”Hurraa!” vai ”hurrei!”..?

Joskus sokeakin kana löytää sen jyvän.

Kielentutkijana tulee seurattua kriittisellä silmällä netissä leviäviä kielentutkimukseen liittyviä uutisia. Usein raportoitavat tutkimukset ovat uskomattoman hataralla pohjalla. Mutta toisinaan ei-lingvistin tekemä kieleen kohdistuva tutkimus voi olla ihan validia. Tällä viikolla löysin Twitterin kautta amerikkalaisen amatöörihistoriantutkijan artikkelin Journal of the American Revolution-lehdessä, hurraa-huudon historiasta. Tai tarkemminkin, juttu on ”hurraa”-sanan muutoksesta englannin kielessä, otsikolla ”You say huzzah! They said huzzay!”

Lyhyesti, artikkeli käsittelee äänteenmuutosta: miten hurraa-huuto äännettiin historiallisesti. Taustaa: nykyisin englanniksi hurraa-huuto on kirjoitettuna ”hurrah” (tai ”hooray”), historiallisesti ”huzza” tai ”huzzah”. Artikkeli argumentoi, ja mielestäni hyvin näyttää toteen, että vaikka kirjoitusasun perusteella nykyisin yleensä mielletään, että Yhdysvaltain itsenäistymisen aikoihin huudettiin /huzzaa/ (NB /z/ on soinnillinen /s/, ei siis /ts/), itse asiassa 1700-luvulla huudettiinkin /huzzei/. Vrt. nykyisinkin kuulee sekä /hurraa/, että /hurrei/-muotoja.

Mielenkiintoista!

Palatakseni kuitenkin kielentutkijan nipotukseen: vaikka 1600- ja 1700-luvun englanninkielen ääntämisestä on vuorittain tutkimusta, tämä kyseinen artikkeli ei viittaa ensimmäiseenkään kielitieteelliseen tutkimukseen. Onko tällä väliä, etenkin jos tutkimuksessa ei sinänsä ole vikaa? No, on: kielitieteellisiin julkaisuihin viittaaminen sijoittaisi tämän tutkimuksen kielihistorialliseen kontekstiinsa, ja toisi lisää uskottavuutta tuloksiin. Ja toisaalta moisen viitteen puute herättää kysymyksiä vertaisarvioinnin puutteellisuudesta – kuten yllä viittaamassani jutussa Alpo totesi, tieteellisen lehden toimittajakunnan luulisi pystyvän parempaan.

H-dropping and hypercorrection (harkipäiväisiä avaintoja)

Kielitieteessä termi h-dropping viittaa ilmiöön, jossa h-kirjaimella alkavien sanojen alkukonsonantti jätetään lausumatta. Tämä on tyypillistä etenkin brittienglannin yleiskielessä – lähinnä puhekielessä – jossa h:lla alkavat sanat lausutaan usein kuin h:ta ei olisi lainkaan: esimerkiksi my ’ouse eikä ”house”, tai bad ’abit eikä ”habit”, jne.

Hypercorrection taas viittaa ilmiöön, jossa puhuja on tietoinen usein tekemästään kielivirheestä, mutta yrittäessään korjata virhettä tai estää virheen esiintymistä, ylikompensoi – ts. ”ylikorjaa” kieltään, eli käytännössä korjaa virheitä, joita ei ole, jolloin puhuja tulee itse asiassa lisänneeksi virheitä. Esimerkiksi h-droppingin vastapuoli on h-adding: h-kirjaimen lisääminen sanoihin, jotka alkavat sekä puhekielessä että kirjoitetussa kielessä vokaalilla.

Josta pääsemmekin aiheeseen. Tässä alla on kuva eilen oveemme ilmestyneestä ilmoituksesta veden katkaisemisesta huollon ajaksi keskiviikko-aamuna. (Tämän ansiosta pääsin tänään aikaisin lähtemään kirjastoon, but that’s another story..) Ensin ihmettelin, että onko kirjoittaja natiivi laisinkaan, kunnes ahaa-elämyksenä tajusin mistä on kyse.

Ylläoleva viesti sai minut miettimään tulkintoja ja konteksteja – kun selitin havainnostani ilahtuneena kämppikselleni mitä on h-dropping ja hyperkorrektio, hän kommentoi, että talkkarimme ei ole luokan priimus-ainesta. Kuitenkaan h-dropping ei puhekielen ilmiönä liity älykkyyteen sen enempää kuin kielitaitoon, sillä sitä esiintyy paitsi eri sosiolekteissa (eri sosiaaliluokkien/-ryhmien murteissa), myös alueellisissa murteissa. Kirjoitetussa kielessä se taas heijastaa kirjoittajan suhdetta yleiskieleen, ja kuvastaa lähinnä sitä, miten paljon kirjoittaja joutuu tuottamaan tekstiä – etenkin tekstiä, josta saa palautetta, tai jota joku korjaa. Akateemisessa maailmassa voi olettaa, että tekstit eivät sisällä h-droppingia sen enempää kuin muitakaan puhekielen piirteitä, mutta muuten kyseessä on vain kielen variaatiosta ja muutoksesta syntynyt mielenkiintoinen ilmiö. Sillä voidaan selittää myös sanojen etymologiaa ja kirjoitusasujen muutosta – mutta siitä enemmän joskus toiste.