Avainsana-arkisto: historia

Fontti paljastaa kielen

Hyvää Johanneksen päivää!

Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:

Nummisuutarit (1864) - digitaalinen editio (SKS)

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nummi-suutarit (1864) 2

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):

Gifu

Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:

Turun Sanomat

Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):

Manchester Guardian 25.6.1885 ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885 ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi siis moinen fonttisekamelska?

Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.

Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.

Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).

Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!

Clement, "The Petie Schole" (1587) Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Viimeistä voitelua vailla – häävieraita 1700-luvulla

Tässä Elizabeth Montagu (1718-1800), sulava kirjeenkirjoittaja 1700-luvun Englannista, kuvailee ystävälleen Elizabeth Veseylle eksentrisen tohtori Messenger Monseyn olemusta eräässä hääjuhlassa. Montagu kirjoittaa:

[…] of all the
figures in the drawing room on the wedding
the most conspicuous was our friend Monsey
he was unhouzel’d, disappointed, unaneal’d,
he look’d like a felo de se corpse \on the Highway/ there was
a dispute whether he got his wig off a gibbet
<P8>
or took it from a cherry tree […]

monsey

Oheisesta kuvasta voi lukija tarkastaa editointityön laadun.

Montagu kirjoitti kirjeen tammikuun 28. päivänä noin vuonna 1764-66. Tohtori Messenger Monsey on epäsiisteydellään herättänyt huomiota juhlaväen keskuudessa, ja hääseurue on pohtinut onko Monseyn peruukki löytynyt hirrestä vai kirsikkapuusta; erinomainen tutkimusavustajani pysähtyi tätä kohtaa editoidessaan ainoastaan felo de se corpsen kohdalla ja merkitsi sen epävarmaksi tulkinnaksi.

Mitä tarkoittaa felo de se corpse?

Felo-de-se juontuu anglo-latinalaisesta sanastosta, ja Oxford English Dictionary määrittelee sen näin:

1a. One who ‘deliberately puts an end to his own existence, or commits any unlawful malicious act, the consequence of which is his own death’ (Blackstone).

2. A case to which the verdict ‘felo de se’ is appropriate; self-murder, suicide.

Tässä muutamia esimerkkejä termin käytöstä 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta: viimeisessä esimerkissä mainitaan Goethen sentimentaalinen ja itsetuhoinen hahmo Werther, jonka väitettiin aiheuttaneen itsemurhien aallon.

1749   H. Fielding Tom Jones III. viii. xiv. 287   That Protestants..should be..such Felos de se, I cannot believe it.
1814   Byron in T. Moore Life Ld. Byron (1851) 255/1 (Note)   That ‘felo de se’ who..Walk’d out of his depth and was lost in a calm sea.
1840  T. Hood Up Rhine 185   Werther, who brought felo-de-se quite into vogue.

Felo-de-se tarkoittaa oman hengen riistämistä, ’felon of oneself’, joten Messenger Monsey on siivottomuudessaan muistuttanut itsemurhaajan ruumista. Itsemurhaajat haudattiin siunaamattomaan maahan kuten tienvarsille, mihin viittaa Montagun rivin ylle lisäämä ’on the Highway’.

Kävi ilmi että tekstistä löytyy myös viittaus Hamletiin (kiitokset tästä havainnosta kuuluvat Samuli Kaislaniemelle, joka oli menossa katsomaan Hamletia otolliseen aikaan). ’Unhouzel’d, disappointed, unaneal’d’, murehtii Hamletin isän haamu siunaamatonta tilaansa (1. näytös, 5. kohtaus):

Thus was I sleeping by a brother’s hand
Of life, of crown, of queen at once dispatched,
Cut off even in the blossoms of my sin,
Unhouseled, disappointed, unaneled

Ja Matti Rossin tuore käännös (WSOY 2013):

Sillä tavoin riisti veljen käsi nukkuvalta
hengen, kuningattaren ja kruunun,
tappoi minut kesken syntieni kukinnan,
ja ilman rippiä ja voitelua,
ilman tilintekoa sain mennä tuomiolle

Unhouzel’d juontuu arkaaisesta verbistä housel ja tarkoittaa puhdistamatonta hengellistä tilaa, disappointed kuolemaan valmistautumattomuutta ja unaneal’d viimeisen voitelun puutetta. Ehtoollinen on jäänyt nauttimatta, viimeinen voitelu saamatta, pyhiä riittejä ei ole noudatettu ennen surullista kuolemaa – sellaisen mielikuvan antaa häävieras Messenger Monsey.

Thomas Merriamin (2012) mukaan haamun valitusta ’unhouseled, disappointed, unaneled’ muuteltiin seuraavina kahtenasatana vuotena. 1700-luvulla maineikas näyttelijä ja tuottaja David Garrick vaihtoi disappointedin unappointediin ilmeisesti antaakseen yleisölleen selkeämmän käsityksen termin merkityksestä; koska Montagu on kirjoittanut disappointed eikä unappointed, hän ei käyttänyt ainakaan Garrickin Hamletia lähteenään.

Tohtori Monsey ei muutenkaan ollut kovin huolissaan hygieniasta ja siisteydestä. Pari vuotta myöhemmin hän kutsui Englannissa vierailleen Tanskan kuningas Kristian VII:n asuntoonsa katsomaan jotakin merkittävää teosta, ja Elizabeth Montagu kirjoitti isälleen kuinka kuningas Kristian likaisten vaatteiden ja täyden yöastian ohi luoviessaan kummasteli mitkä tuoksut hänen sieraimiinsa nousivatkaan:

His Danish Majesty, undoubtedly like his ancestor Hamlet stopp’d & cry’d, angels & Ministers of Grace defend us! & much question’d whence came ye airs & blasts that saluted his nostrils. [Elizabeth Montagu, 1768]

Messenger Monsey oli Elizabeth Montagun ja hänen ystäviensä lääkäri – olemukseltaan rähjäinen ja luonteeltaan erikoinen, mutta lääketieteen ammattilaisena hän kyllä nautti suurta luottamusta.


Viite

Thomas Merriam. 2012. Unhouseled, Disappointed, Unaneled. Notes and Queries 59 (1): 70-76.

1 kommentti

Kategoria(t): Anni Sairio

”Hurraa!” vai ”hurrei!”..?

Joskus sokeakin kana löytää sen jyvän.

Kielentutkijana tulee seurattua kriittisellä silmällä netissä leviäviä kielentutkimukseen liittyviä uutisia. Usein raportoitavat tutkimukset ovat uskomattoman hataralla pohjalla. Mutta toisinaan ei-lingvistin tekemä kieleen kohdistuva tutkimus voi olla ihan validia. Tällä viikolla löysin Twitterin kautta amerikkalaisen amatöörihistoriantutkijan artikkelin Journal of the American Revolution-lehdessä, hurraa-huudon historiasta. Tai tarkemminkin, juttu on ”hurraa”-sanan muutoksesta englannin kielessä, otsikolla ”You say huzzah! They said huzzay!

Lyhyesti, artikkeli käsittelee äänteenmuutosta: miten hurraa-huuto äännettiin historiallisesti. Taustaa: nykyisin englanniksi hurraa-huuto on kirjoitettuna ”hurrah” (tai ”hooray”), historiallisesti ”huzza” tai ”huzzah”. Artikkeli argumentoi, ja mielestäni hyvin näyttää toteen, että vaikka kirjoitusasun perusteella nykyisin yleensä mielletään, että Yhdysvaltain itsenäistymisen aikoihin huudettiin /huzzaa/ (NB /z/ on soinnillinen /s/, ei siis /ts/), itse asiassa 1700-luvulla huudettiinkin /huzzei/. Vrt. nykyisinkin kuulee sekä /hurraa/, että /hurrei/-muotoja.

Mielenkiintoista!

Palatakseni kuitenkin kielentutkijan nipotukseen: vaikka 1600- ja 1700-luvun englanninkielen ääntämisestä on vuorittain tutkimusta, tämä kyseinen artikkeli ei viittaa ensimmäiseenkään kielitieteelliseen tutkimukseen. Onko tällä väliä, etenkin jos tutkimuksessa ei sinänsä ole vikaa? No, on: kielitieteellisiin julkaisuihin viittaaminen sijoittaisi tämän tutkimuksen kielihistorialliseen kontekstiinsa, ja toisi lisää uskottavuutta tuloksiin. Ja toisaalta moisen viitteen puute herättää kysymyksiä vertaisarvioinnin puutteellisuudesta – kuten yllä viittaamassani jutussa Alpo totesi, tieteellisen lehden toimittajakunnan luulisi pystyvän parempaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Be my Valentine

Tunnustan: jotenkin ottaa päähän, että Pyhän Valentinuksen muistopäivästä on Suomessa tullut ”ystävänpäivä”. Ei sillä rakkauden tunnustamisella niin väliä – kaverit on kivoja! (?)

Toki Valentine’s Day anglofonisissa maissa on jo pitkään ollut lähinnä kaupallinen juhla (siinä missä Joulu). Ja toisaalta ihan mukavaa sekin, ettei suklaan/lahjojen antamisesta ole meillä muodostunut sosiaalinen velvoite, kuten Japanissa (jossa, koska Valentinuksen päivänä suklaata antavat naiset miehille, on kehitetty myös ”White Day”, jolloin miehet vastavuoroisesti antavat lahjoja naisille).

kuro_130204girichocomachine03

Japanissa ”velvoitesuklaat” voi luonnollisesti ostaa velvoitesuklaa-automaatista

Ehkä olen pohjimmiltani romantikko, ja rakkaudentunnustuksille varatun päivän vesittäminen tuntuu yhtä hullulta kuin keskioluen laimentaminen.

Mutta englannista piti puhumani, ja Englannista:

Tiettävästi varhaisin englanninkielinen Pyhän Valentinuksen päivän rakkauskirje on vuodelta 1477. Sen kirjoitti Margaret Brews rakkaalleen, John Pastonille – ja tunne oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä pariskunta myöhemmin avioitui. Helmikuulta 1477 on itse asiassa säilynyt peräti 4 kirjettä Margaretilta Johnille, jossa hän kutsuu Johnia ”Valentinekseen” tai sanoo olevansa Johnin ”Valentine”.

voluntyne

”my ryght welebeloued Voluntyne”, eli ’my right well-beloved Valentine’

Kirjeet ovat säilyneet osana Paston-suvun historiallisesti merkittävää kirjeenvaihtoa. (Pastonit olivat kotoisin Itä-Angliasta – Englannin itäosista, jotka alavina maina toimivat maan vilja-aittana, ja jotka siten olivat aiemmin saaren tiheimmin asutettua seutua). Kirjeitä säilytetään nykyisin Brittein kansalliskirjastossa eli British Libraryssa, ja tähän Margaretin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin kirjaston nettisivuilla.

Lopuksi … enpäs toivotakaan hyvää ystävänpäivää, vaan pistänpäs viestiä omalle rakkaalleni! Samaa suosittelen kaikille lukijoille.

1 kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Päivän sana: keshemaik pooc

Vuoden sanat” elävät ajan hermolla. ”Päivän sanoja” tulee usein vastaan niitäkin, mutta ne ovat harvemmin uudissanoja. Törmäsin varsin mystiseen päivän sanaan, kun etsin löytyisikö joillekin Shakespearen väitetyille uudissanoille varhaisempia esiintymiä. Tietolähteeni, Lexicons of Early Modern English, arpoi minulle tervehdyksen:

Word of the day
the Tobacco is naught — Keshemaik pooc
William Strachey, The History of Travel into Virginia Britannia (1612)

Peräti outo oli ”the Tobacco is naught – Keshemaik pooc” päivän sanaksi. Tupakasta puhutaan, mutta mikä kumma on Keshemaik pooc? Pakkohan asiaa oli ruveta vähän selvittämään.

Lausuma oli siis peräisin William Stracheyn kirjasta The History of Travel into Virginia Britannia. Siinä Strachey (1572–1621) raportoi brittien ensi askelista Pohjois-Amerikan siirtomaaisäntinä. Hän oli ollut mm. todistamassa Virginiaan matkalla olleen Sea Venture -laivan haaksirikkoa asumattoman Bermudan saaren rannikolla v. 1609. Haaksirikko on kuvattu nyky-Bermudan vaakunassa (alla). Shakespearen kerrotaan saaneen haaksirikosta idean Myrsky-näytelmäänsä. Siinä saarelle haaksirikkoutuneelle Mirandalle avautuu ”uljas uusi maailma”.

fata

Lopulta Strachey ja muut matkalaiset pääsivät perille Virginiaan. Nyt alkaa päivän sana selvitä: Stracheyn vuoden 1612 kirjasta löytyy hänen kokoamansa A Dictionarie of the Indian Language. Otsikon intiaanit paljastuvat powhataneiksi, jotka olivat Virginian seudun alkuperäisamerikkalaisia. Stracheyn kokoelma käsittää kattavan algonkin-kieliin kuuluvan powhatanin kielen sanaston, n. 1000 hakusanaa. Englanti–Powhatan -sanastosta löytyy aakkostettuna:

Tobacco, apooke, vhpooc, vmpsemen apook. Light tobacco, iakesan apooke. The tobacco is good, wingutsee upooc. The tobacco is naught, keshemaik pooc.

Eli päivän sanani oli powhataniksi ’tupakka on loppu’.

Virginia tuotti tupakkaa, siksi tuo sana oli hyvä osata maan alkuperäisasukkaiden kielellä. Sauhuttelu yleistyi Englannissa 1600-luvulla, vaikka sen terveysvaikutuksista kiisteltiin. Jotkut pitivät tupakkaa myös epäsopivana kristityille.

Tässä vaiheessa muistui mieleen myös legendaarinen powhatan, Pocahontas, alunperin nimeltään Matoaka, heimopäällikö Powhatanin tytär (n. 1595–1617). Hänen elämänsä oli varmasti Disneyn piirtämää rosoisempi. Aikalaiskuvassa hänet on esitetty 21-vuotiaana Englannissa vuotta ennen kuolemaansa:

pocahontas

Jos leksikaalinen löytöretkeily kiinnostaa, tervetuloa varhaisten sanakirjojen maailmaan, vanhaan ja uuteen! Ehkä siihen pitäisi kuitenkin liittää terveysvaroitus: voit eksyä aiheesta. Shakespearen uudissanat jäivät tällä kertaa katsomatta…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen

Saksa, sakset ja saksit

Miltä tuntuu kun otat sakset kouraan? Kohoavatko silmiesi eteen rautakautisen Pohjois-Euroopan loputtomat alkumetsät; puiden lomasta kurkkivat hurjat germaaniheimot? Lipuvatko silmiesi ohi kansainvaellukset? Näetkö sielusi silmin kuinka raivokkaat anglosaksi-soturit vyöryvät Brittein saarille ja käyvät roomalaistuneiden kelttien kimppuun työntäen nämä saarivaltakunnan kauimmaisiin kolkkiin?

Eikö? Ei syytä huoleen: päässäsi ei varmastikaan ole mitään vikaa.

Etymologisesti yllä kuvatun kaltaiset mielikuvat olisivat kuitenkin ihan perusteltuja, koska suomen sana sakset on lainattu ruotsin sanasta sax, -en, -ar ja on samaa juurta kuin saksit ja Saksa.

saksi

saksi

sakset

sakset

Kaikkien kolmen nimi tulee lyhyestä yksiteräisestä teräaseesta, jota kutsuttiin nimellä sax  tai muinaisenglannissa seax. Suomessa ase tunnettiin nimellä skramasaksi tai väkipuukkoEsihistoriallisen ajan arkeologiassa jaetaan aseet miekkoihin, väkipuukkoihin ja tikareihin, joista keskimmäistä aletaan tavata rautakauden löydöissä. Se on yksiteräinen pistoase ja vastaa pituudeltaan lapinleukua tai viidakkoveistä.

Englannin ja saksan kielissä paperin, kankaan, hiusten ym. leikkaamisen käytetty työkalu, joka koostuu kahdesta keskeltä toisiin liitetystä terästä, tunnetaan nimellä scissors (lainattu ranskasta) ja die Shere (englannissa shears tarkoittaa nykyisin ennemminkin keritsimiä). Ruotsissa kyseinen työkalu on yhteistä germaani-menneisyyttä kunnoittavasti nimetty kuin siinä olisi kaksi väkipuukkoa.

Skramasaksi oli ilmeisesti erityisesti germaanien suosiossa, koskapa kokonainen germaanikansa on saanut siitä nimensä. Saksit olivat anglien ohjella toinen kahdesta tärkeimmästä germaaniheimosta, jotka rantautuivat 400-luvulla Brittein saarille täyttämään sinne roomalaisten lähdön myötä syntynyttä valtatyhjiötä. Englannin adjektiivi Anglo-Saxon tulee näiden heimojen nimistä ja sitä käytetään viitatessa paitsi Brittein saarille varhaiskeskiajalla syntyneeseen germaani-kulttuuriin myös nyky-yhteiskuntiin, jotka pohjautuvat tai ovat saaneet vaikutteita englantilaisista tavoista.

Anglo-Saxon, adjective

– describes the people who lived in England from about 600 AD and their language and customs

– describes modern societies that are based on or influenced by English customs

Saksahan on muuten tunnetusti siitä vekkuli maa, että eri kielissä se on nimetty eri germaanikansojen mukaan.* Suomen lisäksi nimeä Saksa käytetään virossa sekä muutamassa muussa suomensukuisessa kielessä (sekä romanikielessä). Englannissa ja italiassa sekä eräissä muissa kielissä sana klassisen latinan germania-sanasta. Ranskassa ja espanjassa taas nimi tulee luoteisimmasta germaaniheimosta alemanneista. Ruotsin Tyskland on samaa juurta kuin Deutschland, joka pohjautuu germaanisen kantakielen sanaan *Þeudiskaz, ja tarkoittaa ’kansaa’. Englannissa tämä sana taas on vakiintunut tarkoittamaan hollantilaisia: the Dutch.

Ei muuten välttämättä ole mahdottoman kaukaa haettua vaihtoehtohistoria-spekulaatiota, etteikö Englannin nimeksi olisi voinut vakiintua jokin saksi-johdannainen, kuten Saksonia tai Saksimaa. Englannin yhdistyessä poliittinen hegemonia oli Wessexin länsisakseilla. Ensimmäisenä yhdistynyttä Englantia hallinnut Aethelstan kutsui itseään tilanteen mukaan nimellä Rex Saxorum ’Saksien kuningas’, Rex Anglorum ’Anglien kuningas’ tai Rex totius Britannie ’koko Britannian kuningas’.

Keltit kutsuivat keskiajalla germaanitulokkaita sakseiksi riippumatta siitä, mistä heimoista nämä olivat kotoisin. Esimerkiksi gaelin kielessä sassenach tarkoittaa edelleen englantilaista.

Germany_Name_European_Languages.svg


* Puhekielisiä nimityksiä voi olla vielä useampia. Sveitsissä asuessani olen oppinut, että pohjoisia naapureita tarkoittava vähemmän kohtelias lempinimi on Schwab ‘svaabi’, joka vastaa lähinnä hurrittelua tai ryssittelyä. Varsinaisesti tämä viittaa Schwabenin hallintopiiriin etelä-Saksassa ja sitä ennen svaabien heimoon (Caesarin mukaan germaanikansoista suurin ja vahvin), mutta Sveitsissä se on slangisana kaikille saksalaisille. Wikipedia taas tietää kertoa, että entisen Jugoslavian alueella kaikkia saksankielisiä kutsutaan svaabeiksi, tarkoittaen myös sveitsiläisiä ja Itävaltalaisia.

3 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Remember, remember, the fifth of November

Remember, remember,
The fifth of November:
Gunpowder, treason and plot;
I see no reason
why the Gunpowder Treason
should ever be forgot.

Westminsterissä, 408 vuotta sitten tänään, eräs mies löydettiin parlamenttitalon kellarihuoneesta, joka oli pakattu täyteen ruutitynnyreitä. Siinä ei paljoa selittelyt auttaneet: Guy Fawkes kumppaneineen olivat suunnitelleet räjäyttävänsä parlamentin istunnon taivaan tuuliin, ja siinä samalla olisi mennyt myös kuningas Jaakko I (1566-1625). Kyseessä oli Britannian katolisten salajuoni, tarkoituksena edesauttaa katolilaisuuden palauttamista saarivaltioon.

1500- ja 1600-lukujen Eurooppaahan leimasi katolisten ja protestanttien kireät suhteet, jotka vähän väliä sytyttivät taisteluita ja verilöylyjä. Englannissa kaikki lähti kuningas Henrik VIII:nnesta (1491-1547), jolla oli vaikeuksia saada miespuolinen perillinen, ja seurauksena kaikki tuntevat Henkan kuusinen vaimoineen ja ehkä myös muistavat, että Englanti irroittautui tuolloin Paavin alaisuudesta liittyen protestanttisten valtioiden joukkoon, ja anglikaaninen kirkko syntyi.

1500-luvun Englannissa uskonto vaihtui aina kun hallitsijakin: Henrik VIII vaihtoi valtionsa siis katolisesta protestanttiseksi, mutta Henrikin anglikaaninen kirkko ei sinänsä sisällön puolesta hirveästi eronnut katolisesta. Henrikin poika Edvard VI (1537-1553) taas oli harras protestantti monien neuvonantajiensa tavoin, ja anglikaanisesta kirkosta purettiin reilulla kädellä katolisia piirteitä. Mutta Edvard kuoli nuorena hallittuaan vain viitisen vuotta, ja kruunun peri hänen sisarpuolensa Maria I (1516-1558) – joka taas oli harras katolinen. Marian valtakaudella Englannin kirkko siis kääntyi taasen katoliseksi, ja protestanttien vainoaminen kärjistyi ainakin 300 toisuskoisen polttamisella roviolla, joka ansaitsi Marialle nimen Maria Verinen (sinänsä ehkä epäreilu nimeke, 1500-luvulla kun kerettiläisten teloittaminen oli yleistä jokaisen hallitsijan kaudella). Marian jälkeen kruunun peri hänen sisarpuolensa Elisabet I (1533-1603), joka oli protestantti, joskin velipuoltaan Edvardia maltillisempi. Elisabetin aikakaudella Englannin kirkosta tuli lopullisesti protestanttinen. Kuitenkin merkittävä osa englantilaisista oli vielä katolisia, ja heihin lukeutui myös useita tärkeitä aatelissukuja. Katolisten vallankaappausyritykset jatkuivat 1700-luvulle asti, kunnes parlamentti sääti lain, jonka mukaan Englannin hallitsijan tulee olla protestanttinen, sulkien näin katoliset kuningashuoneen jäsenet perimysjärjestyksen ulkopuolelle.

1500-1600-lukujen vaihteessa erinäköisiä attentaattiyrityksiä Britannian hallitsijaa kohtaan oli tuon tuosta. Nykykielellä ilmaistuna puhuttaisiin ilman muuta terroristeista, mutta todettakoon, että salajuonten tähtäimenä oli saada Britannialle katolinen hallitsija, eivätkä juonet kohdistuneet muihin kuin vallanpitäjään. Joten vuonna 1605 Fawkesin ja kumppanien päätarkoituksena oli murhata kuningas. He kuitenkin paljastuivat ilmiantajan ansiosta, ja viranomaiset saivat koko porukan kiinni, joka ajan tapaan mestattiin varsin brutaalilla tavalla. Ruutitynnyreiden takia salaliitolle annettiin nimi Gunpowder Plot, ’Ruutisalaliitto’.

conspirators

Salaliittolaiset; mestaus (Wikimedia Commons)

Kuninkaan pelastumista salaliiton kynsistä juhlittiin asianmukaisesti ilotulituksin. Tästä jäi elämään perinne, joka on vieläkin voimissaan: joka vuosi 5. päivä marraskuuta juhlitaan Guy Fawkesin yötä (Guy Fawkes’ Night) – muita nimiä ovat mm. Bonfire Night ja Fireworks Night (’kokkoyö’, ’ilotulitusyö’). Tänä iltana Britanniassa siis ammutaan ilotulituksia, mutta myös poltetaan kokkoja, ja kokkojen kanssa myös Guy Fawkes-nukkeja.

Guy

Guy Fawkes-nukke, joka poltetaan roviolla (Wikimedia Commons)

Lewes

Soihtukulkue Lewesissä (Wikimedia Commons)

Englannilla (ja Iso-Britannialla) ei ole itsenäisyyspäivää – Englanti kun on aina ollut itsenäinen eikä sitä ole ’ikinä kukaan’ valloittanut (paitsi Vilhelm Valloittaja vuonna 1066; jostain syystä yleensä ei lasketa Vilhelm III Oranialaista 1688..) – ja Guy Fawkesin yötä voisi kutsua epävirallisesti itsenäisyyspäiväksi (johon se sopii ehkä paremmin kuin vaikkapa kuningattaren syntymäpäivä, jota vietetään kesäkuussa). Joten juhla on säilynyt elinvoimaisena ja suosittuna. Alkuaikojen monarkistiset ja anti-katoliset konnotaatiot ovat sittemmin haihtuneet, ja painopiste on nykyisin mahtavissa ilotulituksissa ja muussa juhlinnassa.

ilotulitus

Bonfire Night fireworks (Wikimedia Commons)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi