VARIENG vastaa! Englannin ranskalaisperäinen sanasto

Anneli Taimio tiedustelee, kuinka suuri osa englannin sanastosta on peräisin ranskan kielestä. Hän toteaa, että Sorbonnen yliopiston emeritaprofessori Henrietta Walterin mukaan osuus on kaksi kolmasosaa. Asian varmistaminen uudemmista lähteistä osoittautuu yllättävän hankalaksi: useimmat englannin kielen sanaston koostumusta käsittelevät tutkimukset väistävät prosentuaaliset tiedot. Tämä johtuu ainakin osittain tilastoinnin ongelmista: otetaanko huomioon vain perussanasto vai kaikki johdannaiset, yhdyssanat jne.? Edelleen latinalaisten ja ranskalaisten lainojen erotteleminen on erittäin vaikeaa – useimmat ranskalaiset sanathan ovat latinalaisperäisiä. Muun muassa tästä syystä numeeriset arviot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Lainasanaluetteloita on kyllä tarjolla yllin kyllin.

Uusin englannin kielen lainasanoja käsittelevä tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Philip Durkinin kirjoittama Borrowed Words: A History of Loanwords in English (Oxford University Press 2014). Durkin on loistava tutkija ja Oxford English Dictionaryn ”Principal Etymologist”. Tutkimus perustuu sanakirjan uusimpaan versioon. Durkinin kirjaa esitellään Oxford University Pressin verkkosivulla.

Durkinin laskelmien mukaan tämän päivän englannissa ranskalaisten lainojen määrä jää selvästi alle kymmenen prosentin, kun taas latinalaisten lainojen määrä nousee noin viiteentoista prosenttiin. Jos ranskalaisten lainojen määrään lisätään sanat, jotka voivat olla peräisin joko ranskasta tai latinasta, osuus kohoaa lähelle kymmentä prosenttia. Tämä saattaa tuntua yllättävän pieneltä luvulta, mutta arvio perustuu vain noin kolmannekseen OED:n pääsanoista. Toisaalta on syytä korostaa, että aina 1200-luvulta lähtien ranskan (niin kuin latinankin) rooli englannin kielen kehityksessä on ollut erittäin keskeinen. Keskiajan englannissa, etenkin 1200- ja 1300-luvuilla, ranskalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi kuin latinalaisten, ja vielä varhaisuusenglannin kaudella (1500- ja 1600-luvuilla) niitä virtasi englannin kieleen runsaasti, joskin latinalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi.

Ranskan merkitystä englannin kielen vaikuttajana korostaa myös se, että nykyenglannin tuhannesta yleisimmästä sanasta noin puolet on lainasanoja ja näistä yli 90 prosenttia on lainattu ranskasta tai latinasta. Ranskalaisten lainojen määrä ylittää latinalaisten lainojen määrän, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa people ja very.

Vanhempaan ja vähemmän monipuoliseen tutkimukseen perustuvia numerotietoja löytyy mm. Thomas Finkenstaedtin ja Dieter Wolffin teoksesta Ordered Profusion: Studies in Dictionaries and the English Lexicon (Heidelberg: C. Winter, 1973) sekä Jonathan Culpeperin ja Phoebe Claphamin artikkelista ”The borrowing of Classical and Romance words into English: a study based on the electronic Oxford English Dictionary” (International Journal of Corpus Linguistics, Vol. 1, 1996: 199–218). Edellisen mukaan ranskalaisten lainojen osuus on peräti 28,30% tämän päivän englannin kielen sanastosta, kun taas jälkimmäinen tarjoaa niiden osuudeksi 12,7%. Siispä, kuten alussa mainitsimme, eri tavoin toteutetut ja eri lähteisiin perustuvat laskelmat poikkeavat merkittävästi toisistaan, ja yleistykset ovat ongelmallisia.

Ote people-sanan kuvauksesta OED:ssä.

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella.

Konkreettista betonia

Englannin concrete-sana on aika jännä. Adjektiivina se tarkoittaa yleensä konkreettista, substantiivina puolestaan betonia. Onhan se betoni aika kouriintuntuva juttu, mutta miten nämä merkitykset oikeasti liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö?

Oxford English Dictionaryn mukaan concrete (adj. + subst.) tulee latinan sanasta concrētus, yhteenkasvanut. Tässä merkityksessä sitä käytettiinkin englannissa ensin, 1400-luvulta alkaen. Jo 1500-luvulla loogikot kuitenkin ottivat termin käyttöön erikoismerkityksessä:

a quality viewed (as it is actually found) concreted or adherent to a substance, and so to the word expressing a quality so considered, viz. the adjective, in contradistinction to the quality as mentally abstracted or withdrawn from substance and expressed by an abstract noun: thus white (paper, hat, horse) is the concrete quality or quality in the concrete, whiteness, the abstract quality or quality in the abstract

Eli johonkin aineelliseen kiinteästi liittyvä ominaisuus (esim. valkoinen paperi), jonka vastakohtana on abstrakti ominaisuus (esim. valkoisuus yleensä). Yhteenkasvaneisuus näkyy siis tässäkin merkityksessä. Tästä sitten kehittyi OED:n mukaan 1600-luvulla concrete-adjektiivin nykymerkitys, konkreettinen (todellinen, aineellinen, esineellinen).

Substantiivina concrete juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin sitä alettiin käyttää merkitsemään jonkinlaista yhteenkasvettumaa, yhdistelmää tai seosta. Samoin kuin adjektiivin erikoismerkityksen, substantiivinkin ilmaantuminen liittynee siihen, että englantia alettiin noihin aikoihin käyttää myös tieteen kielenä. Siksi siihen tarvittiin uusia termejä, joita tietysti usein lainattiin oppineiden osaamasta latinasta. Niinpä esimerkiksi vuonna 1656 Thomas White kirjoitti luonnonfilosofisessa, latinasta englanniksi käännetyssä Peripateticall Institutions -teoksessaan: ”The sun is a concrete of combustible matter.”

Ja mitäpä muuta betoni on kuin sementin, kiviaineksen ja veden kovettuva seos tai yhteenliittymä? Jo muinaiset roomalaiset käyttivät eräänlaista betonia, mutta concrete-nimen se sai vasta 1800-luvulla, jolloin keksittiin parempi sementti ja klassisiin kieliin pohjautuvien termien suoltaminen oli vilkkaasti etenevässä tieteessä ja teknologiassa kiivaimmillaan. Lontoon arkkitehtilehti kirjoitti 1834: ”Making an artificial foundation of concrete (which has lately been done in many places).”

Betoni on siis konkreettista kahdella tavalla: se on aineellista ja se on seos. On vaikea sanoa, mitkä concrete-sanan merkityksistä tulevat englannin sisäisestä merkityksen muutoksesta ja mitkä on lainattu tai mukautettu latinasta. Todennäköisesti kyse on useimmiten molemmista: käyttäjät ovat osanneet sekä englantia että latinaa ja muokanneet niitä omiin tarkoituksiinsa.

Ajetaan onnikalla

Kuten monet muutkin, pääsiäisenä kiersimme maata tapaamassa sukulaisia. Menopelinämme oli linja-auto eli onnikka. ..Hetkinen, mikä ihmeen onnikka?

Hiljattain aloittaneen halpabussiyhtiön nimi antaa vinkin – ja siitä itse asiassa tämän postauksen aihe tuli mieleen. Onnikka on aika lähellä Onnibus:ia – ja etymologi minussa heti mietti, että niiden on pakko olla juonnoksia sanasta omnibus. Toisin sanoen sanojen kehitys lienee edennyt näin: omnibus (latina) > onnibus(si) (suomi) > onnikka (suomi, puhekieli).

Mikä se omnibus sitten taas on; no, se on nykyisen bussi-sanan alkuperä, ollen kyseisen kulkuneuvon ensimmäinen nimitys. Wikipedia (kuinkas muuten) kertoo ”omnibus”-nimen otetun käyttöön Pariisissa n. 1819-1820, kun aloitti maksullinen julkinen liikenneväline – hevosvetoinen tietenkin – jota kutsuttiin nimellä (voiture) omnibus, eli ’(vaunu) kaikille’, erotuksena matkustajakohtaisiin vuokrakulkuvälineisiin (takseihin). Omnibussiin saattoi nousta kuka tahansa, ja useampia matkustajia, matkalla eri paikkoihin. Englannissa omnibus oli tässä merkityksessä käytössä 1829 mennessä. Kansan suussa omnibus lyheni muotoon bus, ja näin bussien käyttö tuli tutuiksi kaikille (vrt. myös ruotsin buss ja saksan Bus).
(Kaikki kuvat Wikimedia Commonsista).

Lontoo 1901

Lontoo 1901

Lontoo 1927

(Jotenkin kiehtovaa nähdä nykyisten elintarvikejättien mainoksia sadan vuoden takaa!)

Bussien sisällä oli samanlainen meininki kuin nykyisinkin – huom. mainokset seinällä!

William Maw Egley (1826-1916), ”Omnibus Life”, c. 1860
(parempi versio tästä kuvasta löytyy taidegalleria Tate UK:n sivuilta)

(Tekijänoikeussyistä en tähän voi laittaa George William Joy:n (1844-1925) maalaamaa, mielestäni kauniimpaa maalausta ”The Bayswater Omnibus” (1895), jossa omnibussissa on nimensä mukaisesti kaikenlaisia matkustajia. Mutta sen voi käydä katsomassa täällä).

Egleyn maalamassa bussissa näyttäisi olevan vain parempaa väkeä – mutta toisaalta ”kaikille” tarkoitettuhin busseihin piti tietenkin ostaa matkalippu, joka esti vähävaraisempia käyttämästä niitä. Asiaan perehtymättä arvelen, että saattoi niitä olla halvempia busseja köyhemmille – Roy Porterin Lontoon sosiaalihistoriassa kerrotaan miten rautateiden rakentamisen myötä Lontoolaisten levittäydyttyä esikaupunkeihin, aamuvarhaiset junavuorot kaupunkiin oli varattu työläisille, jotka saivat matkustaa tavallista halvemmalla lipulla (ja illalla sama takaisin).

Mutta mites Suomessa? Tuo maanmainio opus, Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja (WSOY, 2004) kertoo, että omnibus tai omnibussi esiintyy jo 1800-luvun loppupuolen kirjakielessä. Helsinkiin perustettiin Omnibus Aktiebolaget i Helsingfors vuonna 1887, ja hevosomnibussit aloittivat Töölö-Kaivopuisto linjalla aika tasan 125 vuotta sitten, 14.3.1888. Raitiovaunukiskot asennettiin 1890, ja 1901 asti Helsingissä toimi hevosvetoinen raitio-omnibus-liikenne. Ilmeisesti 1900-luvun alun Helsingin slangissa bussi tarkoittikin nimenomaan raitiovaunua. Tässä kuva hevosratikasta Turussa 1890:

Linja-autot tulivat tietenkin myöhemmin, polttomoottorin kehittämisen myötä, ja Suomessa niitä alkoi esiintyä julkisessa liikenteessä jo 1920-luvulla. (Helsingissä ne maalattiin jo silloin siniseksi). Linja-autoista käytettiin ruotsin mallin mukaan nimitystä autobussi, tai pelkkä bussi. Häkkinen toteaa sekä omnibussin että autobussin miellettävän yhdyssanoiksi, joten bussi-sanan eriytyminen tai erottaminen tuntuu luontevalta. Omnibussin suomelle vieras –mn-äänne taas korvautui puhekielessä geminaatalla -nn- (eikä varmaankaan tuloksena saatu onni- etuliite haitannut kehitystä), ja johdos onnikka lienee syntynyt 1900-luvun alussa. Omnibus-nimi jäi elämään maaseudun linja-autoliikenteen ajoneuvojen nimenä (kun siis kaupungissa oli autobusseja), joka selittänee onnikka-sanan käytön jatkumisen, alkuperäisen latinankielisen omni– etuliitteen jo kauan sitten kadottua kadunmiehen mielestä.

Jotenkin sitä aina ajattelee, että suuri osa niistä lainoista, jotka ovat muiden kielten kanssa vieläkin (suurin piirtein) samoja sanoja, olisi tullut englannin kautta (kuten nyt bussi, taksi tai pitsa). Mutta kuten latinanopettajani tapasi sanoa, suomessa on todella paljon lainoja suoraan latinasta. Suotakoon minulle siis anteeksi tämä englannin kielen ohitus – palaan aiheeseen seuraavalla kerralla!

Lopuksi pakollinen aiheeseen liittyvä kevennys:

Se viides kotimainen, osa II. Italia ja retoromaani

Edellisessä osassa tuli todettua, että kokemusteni perusteella saksan- ja ranskankieliset sveitsiläiset kommunikoivat keskenään mieluiten englanniksi. En ole vielä tavannut ranskankielistä sveitsiläistä, joka ei osaisi englantia. Englannintaidottomia saksanpuhujia on tullut vastaan muutama yksittäinen tapaus, yleensä ikäihminen.

Sen sijaan tosissaan on joutunut turvautumaan saksaan toisena kielenä muuttojen yhteydessä, tai kun kylpyhuonetta jouduttiin korjaamaan vesivahinkojen vuoksi, ja sitä hoitamaan saapuneet työntekijät osasivat ainoastaan italiaa ja saksaa. Zürichissä kuten muualla Sveitsissä on vanhastaan paljon siirtolaisia Italiasta ja kieleen törmää aina aika ajoin: ravintoloissa sekä siis kylpyhuoneita korjattaessa.

Italiaa puhutaan virallisena kielenä yhdessä kantonissa, Ticinossa. Kantoni on liittovaltion eteläisin ja saa eniten auringonpaistetta. Jos sveitsiläisillä olisi rahaa, he hankkisivat loma-asunnon sieltä tai muuttaisivat viettäämään eläkepäiviä sinne. Vähän aikaa Sveitsissä asuneena ei voi kuin todeta, että ajatus vaikuttaa oikein houkuttelevalta. On hyvin mahdollista, että eurooppalainen paratiisi on siellä missä Sveitsi ja Italia kohtaavat.

Kielistä pienin, eli retoromaani on uhanalainen. Sitä puhutaan Graubündenin kantonissa (ranskaksi: Grisons, italiaksi: Grigioni, retoromaaniksi: Grischun). Puhujia on enää alle yksi prosentti väestöstä. Kieli jakautuu useampaan murteeseen, joista viisi suurinta ovat puter, surmiran, sursilvan, sutsilvan ja vallader. Nämä ovat läheistä sukua Pohjois-Italiassa ja hiukan Itävallan puolellakin puhutuille friulin ja ladinin kielille, joilla ei Italian puolella ole virallisen kielen asemaa vaan ne lasketaan italian murteiksi. Alue vastaa Rooman valtakunnan provinssia Raetia.

Lähde: Wikipedia commons, http://en.wikipedia.org/wiki/File:Rhaeto-Romance_languages.png

Sveitsi on nurkkakuntaisuuden ja pienten alueellisten identiteettien luvattu maa, mikä tarkoittaa, että esimerksi sursilvanin puhujien mielestä sutsilvanin puhujia naurettavampaa roskajoukkoa ei maa päällään kanna, ja tunne on molemminpuolinen. Yritykset yhteisen standardin luomiseksi eivät ole oikein ottaneet tulta alleen. Viimeisin kulkee nimellä Rumantsch Grischun. Sen laati zürichläinen kielitieteilijä Heinrich Schmid ja se valmistui vuonna 1982. Vähemmän yllättäen retoromaanin puhujat eivät kokeneet, että ehdotus edustaisi omaa kieltään, koska se sisältää piirteitä vääristä murteista. Asenne on ehkä ymmärrettävä, mutta mahdollisuudet, että retoromaania puhuttaisiin vielä sadan vuoden päästä, vaikuttavat heikohkoilta.

Olen tähän mennessä törmännyt kieleen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kuulin kieltä, kun sairausvakuutuksen myynyt henkilö vaihtoi numeroita laskiessa englannista toiselle kielelle. Kysyin, oliko tämä italiaa, ja sain vastaukseksi, että ei; kyseessä oli “romanisch”, muinainen kieli, joka pohjautuu latinasta. Yksi tuttu taas kertoi, että hänen isänsä puhuu äidinkielenään retoromaania, mutta ei opettanut sitä lapsilleen (mistä kyseinen henkilö on hieman pahoillaan). Suuttuessaan isä kuitenkin aina vaihtoi aina äidinkielelle, mistä johtuen retoromaani assosioituu henkilön mielessä kiroilevaan isään.

Latina tuntuu oleva tärkeä osa romanischin puhujien identiteettiä. Samainen tuttu kertoi, että Graubündenissä kuulemma luetaan latinaa lukiossa pakolliset kuusi tuntia viikossa, ja sieltä tulevat ihmiset osaavatkin sitä vakuuttavan hyvin. Englantia ovat myös osanneet. En ole kuitenkaan Graubündenissä matkustellut paitsi turistikohteissa, jotta tietäisin, mitä kieliä, millä kompetenssilla ja millä asenteella puhuvat kielitieteelliseltä kannalta mielenkiintoiset NORMit (Non-mobile Older Rural Males), eli jääräpäisimmät vanhat maalaisäijät, jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa kylässä: retoromaania, saksaa vai italiaa?

Undulaatti on savusilli

Tuli sunnuntaikävelyllä puhetta undulaateista. (Sotken ne jostain syystä aina kanarialintuihin, vaikka undulaatit ovat australialaisia papukaijoja ja kanarialinnut hemppoja Kanariansaarilta.) Mietittiin siinä sitten, mitä undulaatti on englanniksi – loogiselta olisi tuntunut jokin undulate-tyyppinen sana, mutta eihän se oikeasti ole mitään sinne päinkään, vaan budgerigar, tuttavallisemmin budgie.

Mistä se undulaatti sitten tulee? Katsoin kotona lintukirjasta, ja tieteellisestä nimestäpä tietenkin: Melopsittacus undulatus. Lajinimi undulatus on latinaa ja tarkoittaa aaltokuvioista. Samaa tarkoittaa myös englannin latinaperäinen sana undulate: ’aaltokuvioinen’ (adjektiivi) tai ’aaltoilla’ (verbi, joka lienee paljon adjektiivia yleisempi).

Entäpä budgerigar? Hassua kyllä, sanan etymologiasta ei olla ihan varmoja. Jostain Australian aboriginaalikielestä se tulee; Oxford English Dictionaryn vuonna 1933 kirjoitetun artikkelin mukaan budgeri tarkoittaisi ’hyvää’ ja gar ’kakadua’. Hyvä saattaa Natural History Museumin mukaan tässä tarkoittaa hyvää syötäväksi(!).

Palatakseni otsikkoon, savusillit eli red-herring words ovat sanoja, jotka eivät tarkoita sitä mitä niiden voisi kuvitella tarkoittavan. Termi tulee OED:n mukaan harjoitusmetsästyksestä, jossa koirat pantiin jäljittämään oikean saaliin sijaan maata pitkin raahattujen savusillien hajua. Englannin undulate oli siis minulle savusilli, ja englanninkieliselle suomen opiskelijalle undulaatti voisi olla savusilli. Tällaisia sanapareja kutsutaan myös petollisiksi ystäviksi, false friends tai faux amis. Millaisiin savusilleihin sinä olet törmännyt englannissa ja suomessa?

Sananlaskuista ja sardiineista

Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.

Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:

the ape wilbe an ape still
apina on aina apina

euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee

out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä

noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle

they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa

it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse

Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ’s back , spent on the devill ’s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.

Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:

Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan

tai sekä latinaksi että englanniksi:

Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon

Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:

Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)

Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)

Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)

Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818).  Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.

Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).

John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.

Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:

Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.

(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)

Lähteitä

Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus

Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.

Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.

Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.

Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.

Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.

Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.

Kadonneen aarteen metsästys

Heinäkuussa löytynyt ja syyskuun lopulla yleisönkin tietoon tullut ns. Staffordshiren aarre on sävähdyttänyt erityisesti Englannin arkeologipiirejä. Kyseessä on anglosaksinen kulta- ja hopea-aarre, joka on peräisin todennäköisesti seitsemänneltä vuosisadalta tai viimeistään kahdeksannen vuosisadan alusta mutta jossa osa aineistosta saattaa olla vieläkin varhaisempaa. Aarteen suuruus eli runsaat viisi kiloa kultaa ja 2,5 kiloa hopeaa, tämänhetkisten tietojen mukaan 1381 esinettä, mahdollisesti vielä enemmänkin, on luonnollisesti jo heti herättänyt maallikon uteliaisuutta ja innostusta, ja siitä on raportoitu jopa suomalaisissa sanomalehdissä. Asiantuntijoiden mukaan aineellisten arvojen lisäksi löytö johtaa aivan uusiin käsityksiin varhaisen keskiajan Englannista. Mikä tekee sitten löydöstä niin poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja arvokkaan?

Staffordshiren aarretta tutkailtaessa luontevaksi vertailukohteeksi nousee viime vuosisadalla tehdyt Sutton Hoon kaivaukset ja löydöt. Itä-Angliassa sijaitseva Sutton Hoon alue on hauta-alue, jossa on useita hautakumpuja ja erityistä kiinnostusta herättänyt venehauta, joka on todennäköisesti ollut kuninkaan viimeinen leposija. Tässä haudassa on ollut useita kultaesineitä, jotka liittyvät sekä pakanallisiin aikoihin että kristilliseen perinteeseen. On arveltu, että hauta on voinut olla 620-luvulla kuolleen kuningas Redwaldin, joka oli varhain omaksunut kristinuskon mutta joka kuitenkin vielä hyväksyi monet pakanallisetkin käytänteet. Tästä puhuu myös Beda tunnetussa kirkkohistoriassaan (erityisesti luvuissa II.15 sekä III.18).

Miten sitten Staffordshiren löytö eroaa Sutton Hoosta? Ensimmäinen merkittävä ero on maantieteellinen. Suuri osa aikaisemmista aarteista on löydetty Englannin itä- ja kaakkoisosista, kun taas Staffordshire sijaitsee Keskimaalla ja vie historiassa anglosaksisen Mercian kuningaskunnan nousu- ja valtakauteen. Mercia oli sotilaallisesti vahva ja pyrki laajentamaan aluettaan juuri seitsemännellä vuosisadalla ja sen jälkeen. Kyseessä ei ole myöskään hauta vaan nähtävästi sotasaaliin kätkö, jonka esineitä oli mahdollisesti turmeltu ainakin osittain jo niitä kätkettäessä. Kenen kätköstä on kyse ja millaisissa oloissa se oli tehty, on vielä mahdoton sanoa; myöskään ei ole vielä varmuutta siitä, ovatko saaliit yhdestä vai useammasta taistelusta ja miksi esineet on kätketty. Kullan runsaus on myös huomionarvoista, koska myöhemmissä löydöissä hopeiset esineet ovat tavallisimpia. Esineet ovat voittopuolisesti sodankäyntiin liittyviä, kun taas Sutton Hoossa kristilliset elementit ovat vahvasti esillä. Staffordshiren löydössä ei ole myöskään mitään naisten koruihin tai vaatetukseen liittyvää, vaan kaikki esineet kuuluvat miehiseen sodankäyntiin. Vaikuttaa myös siltä, että esineet on huolellisesti valittu eivätkä ole sattumanvaraisesti joutuneet samaan kätköön. Tutkijoiden alustavien arvioiden mukaan esineet saattavat erityisesti mercialaisen (kulta)sepäntaidon aivan uuteen valoon ja lisäävät tietämystä kontakteista niin Englannin eri osien kuin Euroopan muidenkin alueiden välillä.

Staffordshiren löydön esineistöstä erittäin suuri osa liittyy miekkoihin. Joukossa on 84 kultaista miekan kahvan ponnen päätä ja lisäksi noin kaksisataa miekan kahvan päällyksen ja renkaan palasta. Osa näistä on koristeltu granaatein. Lisäksi niihin on taottu toisiinsa kietoutuneitten eläinten kuvia, joista erityisesti kaksi käärmettä on ainutlaatuisia. Miekan kahvat olivat yleisiä sotasaaliita, joita säilytettiin senkin jälkeen, kun terät otettiin uusiokäyttöön. Kahvan taidokasta koristelua kuvataan mm. Beowulf –runoelmassa, jossa Beowulf tuo hurjalta sukellusretkeltään Grendelin pään sekä kahvan upeasta miekasta, jonka terä suli Grendelin myrkyllisestä ja kuumasta verestä:

Ða wæs gylden hilt   gamelum rince,

harum hildfruman   on hand gyfen,

enta ærgeweorc;   hit on æht gehwearf

æfter deofla hryre   Denigea frean,

wundorsmiþa geweorc;

…

Hroðgar maðelode –   hylt sceawode,

ealde lafe,   on ðæm wæs or written

fyrngewinnes,   syðþan flod ofsloh,

gifen geotende   giganta cyn,

frecne geferdon;   þæt wæs fremde þeod

ecean Dryhtne;

…

Swa wæs on ðæm scennum   sciran goldes

þurh runstafas   rihte gemearcod,

geseted ond gesæd,   hwam þæt sweord geworht,

irena cyst   æarest wære,

wreoþenhilt ond wyrmfah.

(Beowulf 1677-81; 1687-92; 1694-98)

 

(”Hän ojensi kuninkaalle   kultaisen kahvan,

harmajahapsisen   sotijalon käteen

jatulien ikimiekan.   Ihmeseppojen taos

päätyi aarrekaluksi   daanien herralle

perkeleitten kuoltua.

…

Hrothgar puhui   katsellen kahvaa,

ikivanhaa perintökalua.   Siihen oli kaiverrettu

muinainen mullistus:   kuinka vedenpaisumus

velloen hukutti   jättiläisten rodun.

Niiden kävi huonosti:   ne poikkesivat pois

ikuisesta Luojasta

…

Kahvassa luki   kultaisin heloihin

virheettömin riimuin   korukaiverrettuna,

kenelle valiorauta   oli alunperin taottu,

väkikahva väännetty, kuvioitu käärmein

loistava lape.”

Suomennos Osmo Pekonen ja Clive Tolley)

Erityistä mielenkiintoa kielentutkijalle tuo luonnollisesti esineistö, jossa on tekstiä, ja siitäkin löytyy ainakin yksi esimerkki Staffordshiren aarteesta. Kultaisessa liuskassa on molemmin puolin latinankielistä tekstiä, jonka tutkijat ovat tulkinneet joitakin virheitäkin sisältäväksi lainaukseksi Vulgatan neljännestä Mooseksen kirjasta (10: 35): surge d[omi]ne [et] disepentur inimici tui et fugent qui oderunt te a facie tua (’Ja kun arkki lähti liikkeelle, niin Mooses lausui: ”Nouse, Herra, hajaantukoot sinun vihollisesi, ja sinun vihamiehesi paetkoot sinua”.’) Kuluvalla viikolla ilmestyneessä aarteen hieman aikaista yksityiskohtaisemmassa esittelyssä ja tulkinnassa tutkijat pohdiskelevat tekstiä sisältävän esineen ikää ja näyttävät vielä tässä vaiheessa olevan varovaisia arvioissaan. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että nimenomaan tämä esine kuuluu myöhäisimpiin, joskin ajoituksen haarukka osuu hyvinkin väljästi 7:nnen ja 9:nnen vuosisadan välille. Avoimet pääteviivalliset serif-kirjaimet ovat tekstissä erityisen silmiinpistäviä.

Staffordshiren aarre herättää tutkijoissa vielä useita kysymyksiä ja tarjoaa ratkaisemattomia ongelmia. Miksi se kaivettiin maahan ja milloin? Oliko tarkoitus vain saattaa aarteet turvaan, vai oliko kyseessä jonkinlainen rituaali? Houkuttelevaa on luonnollisesti ajatella, että tämä löytö innostaa etsimään Keskimaalta lisää vastaavanlaisia, ja näin saamme ehkä vielä lähivuosina uutta tietoa anglosaksien elämästä, sodasta ja rauhasta, taiteesta ja muustakin kulttuurista.

Aarteen tämänhetkisestä tulkinnasta löytyy lisätietoa myös osoitteesta: http://www.staffordshirehoard.org.uk/interview/