Avainsana-arkisto: murteet

Scrumping

Opin eilen uuden sanan. Twitterissä joku britti postasi kuvan kassillisesta omenoita, tekstillä ”The Boy and I went scrumping (we did ask, mind).”

”Scrumping”?

Lähes joka pihalta löytyvät omenapuut ovat esikaupunkien parempia puolia. Tämänhetkinen asuntommekin valittiin osittain takapihan omenapuiden vuoksi. Ja joka syksy olemmekin saaneet nauttia omenasadosta (teen aina litrakaupalla omenasosetta). Mutta suburbiassa asiaan kuulunee, että nuoriso käy omenavarkaissa. (Tai ainakin itse kävin joskus teininä, taskut täyteen -meiningillä; mutta onkohan ilmiötä vielä nykyisin? Useimmat omenapuiden omistajat taitavat tuskistella kun sato on niin runsas..)

Englannissakin on paljon omenapuita – ihmisten pihat ovat keskimäärin pienempiä kuin Suomessa, joten ehkä puita on useammin maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla. Tai sitten yksittäisiä puita on vähemmän, ja omenatarhoja on joka kylässä. Mutta kun on joskus selittänyt ulkomaalaisille, että nuorena käytiin joskus omenavarkaissa, kuulijaa on lähinnä hämmentänyt ajatus. ”Stealing apples?” Selvästikään tapa ei ole ollut tuttu.

Joten on hauskaa tietää, että englannissa itse asiassa on vastaava käsite: scrumping, ’käydä omenavarkaissa’!

Henry Towneley Green, "Scrumpers" (1867) (Wikimedia Commons)

Sanan scrumping juuri, /scrump/, lienee monille tuttu scrumpy:n, eli tietyn siiderityypin nimestä. Joten selvästi scrump tarkoittaa omenaa – mutta sanan etymologia ei ole minulle heti selvää. Oxford English Dictionary kertoo, että scrumpy-termillä on kuvailtu siideriä noin 1900-luvun alusta. Verbi to scrump tosiaan tarkoittaa omenavarkaissa käymistä: ensimmäiset esiintymät ovat 1860-luvulta, ja sanan alkuperä on murteessa/issa tai slangissa. Substantiivina scrump taas tarkoittaa mitä tahansa kuivunutta ja kurttuista asiaa, mutta etenkin kurttuista omenaa (ensiesiintymät 1840-luvulta). Ja sanan scrumple selitys kertoo, mistä termi juontuu: verbinä to scrumple tarkoittaa rypistämistä, taittamista tai rutistamista – ja katso, sehän on vain variantti sanalle crumple, rutistaa, rypistyä, mennä kasaan!

Scrumping on siis vähättelevä sana omenavarkaissa käymiselle – ’näähän on ihan vanhoja ja kurttusia, ei näillä mitään arvoa enää…’.

Tekijän huom.: en mitenkään kannusta käymään omenavarkaissa. Mutta jos huomaat ihailevasi naapurin omenasatoa, kannattaa kysyä, liikenisikö niistä. Ja omenoista valmistettua scrumpya voi sitten Jouluna viedä pari pulloa kiitokseksi.

Tässä vielä aiheeseen sopiva musiikkikappale. Nautitaan talviomenoista tehdyn piiraan kanssa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Kenen mielestä englanti on ainoa hienojen ajatusten kieli?

Hesarin tiedesivulla suomentaja Kimmo Pietiläinen väittää, että englanti ei ole ainoa hienojen ajatusten kieli. Ihan totta, mutta kuka siis väittää, että englanti on ainoa hienojen ajatusten kieli?

Väitteen perusteluista ymmärrän, että Pietiläisen mielestä suomalainen ”kielipuoli eliitti” pitää englantia hienona kielenä. Tähän on vaikea ottaa kantaa, koska jutusta ei kovin täsmällisesti käy ilmi, keitä nämä kielipuolen eliitin jäsenet ovat. Pietiläisen määritelmässä heihin ilmeisesti lukeutuvat ainakin englanninkielistä yliopistokoulutusta antavat oppineet sekä englannin työkielekseen valinneet yritykset. Ehkä itsekin kuulun tähän Pietiläisen eliittiin, koska opetan englantilaista filologiaa englanniksi Helsingin yliopistossa?

Kielet herättävät puhujissaan ja kuulijoissaan monenlaisia mielikuvia ja tunteita, uskomuksia ja asenteita. Tyypillisiä ovat käsitykset jonkin kielimuodon paremmuudesta tai huonommuudesta, kauneudesta tai rumuudesta, vaikeudesta tai helppoudesta. Yhtä totuutta ei näissä kiistoissa ole, vaan ajatus paremmuudesta, kauneudesta tai vaikeudesta syntyy suhteessa johonkin itselle tuttuun.

Englannin kieli on hyvä esimerkki kieliasenteista. BBC:n julkaisemasta Voices-kyselytutkimuksesta selviää, millaisia mielikuvia britit liittävät englannin eri aksentteihin ja murteisiin. Sosiaalinen arvostus ja esteettinen kauneus kulkevat käsi kädessä, samoin arvostuksen puute ja rumuus. Kieliin liitetyistä mielikuvista on lyhyt matka niiden puhujia koskeviin yleistyksiin.

Esimerkiksi standardienglannin puhuja mielletään helposti ammatillisesti päteväksi ja taloudellisesti menestyneeksi. Murrepuhe synnyttää mielikuvan mukavasta ihmisestä, mutta erityisesti teollisuuskaupunkien ja siirtolaistaustaisten murteet herättävät hyvinkin kielteisiä tunteita. Aasialaisella aksentilla puhuttu englanti sekä Liverpoolin ja Birminghamin aksentit ovat briteistä ihan erityisen kamalia, eivätkä niiden puhujatkaan kummoisia taida olla.

Myös Suomessa englanti herättää ajatuksia. Suomalaiset suhtautuvat englantiin ja sen oppimiseen pääosin myönteisesti, mutta suomea pidetään silti edelleen erittäin tärkeänä. Näin kertovat englantia Suomessa koskevan kansallisen kyselytutkimuksen tulokset. Tutkimukseen vastanneista suomalaisista 16 % oli ottanut englannin täysin omakseen ja 78 % oli englannista monin tavoin osallisia. Täysin osattomia oli 6 %. Englannin täysin omakseen ottanutta ”eliittiä” voisi tutkimuksen perusteella luonnehtia nuorehkoiksi, korkeasti koulutetuiksi kaupunkilaisiksi, jotka toimivat johtavissa ja asiantuntijatehtävissä. Heidän kielipuolisuudestaan tutkimus ei tarjoa tietoa.

Sen sijaan tuloksista ilmeni, että suomalaiset pitävät itseään varsin yksikielisenä kansana, vaikka maa on virallisesti kaksikielinen ja englannilla on selkeä merkitys monien arjessa, kuten nuo prosentitkin osoittavat. Olisikohan tämä ajattelutapa sukua sille, että useamman kuin yhden kielen käyttö koetaan uhkana ja ”puolikielisyyden” riskinä?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Murrehirmuja vai hirmuisasti murteita?

Hämyinen kapakka. Pikkukylä Devonin kreivikunnassa, Englannin lounaiskärjessä. Myöhäinen perjantai-ilta. Minä ja veljeni astumme sisään hilpeästi nauraen. Kapakan nimi on Fish and the Anvil, ja tämä auttamattoman outo yhdistelmä koristaa luonnottoman näköisenä pilapiirroksena oven yläpuolella roikkuvaa kylttiä – tästä näystä johtuu myös naurukohtauksemme. Kävelemme tiskiä kohti uhkuen sitä perisuomalaista itsevarmuutta, josta niin harvoin kuulee puhuttavan. Käännyn baarimikon puoleen, ja koska minut on englanninopiskelijana valittu puhemieheksi sosiaalisissa tilanteissa, tilaan häneltä kaksi tuoppia lageria parhaalla brittiaksentilla, jonka repertuaaristani onnistun kaivamaan.

Baarimikko saa yskäkohtauksen.

Odotan kohteliaana, että hän toipuu, mutta yskimisen loputtua hän vain tuijottaa minua. Esitän uudelleen toiveeni, mutta jälleen hän yskii. Tässä vaiheessa pubin istuimiin juurtuneet, jo vuosikymmenet samaa pistettä tuijottaneet vakioasiakkaat kääntyvät meitä kohti ja mulkoilevat minua ja veljeäni uhkaavasti. Vasta tässä vaiheessa ymmärrän, että baarimikko ei ollutkaan flunssan kourissa.

Hän puhui devonia.

Tämän vain lievästi liioitellun tarinan taustalla piilee kysymys kielen sisäisestä vaihtelusta. Me kaikki tiedämme, että englanti ja saksa, vaikka ovatkin sukulaisia, luokitellaan eri kieliksi. Sama pätee suomeen ja unkariin. Mutta kuinka varmoja voimme olla siitä, että devonin murre on luokiteltavissa erilaiseksi kuin naapurikunnan somersetin murre? Nämä murteen on kuitenkin nimetty täysin mielivaltaisesti, käyttäen hyväksi hallinnollisia kuntarajoja, eikä niinkään kielen rakennetta selvittävää empiiristä dataa. Voi olla, että tarinani baarimikko käyttää puheessaan selvästi Devonissa kuultavaa aksenttia (ääntämismallia) ja että hän käyttää Devonin murteessa tunnistettavia sanoja ja lauserakenteita. Etenkin nämä murrepiirteet toimivat tehokkaina erottajina somersetin ja devonin puhujien välillä, sillä murretutkimukset pystyvät todistamaan, että somersetin ja devonin kieliopeissa ja sanastoissa on yleisesti ottaen selviä eroja.

Mutta eihän asia ole näin yksinkertainen. Ensinnäkin, kuinka käy ihmisille, jotka muuttavat Devonista Somersetiin, Somersetista Devoniin, Cornwallista Devonin kautta Somersetiin tai vaikkapa Lontoosta Devoniin? Entä ihmisille, jotka asuvat näiden kuntien rajoilla? Entä korkeasti koulutetut yksilöt, jotka ovat koko aikuisikänsä puhuneet ja kirjoittaneet huomattavasti enemmän standardienglannilla väritettyä varieteettia? Tätä sekametelisoppaa maustaa vielä se kiistämätön tosiasia, että jokainen ihminen puhuu ainutlaatuisasti. Meillä kaikilla on oma murteemme omine kielioppeineen, sanastoineen ja aksentteineen. Silti on yleisesti hyväksyttävää (ihan jo kielen kuvailun yksinkertaistamisen nimissä!), että kaksi ihmistä puhuu samaa murretta silloin, kun tietyllä abstraktion tasolla heidän puheestaan löytyy yhdistäviä tekijöitä. Painotan tässä abstraktion merkitystä, sillä juuri äskenhän totesin kaikkien ihmisten puheen yksilölliseksi ja ainutlaatuisaksi.

Tämän abstraktiotason määrittäminen on kielentutkijan suurin haaste. Kieli on jatkuvan muutoksen kohteena. Tämän olemme oppineet jo useasta aikaisemmasta ”Kielen kannoilla”-blogin tekstistä. Haastetta lisää se, että tämän alati muuttuvan kielen tulisi jollain tavalla sopeutua alati muuttuvan maailman kuvailuun. Kun tähän käsiteviidakkoon lisätään vielä etenkin englantia kahlitseva standardimurre (Standard English), kohtaamme kielen sisäisessä ympäristössä valtavan määrän jännitettä, jonka ansiosta kielen ja sen murteiden menneisyys on melkoinen mysteeri ja tulevaisuus tuskin tutkittavissa.

Murretutkimus on silti palkitsevaa. VARIENG-tutkimusyksikössä on käynnissä Helsinki Archive of Regional English Speech -projekti (HARES), jossa kuuntelemme ja analysoimme 1970- ja 1980-luvuilla eläneiden ihmisten puhetta. Tarkoituksena on julkaista keväällä 2010 otos tästä arkistosta, joka sisältää Cambridgeshiren kreivikunnan ihmisten arkipuhetta noin 20 tunnin verran. Tämän kokoelman avulla voimme tutkia, miten ihmiset puhuvat erilaisissa tilanteissa ja kuinka heidän kielenkäyttönsä vaihtelee erilaisissa yhteyksissä. Mitä tällaisella tutkimuksella sitten voidaan tehdä? No, ei enempää eikä vähempää kuin raottaa ovea siihen tarkoin varjeltuun maailmaan, josta kulttuurimme kumpuaa: yksittäisen ihmisen arki, tavat ja ajatukset.

Murteiden parissa työskentelevänä olen oppinut yhden tärkeän seikan: kuunteleminen ja sopeutuminen on tärkeintä. Kun astuin Fish and the Anvil -kapakkaan, minun kohtalokas virheeni oli, että akateeminen puheenparteni oli hyvin kaukana siitä todellisuudesta, mikä englantilaisessa puheyhteisössä oikeasti vallitsee. Odotin, että baarimikko olisi meistä kahdesta se, joka tekee puheessaan myönnytyksen. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä ”asiakas on aina oikeassa” ei näyttäisi pätevän vuorovaikutuksessa Fish and the Anvilin baarimikon ja suomalaisen pojanklopin välillä. Olen tästä kiitollinen, sillä baarimikko osoitti murrepuheellaan, että verbaalista itsenäisyydestä ei tingitä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Simo Ahava