Kulttuurin kovikset ja pehmikset

Kesälomalla tuli lukeneeksi monenlaisia mätäkuun juttuja. Kaikki tietävät, ettei Suomessa esiinny luonnossa kookospalmuja. Silti meillä kuulemma kasvaa kookospähkinöitä, vieläpä äärimmäisen kovakuorista lajiketta.

Näin esittää Guardian-lehden kolumnisti, joka kertaa juttua suomalaisen ja ruotsalaisen juomingeista. Jossain vaiheessa ruotsalainen kohottaa lasiaan ja sanoo ”skål” – mihin suomalainen vastaa, että eikös me tultu tänne juomaan eikä puhumaan? Varsin pidättyvään ruotsalaiseen verrattuna suomalainen on vieläkin kovempi pähkinä purtavaksi, oikea kookospähkinä.

Cocos nucifera

Kovat ja vaikeasti avautuvat kookospähkinät esitetään tässä kulttuurisessa yleistyksessä pehmeiden persikoiden vastakohtana. Persikoihin kuuluvat tyypillisesti avoimet amerikkalaiset – helppoja lähestyä mutta myös tungettelevan tuttavallisia, ainakin ranskalaisten mielestä. Ranskalaiset itse, samoin kuin saksalaiset ja venäläisetkin, edustavat kookoksia. Persikoiden näkökulmasta kookospähkinät puolestaan ovat kylmäkiskoisia ja epäkohteliaita. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Britit ovat kookospähkinöitä Kaliforniassa mutta persikoita Ranskassa.

Tarina kuitenkin jatkuu: kookospähkinän sisus on virkistävää makeaa mehua, kun taas persikoiden sisältä löytyy vain iso, kova siemen. Viimeistään tähän olisi stereotyyppinen ajattelu ehkä hyvä pysäyttää. Kuten kolumnin kirjoittajakin toteaa, kulttuurien välistä ymmärrystä ennakkoluulot eivät järin edistä. Oma kulttuuri on jokaiselle se oikea.

Prunus persica

Tutkimus tarjoaa monia näkökulmia kulttuurien vertailuun. Esimerkiksi kielellistä kohteliaisuutta on lähestytty kahden vastakkaisen kohteliaisuustyypin kautta. Negatiivinen eli etäkohteliaisuus korostaa puhekumppanin autonomiaa ja välttää puuttumasta siihen. Etäisyyden pito on siis kohteliasta. Positiivisen eli lähikohteliaisuuden kulttuurissa pelataan yhteisyydellä ja myönteisyydellä. Niillä luodaan turvallinen hyväksynnän ilmapiiri. Kulttuurien erot näkyvät esimerkiksi puhutteluissa. Vastaavanlaisia kahden kulttuurin eroja on esitetty myös miesten ja naisten puhestrategioiden välille

Geert Hofsteden paljon huomiota saanut malli puolestaan erottaa neljä kansallisen kulttuurin ulottuvuutta. Vastakkain asetetaan individualismi ja kollektivismi, valtahierarkia ja tasa-arvo, maskuliinisuus ja feminiinisyys sekä epävarmuuden välttäminen ja sietämisen. Näillä mittareilla mm. Yhdysvallat, Britannia ja Australia edustavat individualismia, samoin Suomi ja muut Pohjoismaat.

Uusimmassa vertailussaan Hofstede tarkastelee maita kuudella mittarilla. Suomessa korostuu paitsi yksilöllisyys myös solidaarisuus ja normihakuisuus. Kuvaukseen liitetään lisäksi sallivuus, johon kuuluu vapaa-ajan arvostus ja – ehkä omien stereotypioidemme vastaisesti – taipumus optimismiin. Vaikkapa britteihin verrattuna suomaiset osoittautuvat kuitenkin vähemmän individualistisiksi ja erilaisuutta sietäviksi ja enemmän turvallisuushakuisiksi.

Käytännössä kulttuurien kohtaaminen näyttäytyy varsin monisyisenä. Viime vuosien tutkimusta kokoavassa artikkelissaan Lily Arasaratnam toteaa, että alan keskeisiin tutkimuskohteisiin on kuulunut kuvata kulttuurien välistä kommunikaatiota eri yhteyksissä. Hän luettelee mm. seuraavat: vieraan kielen oppiminen, englanti toisena kielenä, liike-elämä, terveydenhoito, opettajankoulutus, monikulttuurinen luokkahuone, ulkomailla tapahtuva vapaaehtoistyö ja monimuotoiset kaupunkikulttuurit.

Tästä näkökulmasta katsottuna kulttuurit ovat monenlaisessa vuorovaikutuksessa aivan jokapäiväisessä elämässä. Taitojaan pääsee itse kukin siis harjaannuttamaan oman kookospähkinä- tai persikkakulttuurinsa sisälläkin.

VARIENG vastaa! Englannin ranskalaisperäinen sanasto

Anneli Taimio tiedustelee, kuinka suuri osa englannin sanastosta on peräisin ranskan kielestä. Hän toteaa, että Sorbonnen yliopiston emeritaprofessori Henrietta Walterin mukaan osuus on kaksi kolmasosaa. Asian varmistaminen uudemmista lähteistä osoittautuu yllättävän hankalaksi: useimmat englannin kielen sanaston koostumusta käsittelevät tutkimukset väistävät prosentuaaliset tiedot. Tämä johtuu ainakin osittain tilastoinnin ongelmista: otetaanko huomioon vain perussanasto vai kaikki johdannaiset, yhdyssanat jne.? Edelleen latinalaisten ja ranskalaisten lainojen erotteleminen on erittäin vaikeaa – useimmat ranskalaiset sanathan ovat latinalaisperäisiä. Muun muassa tästä syystä numeeriset arviot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Lainasanaluetteloita on kyllä tarjolla yllin kyllin.

Uusin englannin kielen lainasanoja käsittelevä tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Philip Durkinin kirjoittama Borrowed Words: A History of Loanwords in English (Oxford University Press 2014). Durkin on loistava tutkija ja Oxford English Dictionaryn ”Principal Etymologist”. Tutkimus perustuu sanakirjan uusimpaan versioon. Durkinin kirjaa esitellään Oxford University Pressin verkkosivulla.

Durkinin laskelmien mukaan tämän päivän englannissa ranskalaisten lainojen määrä jää selvästi alle kymmenen prosentin, kun taas latinalaisten lainojen määrä nousee noin viiteentoista prosenttiin. Jos ranskalaisten lainojen määrään lisätään sanat, jotka voivat olla peräisin joko ranskasta tai latinasta, osuus kohoaa lähelle kymmentä prosenttia. Tämä saattaa tuntua yllättävän pieneltä luvulta, mutta arvio perustuu vain noin kolmannekseen OED:n pääsanoista. Toisaalta on syytä korostaa, että aina 1200-luvulta lähtien ranskan (niin kuin latinankin) rooli englannin kielen kehityksessä on ollut erittäin keskeinen. Keskiajan englannissa, etenkin 1200- ja 1300-luvuilla, ranskalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi kuin latinalaisten, ja vielä varhaisuusenglannin kaudella (1500- ja 1600-luvuilla) niitä virtasi englannin kieleen runsaasti, joskin latinalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi.

Ranskan merkitystä englannin kielen vaikuttajana korostaa myös se, että nykyenglannin tuhannesta yleisimmästä sanasta noin puolet on lainasanoja ja näistä yli 90 prosenttia on lainattu ranskasta tai latinasta. Ranskalaisten lainojen määrä ylittää latinalaisten lainojen määrän, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa people ja very.

Vanhempaan ja vähemmän monipuoliseen tutkimukseen perustuvia numerotietoja löytyy mm. Thomas Finkenstaedtin ja Dieter Wolffin teoksesta Ordered Profusion: Studies in Dictionaries and the English Lexicon (Heidelberg: C. Winter, 1973) sekä Jonathan Culpeperin ja Phoebe Claphamin artikkelista ”The borrowing of Classical and Romance words into English: a study based on the electronic Oxford English Dictionary” (International Journal of Corpus Linguistics, Vol. 1, 1996: 199–218). Edellisen mukaan ranskalaisten lainojen osuus on peräti 28,30% tämän päivän englannin kielen sanastosta, kun taas jälkimmäinen tarjoaa niiden osuudeksi 12,7%. Siispä, kuten alussa mainitsimme, eri tavoin toteutetut ja eri lähteisiin perustuvat laskelmat poikkeavat merkittävästi toisistaan, ja yleistykset ovat ongelmallisia.

Ote people-sanan kuvauksesta OED:ssä.

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella.

Viidakon lait

Viidakkokirjassa laulava Baloo-karhu kertoo Mogwli-pojalle miten vähällä voi tulla toimeen. Riittää kun on vähän hunajaa, hedelmiä, muurahaisia ja muita luonnon antimia — ja rento elämänasenne. Letkeän laulun nimi ”The bare necessities” yhdistyy näin kuulijan mielessä helposti karhun perustarpeisiin, ”bear necessities”.

Look for the bare necessities
The simple bare necessities
Forget about your worries and your strife
I mean the bare necessities
That’s why a bear can rest at ease
With just the bare necessities of life.

Adjektiivi bare (’pelkkä’, ’paljas’) ja substantiivi bear (’karhu’) ääntyvät samalla tavalla, mutta eivät  ole toisilleen sukua. Kumpikaan ei myöskään ole sukua ’kantaa’-verbille bear, vaikka sekin ääntyy samalla tavalla. Englannin kieli on käynyt läpi joukon äänteenmuutoksia ja vilisee lyhyitä samalla tavoin ääntyviä eli homofonisia sanoja. Ja niillä iloitellaan niin huumori- ja satiiri- kuin puhtaassa ilkeilymielessäkin.

Kaikki kolme sanaa löytyvät myös muista germaanisista kielistä. Bare on sukua esim. ruotsin sanalle bara (’vain’, ’pelkästään’), samoin verbi bear ruotsin bära-verbille. Englannin ”karhu” on sukua myös ruotsin björnille, mutta selvemmin sukulaisuus näkyy nykysaksan Bärissä.

Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan ensipainoksen kansi (1894).

Baloo-karhun laulu tuli mieleen kun luin englantilaisen sanomalehden juttua Britannian entisestä pääministeristä Tony Blairistä. Lehden viikkoversion kuva virnistävästä ex-poliitikosta oli otsikoitu ”Blair necessities”. Otsikko väitti, että Blair on aina vähät välittänyt siitä, mitä hänestä sanotaan. Voi vain miettiä, miten viesti pitäisi tulkita. Ottiko labour-poliitikko elämän yhtä huolettomasti kuin Baloo-karhu? Vai jäikö pääministerin takista perinnöksi vain tuluskukkaro? Toki otsikolle löytyy netistä positiivisempiakin arvioita.

Toisaalta pitkälle negatiivisuuden akselilla oli menty lehdessä julkaistussa mielenosoittajan kyltissä. Otsikon katseenvangitsija Bliar yhdistää Blairin valehtelijaan (liar). ”Oikeinkirjoitusvirhe” ei jää epäselväksi. Kyltissä syytetään ex-pääministeriä raskaista väärinkäytöksistä.

Näppituntumani on, ettei suomalainen printtimedia useinkaan johdata lukijaa yhtä pitkälle sana-assosiaatioiden piilo- ja sivumerkitysten poluille. Suomessa samoin ääntyviä lyhyitä sanoja esiintyy  vähemmän kuin englannissa. Mutta käännösmerkityksiä ja perinnetietoa viljellään kyllä.

Viime viikkoina on meilläkin Nalle puhuttanut mediaa omalla ”bear necessities” -filosofiallaan. Kuka mahtoi tehdä karhunpalveluksen ja kenelle?

Sanojen syntymäpäivät

Tällä viikolla juhlitaan OK:n keksimisen 175-vuotispäivää. Harvapa anglisti ei olisi joutunut pohtimaan tuon näppärän ilmauksen alkuperää. Nykyään on vakiintunut selitys, jonka mukaan vanha Boston Morning Post väänsi tutun fraasin v. 1839 huumorimielessä muotoon ”oll korrect”, OK. Se sai uuden ulottuvuuden Martin Van Burenin vaalikampanjassa. Uutta virkakautta hakenut presidentti oli kotoisin Kinderhookista ja tunnettiin Old Kinderhookina. O.K., siis.

Viime sunnuntain lehteni uutisoi, että OK olisi myös englannin kielen yleisin sana. Tämä ei pidä paikkaansa. Yleisimmän sanan titteli kuuluu arkiselle määräiselle artikkelille the. Asiasta voi vakuuttua vertaamalla sanoja vaikka Google Books ‑tietokannassa. Kun OK ja sen eri muodot kattavat parhaillaankin prosentin murto-osan kirjojen kaikista sanoista, the yltää 5-6 prosentin tasolle.

Kuvassa Martin Van Buren, Yhdysvaltain kahdeksas presidentti, 1837-1841.

OK:n uutisoitiin myös olleen neljäs englannin sana, joka lausuttiin Kuussa. Itse asiassa se sai tuossa yhteydessä varsin tärkeän roolin: sillä vahvistettiin Apollo-avaruusaluksen koneiden pysähtyminen aluksen päästyä Kuun pinnalle. Astronauttien kuupäiväkirjasta voi lukea keskustelun kulun Kotkan laskeutuessa 20. heinäkuuta 1969:

102:45:40 Aldrin: Contact Light. 102:45:43 Armstrong (onboard): Shutdown 102:45:44 Aldrin: Okay. Engine Stop. Kuvassa Rauhallisuuden meri ja kuumodulin laskeutumispaikka.

Neil Armstrongin kuuluisa ensi lausahdus ulkona Kuun pinnalla seuraavana päivänä ei sentään sisältänyt OK:ta:

109:24:23 Armstrong: That’s one small step for (a) man; one giant leap for mankind.

(Jonkin verran kiistaa herätti aikoinaan edelsikö man-sanaa epämääräinen artikkeli vai ei, siksi se on transkriptissä merkitty sulkeisiin.)

Mutta palataan vielä englannin yleisimpään sanaan. The-artikkelin syntymäpäivää emme voi juhlia, sillä sitä ei koskaan ”keksitty”, vaan se kehittyi ajan myötä. Sen lähisukulainen, demonstratiivinen that, on myös edelleen elossa ja voi hyvin. Nykyinen the kuuluu thatin kanssa samaan vanhaan sanaperheeseen. That-sanan osaksi lankesi kunnia olla ensimmäinen ulkona Kuun pinnalla lausuttu englannin sana. Näin se päätyi vähin äänin osaksi legendaarista lentävää lausetta.

Päivän sana: keshemaik pooc

”Vuoden sanat” elävät ajan hermolla. ”Päivän sanoja” tulee usein vastaan niitäkin, mutta ne ovat harvemmin uudissanoja. Törmäsin varsin mystiseen päivän sanaan, kun etsin löytyisikö joillekin Shakespearen väitetyille uudissanoille varhaisempia esiintymiä. Tietolähteeni, Lexicons of Early Modern English, arpoi minulle tervehdyksen:

Word of the day

the Tobacco is naught — Keshemaik pooc

William Strachey, The History of Travel into Virginia Britannia (1612)

Peräti outo oli ”the Tobacco is naught – Keshemaik pooc” päivän sanaksi. Tupakasta puhutaan, mutta mikä kumma on Keshemaik pooc? Pakkohan asiaa oli ruveta vähän selvittämään.

Lausuma oli siis peräisin William Stracheyn kirjasta The History of Travel into Virginia Britannia. Siinä Strachey (1572–1621) raportoi brittien ensi askelista Pohjois-Amerikan siirtomaaisäntinä. Hän oli ollut mm. todistamassa Virginiaan matkalla olleen Sea Venture -laivan haaksirikkoa asumattoman Bermudan saaren rannikolla v. 1609. Haaksirikko on kuvattu nyky-Bermudan vaakunassa (alla). Shakespearen kerrotaan saaneen haaksirikosta idean Myrsky-näytelmäänsä. Siinä saarelle haaksirikkoutuneelle Mirandalle avautuu ”uljas uusi maailma”.

Lopulta Strachey ja muut matkalaiset pääsivät perille Virginiaan. Nyt alkaa päivän sana selvitä: Stracheyn vuoden 1612 kirjasta löytyy hänen kokoamansa A Dictionarie of the Indian Language. Otsikon intiaanit paljastuvat powhataneiksi, jotka olivat Virginian seudun alkuperäisamerikkalaisia. Stracheyn kokoelma käsittää kattavan algonkin-kieliin kuuluvan powhatanin kielen sanaston, n. 1000 hakusanaa. Englanti–Powhatan -sanastosta löytyy aakkostettuna:

Tobacco, apooke, vhpooc, vmpsemen apook. Light tobacco, iakesan apooke. The tobacco is good, wingutsee upooc. The tobacco is naught, keshemaik pooc.

Eli päivän sanani oli powhataniksi ’tupakka on loppu’.

Virginia tuotti tupakkaa, siksi tuo sana oli hyvä osata maan alkuperäisasukkaiden kielellä. Sauhuttelu yleistyi Englannissa 1600-luvulla, vaikka sen terveysvaikutuksista kiisteltiin. Jotkut pitivät tupakkaa myös epäsopivana kristityille.

Tässä vaiheessa muistui mieleen myös legendaarinen powhatan, Pocahontas, alunperin nimeltään Matoaka, heimopäällikö Powhatanin tytär (n. 1595–1617). Hänen elämänsä oli varmasti Disneyn piirtämää rosoisempi. Aikalaiskuvassa hänet on esitetty 21-vuotiaana Englannissa vuotta ennen kuolemaansa:

Jos leksikaalinen löytöretkeily kiinnostaa, tervetuloa varhaisten sanakirjojen maailmaan, vanhaan ja uuteen! Ehkä siihen pitäisi kuitenkin liittää terveysvaroitus: voit eksyä aiheesta. Shakespearen uudissanat jäivät tällä kertaa katsomatta…

Englanti – miehekäs ja myönteinen kieli?

Kieliä leimataan joskus arkipuheessa helpoiksi ja vaikeiksi, loogisiksi ja epäloogisiksi, rikkaiksi ja köyhiksi. Mutta voivatko kielet olla myös sukupuolittuneita tai peräti onnellisia? Englannin kieleen on liitetty näitäkin arvoarvioita. Yleisiä ne olivat viime vuosisadan alkupuolella.

Ansioitunut ja edelleen arvostettu tanskalainen kielentutkija Otto Jespersen esitteli aikoinaan englantia poikkeuksellisen maskuliinisena kielenä. Englantiin nähden vaikkapa ranska ja italia olivat hänestä monessa suhteessa feminiinisiä ja havaijin kieli lapsellista. Näkemyksiinsä Jespersen päätyi vertailemalla kielten äänteitä, intonaatiota, pääte- ja tavurakenteita. Englannin viriileihin piirteisiin kuului myös sanajärjestys, koska englannissa ”sanat eivät ole piilosilla” niin kuin usein on laita latinassa ja saksassa.

Väite englannin maskuliinisuudesta on herättänyt negatiivisia tuntoja Jespersenin Growth and Structure of the English Language -teosta lukeneissa opiskelijoissa. Tähän viittaavat kirjaston kirjan alleviivaukset ja reunahuomautukset. Itse muistelen aikoinani lukeneeni vieläkin runsaammin merkinnöin kirjailtua nidettä!

(Otto Jespersen, ”Growth and Structure of the English Language”
9. painos, 1967, s. 2. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat.)

Parin vuoden takainen väite englannin kielen positiivisuudesta perustuu puolestaan empiiriseen tutkimukseen. Vermontin yliopiston tutkijat testasivat englannin yleisimpien sanojen herättämiä myönteisyyden tunteita asteikolla yhdestä yhdeksään. Aineisto koottiin neljästä suuresta tietokannasta, joissa oli Twitterin viestivirtaa, New York Timesin 20 vuoden numerot, laulujen sanoituksia 50 viime vuodelta sekä miljoonia kirjoja 1500-luvulta nykypäivään. Testisanoja kertyi yhteensä yli 10.000 kappaletta. Kunkin sanan pisteytti 50 vapaaehtoista.

Aineiston positiivisimmaksi sanaksi koettiin laughter (keskiarvo 8,5 pistettä) ja negatiivisimmaksi terrorist (1,3). Neutraaliin välimaastoon sijoittuivat mm. the (4,98) ja it (5,02). Yleisimmät sanat vaihtelivat jonkin verran aineistotyypin mukaan. Esimerkiksi lehtiaineistossa positiivisimmiksi arvioitiin love, win, comedy, celebration ja pleasure, ja negatiivisimmiksi war, cancer, murder, terrorist ja rape. Vain lauluissa yleisimpiin mielihyvää tuoviin sanoihin kuului rainbows ja kissing.

3,5-kuukauden ikäinen vauva nauraa

Tutkimuksen päätulos oli, että kussakin aineistossa positiivisia, onnen tuntemuksia herättäviä sanoja oli huomattavasti enemmän kuin negatiivisiksi koettuja. Englannin kohdalla onnettaren vaaka näyttäisi siis kallistuvan vahvasti plussan puolelle.

Tutkimuksen tekijät olivat matemaatikkoja ja tilastotieteilijöitä. Menetelmät olivat hallussa ja aineistokin valtava. Kielentutkijaa silti vähän mietityttää kuinka suuri todistusvoima on yksittäisillä, yhteydestään irrotetuilla sanoilla. Nauruakin on monenlaista: hermostunutta, hämmentynyttä, ivallista, pilkallista. Positiivinen sana voi esiintyä kieltolauseessa ja välittää negatiivisen viestin. Tutkijat myöntävätkin auliisti, että laajempien rakenteiden tunnesisällön analyysi olisi paikallaan, joskin vaikeampi urakka. Tutkittavaa siis riittää.

Englannin positiivisuustutkimus sai kimmokkeen aiemmasta Twitterin viestivirran analyysista. Sen mukaan amerikkalaiset kokivat olevansa vähemmän onnellisia kuin aiemmin, ja naiset vähemmän onnellisia kuin miehet. Toisaalta tuore YK:n tukema tutkimus on jo ehtinyt päivittää maailman onnellisimmat ja onnettomimmat maat. Suomi sijoittuu tilastossa 7:nneksi heti Kanadan jälkeen, mutta Yhdysvallat löytyy vasta sijalta 17. Valtakielen ”onnellisuusindeksi” ei siis näytä ennustavan ihmisten onnellisuuden kokemusta.

Tilastoista huolimatta onnellista uutta vuotta kaikille!

Luokatonta menoako?

Luokatonta menoako?

Julkisten liikennevälineiden käyttäjiä luokitellaan. Meitä sijoitetaan ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, leimataan turisteiksi, premium-asiakkaiksi ja liikematkalaisiksi. Luokittelu perustuu tietysti hinnoitteluun ja tarjottuihin palveluihin, mutta käytetyt nimikkeet ovat aina kiinnostavia. Etenkin nimikkeiden muutokset.

Kotimaisella lentoyhtiöllä tavattiin lentää joko turisti- tai businessluokassa. Businessluokka on edelleen tarjolla ja arkipuheessa myös turistiluokka. Mutta nykyään koneet täyttyvät niin meillä kuin muuallakin “economy”-luokan matkustajista. Economy ja business, taloudellisuus ja kaupanteko, asettuvat näin vastakohdikseen. Äärimmilleen ekonomia viedään luokattomissa halpalentoyhtiöissä.

Konduktööri tarkastaa matkalippuja junassa v. 1952. (Kuva: Suomen Rautatiemuseo.)

Junamatkustajia ei ole tavallisesti luokiteltu turisteiksi ja liikemiehiksi. Aina1800-luvulta 1950-luvulle yläluokka matkusti Englannissa 1. luokassa, keskiluokka 2. ja työväenluokka 3. luokassa. Ensimmäinen luokka on pitänyt pintansa, mutta nyt suurin osa matkustajista on “vakioluokkaa”, standard class.

BBC:n aamutelevisiossa väiteltiin pari viikkoa sitten ensimmäisen ja standardiluokan hyvistä ja huonoista puolista. Vakioluokan matkustajat joutuvat seisomaan täpötäydessä ruuhkajunassa, kun ykkösluokka on lähes tyhjillään. Pitäisikö sitä supistaa ja vakioluokkaa laajentaa? Mielipiteet menivät ristiin.

Vaikka 1. luokkakaan ei enää tarjoa viiden ruokalajin aterioita tai sihteeripalveluja, lipun hinnalla ostetaan lisäetuuksia. Samaan aikaan työmatkalainen ei välttämättä saa edes niitä peruspalveluja, joista on maksanut. Silloin “vakio” rinnastuu huonoon palveluun. Twitterissä ehdotettiinkin uuden 3. luokan perustamista seisomapaikkoja varten.

Tämä ei ole pelkkää yksityisajattelua. Tuore verkkolehtiuutinen kertoo kolmannen eli “Ryanair” ‑luokan mahdollisesta paluusta Britannian rautatielle. Joissakin suunnitelmissa luokkaero syntyisi paikkalipun ostaneiden ja paikkaliputtomien vakioluokan matkustajien välille.

Miten sitten mennään suomalaisissa junissa? Lähijunissa ei luokitella lainkaan, kun taas Allegro vie Pietariin 1. ja 2. luokassa neljällä kielellä. Ensimmäisen luokan uskoin löytyvän myös kotimaan kaukojunista, mutta toinen luokka ei tuntunut enää tutulta. Vuoden takainen matkalippu valotti asiaa.

Huomasin menneeni Tampereelle Eko-luokassa, joka suluissa suomennettiin 2. luokaksi. Nyt oli pakko varmistaa luokat VR:n sivuilta. Selvisi, että virallisesti matkustusluokkien nimet ovat Ekstra-luokka ja Eko-luokka. “Eko” viittaa ekonomiaan ja säästäväisyyteen. Mieleen tulee väistämättä myös ekologia ja luontoarvot.

“Ekstra”-luokassa matkustaja saa lisäpalveluja. Koska en ole sellaisessa matkustanut, en tiedä merkitäänkö se lipussa varmuuden vuoksi suluissa 1. luokaksi. Voi olla, että sen lähin vastine maailmalla on pikemminkin premium economy class. Siinä jotkut lentoyhtiöt tarjoavat erilaisia matkustusmukavuutta lisääviä ekstroja. Jos näin on, 1. luokka on poistunut Suomen kaukojunista.

Matkustusluokkien nimeämisessä on tapahtunut näennäinen demokratisoituminen. Rivimatkustajia ei enää haluta luokitella toisen, saati kolmannen luokan kansalaisiksi. Järjestyslukujen tilalle ovat tulleet vakioisuuden ja säästäväisyyden määreet. Kalliimmat luokat kuitenkin jatkavat perinteisessä ykköskastissaan tai pukeutuvat liikemiehen liituraitaan. Tai markkinoivat reilusti ekstroja.

Omenoita internetissä

Kypäröiden … äh … kypärien. Radiohaastateltavan itsekorjaus kiinnitti huomiota. Vastaavia tapauksia riittää. Kumpi olisi omena-sanan luontevampi monikon genetiivi, omenien vai omenoiden? Vai omenoitten tai peräti omenain? Itse käytän ainakin kahta ensimmäistä ‒ niin kuin varmaan myös muotoja kypäröiden ja kypärien. En vain tiedä tarkalleen missä yhteydessä valitsen niistä jomman kumman.

Kieli sallii vaihtelun. Vaihtelusta kiinnostunut pääsee lähituntumaan jo selaamalla nettiä. Kypärien johtaa googlessa 43.500 hitillä kypäröiden 13.700 osumaa vastaan. Omenat taas menevät päinvastoin: omenien 50.800 tapausta jää vähemmistöön omenoiden 141.000 esiintymään verrattuna. Netti ei vain aina ole kovin luotettava tiedonlähde: omenien näyttää olevan myös varsin aktiivinen YouTube-tykkääjä.

Kielen opiskelijan ja tutkijan avuksi tulevat digitaaliset tekstikokoelmat eli korpukset. Osa niistä on kooltaan pieniä, osa suuria, mutta yhteistä niille on, että ne ovat strukturoituja, pienet yleensä tarkemmin, isommat suuren työmäärän tähden väljemmin. Miljoonan sanan korpus edusti ylärajaa vielä neljäkymmentä vuotta sitten, kun nykyään sadan miljoonan kokoluokkakaan ei enää hätkähdytä.

Englannin tutkijana on huomannut, että korpuksetkin vanhenevat: kymmeniä vuosia sitten koottu aineistokokonaisuus ei enää edusta nykykieltä. 1990-luvun puolivälissä julkaistu 100 miljoonan sanan British National Corpus toki tuntee esimerkiksi sanan internet (94 esiintymää). Näin siitä kirjoitetaan:

Members of the Computing Sub-Group have been in discussion with a number of specialists, to establish the desirability and practicality of connecting to the Internet […] Several members of the Group are convinced that connection is essential to facilitate the development of our scientific and information systems over the next ten years. It may be regarded as an infrastructure element for the movement of information, in the same way as roads and railways control and permit the movement of people and goods. (Royal Botanic Garden Edinburgh: miscellaneous documents)

Oikein ennustettu. Uudemmassa ja neljä kertaa suuremmassa nykyamerikanenglannin korpuksessa (Corpus of Contemporary American English) internetin esiintymiä on jo peräti 37.535. Tämä korpus kattaa vuodet 1990‒2012 ja kasvaa jatkuvasti. Sen avulla voi seurata sanojen ja rakenteiden viimeaikaista kehitystä. Alla pylväsdiagrammi internet-sanan esiintymistä viimeisen parin vuosikymmenen aikana.

Kuten kuva kertoo, internet-sanan huipputaajuudet ajoittuvat 2000-luvun alkuun. Sen jälkeen suunta on ollut tasaisen laskeva. Kun netin käyttö ei suinkaan osoita taantumisen merkkejä, mietittäväksi jää, mitä muita ilmauksia ihmiset nykyään käyttävät. Vai onko netti jo siinä määrin arkipäiväistynyt, että siitä riittää vähemmän puhetta?

Maistuisiko lasi laihaa lattea?

Kesällä tulee juotua kahvia. Sitä myös mainostetaan. Silmiini osui raitiovaunun kyljessä mainos, jossa kehuttiin laihaa lattea, skinny latte. Ei se matkailevalle suomalaiselle mikään uutuus ole, mutta onpahan rantautunut ulkomainoksiin nyt myös meillä.

Yleensä laihuus ei ole ollut kahville hyvää mainosta Suomessa. Nivalassa se on kirvoittanut sanonnan ”pitkä pöönän väli”, Rääkkylässä laiha kahvi tunnetaan ”hörönä”, Sortavalassa se oli ”lerhoa”.  Tuttu käsite se on muuallakin:

Meän kielen sanakirja poikkeaa kaikista muista sanakirjoista myös siinä suhteessa, että eniten synonyymisia ilmauksia on ’laihasta kahvista’. Tornionlaaksossa ’laiha kahvi’ voi olla liepeää, nöyrää tai plaiskua, jopa liepuskaa. Kaikkein ankarimman moitteen voi vieras kuitenkin emännälle esittää sanomalla Haaparanta näkkyy!

Erityisen tuomion netissä näyttää saavan laihan kahvin ja rasvattoman maidon yhdistelmä. Skinny lattessa ei ole kyse laihasta kahvista vaan juuri rasvattomasta tai vähärasvaisesta kahvimaidosta. Laiha ja skinny kohdistuvat siis suomessa ja englannissa kahvijuoman eri aineksiin.

Ei skinny ole englannissakaan ihan yksiselitteinen juttu. Sillä viitataan kaikkeen nahkaan, kuoreen ja ihoon liittyvään, aikoinaan myös kauniiseen ihoon ja viehättävään ulkonäköön. Merkityksessä ’laiha’ (’thin’, ’lean’) skinny saatetaan liittää niin ihmisellä kuin eläimelläkin epätavalliseen tai jopa vastenmieliseen laihuuteen. Äärimmäisen laiha on luuta ja nahkaa.

Verbinä skin voi tarkoittaa sekä nahkalla tai kuorella peittämistä – tai sen vastakohtaa, kuorimista, nylkemistä, kynimistä. Ahne pystyy kuorimaan kivenkin ja rahaton on kynitty. Kermottu maito on suomessa kuorittua. Englannissa kerman kuorintaan käytetään toista sanaa, skim, ja lopputulos on skimmed milk. Täysmaitoon verratuna laihaa maitoa.

Luin taannoin Pohjois-Englannissa tehdyn haastattelututkimuksen, josta ilmeni, että vanhemman väen puheessa skinny tarkoittaa usein saitaa. Sodanjälkeinen sukupolvi liittää sen myös nakuna uimiseen (skinny dipping), ja uusin merkitys on tuo amerikanenglannista leviävä skinny latten ’low fat’.

Ketkä sitten vähärasvaista skinnyä käyttivät eniten? Yllättävää kyllä, eivät niinkään nuorimmat haastatellut kuin kaupunkilaiset, keskiluokkaan ja ylempään työväenluokkaan kuuluvat naiset. Näillä työssä käyvillä keski-ikäisillä oli selvät yhteydet amerikkalaiseen kahvikulttuuriin. Tutkija otatteleekin, että tätä kautta skinnyn merkitys on siirtymässä positiiviseen suuntaan: epäterveen laihasta on tulossa terveellisen hoikka.

Kun ympäri käydään, yhteen tullaan. Joissakin Suomen murteissa laiha kahvi on tunnettu myös nimellä ”hujoppi”. Jos sana olisi edelleen tässä käytössä, sillä voisi ehkä suomentaa tall skinny latten?

Milloin englannista tuli suomalaisten maailmankieli?

Suomalaiset suhtautuvat englantiin varsin pragmaattisesti. Sitä on hyvä osata. Mutta mistä alkaen on englantia pidetty Suomessa maailmankielenä? Aiemmin kuin voisi luulla, mutta enemmän sanoissa kuin teoissa.

Englantia ruvettiin opettamaan yliopistossa jo 1800-luvulla. Ensimmäinen lehtori, John Wellmer, nimitettiin virkaansa v. 1833. Mutta Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesmatrikkelista ei tietysti löydy tietoa siitä paljonko hänellä oli opiskelijoita.

1800-luvun loppupuolen tilanteesta saa aikalaiskuvan lukemalla Anna Krookin artikkelin ”The English Language in Finland”. Artikkeli julkaistiin Uusfilologisen yhdistyksen Mémoires-sarjan ensimmäisessä niteessä v. 1893. Krook kirjoittaa:

The English language is of too much importance in every respect, to be neglected in any country, yet in Finland this has been the case for years and years. It was not till 1886 that English was introduced into some of our State-Schools, as a free subject, to be chosen at will by the pupils from among three others, German, French and Russian, though before that time it was studied in some few private schools, even as far back as the year 1857.

Krookin mukaan eniten englantia opetettiin merenkulku- ja kauppaoppilaitoksissa. Itse hän toimi englannin kielen opettajana Helsingin tyttökoulussa. Artikkelissaan hän listaa ne parikymmentä englannin kielioppia ja oppikirjaa, joita Suomessa tuolloin käytettiin. Uusin oli v. 1891 ilmestynyt Englanninkielen Oppikirja, jonka Hanna Andersin oli toimittanut K. Brekken ruotsinkielisen teoksen pohjalta. Krook kiittää kirjaa moderniksi:

Brekke’s Grammar, the Swedish edition as well as the Finnish, is a book, highly to be recommonded to all teachers who realize the convenience of having a practical grammar to deal with, and to all those, who wish to teach their pupils genuine, modern, good English, the living tongue of a practical people, not a “dead” language pieced together from various translations of foreign grammars.

Ulkomaisista lähteistä oli koostettu Krookin listan vanhin suomenkielinen opetuspaketti, R. M. Oppmanin toimittama Englannin kieli-oppi ynnä lukemisto ja sanakirja vuodelta 1867. Oppman pysytteli tiukasti perinteisen kieliopin luokitteluissa, mutta suomensi termejä, mm. apuverbin aputehdiköksi, artikkelin varakkeeksi, preposition siasanaksi ja interjektion kiihtosanaksi.

Englannin kieli-oppi ynnä lukemisto ja sanakirja

Kirja jäi maisteri Oppmanin ainoaksi englannin oppikirjaksi, mutta hän toimitti myös monikielisen Merimiehen tulkin (1880). Hanna Andersin puolestaan julkaisi v. 1904 Helppotajuisen Englannin kielen oppaan itse-opiskeleville ja varsinkin siirtolaisille. Nimimerkki PW arvosteli Andersinin kirjan Valvojassa v. 1905 ja totesi Krookin tavoin:

Lähinnä syynä siihen yhä tuntuvammaksi käypään epäkohtaan, että englannin kielen taito on meidän maassamme kovasti takapajulla toisiin suuriin sivistyskieliin verraten, on epäilemättä sen asema kouluopetuksessa. Useimmissa kouluissa sitä ei lueta ensinkään, ja niissäkin harvoissa, joissa sen oppimiseen on tilaisuutta, sitä pidetään vain ylimääräisenä ja vapaaehtoisena sivuaineena.

Uusi oppikirja tähtäsi kommunikatiiviseen kielitaitoon ja sille oli kysyntää. PW jatkaa:

Viime aikoina yhä suuremmaksi kasvanut kansalaistemme Amerikkaan siirtyminen on tehnyt käytännöllisen ja helppotajuisen englanninkielen oppikirjan tarpeen yhä tuntuvammaksi…

Erittäinkin varsinaiseen matkustamiseen kuuluvat seikat, niinkuin ”tiketin” osto, rahan vaihdot Englannin ja Amerikan rahaksi, mitat ja painot, laiva- ja junamaksut, ostokset, ruoka ja hotellit y. m. ovat tarkalla asiantuntemuksella esitetyt; neuvotaanpa vielä miten taskuvaraskin saadaan kiinni.

Siirtolaisia Ellis-saarella 1800-luvun lopussa

Englannille on siis jo kauan ollut Suomessa käytännön tarvetta. Kielen ensimmäinen professori, Uno Lindelöf, otsikoi virkaanastujaisesitelmänsä ”Englanti maailmankielenä”. Hän esitti, että englannin opiskelu auttaisi suomalaisia myös ymmärtämään Britannian asemaa maailmanvaltana. Elettiin vuotta 1921. Tästä oli vielä matkaa nykyiseen maailmankieliasetelmaan.

Anglistilta kysytään usein englannin tulevaisuudesta. Jatkaako englanti maailmankielenä vai hajautuuko se useiksi eri englanneiksi? Romanistikollega toi asiaan oman näkökulmansa ja harmitteli, miksi latinasta kehittyneet romaaniset kielet nimettiin italiaksi, espanjaksi, portugaliksi, ranskaksi jne. Miksei jatkettu niiden kutsumista latinaksi?

Tuhatvuotisen historiansa aikana on englantikin muuttunut paljon. Kielen nimi on silti pitänyt pintansa.