimerkiksi vanhat painetut sanakirjat, joihin on tallennettu kadonneiden maailmojen kieltä. Jutun kuvatekstissä mainitaan Englantilais-suomalainen sanakirja vuodelta 1948, jota kääntäjä selailee ikkunalaudalla istuessaan. Ikkunasta avautuu näkymä kaupungin lumisten kattojen yli.

Lumiosaamista

Kieliblogien klassikko Language Logissa on vuosien varrella julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa oikaistaan yleisimpiä harhaluuloja kielestä sekä sen suhteesta kulttuuriin. Näistä harhaluuloista ehkä kestävin on myytti siitä, että eskimokielessä on suuri joukko lunta merkitseviä sanoja – moninkertainen määrä esimerkiksi englantiin verrattuna.

Lumitarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten Language Login kirjoittajat Geoffrey Pullum etunenässä ovat useaan otteeseen osoittaneet – ja Pullum itse jo vuonna 1989 julkaistussa esseessään “The great Eskimo vocabulary hoax”.[1] Tästä huolimatta tarina esiintyy mediassa tämän tästä esimerkkinä tai selityksenä mitä moninaisimmille ilmiöille. Esimerkiksi viime viikolla Pullum, Edinburghin yliopiston yleisen kielitieteen professori, kritisoi Language Logissa jäljittelemättömään tyyliinsä Emma Brockesin laatimaa kirja-arvostelua, johon sisältyy lause: “As Eskimos do with snow, the English see gradations of social inadequacy invisible to the rest of the world […]”. Blogitekstissään Pullum kirjoittaa:

If Emma Brockes were one of the sharper knives in the journalistic cutlery drawer she might have avoided becoming the 4,285th writer since the 21st century began who has used in print some variant of the original snowclone. (I didn’t count to get that figure of 4,285, I just chose a number at random. Why the hell not? People make up the number of words for snow found in Eskimoan languages that they know absolutely nothing about. I might as well just make stuff up like everybody else.)

Geoffrey K. Pullum: ”Eskimos again, this time seeing the invisible”. Language Log, 12 joulukuuta 2011.

Jotain lumimyytin yleisyydestä kertonee sekin, että sen innoittamana blogissa on jopa luotu termi “snowclone”, joka myös esiintyy edellisessä lainauksessa. Termi viittaa kuluneisiin ilmaisuihin, jotka perustuvat osittain vakiintuneisiin fraaseihiin. Englanninkielisessä Wikipediassa on snowclone-termille oma artikkelinsakin, joka käyttää esimerkkinä juuri fraasia “If Eskimos have N words for snow, X surely have Y words for Z”.

Mutta osataan sitä toki Suomessakin puhua lumesta ja eskimoista vastoin parempaa tietoa. Viime torstaina Tuomas Enbuske keskusteli radio-ohjelmassaan puhetaidon opettaja Juhana Torkin ja elokuvaohjaaja Lauri Törhösen kanssa valehtelemisesta. Keskustelun provokatiivinen otsikko oli “Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten?”.

Kun ohjelman alusta oli kulunut 14 minuuttia ja 32 sekuntia, Torkki esittää mahdollisimman tyylipuhtaan esimerkin edellä mainitusta snowclone-ilmaisusta. Kyseiseen puheenvuoroon sisältyy kaksi epämääräistä väitettä kielen ja kulttuurin suhteesta sekä kulunut kansallinen stereotypia, joka ei ainakaan imartele:

JT: Mä luin just jostain kirjasta että italian kielessä on yli 300 sanaa valehtelemiselle – vähän kuin eskimoilla on lumelle.

Törhönen ja Enbuske tarttuvat kuitenkin väitteeseen välittömästi:

 LT: Sehän just todistettiin tällä samalla kanavalla että se ei pidä paikkaansa se lumiasia.

 JT: Ai, no se oli valhe sitte.

 TE: Niin itse asiassa se on valhe. Eskimoilla on vähemmän sanaa (sic) lumelle kuin englanninkielisillä. Mut ei sillä ole mitään väliä, se on hyvä tarina.

 Kielitieteilijöitä ja etenkin Pullumia ja Language Log -bloggareita varmasti ilahduttaa, että eskimokielten laajan lumisanaston on todettu olevan fiktiota valtakunnallisella radiokanavalla kuuluvassa suositussa ohjelmassa. Samalla heidän kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, että myös Enbuske lienee oikeilla jäljillä arvellessaan, että faktat saavat usein väistyä hyvien tarinoiden tieltä. Valitettavaa siksi, että kielitieteilijöille myös faktoilla on väliä.

 PS. Vaikka en tunne asiaa, epäilen suuresti, että myöskään väite italian “yli 300 sanasta valehtelemiselle” ei pidä paikkaansa (arvioimatta tässä sen tarkemmin, mitä väitteellä mahdollisesti haluttiin implikoida). Ainakaan tässä yhteydessä sen tueksi mainittu lähde (“joku kirja”) ei sellaisenaan riitä vakuuttamaan. Kysyttäessä väitteen esittäjäkin perääntyy hieman:

 TE: Mutta siis Italiassa monta sataa sanaa valheelle?

 JT: No sekin saattaa olla kyllä valhe, en oo tarkistanut sitä.

 Kun hain elektronisesta Gummeruksen suomi-italia-suomi -perussanakirjasta (1.0a) sanaa valehdella johdannaisineen, löysin eri sanaluokkia mukaan ottamalla vain alun toistakymmentä sanaa tai ilmaisua: mentire, dire bugie, raccontar balle (valehdella); bugia, menzogna (valhe); bugiardo, falso, mendace (valheellinen); falsità (valheellisuus); bugiardo (valehtelija); menzogne (valehtelu). Varmasti lisää synonyymejä löytyy jokaiselle, mutta miten monta?

*

[1] Kiinnostavaa luettavaa on myös Laura Martinin vuonna 1986 julkaistu tutkimus (pdf), johon Pullumin essee perustuu. [↩]

“Hard science” and the topic of language

A researcher from the sciences often forwards these kinds of articles to me, always sure they will revolutionize (read legitimize) my research. While this has not been the case, it is interesting to try and crawl into a different sort of mind to view the topic in a different way for a few minutes (or let’s be honest, an hour in the case of some articles). The month of April brought reminders of the renewed interest that the biological sciences are taking in language these days, as evidenced by publications in the  ”major leagues” of hard science and popular interest: Nature and Science . For your edification:

Phonemic Diversity Supports a Serial Founder Effect Model of Language Expansion from Africa – Quentin D. Atkinson

Universal Truths: Rejection of broad commonality in structure of languages has implications for all sciences (Editorial) – the comments on this editorial are particularly enjoyable.