Fontti paljastaa kielen

Hyvää Johanneksen päivää!

Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):

Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:

Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi siis moinen fonttisekamelska?

Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.

Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.

Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).

Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!

Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!

Viimeistä voitelua vailla – häävieraita 1700-luvulla

Tässä Elizabeth Montagu (1718-1800), sulava kirjeenkirjoittaja 1700-luvun Englannista, kuvailee ystävälleen Elizabeth Veseylle eksentrisen tohtori Messenger Monseyn olemusta eräässä hääjuhlassa. Montagu kirjoittaa:

[…] of all the
figures in the drawing room on the wedding
the most conspicuous was our friend Monsey
he was unhouzel’d, disappointed, unaneal’d,
he look’d like a felo de se corpse \on the Highway/ there was
a dispute whether he got his wig off a gibbet
<P8>
or took it from a cherry tree […]

Oheisesta kuvasta voi lukija tarkastaa editointityön laadun.

Montagu kirjoitti kirjeen tammikuun 28. päivänä noin vuonna 1764-66. Tohtori Messenger Monsey on epäsiisteydellään herättänyt huomiota juhlaväen keskuudessa, ja hääseurue on pohtinut onko Monseyn peruukki löytynyt hirrestä vai kirsikkapuusta; erinomainen tutkimusavustajani pysähtyi tätä kohtaa editoidessaan ainoastaan felo de se corpsen kohdalla ja merkitsi sen epävarmaksi tulkinnaksi.

Mitä tarkoittaa felo de se corpse?

Felo-de-se juontuu anglo-latinalaisesta sanastosta, ja Oxford English Dictionary määrittelee sen näin:

1a. One who ‘deliberately puts an end to his own existence, or commits any unlawful malicious act, the consequence of which is his own death’ (Blackstone).

2. A case to which the verdict ‘felo de se’ is appropriate; self-murder, suicide.

Tässä muutamia esimerkkejä termin käytöstä 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta: viimeisessä esimerkissä mainitaan Goethen sentimentaalinen ja itsetuhoinen hahmo Werther, jonka väitettiin aiheuttaneen itsemurhien aallon.

1749   H. Fielding Tom Jones III. viii. xiv. 287   That Protestants..should be..such Felos de se, I cannot believe it.
1814   Byron in T. Moore Life Ld. Byron (1851) 255/1 (Note)   That ‘felo de se’ who..Walk’d out of his depth and was lost in a calm sea.
1840  T. Hood Up Rhine 185   Werther, who brought felo-de-se quite into vogue.

Felo-de-se tarkoittaa oman hengen riistämistä, ’felon of oneself’, joten Messenger Monsey on siivottomuudessaan muistuttanut itsemurhaajan ruumista. Itsemurhaajat haudattiin siunaamattomaan maahan kuten tienvarsille, mihin viittaa Montagun rivin ylle lisäämä ’on the Highway’.

Kävi ilmi että tekstistä löytyy myös viittaus Hamletiin (kiitokset tästä havainnosta kuuluvat Samuli Kaislaniemelle, joka oli menossa katsomaan Hamletia otolliseen aikaan). ’Unhouzel’d, disappointed, unaneal’d’, murehtii Hamletin isän haamu siunaamatonta tilaansa (1. näytös, 5. kohtaus):

Thus was I sleeping by a brother’s hand
Of life, of crown, of queen at once dispatched,
Cut off even in the blossoms of my sin,
Unhouseled, disappointed, unaneled

Ja Matti Rossin tuore käännös (WSOY 2013):

Sillä tavoin riisti veljen käsi nukkuvalta
hengen, kuningattaren ja kruunun,
tappoi minut kesken syntieni kukinnan,
ja ilman rippiä ja voitelua,
ilman tilintekoa sain mennä tuomiolle

Unhouzel’d juontuu arkaaisesta verbistä housel ja tarkoittaa puhdistamatonta hengellistä tilaa, disappointed kuolemaan valmistautumattomuutta ja unaneal’d viimeisen voitelun puutetta. Ehtoollinen on jäänyt nauttimatta, viimeinen voitelu saamatta, pyhiä riittejä ei ole noudatettu ennen surullista kuolemaa – sellaisen mielikuvan antaa häävieras Messenger Monsey.

Thomas Merriamin (2012) mukaan haamun valitusta ’unhouseled, disappointed, unaneled’ muuteltiin seuraavina kahtenasatana vuotena. 1700-luvulla maineikas näyttelijä ja tuottaja David Garrick vaihtoi disappointedin unappointediin ilmeisesti antaakseen yleisölleen selkeämmän käsityksen termin merkityksestä; koska Montagu on kirjoittanut disappointed eikä unappointed, hän ei käyttänyt ainakaan Garrickin Hamletia lähteenään.

Tohtori Monsey ei muutenkaan ollut kovin huolissaan hygieniasta ja siisteydestä. Pari vuotta myöhemmin hän kutsui Englannissa vierailleen Tanskan kuningas Kristian VII:n asuntoonsa katsomaan jotakin merkittävää teosta, ja Elizabeth Montagu kirjoitti isälleen kuinka kuningas Kristian likaisten vaatteiden ja täyden yöastian ohi luoviessaan kummasteli mitkä tuoksut hänen sieraimiinsa nousivatkaan:

His Danish Majesty, undoubtedly like his ancestor Hamlet stopp’d & cry’d, angels & Ministers of Grace defend us! & much question’d whence came ye airs & blasts that saluted his nostrils. [Elizabeth Montagu, 1768]

Messenger Monsey oli Elizabeth Montagun ja hänen ystäviensä lääkäri – olemukseltaan rähjäinen ja luonteeltaan erikoinen, mutta lääketieteen ammattilaisena hän kyllä nautti suurta luottamusta.

---

Viite

Thomas Merriam. 2012. Unhouseled, Disappointed, Unaneled. Notes and Queries 59 (1): 70-76.

”Hurraa!” vai ”hurrei!”..?

Joskus sokeakin kana löytää sen jyvän.

Kielentutkijana tulee seurattua kriittisellä silmällä netissä leviäviä kielentutkimukseen liittyviä uutisia. Usein raportoitavat tutkimukset ovat uskomattoman hataralla pohjalla. Mutta toisinaan ei-lingvistin tekemä kieleen kohdistuva tutkimus voi olla ihan validia. Tällä viikolla löysin Twitterin kautta amerikkalaisen amatöörihistoriantutkijan artikkelin Journal of the American Revolution-lehdessä, hurraa-huudon historiasta. Tai tarkemminkin, juttu on ”hurraa”-sanan muutoksesta englannin kielessä, otsikolla ”You say huzzah! They said huzzay!”

Lyhyesti, artikkeli käsittelee äänteenmuutosta: miten hurraa-huuto äännettiin historiallisesti. Taustaa: nykyisin englanniksi hurraa-huuto on kirjoitettuna ”hurrah” (tai ”hooray”), historiallisesti ”huzza” tai ”huzzah”. Artikkeli argumentoi, ja mielestäni hyvin näyttää toteen, että vaikka kirjoitusasun perusteella nykyisin yleensä mielletään, että Yhdysvaltain itsenäistymisen aikoihin huudettiin /huzzaa/ (NB /z/ on soinnillinen /s/, ei siis /ts/), itse asiassa 1700-luvulla huudettiinkin /huzzei/. Vrt. nykyisinkin kuulee sekä /hurraa/, että /hurrei/-muotoja.

Mielenkiintoista!

Palatakseni kuitenkin kielentutkijan nipotukseen: vaikka 1600- ja 1700-luvun englanninkielen ääntämisestä on vuorittain tutkimusta, tämä kyseinen artikkeli ei viittaa ensimmäiseenkään kielitieteelliseen tutkimukseen. Onko tällä väliä, etenkin jos tutkimuksessa ei sinänsä ole vikaa? No, on: kielitieteellisiin julkaisuihin viittaaminen sijoittaisi tämän tutkimuksen kielihistorialliseen kontekstiinsa, ja toisi lisää uskottavuutta tuloksiin. Ja toisaalta moisen viitteen puute herättää kysymyksiä vertaisarvioinnin puutteellisuudesta – kuten yllä viittaamassani jutussa Alpo totesi, tieteellisen lehden toimittajakunnan luulisi pystyvän parempaan.

Be my Valentine

Tunnustan: jotenkin ottaa päähän, että Pyhän Valentinuksen muistopäivästä on Suomessa tullut ”ystävänpäivä”. Ei sillä rakkauden tunnustamisella niin väliä – kaverit on kivoja! (?)

Toki Valentine’s Day anglofonisissa maissa on jo pitkään ollut lähinnä kaupallinen juhla (siinä missä Joulu). Ja toisaalta ihan mukavaa sekin, ettei suklaan/lahjojen antamisesta ole meillä muodostunut sosiaalinen velvoite, kuten Japanissa (jossa, koska Valentinuksen päivänä suklaata antavat naiset miehille, on kehitetty myös ”White Day”, jolloin miehet vastavuoroisesti antavat lahjoja naisille).

Japanissa ”velvoitesuklaat” voi luonnollisesti ostaa velvoitesuklaa-automaatista

Ehkä olen pohjimmiltani romantikko, ja rakkaudentunnustuksille varatun päivän vesittäminen tuntuu yhtä hullulta kuin keskioluen laimentaminen.

Mutta englannista piti puhumani, ja Englannista:

Tiettävästi varhaisin englanninkielinen Pyhän Valentinuksen päivän rakkauskirje on vuodelta 1477. Sen kirjoitti Margaret Brews rakkaalleen, John Pastonille – ja tunne oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä pariskunta myöhemmin avioitui. Helmikuulta 1477 on itse asiassa säilynyt peräti 4 kirjettä Margaretilta Johnille, jossa hän kutsuu Johnia ”Valentinekseen” tai sanoo olevansa Johnin ”Valentine”.

”my ryght welebeloued Voluntyne”, eli ’my right well-beloved Valentine’

Kirjeet ovat säilyneet osana Paston-suvun historiallisesti merkittävää kirjeenvaihtoa. (Pastonit olivat kotoisin Itä-Angliasta – Englannin itäosista, jotka alavina maina toimivat maan vilja-aittana, ja jotka siten olivat aiemmin saaren tiheimmin asutettua seutua). Kirjeitä säilytetään nykyisin Brittein kansalliskirjastossa eli British Libraryssa, ja tähän Margaretin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin kirjaston nettisivuilla.

Lopuksi … enpäs toivotakaan hyvää ystävänpäivää, vaan pistänpäs viestiä omalle rakkaalleni! Samaa suosittelen kaikille lukijoille.

Päivän sana: keshemaik pooc

”Vuoden sanat” elävät ajan hermolla. ”Päivän sanoja” tulee usein vastaan niitäkin, mutta ne ovat harvemmin uudissanoja. Törmäsin varsin mystiseen päivän sanaan, kun etsin löytyisikö joillekin Shakespearen väitetyille uudissanoille varhaisempia esiintymiä. Tietolähteeni, Lexicons of Early Modern English, arpoi minulle tervehdyksen:

Word of the day

the Tobacco is naught — Keshemaik pooc

William Strachey, The History of Travel into Virginia Britannia (1612)

Peräti outo oli ”the Tobacco is naught – Keshemaik pooc” päivän sanaksi. Tupakasta puhutaan, mutta mikä kumma on Keshemaik pooc? Pakkohan asiaa oli ruveta vähän selvittämään.

Lausuma oli siis peräisin William Stracheyn kirjasta The History of Travel into Virginia Britannia. Siinä Strachey (1572–1621) raportoi brittien ensi askelista Pohjois-Amerikan siirtomaaisäntinä. Hän oli ollut mm. todistamassa Virginiaan matkalla olleen Sea Venture -laivan haaksirikkoa asumattoman Bermudan saaren rannikolla v. 1609. Haaksirikko on kuvattu nyky-Bermudan vaakunassa (alla). Shakespearen kerrotaan saaneen haaksirikosta idean Myrsky-näytelmäänsä. Siinä saarelle haaksirikkoutuneelle Mirandalle avautuu ”uljas uusi maailma”.

Lopulta Strachey ja muut matkalaiset pääsivät perille Virginiaan. Nyt alkaa päivän sana selvitä: Stracheyn vuoden 1612 kirjasta löytyy hänen kokoamansa A Dictionarie of the Indian Language. Otsikon intiaanit paljastuvat powhataneiksi, jotka olivat Virginian seudun alkuperäisamerikkalaisia. Stracheyn kokoelma käsittää kattavan algonkin-kieliin kuuluvan powhatanin kielen sanaston, n. 1000 hakusanaa. Englanti–Powhatan -sanastosta löytyy aakkostettuna:

Tobacco, apooke, vhpooc, vmpsemen apook. Light tobacco, iakesan apooke. The tobacco is good, wingutsee upooc. The tobacco is naught, keshemaik pooc.

Eli päivän sanani oli powhataniksi ’tupakka on loppu’.

Virginia tuotti tupakkaa, siksi tuo sana oli hyvä osata maan alkuperäisasukkaiden kielellä. Sauhuttelu yleistyi Englannissa 1600-luvulla, vaikka sen terveysvaikutuksista kiisteltiin. Jotkut pitivät tupakkaa myös epäsopivana kristityille.

Tässä vaiheessa muistui mieleen myös legendaarinen powhatan, Pocahontas, alunperin nimeltään Matoaka, heimopäällikö Powhatanin tytär (n. 1595–1617). Hänen elämänsä oli varmasti Disneyn piirtämää rosoisempi. Aikalaiskuvassa hänet on esitetty 21-vuotiaana Englannissa vuotta ennen kuolemaansa:

Jos leksikaalinen löytöretkeily kiinnostaa, tervetuloa varhaisten sanakirjojen maailmaan, vanhaan ja uuteen! Ehkä siihen pitäisi kuitenkin liittää terveysvaroitus: voit eksyä aiheesta. Shakespearen uudissanat jäivät tällä kertaa katsomatta…

Saksa, sakset ja saksit

Miltä tuntuu kun otat sakset kouraan? Kohoavatko silmiesi eteen rautakautisen Pohjois-Euroopan loputtomat alkumetsät; puiden lomasta kurkkivat hurjat germaaniheimot? Lipuvatko silmiesi ohi kansainvaellukset? Näetkö sielusi silmin kuinka raivokkaat anglosaksi-soturit vyöryvät Brittein saarille ja käyvät roomalaistuneiden kelttien kimppuun työntäen nämä saarivaltakunnan kauimmaisiin kolkkiin?

Eikö? Ei syytä huoleen: päässäsi ei varmastikaan ole mitään vikaa.

Etymologisesti yllä kuvatun kaltaiset mielikuvat olisivat kuitenkin ihan perusteltuja, koska suomen sana sakset on lainattu ruotsin sanasta sax, -en, -ar ja on samaa juurta kuin saksit ja Saksa.

saksi

sakset

Kaikkien kolmen nimi tulee lyhyestä yksiteräisestä teräaseesta, jota kutsuttiin nimellä sax  tai muinaisenglannissa seax. Suomessa ase tunnettiin nimellä skramasaksi tai väkipuukko. Esihistoriallisen ajan arkeologiassa jaetaan aseet miekkoihin, väkipuukkoihin ja tikareihin, joista keskimmäistä aletaan tavata rautakauden löydöissä. Se on yksiteräinen pistoase ja vastaa pituudeltaan lapinleukua tai viidakkoveistä.

Englannin ja saksan kielissä paperin, kankaan, hiusten ym. leikkaamisen käytetty työkalu, joka koostuu kahdesta keskeltä toisiin liitetystä terästä, tunnetaan nimellä scissors (lainattu ranskasta) ja die Shere (englannissa shears tarkoittaa nykyisin ennemminkin keritsimiä). Ruotsissa kyseinen työkalu on yhteistä germaani-menneisyyttä kunnoittavasti nimetty kuin siinä olisi kaksi väkipuukkoa.

Skramasaksi oli ilmeisesti erityisesti germaanien suosiossa, koskapa kokonainen germaanikansa on saanut siitä nimensä. Saksit olivat anglien ohjella toinen kahdesta tärkeimmästä germaaniheimosta, jotka rantautuivat 400-luvulla Brittein saarille täyttämään sinne roomalaisten lähdön myötä syntynyttä valtatyhjiötä. Englannin adjektiivi Anglo-Saxon tulee näiden heimojen nimistä ja sitä käytetään viitatessa paitsi Brittein saarille varhaiskeskiajalla syntyneeseen germaani-kulttuuriin myös nyky-yhteiskuntiin, jotka pohjautuvat tai ovat saaneet vaikutteita englantilaisista tavoista.

Anglo-Saxon, adjective

– describes the people who lived in England from about 600 AD and their language and customs

– describes modern societies that are based on or influenced by English customs

Saksahan on muuten tunnetusti siitä vekkuli maa, että eri kielissä se on nimetty eri germaanikansojen mukaan.* Suomen lisäksi nimeä Saksa käytetään virossa sekä muutamassa muussa suomensukuisessa kielessä (sekä romanikielessä). Englannissa ja italiassa sekä eräissä muissa kielissä sana klassisen latinan germania-sanasta. Ranskassa ja espanjassa taas nimi tulee luoteisimmasta germaaniheimosta alemanneista. Ruotsin Tyskland on samaa juurta kuin Deutschland, joka pohjautuu germaanisen kantakielen sanaan *Þeudiskaz, ja tarkoittaa ’kansaa’. Englannissa tämä sana taas on vakiintunut tarkoittamaan hollantilaisia: the Dutch.

Ei muuten välttämättä ole mahdottoman kaukaa haettua vaihtoehtohistoria-spekulaatiota, etteikö Englannin nimeksi olisi voinut vakiintua jokin saksi-johdannainen, kuten Saksonia tai Saksimaa. Englannin yhdistyessä poliittinen hegemonia oli Wessexin länsisakseilla. Ensimmäisenä yhdistynyttä Englantia hallinnut Aethelstan kutsui itseään tilanteen mukaan nimellä Rex Saxorum ’Saksien kuningas’, Rex Anglorum ’Anglien kuningas’ tai Rex totius Britannie ’koko Britannian kuningas’.

Keltit kutsuivat keskiajalla germaanitulokkaita sakseiksi riippumatta siitä, mistä heimoista nämä olivat kotoisin. Esimerkiksi gaelin kielessä sassenach tarkoittaa edelleen englantilaista.

---

* Puhekielisiä nimityksiä voi olla vielä useampia. Sveitsissä asuessani olen oppinut, että pohjoisia naapureita tarkoittava vähemmän kohtelias lempinimi on Schwab ‘svaabi’, joka vastaa lähinnä hurrittelua tai ryssittelyä. Varsinaisesti tämä viittaa Schwabenin hallintopiiriin etelä-Saksassa ja sitä ennen svaabien heimoon (Caesarin mukaan germaanikansoista suurin ja vahvin), mutta Sveitsissä se on slangisana kaikille saksalaisille. Wikipedia taas tietää kertoa, että entisen Jugoslavian alueella kaikkia saksankielisiä kutsutaan svaabeiksi, tarkoittaen myös sveitsiläisiä ja Itävaltalaisia.

Remember, remember, the fifth of November

Remember, remember,
The fifth of November:
Gunpowder, treason and plot;
I see no reason
why the Gunpowder Treason
should ever be forgot.

Westminsterissä, 408 vuotta sitten tänään, eräs mies löydettiin parlamenttitalon kellarihuoneesta, joka oli pakattu täyteen ruutitynnyreitä. Siinä ei paljoa selittelyt auttaneet: Guy Fawkes kumppaneineen olivat suunnitelleet räjäyttävänsä parlamentin istunnon taivaan tuuliin, ja siinä samalla olisi mennyt myös kuningas Jaakko I (1566-1625). Kyseessä oli Britannian katolisten salajuoni, tarkoituksena edesauttaa katolilaisuuden palauttamista saarivaltioon.

1500- ja 1600-lukujen Eurooppaahan leimasi katolisten ja protestanttien kireät suhteet, jotka vähän väliä sytyttivät taisteluita ja verilöylyjä. Englannissa kaikki lähti kuningas Henrik VIII:nnesta (1491-1547), jolla oli vaikeuksia saada miespuolinen perillinen, ja seurauksena kaikki tuntevat Henkan kuusinen vaimoineen ja ehkä myös muistavat, että Englanti irroittautui tuolloin Paavin alaisuudesta liittyen protestanttisten valtioiden joukkoon, ja anglikaaninen kirkko syntyi.

1500-luvun Englannissa uskonto vaihtui aina kun hallitsijakin: Henrik VIII vaihtoi valtionsa siis katolisesta protestanttiseksi, mutta Henrikin anglikaaninen kirkko ei sinänsä sisällön puolesta hirveästi eronnut katolisesta. Henrikin poika Edvard VI (1537-1553) taas oli harras protestantti monien neuvonantajiensa tavoin, ja anglikaanisesta kirkosta purettiin reilulla kädellä katolisia piirteitä. Mutta Edvard kuoli nuorena hallittuaan vain viitisen vuotta, ja kruunun peri hänen sisarpuolensa Maria I (1516-1558) – joka taas oli harras katolinen. Marian valtakaudella Englannin kirkko siis kääntyi taasen katoliseksi, ja protestanttien vainoaminen kärjistyi ainakin 300 toisuskoisen polttamisella roviolla, joka ansaitsi Marialle nimen Maria Verinen (sinänsä ehkä epäreilu nimeke, 1500-luvulla kun kerettiläisten teloittaminen oli yleistä jokaisen hallitsijan kaudella). Marian jälkeen kruunun peri hänen sisarpuolensa Elisabet I (1533-1603), joka oli protestantti, joskin velipuoltaan Edvardia maltillisempi. Elisabetin aikakaudella Englannin kirkosta tuli lopullisesti protestanttinen. Kuitenkin merkittävä osa englantilaisista oli vielä katolisia, ja heihin lukeutui myös useita tärkeitä aatelissukuja. Katolisten vallankaappausyritykset jatkuivat 1700-luvulle asti, kunnes parlamentti sääti lain, jonka mukaan Englannin hallitsijan tulee olla protestanttinen, sulkien näin katoliset kuningashuoneen jäsenet perimysjärjestyksen ulkopuolelle.

1500-1600-lukujen vaihteessa erinäköisiä attentaattiyrityksiä Britannian hallitsijaa kohtaan oli tuon tuosta. Nykykielellä ilmaistuna puhuttaisiin ilman muuta terroristeista, mutta todettakoon, että salajuonten tähtäimenä oli saada Britannialle katolinen hallitsija, eivätkä juonet kohdistuneet muihin kuin vallanpitäjään. Joten vuonna 1605 Fawkesin ja kumppanien päätarkoituksena oli murhata kuningas. He kuitenkin paljastuivat ilmiantajan ansiosta, ja viranomaiset saivat koko porukan kiinni, joka ajan tapaan mestattiin varsin brutaalilla tavalla. Ruutitynnyreiden takia salaliitolle annettiin nimi Gunpowder Plot, ’Ruutisalaliitto’.

Salaliittolaiset; mestaus (Wikimedia Commons)

Kuninkaan pelastumista salaliiton kynsistä juhlittiin asianmukaisesti ilotulituksin. Tästä jäi elämään perinne, joka on vieläkin voimissaan: joka vuosi 5. päivä marraskuuta juhlitaan Guy Fawkesin yötä (Guy Fawkes’ Night) – muita nimiä ovat mm. Bonfire Night ja Fireworks Night (’kokkoyö’, ’ilotulitusyö’). Tänä iltana Britanniassa siis ammutaan ilotulituksia, mutta myös poltetaan kokkoja, ja kokkojen kanssa myös Guy Fawkes-nukkeja.

Guy Fawkes-nukke, joka poltetaan roviolla (Wikimedia Commons)

Soihtukulkue Lewesissä (Wikimedia Commons)

Englannilla (ja Iso-Britannialla) ei ole itsenäisyyspäivää – Englanti kun on aina ollut itsenäinen eikä sitä ole ’ikinä kukaan’ valloittanut (paitsi Vilhelm Valloittaja vuonna 1066; jostain syystä yleensä ei lasketa Vilhelm III Oranialaista 1688..) – ja Guy Fawkesin yötä voisi kutsua epävirallisesti itsenäisyyspäiväksi (johon se sopii ehkä paremmin kuin vaikkapa kuningattaren syntymäpäivä, jota vietetään kesäkuussa). Joten juhla on säilynyt elinvoimaisena ja suosittuna. Alkuaikojen monarkistiset ja anti-katoliset konnotaatiot ovat sittemmin haihtuneet, ja painopiste on nykyisin mahtavissa ilotulituksissa ja muussa juhlinnassa.

Bonfire Night fireworks (Wikimedia Commons)

Fancy a cuppa?

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta.

Tapaan käydä ainakin pari kertaa vuodessa Englannissa. Viihdyn siellä aina mainiosti, ja useimmiten palaan kotiin hieman harmissani siitä, että matka loppui niinkin pian. Jään kaipaamaan muun muassa mukavia pubeja ja hyvää olutta, Lontoon vilskettä ja vilinää, erinomaisia museoita, sekä myös Englannin luontoa – lehtimetsiä suurine jalopuineen, kalkkikallioita ja merenrantaa, sekä ruohikkoista kumpuilevaa maastoa. Kuitenkin on yksi asia, joka on koko ajan mielessä kun käyn Englannissa, mutta jota en jää kaipaamaan, ja jonka vuoksi niin mielelläni tulen kotiin: tee.

Vaikka englantilaiset ovat tietenkin tunnettuja teenjuojia (vaikkei kulutus olekaan väkilukuun suhteutettuna yhtä hurjaa kuin suomalaisten kahvinjuonti), kuitenkin Englannissa tee ensinnäkin on lähes aina pussiteetä, ja toisekseen laadultaan kovin, tuota, kehnoa. Käytettävien teelehtien koko korreloi teen laatuun, ja suurimpien brittiläisten teemerkkien pussit sisältävät aikamoista pulveria – niistä syntyvä tee on monta kertaa vahvempaa ja kitkerämpää kuin vaikka Suomessa tavallisessa ruokakaupassa myytävistä teepusseista. Ei ole sattumaa, että britit nauttivat teensä useimmiten maidon ja sokerin kera, uute kun ei ole juotavaa ilman näitä lisäaineita. (Jotkut ovat nähneet teen nauttimisen builders tea -tyylisenä syntyneen osittain sokeriteollisuuden lobbauksen seurauksena: 1800-luvulla sokerista oli jo ylitarjontaa, ja tuottajien piti keksiä miten ujuttaa lisää sokeria kuluttajien ruoka- ja juomatottumuksiin. Nihil sub sole novum, jne. Mene tiedä: sokerin (ja maidon) lisääminen kofeiinipitoiseen juomaan tietenkin lisäävät kupposesta saatavaa piristystä.)

Mutta oli tarkoitus puhumani teen nimestä. Suomeksi juoman nimi ääntyy /tee/; englanniksi /tii/; venäjäksi /tšai/ (чай); japaniksi /(o)-tša/ (おちゃ tai 御茶); mandariinikiinaksi /tša/ (茶).* Heti näkee, että tee-sanalle on kaksi laajalle levinnyttä muotoa: /t/-äänteellä alkava variantti, ja /tš/-äänteellä alkava muoto. Äkkiseltään voisi kuvitella, että koska sekä mandariinikiinassa, että japanissa on käytössä jälkimmäinen, niin /tš/-versio olisi jotenkin ”oikeampi” tai ”autenttisempi” kantamuoto. Onhan teepensas (Camellia sinensis) peräisin Kiinasta. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi, ja ’tee’/’tša’-hajonta heijastaa historian tapahtumia.

Kiinan etninen ja kielihistoria on monimutkainen aihe, jota sotkee nykyisen Kiinan valtion poliittinen kanta kansan, kulttuurin ja kielen yhdenmukaisuudesta. Tässä todettakoon vain, että Kiinan rajojen sisällä esiintyy useita eri kieliä, jotka todistettavista sukulaisuussuhteistaan huolimatta eriävät toisistaan huomattavastikin. Tämän tarinan kannalta merkittävin seikka on se, että vaikka mandariini- ja kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, Min-kieliryhmän kielissä, joita puhutaan Kaakkois-Kiinassa ja Taiwanissa, tee lausutaan /te/ tai /tee/. Joten siitä, kumpi muoto on käytössä missäkin kielessä/maassa, voi päätellä mitä kautta tee saapui kyseiseen maahan:

1. /tša/-muoto:
   1. Kiinasta rajojen yli (Japani, Korea, Venäjä, Kaukasia, Lähi-Itä, Intia)
   2. Kantonilaisten kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia, Vietnam, Thaimaa)
   3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 1: Portugalilaisten matkassa 1500-luvulta alkaen (Portugali, Brasilia, Itä-Afrikka)
2. /tee/-muoto:
   1. Min-kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia ja Indonesia)
   2. Kaakkoisaasialaisten kauppiaiden mukana (Indonesia, Kaakkois-Intia, Madagaskar)
   3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 2: Hollantilaisten ja englantilaisten matkassa 1600-luvulta alkaen (Indonesia, Etelä-Afrikka, Eurooppa)

(Tee-sanojen leviämistä kuvaava kartta, World Atlas of Language Structures Online, Max Planck digital library.)

Ensimmäiset Kiinan kanssa kauppaa käyneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka perustivat Kantonista (nyk. Guangzhou) alavirtaan, Helmijoen suistoon, kauppapisteen; Makao olikin Portugalin hallinnossa 1500-luvulta vuoteen 1999. Portugalin imperiumi levittäytyi laajimmillaan Brasiliasta Indonesian saaristoon. Ja kuten todettu, kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, joten tämä muoto levisi näille alueille (välihuomautus: nykyportugalissa sana lausutaan muuten /ša/, mutta historiallisesti /tša/).

Kun muut eurooppalaiset saapuivat Itä-Aasiaan 1600-luvun alussa, Kiinan keisarikunta ei ollut kiinnostunut käymään kauppaan heidän kanssaan. Ensimmäisenä jalansijan saivat hollantilaiset, vasta 1600-luvun puolivälissä, ja sattuman ansiosta Taiwanista (tai Formosalta, kuten saarta silloin kutsuttiin), sekä pian sen jälkeen mantereen puolelta Amoysta (nyk. Xiamen), Fujianin maakunnasta. Englantilaiset taas kulkivat 1600-luvulla vallan hollantilaisten jalanjäljissä, ja teen nimityskin lainattiin viime kädessä sitä kautta. Tämä siitä huolimatta, että henkilö, jonka koetaan vaikuttaneen suuresti teen popularisointiin Englannissa, oli kuningas Kaarle II:n kuningatar, portugalilainen prinsessa Katariina Braganzalainen, joka naidessaan Kaarlen vuonna 1662 toi Portugalista mukanaan ylhäisön tavan juoda teetä (Katariinan myötäjäisiin kuului muuten mm. Bombay [nyk. Mumbai]).

Joka tapauksessa britit tykästyivät teehen, ja sittemmin Itä-Intian kauppakomppania laivasi teetä Brittein saarille vuosi vuodelta suurempia määriä.

Loppu onkin aika selkeää: seuraavan 350 vuoden aikana englannin kieli kävi läpi joitain äännemuutoksia, muun muassa pitkästä /e/:stä tuli diftongi /ei/, tai/ja pitkä /i/. 1600- ja 1700-luvuilla sana tea lausuttiin /tee/ tai /tei/. Alexander Popen runossa ”The Rape of the Lock” vuodelta 1714 tämä näkyy selvästi (Canto 3):

Close by those meads, for ever crown’d with flow’rs,
Where Thames with pride surveys his rising tow’rs,
There stands a structure of majestic frame,
Which from the neighb’ring Hampton takes its name.
Here Britain’s statesmen oft the fall foredoom
Of foreign tyrants and of nymphs at home;
Here thou, great Anna! whom three realms obey,
Dost sometimes counsel take—and sometimes tea.

Itse asiassa tässä säkeistössä näkyy kaksi englannin läpikäymää äännemuutosta: enää ei voisi riimitellä ”doom – home” ja ”obey – tea”, mutta Popen runon perusteella ne lausuttiin tuolloin osapuilleen /doom/ – /hoom/ ja /obei/ – /tei/.†

Sata vuotta myöhemmin, humoristisessa runomittaisessa satiirissa Doctor Syntax in Paris, Or, A Tour in Search of the Grotesque (1820), William Combe pystyi muodostamaan riimipareja sanoista ”tea – he” – mutta myös ”tea – stay” ja ”tea – Champs d’Elysée”. Toisin sanoen, tea voitiin lausua paitsi /tii/, edelleen myös /tei/. Itse asiassa /tei/-ääntämys löytyy yhä joistain englannin murteista, vaikka yleiskielessä – eli esim. sanakirjoissa – äänneasu annetaankin nykyisin ainoastaan muodossa /tii/.

Mutta nyt on korkea aika jättää englannin äännemuutokset (ja sanojen kirjoitusasut) toiseen kertaan, ja juoda se kupponen kuumaa. Ai mitäkö teetä? No, tällä kertaa Assamia, irtoteenä tottakai: laatu on SFTGFOP 1 ja alkuperä/tuottajatila Nahorani. Pussiteetä taas joskus toiste.

---

* /tš/-äänne kirjoitetaan englanniksi ”ch”, ja suomenkielisissäkin teksteissä näkee muotoa ”chai” (mausteiselle intialaistyyppiselle teelle tai maustejuomalle). Noudatan tässä kielitoimiston suositusta ja käytän kirjoitusasua ”tš”.

† Tai ehkä /obee/ – /tee/. Historiallinen fonologia on hankalaa.

Varieng vastaa: Olut = Ale?

Nimimerkki JS kysyy:

Tulipa internetissä vastaan tällainen kartta matkailijan keskeisistä sanoista:

[source]

Kiinnitin tuossa huomiota siihen, että kartan laatija on niputtanut samaan kasaan niin suomen ”olut”-sanan kuin englannin ”ale”-sanan. Ovatkohan nuo (ja ruotsin ja balttien vastaavat) tosiaan samaa perua vai onko kartassa vain laitettu ne yhteen äänteellisen samankaltaisuuden perusteella?

Täytyy todeta, että kysymys tuli oikeaan osoitteeseen. Olemme tässä blogissa sivunneet kyseiseen juomaan liittyviä asioita aiemminkin.

Olutaiheista materiaalia löytyy netistä pilvin pimein. Oluen historiasta kiinnostuneille voin suositella etenkin Zythophile-blogia (zythophile juonnettu kreikan sanoista ζῦθος ’(egyptiläinen) olut’ + ϕιλός ’rakastaja’: ”oluen rakastaja; oluthullu”). Etenkin suosittelen kolmea perinpohjaista kirjoitusta olutsanaston historiasta (sopivaa luettavaa kielestä kiinnostuneille!), sekä yhtä postausta siitä, miten juomat ale ja beer historiallisesti eroavat toisistaan. Sanasto on mielestäni loputtoman mielenkiintoinen aihe, ja olutsanasto luonnollisesti kiinnostaa kaltaistani real ale-fania. Mutta yritän hillitä itseäni ja olla referoimatta lähteitäni liikaa kysymyksen vierestä.

Aloitanpas kuitenkin toisista olutta merkitsevistä sanoista, joka yllä olevassa kartassa on merkitty keltaisella (pivo), ja oranssilla (cerveza). Slaavilaisen kielialueen pivo taas merkitsee yksinkertaisesti ’juomaa’. Espanjaa ja portugalia puhuvilla alueilla käytetty cerveza taas juontuu ilmeisesti latinan sanasta cerevisia, joka taas on alunperin laina proto-kelttiläisestä termistä *kormi, joka erinäisten äännemuutosten jälkeen lainautui latinaan suurin piirtein muodossa *kervi. Ja minä kun aiemmin luulin, että cerveza on jotenkin samaa juurta kuin latinan sorbus, eräs pihlajan ja omenan sukuinen puulajike (Sorbus domestica), jonka hedelmistä tehdään yhä käyttämällä alkoholipitoista juomaa. Näin ei siis ilmeisesti olekaan, ja on vain sattumaa, että englanninkielessäkin sana service voi tarkoittaa myös tuota puuta ja sen hedelmiä.

Kuvassa kuuman kesäpäivän tärkeimmät virvokkeet (veden lisäksi). Portugalissa – kuten muuallakin etelä-Euroopassa – cervejaa on tarjolla myös ”mini”-koossa (200ml).

Sanojen beer ja ale alkuperät taas ovat viime kädessä tuntemattomat. Sana Beer saattaa juontaa juurensa latinan sanaan bibere, ’juoma’, mutta yhtä todennäköisesti juontuu jostain varhaisemmasta sanasta. Etymologit ovat ehdottaneet sanan juontuvan mm. proto-indoeurooppalaisesta sanasta/juuresta *b[h]ars-, ’vilja’; tai kanta-indoeurooppalaisesta sanasta *bher, joka tarkoittaa kuplimista (ja josta juontuu englannin sana brew).

Ale taas johdetaan yleisimmin kantagermaanin olutta merkitsevään sanaan *aluþ. Kognaatteja (samasta juuresta tulevia sanoja) ovat, kuten kartasta näkyy, liettuan alùs, viron õlu, ja ruotsin öl. Siitä, että kysymys on useisiin kieliin lainatusta kantasanasta, ei ole epäilystäkään. Kuitenkin se, milloin sana on lainattu, ja mihin suuntaan, on epävarmaa – toiset ovat esittäneet sanan juontavat uralilaisista mahlaa tarkoittavista sanoista. Toisaalta taas suomen kielen sanassa olut on yhä pelkän juuren lisäksi sanan taivutetusta muodosta peräisin oleva pääte –t, joka kertoo lainan olevan muodoltaan vanhempi kuin nykyisin balttilaisissa ja germaanisissa kielissä. (Vrt. kantagermaaninen pääte –as sanassa kuningas, kun taas germaanisissa kielissä se on kadonnut: muinaisenglannin kyning, englannin king, ruotsin kung).

Eli ale ja olut ovat tosiaan samaa juurta.

Zythophile-blogin kirjoittaja arvelee, että siinä missä nyky-englannissa beer on yleistermi ’oluelle’, ja ale tietyn tyyppisille oluille (usein näitä termejä käytetään tekemään ero pinta- ja pohjahiivaoluiden välillä; historiallisesti merkitykset ovat vaihdelleet paljonkin), alun perin beer – tai siis muinaisenglannissa beór, tarkoittikin ehkä ihan eri juomaa kuin ale, muinaisenglannin ealu. Ealu olisi merkinnyt viljasta käyttämällä tehtyä juomaa eli olutta, mutta beór ehkä sittenkin hedelmistä, marjoista ja/tai hunajasta tehtyä siiderin tai siman kaltaista, alkoholipitoisuudeltaan suurempaa juomaa.

Oli niin tai näin, selvästi eri kielissä on ollut ja on yhä useampia sanoja käyttämällä valmistetuille miedosti alkoholipitoisille juomille. Suomessakin on oluen lisäksi kalja, jonka Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo tarkoittavan nimenomaa laimeaa olutta (ja toteaa sanan olevan ilmeisesti laina, mutta alkuperä tuntematon – mahdollisesti lopulta samaa juurta indoeurooppalaisista kielistä, kuin olut). Ja kolmantena sahti – joka taas etymologisesti tarkoittaa yksinkertaisesti ’juomaa’.

 

Näin. Oluen taustoista lukiessa tuli ei-kovin-yllättäen jano. Kaapista löytyi sopivasti Shepherd Neame-panimon Whitstable Bay Organic Ale, joka teki tehtävänsä. 🙂

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella!

Se viides kotimainen, osa II. Italia ja retoromaani

Edellisessä osassa tuli todettua, että kokemusteni perusteella saksan- ja ranskankieliset sveitsiläiset kommunikoivat keskenään mieluiten englanniksi. En ole vielä tavannut ranskankielistä sveitsiläistä, joka ei osaisi englantia. Englannintaidottomia saksanpuhujia on tullut vastaan muutama yksittäinen tapaus, yleensä ikäihminen.

Sen sijaan tosissaan on joutunut turvautumaan saksaan toisena kielenä muuttojen yhteydessä, tai kun kylpyhuonetta jouduttiin korjaamaan vesivahinkojen vuoksi, ja sitä hoitamaan saapuneet työntekijät osasivat ainoastaan italiaa ja saksaa. Zürichissä kuten muualla Sveitsissä on vanhastaan paljon siirtolaisia Italiasta ja kieleen törmää aina aika ajoin: ravintoloissa sekä siis kylpyhuoneita korjattaessa.

Italiaa puhutaan virallisena kielenä yhdessä kantonissa, Ticinossa. Kantoni on liittovaltion eteläisin ja saa eniten auringonpaistetta. Jos sveitsiläisillä olisi rahaa, he hankkisivat loma-asunnon sieltä tai muuttaisivat viettäämään eläkepäiviä sinne. Vähän aikaa Sveitsissä asuneena ei voi kuin todeta, että ajatus vaikuttaa oikein houkuttelevalta. On hyvin mahdollista, että eurooppalainen paratiisi on siellä missä Sveitsi ja Italia kohtaavat.

Kielistä pienin, eli retoromaani on uhanalainen. Sitä puhutaan Graubündenin kantonissa (ranskaksi: Grisons, italiaksi: Grigioni, retoromaaniksi: Grischun). Puhujia on enää alle yksi prosentti väestöstä. Kieli jakautuu useampaan murteeseen, joista viisi suurinta ovat puter, surmiran, sursilvan, sutsilvan ja vallader. Nämä ovat läheistä sukua Pohjois-Italiassa ja hiukan Itävallan puolellakin puhutuille friulin ja ladinin kielille, joilla ei Italian puolella ole virallisen kielen asemaa vaan ne lasketaan italian murteiksi. Alue vastaa Rooman valtakunnan provinssia Raetia.

Lähde: Wikipedia commons, http://en.wikipedia.org/wiki/File:Rhaeto-Romance_languages.png

Sveitsi on nurkkakuntaisuuden ja pienten alueellisten identiteettien luvattu maa, mikä tarkoittaa, että esimerksi sursilvanin puhujien mielestä sutsilvanin puhujia naurettavampaa roskajoukkoa ei maa päällään kanna, ja tunne on molemminpuolinen. Yritykset yhteisen standardin luomiseksi eivät ole oikein ottaneet tulta alleen. Viimeisin kulkee nimellä Rumantsch Grischun. Sen laati zürichläinen kielitieteilijä Heinrich Schmid ja se valmistui vuonna 1982. Vähemmän yllättäen retoromaanin puhujat eivät kokeneet, että ehdotus edustaisi omaa kieltään, koska se sisältää piirteitä vääristä murteista. Asenne on ehkä ymmärrettävä, mutta mahdollisuudet, että retoromaania puhuttaisiin vielä sadan vuoden päästä, vaikuttavat heikohkoilta.

Olen tähän mennessä törmännyt kieleen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kuulin kieltä, kun sairausvakuutuksen myynyt henkilö vaihtoi numeroita laskiessa englannista toiselle kielelle. Kysyin, oliko tämä italiaa, ja sain vastaukseksi, että ei; kyseessä oli “romanisch”, muinainen kieli, joka pohjautuu latinasta. Yksi tuttu taas kertoi, että hänen isänsä puhuu äidinkielenään retoromaania, mutta ei opettanut sitä lapsilleen (mistä kyseinen henkilö on hieman pahoillaan). Suuttuessaan isä kuitenkin aina vaihtoi aina äidinkielelle, mistä johtuen retoromaani assosioituu henkilön mielessä kiroilevaan isään.

Latina tuntuu oleva tärkeä osa romanischin puhujien identiteettiä. Samainen tuttu kertoi, että Graubündenissä kuulemma luetaan latinaa lukiossa pakolliset kuusi tuntia viikossa, ja sieltä tulevat ihmiset osaavatkin sitä vakuuttavan hyvin. Englantia ovat myös osanneet. En ole kuitenkaan Graubündenissä matkustellut paitsi turistikohteissa, jotta tietäisin, mitä kieliä, millä kompetenssilla ja millä asenteella puhuvat kielitieteelliseltä kannalta mielenkiintoiset NORMit (Non-mobile Older Rural Males), eli jääräpäisimmät vanhat maalaisäijät, jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa kylässä: retoromaania, saksaa vai italiaa?