Avainsana-arkisto: etymologia

VARIENG vastaa! Englannin ranskalaisperäinen sanasto

Anneli Taimio tiedustelee, kuinka suuri osa englannin sanastosta on peräisin ranskan kielestä. Hän toteaa, että Sorbonnen yliopiston emeritaprofessori Henrietta Walterin mukaan osuus on kaksi kolmasosaa. Asian varmistaminen uudemmista lähteistä osoittautuu yllättävän hankalaksi: useimmat englannin kielen sanaston koostumusta käsittelevät tutkimukset väistävät prosentuaaliset tiedot. Tämä johtuu ainakin osittain tilastoinnin ongelmista: otetaanko huomioon vain perussanasto vai kaikki johdannaiset, yhdyssanat jne.? Edelleen latinalaisten ja ranskalaisten lainojen erotteleminen on erittäin vaikeaa – useimmat ranskalaiset sanathan ovat latinalaisperäisiä. Muun muassa tästä syystä numeeriset arviot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Lainasanaluetteloita on kyllä tarjolla yllin kyllin.

Uusin englannin kielen lainasanoja käsittelevä tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Philip Durkinin kirjoittama Borrowed Words: A History of Loanwords in English (Oxford University Press 2014). Durkin on loistava tutkija ja Oxford English Dictionaryn ”Principal Etymologist”. Tutkimus perustuu sanakirjan uusimpaan versioon. Durkinin kirjaa esitellään Oxford University Pressin verkkosivulla.

Durkinin laskelmien mukaan tämän päivän englannissa ranskalaisten lainojen määrä jää selvästi alle kymmenen prosentin, kun taas latinalaisten lainojen määrä nousee noin viiteentoista prosenttiin. Jos ranskalaisten lainojen määrään lisätään sanat, jotka voivat olla peräisin joko ranskasta tai latinasta, osuus kohoaa lähelle kymmentä prosenttia. Tämä saattaa tuntua yllättävän pieneltä luvulta, mutta arvio perustuu vain noin kolmannekseen OED:n pääsanoista. Toisaalta on syytä korostaa, että aina 1200-luvulta lähtien ranskan (niin kuin latinankin) rooli englannin kielen kehityksessä on ollut erittäin keskeinen. Keskiajan englannissa, etenkin 1200- ja 1300-luvuilla, ranskalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi kuin latinalaisten, ja vielä varhaisuusenglannin kaudella (1500- ja 1600-luvuilla) niitä virtasi englannin kieleen runsaasti, joskin latinalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi.

Ranskan merkitystä englannin kielen vaikuttajana korostaa myös se, että nykyenglannin tuhannesta yleisimmästä sanasta noin puolet on lainasanoja ja näistä yli 90 prosenttia on lainattu ranskasta tai latinasta. Ranskalaisten lainojen määrä ylittää latinalaisten lainojen määrän, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa people ja very.

Vanhempaan ja vähemmän monipuoliseen tutkimukseen perustuvia numerotietoja löytyy mm. Thomas Finkenstaedtin ja Dieter Wolffin teoksesta Ordered Profusion: Studies in Dictionaries and the English Lexicon (Heidelberg: C. Winter, 1973) sekä Jonathan Culpeperin ja Phoebe Claphamin artikkelista ”The borrowing of Classical and Romance words into English: a study based on the electronic Oxford English Dictionary” (International Journal of Corpus Linguistics, Vol. 1, 1996: 199–218). Edellisen mukaan ranskalaisten lainojen osuus on peräti 28,30% tämän päivän englannin kielen sanastosta, kun taas jälkimmäinen tarjoaa niiden osuudeksi 12,7%. Siispä, kuten alussa mainitsimme, eri tavoin toteutetut ja eri lähteisiin perustuvat laskelmat poikkeavat merkittävästi toisistaan, ja yleistykset ovat ongelmallisia.

people

Ote people-sanan kuvauksesta OED:ssä.

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella.

2 kommenttia

Kategoria(t): Matti Rissanen, Terttu Nevalainen

Sitten on pääsiäinen … eikä פֶּסַח

Kävin alkukuusta pitkästä aikaa Englannissa. Siellä kevät oli jo paljon pitemmällä: narsissit kukkineet, kirsikkapuut täydessä kukassa ja ensimmäiset sireenit (tai syreenit) aloittamassa kukinnan. Lähestyvä pääsiäinen nousi usein puheenaiheeksi paikallisten kollegoiden kanssa – loma on aina tervetullut! Jossain keskustelussa joku hieman paheksuen totesi miten anglikaanisessa kirkossa kuulee nykyjään pääsiäistervehdystä, ”Kristus nousi kuolleista!” – ”Totisesti nousi!” (”Christ is risen!” – ”Truly, He is risen!”). Suomessahan tervehdys on tuttu ortodokseilta, mutta ilmeisesti puhuja assosioi tervehdyksen ei niinkään idän kirkkoihin, kuin korkeakirkollisuuteen – jonka piirteitä on anglikaanisessa kirkossa runsaasti, ja joita on kritisoitu reformaatiosta asti.

 

Pääsiäisen suomenkielinen nimi kuulostaa hieman samalta kuin juhlan hepreasta johdetut nimet eri kielissä. Nimi (ja juhla) juontuu juutalaisten פֶּסַח pesaḥ-juhlasta, israelin kansan Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhlasta, jota vietetään kevätpäivänseisauksen aikoihin. Tämän kreikankielinen muoto, Πάσχα (Pasha), johti latinan paschaan, josta syntyi niin espanjan Pascua, italian Pasqua, ranskan Pâques, kuin hollannin Pasen. Ruotsin Påsk on ilmeisesti johdettu suoraan hepreasta, ja venäjän пасха (pasha) taas kreikasta.

Mutta Nykysuomen etymologinen sanakirja toteaa, että pääsiäinen on:

“johdos verbistä päästä. Merkitysyhteyttä on selitetty mm. siten, että pääsiäinen on merkinnyt paastoajan päättymistä eli paastosta pääsemistä. Suomen kirjakielessä pääsiäinen on esiintynyt … Agricolasta alkaen”

…eli yhteyttä hepreaan ei ole: päästä-verbilläkin on “vastineita kaikissa lähisukukielissä”. Tätä lukiessa mietin, pitiköhän termiä suomentaessa tehdä eroa “ikivanhaan omaperäiseen sanastoon” kuuluvaa paskaan..? (Ehkei: mutu-tuntumaan perustuvat etymologiset pohdinnot menevät yleensä täysin pieleen. Merkityksen puolesta taas termi pääsiäinen sopii juutalaisen pesaḥ-juhlan aiheeseen: israelin kansa kun tietenkin pääsi (pois) orjuudesta. Mutta sanojen yhteys on siis spekulaatiotani).

Englanniksi pesaḥ-juhlan nimi on passover – mutta kuitenkin pääsiäinen on englanniksi Easter. Perinteisesti tämän jälkimmäisen nimen katsotaan tulevan germaanisen Ēostre-jumalattaren nimestä, ja todennäköisesti olevan samaa muinaista juurta kuin itää tarkoittava east. Englannissa siis kirkko ilmeisesti täytti olemassaolevan (vuodenaika)juhlan uudella, kristillisellä merkityksellä, säilyttäen kuitenkin juhlan pakanallisen nimen. (Tämä on kovin yleinen ilmiö – vrt. Joulu, joka mm. suomeksi ei ole “kristus-messu”).

Ei niin, etteikö englannissakin esiintyisi muita nimityksiä pääsiäiselle. Tein pikaisen korpushaun, ja löysin kourallisen Pasch-tyyppisiä sanoja kirjekorpuksestamme:

  • “… as I wrote to yowr lordshyp yn a papier in articles late before Pasch.” (William Worcester, 1478)
  • “I have also sold unto hym iij pockettes fyne Cottes … to pay in hand … the full price in the Pasche marte.” (Richard Johnson, 1547)

Useimmat osumat ovat 1400-luvun lopulta, jolloin englannissakin kirkon kieli oli yhä latina. Sana kuitenkin esiintyy sekä yksin, että yhdyssanoissa tai sanayhdistelmissä (“Pasche marte” = ‘pääsiäismarkkinat’).

Toinen sana, joka englannissa(kin) liitetään pääsiäiseen on passion. Sana juontaa keskiajan latinasta, jossa passiōn oli teologinen termi jolla viitattiin Kristuksen kärsimykseen. Tämänkin sanan löysin korpuksestamme, jossa se esiintyy 1400-luvulta 1700-luvun lopulle, mutta aina sanayhdistelmissä:

  • “Whereapon day was assigned on Wensday next after Passion Sonday” (John Shillingford, 1448)
  • “by God’s grace I wilbee with yow in your musters at Pott on Teusday in the Passion weeke.” (Thomas Wentworth, 1625)
  • “You will soon see in print the whole music of the Popes Chapel, as performed there during passion week.” (Charles Burney, 1771)

Ja “Passion week” on edelleen suht yleinen nimi pääsiäisviikolle:

 

passion:easter week

 

Passionista tuli mieleen kymmenen vuoden takainen Mel Gibsonin elokuva The Passion of the Christ (jostain syystä elokuvateattereissa samma på finska, mutta tv-näytöksiin elokuvan nimi on käännetty muotoon Kristuksen kärsimyskertomus).

…Hetkinen, “Passion of the Christ”? Mistä määräinen artikkeli?

Etymologisesti nimi kristus tulee kreikankielen sanasta χρῑστός (khristos), ‘voideltu’; joten “the Christ” ≈ ‘the anointed (one)’, ja artikkeli on ehkä oikeutettu. Moinen käyttö kuitenkin särähtää korvaan – Kristus on erisnimi, ei siinä juuri kukaan ole artikkelia käyttänyt:

 

passion of the christ 1

 

Tarkkasilmäiset lukijat varmaan huomaavat pienenpienen nousun artikkelin käytössä 2000-luvulla – mutta tämän selittää yksin Gibsonin elokuva:

 

passion of the christ 3

 

Tällaisia mietin tänä pääsiäisenä. Hassua, miten moni pääsiäiseen liittyvä sana alkaa samankaltaisella äänteellä: /p/+[vokaali]+/s/! Lienee sattumaa, mutta silti mielenkiintoista.

Aurinkoista Pääsiäissunnuntaita – syökää suklaamunia!

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Saksa, sakset ja saksit

Miltä tuntuu kun otat sakset kouraan? Kohoavatko silmiesi eteen rautakautisen Pohjois-Euroopan loputtomat alkumetsät; puiden lomasta kurkkivat hurjat germaaniheimot? Lipuvatko silmiesi ohi kansainvaellukset? Näetkö sielusi silmin kuinka raivokkaat anglosaksi-soturit vyöryvät Brittein saarille ja käyvät roomalaistuneiden kelttien kimppuun työntäen nämä saarivaltakunnan kauimmaisiin kolkkiin?

Eikö? Ei syytä huoleen: päässäsi ei varmastikaan ole mitään vikaa.

Etymologisesti yllä kuvatun kaltaiset mielikuvat olisivat kuitenkin ihan perusteltuja, koska suomen sana sakset on lainattu ruotsin sanasta sax, -en, -ar ja on samaa juurta kuin saksit ja Saksa.

saksi

saksi

sakset

sakset

Kaikkien kolmen nimi tulee lyhyestä yksiteräisestä teräaseesta, jota kutsuttiin nimellä sax  tai muinaisenglannissa seax. Suomessa ase tunnettiin nimellä skramasaksi tai väkipuukkoEsihistoriallisen ajan arkeologiassa jaetaan aseet miekkoihin, väkipuukkoihin ja tikareihin, joista keskimmäistä aletaan tavata rautakauden löydöissä. Se on yksiteräinen pistoase ja vastaa pituudeltaan lapinleukua tai viidakkoveistä.

Englannin ja saksan kielissä paperin, kankaan, hiusten ym. leikkaamisen käytetty työkalu, joka koostuu kahdesta keskeltä toisiin liitetystä terästä, tunnetaan nimellä scissors (lainattu ranskasta) ja die Shere (englannissa shears tarkoittaa nykyisin ennemminkin keritsimiä). Ruotsissa kyseinen työkalu on yhteistä germaani-menneisyyttä kunnoittavasti nimetty kuin siinä olisi kaksi väkipuukkoa.

Skramasaksi oli ilmeisesti erityisesti germaanien suosiossa, koskapa kokonainen germaanikansa on saanut siitä nimensä. Saksit olivat anglien ohjella toinen kahdesta tärkeimmästä germaaniheimosta, jotka rantautuivat 400-luvulla Brittein saarille täyttämään sinne roomalaisten lähdön myötä syntynyttä valtatyhjiötä. Englannin adjektiivi Anglo-Saxon tulee näiden heimojen nimistä ja sitä käytetään viitatessa paitsi Brittein saarille varhaiskeskiajalla syntyneeseen germaani-kulttuuriin myös nyky-yhteiskuntiin, jotka pohjautuvat tai ovat saaneet vaikutteita englantilaisista tavoista.

Anglo-Saxon, adjective

– describes the people who lived in England from about 600 AD and their language and customs

– describes modern societies that are based on or influenced by English customs

Saksahan on muuten tunnetusti siitä vekkuli maa, että eri kielissä se on nimetty eri germaanikansojen mukaan.* Suomen lisäksi nimeä Saksa käytetään virossa sekä muutamassa muussa suomensukuisessa kielessä (sekä romanikielessä). Englannissa ja italiassa sekä eräissä muissa kielissä sana klassisen latinan germania-sanasta. Ranskassa ja espanjassa taas nimi tulee luoteisimmasta germaaniheimosta alemanneista. Ruotsin Tyskland on samaa juurta kuin Deutschland, joka pohjautuu germaanisen kantakielen sanaan *Þeudiskaz, ja tarkoittaa ’kansaa’. Englannissa tämä sana taas on vakiintunut tarkoittamaan hollantilaisia: the Dutch.

Ei muuten välttämättä ole mahdottoman kaukaa haettua vaihtoehtohistoria-spekulaatiota, etteikö Englannin nimeksi olisi voinut vakiintua jokin saksi-johdannainen, kuten Saksonia tai Saksimaa. Englannin yhdistyessä poliittinen hegemonia oli Wessexin länsisakseilla. Ensimmäisenä yhdistynyttä Englantia hallinnut Aethelstan kutsui itseään tilanteen mukaan nimellä Rex Saxorum ’Saksien kuningas’, Rex Anglorum ’Anglien kuningas’ tai Rex totius Britannie ’koko Britannian kuningas’.

Keltit kutsuivat keskiajalla germaanitulokkaita sakseiksi riippumatta siitä, mistä heimoista nämä olivat kotoisin. Esimerkiksi gaelin kielessä sassenach tarkoittaa edelleen englantilaista.

Germany_Name_European_Languages.svg


* Puhekielisiä nimityksiä voi olla vielä useampia. Sveitsissä asuessani olen oppinut, että pohjoisia naapureita tarkoittava vähemmän kohtelias lempinimi on Schwab ‘svaabi’, joka vastaa lähinnä hurrittelua tai ryssittelyä. Varsinaisesti tämä viittaa Schwabenin hallintopiiriin etelä-Saksassa ja sitä ennen svaabien heimoon (Caesarin mukaan germaanikansoista suurin ja vahvin), mutta Sveitsissä se on slangisana kaikille saksalaisille. Wikipedia taas tietää kertoa, että entisen Jugoslavian alueella kaikkia saksankielisiä kutsutaan svaabeiksi, tarkoittaen myös sveitsiläisiä ja Itävaltalaisia.

3 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Konkreettista betonia

Flower pot cementEnglannin concrete-sana on aika jännä. Adjektiivina se tarkoittaa yleensä konkreettista, substantiivina puolestaan betonia. Onhan se betoni aika kouriintuntuva juttu, mutta miten nämä merkitykset oikeasti liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö?

Oxford English Dictionaryn mukaan concrete (adj. + subst.) tulee latinan sanasta concrētus, yhteenkasvanut. Tässä merkityksessä sitä käytettiinkin englannissa ensin, 1400-luvulta alkaen. Jo 1500-luvulla loogikot kuitenkin ottivat termin käyttöön erikoismerkityksessä:

a quality viewed (as it is actually found) concreted or adherent to a substance, and so to the word expressing a quality so considered, viz. the adjective, in contradistinction to the quality as mentally abstracted or withdrawn from substance and expressed by an abstract noun: thus white (paper, hat, horse) is the concrete quality or quality in the concrete, whiteness, the abstract quality or quality in the abstract

Eli johonkin aineelliseen kiinteästi liittyvä ominaisuus (esim. valkoinen paperi), jonka vastakohtana on abstrakti ominaisuus (esim. valkoisuus yleensä). Yhteenkasvaneisuus näkyy siis tässäkin merkityksessä. Tästä sitten kehittyi OED:n mukaan 1600-luvulla concrete-adjektiivin nykymerkitys, konkreettinen (todellinen, aineellinen, esineellinen).

Substantiivina concrete juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin sitä alettiin käyttää merkitsemään jonkinlaista yhteenkasvettumaa, yhdistelmää tai seosta. Samoin kuin adjektiivin erikoismerkityksen, substantiivinkin ilmaantuminen liittynee siihen, että englantia alettiin noihin aikoihin käyttää myös tieteen kielenä. Siksi siihen tarvittiin uusia termejä, joita tietysti usein lainattiin oppineiden osaamasta latinasta. Niinpä esimerkiksi vuonna 1656 Thomas White kirjoitti luonnonfilosofisessa, latinasta englanniksi käännetyssä Peripateticall Institutions -teoksessaan: ”The sun is a concrete of combustible matter.”

Ja mitäpä muuta betoni on kuin sementin, kiviaineksen ja veden kovettuva seos tai yhteenliittymä? Jo muinaiset roomalaiset käyttivät eräänlaista betonia, mutta concrete-nimen se sai vasta 1800-luvulla, jolloin keksittiin parempi sementti ja klassisiin kieliin pohjautuvien termien suoltaminen oli vilkkaasti etenevässä tieteessä ja teknologiassa kiivaimmillaan. Lontoon arkkitehtilehti kirjoitti 1834: ”Making an artificial foundation of concrete (which has lately been done in many places).”

Betoni on siis konkreettista kahdella tavalla: se on aineellista ja se on seos. On vaikea sanoa, mitkä concrete-sanan merkityksistä tulevat englannin sisäisestä merkityksen muutoksesta ja mitkä on lainattu tai mukautettu latinasta. Todennäköisesti kyse on useimmiten molemmista: käyttäjät ovat osanneet sekä englantia että latinaa ja muokanneet niitä omiin tarkoituksiinsa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tanja Säily

Scrumping

Opin eilen uuden sanan. Twitterissä joku britti postasi kuvan kassillisesta omenoita, tekstillä ”The Boy and I went scrumping (we did ask, mind).”

”Scrumping”?

Lähes joka pihalta löytyvät omenapuut ovat esikaupunkien parempia puolia. Tämänhetkinen asuntommekin valittiin osittain takapihan omenapuiden vuoksi. Ja joka syksy olemmekin saaneet nauttia omenasadosta (teen aina litrakaupalla omenasosetta). Mutta suburbiassa asiaan kuulunee, että nuoriso käy omenavarkaissa. (Tai ainakin itse kävin joskus teininä, taskut täyteen -meiningillä; mutta onkohan ilmiötä vielä nykyisin? Useimmat omenapuiden omistajat taitavat tuskistella kun sato on niin runsas..)

Englannissakin on paljon omenapuita – ihmisten pihat ovat keskimäärin pienempiä kuin Suomessa, joten ehkä puita on useammin maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla. Tai sitten yksittäisiä puita on vähemmän, ja omenatarhoja on joka kylässä. Mutta kun on joskus selittänyt ulkomaalaisille, että nuorena käytiin joskus omenavarkaissa, kuulijaa on lähinnä hämmentänyt ajatus. ”Stealing apples?” Selvästikään tapa ei ole ollut tuttu.

Joten on hauskaa tietää, että englannissa itse asiassa on vastaava käsite: scrumping, ’käydä omenavarkaissa’!

Henry Towneley Green, "Scrumpers" (1867) (Wikimedia Commons)

Sanan scrumping juuri, /scrump/, lienee monille tuttu scrumpy:n, eli tietyn siiderityypin nimestä. Joten selvästi scrump tarkoittaa omenaa – mutta sanan etymologia ei ole minulle heti selvää. Oxford English Dictionary kertoo, että scrumpy-termillä on kuvailtu siideriä noin 1900-luvun alusta. Verbi to scrump tosiaan tarkoittaa omenavarkaissa käymistä: ensimmäiset esiintymät ovat 1860-luvulta, ja sanan alkuperä on murteessa/issa tai slangissa. Substantiivina scrump taas tarkoittaa mitä tahansa kuivunutta ja kurttuista asiaa, mutta etenkin kurttuista omenaa (ensiesiintymät 1840-luvulta). Ja sanan scrumple selitys kertoo, mistä termi juontuu: verbinä to scrumple tarkoittaa rypistämistä, taittamista tai rutistamista – ja katso, sehän on vain variantti sanalle crumple, rutistaa, rypistyä, mennä kasaan!

Scrumping on siis vähättelevä sana omenavarkaissa käymiselle – ’näähän on ihan vanhoja ja kurttusia, ei näillä mitään arvoa enää…’.

Tekijän huom.: en mitenkään kannusta käymään omenavarkaissa. Mutta jos huomaat ihailevasi naapurin omenasatoa, kannattaa kysyä, liikenisikö niistä. Ja omenoista valmistettua scrumpya voi sitten Jouluna viedä pari pulloa kiitokseksi.

Tässä vielä aiheeseen sopiva musiikkikappale. Nautitaan talviomenoista tehdyn piiraan kanssa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Maajoukkuelakit

Frank_Lampard_2008

Frank Lampard (Wikimedia Commons)

Muutama viikko takaperin Englannin jalkapallomaajoukkueen keskikenttäpelaaja Frank Lampard saavutti 100 pelatun maaottelun rajapyykin. Tapahtumasta otsikoitiin mm. seuraavasti:

Frank Lampard’s prodigious work ethic drives him on to 100th England cap (The Guardian)

You’ve earned it: Lampard’s 100th England cap is a reward for all of his hard graft (Daily Mail)

Steven Gerrard praises ‘tremendous’ Frank Lampard ahead of 100th cap (The Independent)

Oman aikansa toiseksi parhaan [1] englantilaisen keskikenttäpelaajan saavutus on kunnioitettava, mutta toimii tässä lähinnä aasinsiltana Kielen kannoilla tepastelevaan aiheeseen: miksi maaottelu on englanniksi (lippa)lakki, cap?

Yksi vastaus kysymykseen on, että maaottelupalloa on alun perin potkittu lakki päässä. Wikipedian aihetta käsittelevän artikkelin mukaan päähineet löysivät tiensä jalkapallokentille 1800-luvun loppupuoliskolla lippalakkien muodossa. Tuohon aikaan joukkueilla ei välttämättä aina ollut yhtenäisiä peliasuja ja samettisten lakkien alkuperäinen tarkoitus oli erottaa eri joukkueiden pelaajat toisistaan. Maajoukkueeseen päässyt pelaaja ansaitsi siis itselleen lakin ottelua varten. Vaikka niitä ei enää kentällä nähdä, lakkeja jaetaan ilmeisesti vielä nykyäänkin pelaajille tunnustuksena maajoukkueessa pelaamisesta, joten Frankillakin lienee komerossaan hieno kokoelma. Jalkapallon ohella lakkeja jaetaan myös esimerkiksi rugbymaaotteluissa.

International-cap

Scotland Women International Cap (Wikimedia Commons)

Toinen vastaus aiempaan kysymykseen on, että sana cap on saanut ajan myötä uuden merkityksen. Alkujaan maaotteluissa käytettyihin oikeisiin päähineisiin viitannut termi on hiljalleen vakiintunut nimitykseksi maaotteluissa pelaamiselle, vaikka lakkeja ei jaettaisi lainkaan. Niinpä esimerkiksi virkkeen Frank Lampard earned another cap1 for England, although he didn’t earn a cap2 for it ei pitäisi olla mitenkään ristiriitainen; Lampard voi aivan hyvin saada tililleen maaottelun (cap1) saamatta siitä hyvästä lakkia (cap2). Vaikka merkitysten yhteinen alkuperä on vielä nähtävissä esimerkiksi ilmaisuista to earn/receive/be awarded a cap, joita voidaan käyttää siis sekä lakkien että maaotteluiden ”ansaitsemisesta”, huomauttaa Wikipedia myös yleisestä uskomuksesta, jonka mukaan cap olisi lyhenne sanoista country appearance. En osaa sanoa, kuinka yleinen tuo väärinkäsitys loppujen lopuksi on, mutta sen mahdollisuus viittaisi merkitysten eriytyneen toisistaan varsin pitkälle eivätkä ihmiset välttämättä enää tunnista lakkien ja maaotteluiden välistä yhteyttä.

Maajoukkuelakki on tavallaan statussymboli ja parhailla pelaajilla on eniten lakkeja. Tietyssä mielessä cap-sanan merkitysten kehityskaari ei välttämättä ole edes kovin yllättävä, sillä päähineitä ylipäätään käytetään aika usein jonkun ”roolin” symboleina. Esimerkiksi tohtorinhatun tai ylioppilaslakin saaminen vaatii muutakin kuin hattukaupassa käyntiä, ja kruunusta luopumiseen liittyy paljon enemmän dramatiikkaa kuin päähineen hylkäämiseen keskimäärin. Englanniksi voi myös omaksua minkä tahansa roolin pitämällä sopivaa hattua, esim. wear one’s revolutionary hat, tai jopa pitää kahta hattua/roolia yhtä aikaa, wear two hats. Vertauskuvaa pikkaisen venyttämällä voisi ehkä jopa ajatella ”pohdiskelijan rooliin” hivuttauduttavan mietintämyssyn eli thinking capin avulla. Tosin tuollaisiin venytyksiin päätyy yleensä vain jos aasinhattu kiristää liikaa.

 


[1] Paul Scholes, joka on myös maailman kaikkien aikojen paras jalkapalloilija ja ihminen ylipäätään.

1 kommentti

Kategoria(t): Mikko Hakala

Fancy a cuppa?

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta.

Tapaan käydä ainakin pari kertaa vuodessa Englannissa. Viihdyn siellä aina mainiosti, ja useimmiten palaan kotiin hieman harmissani siitä, että matka loppui niinkin pian. Jään kaipaamaan muun muassa mukavia pubeja ja hyvää olutta, Lontoon vilskettä ja vilinää, erinomaisia museoita, sekä myös Englannin luontoa – lehtimetsiä suurine jalopuineen, kalkkikallioita ja merenrantaa, sekä ruohikkoista kumpuilevaa maastoa. Kuitenkin on yksi asia, joka on koko ajan mielessä kun käyn Englannissa, mutta jota en jää kaipaamaan, ja jonka vuoksi niin mielelläni tulen kotiin: tee.

Vaikka englantilaiset ovat tietenkin tunnettuja teenjuojia (vaikkei kulutus olekaan väkilukuun suhteutettuna yhtä hurjaa kuin suomalaisten kahvinjuonti), kuitenkin Englannissa tee ensinnäkin on lähes aina pussiteetä, ja toisekseen laadultaan kovin, tuota, kehnoa. Käytettävien teelehtien koko korreloi teen laatuun, ja suurimpien brittiläisten teemerkkien pussit sisältävät aikamoista pulveria – niistä syntyvä tee on monta kertaa vahvempaa ja kitkerämpää kuin vaikka Suomessa tavallisessa ruokakaupassa myytävistä teepusseista. Ei ole sattumaa, että britit nauttivat teensä useimmiten maidon ja sokerin kera, uute kun ei ole juotavaa ilman näitä lisäaineita. (Jotkut ovat nähneet teen nauttimisen builders tea -tyylisenä syntyneen osittain sokeriteollisuuden lobbauksen seurauksena: 1800-luvulla sokerista oli jo ylitarjontaa, ja tuottajien piti keksiä miten ujuttaa lisää sokeria kuluttajien ruoka- ja juomatottumuksiin. Nihil sub sole novum, jne. Mene tiedä: sokerin (ja maidon) lisääminen kofeiinipitoiseen juomaan tietenkin lisäävät kupposesta saatavaa piristystä.)

Builder's tea (Wikimedia Commons)

Mutta oli tarkoitus puhumani teen nimestä. Suomeksi juoman nimi ääntyy /tee/; englanniksi /tii/; venäjäksi /tšai/ (чай); japaniksi /(o)-tša/ (おちゃ tai 御茶); mandariinikiinaksi /tša/ (茶).* Heti näkee, että tee-sanalle on kaksi laajalle levinnyttä muotoa: /t/-äänteellä alkava variantti, ja /tš/-äänteellä alkava muoto. Äkkiseltään voisi kuvitella, että koska sekä mandariinikiinassa, että japanissa on käytössä jälkimmäinen, niin /tš/-versio olisi jotenkin ”oikeampi” tai ”autenttisempi” kantamuoto. Onhan teepensas (Camellia sinensis) peräisin Kiinasta. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi, ja ’tee’/’tša’-hajonta heijastaa historian tapahtumia.

Kiinan etninen ja kielihistoria on monimutkainen aihe, jota sotkee nykyisen Kiinan valtion poliittinen kanta kansan, kulttuurin ja kielen yhdenmukaisuudesta. Tässä todettakoon vain, että Kiinan rajojen sisällä esiintyy useita eri kieliä, jotka todistettavista sukulaisuussuhteistaan huolimatta eriävät toisistaan huomattavastikin. Tämän tarinan kannalta merkittävin seikka on se, että vaikka mandariini- ja kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, Min-kieliryhmän kielissä, joita puhutaan Kaakkois-Kiinassa ja Taiwanissa, tee lausutaan /te/ tai /tee/. Joten siitä, kumpi muoto on käytössä missäkin kielessä/maassa, voi päätellä mitä kautta tee saapui kyseiseen maahan:

  1. /tša/-muoto:
    1. Kiinasta rajojen yli (Japani, Korea, Venäjä, Kaukasia, Lähi-Itä, Intia)
    2. Kantonilaisten kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia, Vietnam, Thaimaa)
    3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 1: Portugalilaisten matkassa 1500-luvulta alkaen (Portugali, Brasilia, Itä-Afrikka)
  2. /tee/-muoto:
    1. Min-kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia ja Indonesia)
    2. Kaakkoisaasialaisten kauppiaiden mukana (Indonesia, Kaakkois-Intia, Madagaskar)
    3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 2: Hollantilaisten ja englantilaisten matkassa 1600-luvulta alkaen (Indonesia, Etelä-Afrikka, Eurooppa)

tea map (WALS)

(Tee-sanojen leviämistä kuvaava kartta, World Atlas of Language Structures Online, Max Planck digital library.)

Ensimmäiset Kiinan kanssa kauppaa käyneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka perustivat Kantonista (nyk. Guangzhou) alavirtaan, Helmijoen suistoon, kauppapisteen; Makao olikin Portugalin hallinnossa 1500-luvulta vuoteen 1999. Portugalin imperiumi levittäytyi laajimmillaan Brasiliasta Indonesian saaristoon. Ja kuten todettu, kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, joten tämä muoto levisi näille alueille (välihuomautus: nykyportugalissa sana lausutaan muuten /ša/, mutta historiallisesti /tša/).

Kun muut eurooppalaiset saapuivat Itä-Aasiaan 1600-luvun alussa, Kiinan keisarikunta ei ollut kiinnostunut käymään kauppaan heidän kanssaan. Ensimmäisenä jalansijan saivat hollantilaiset, vasta 1600-luvun puolivälissä, ja sattuman ansiosta Taiwanista (tai Formosalta, kuten saarta silloin kutsuttiin), sekä pian sen jälkeen mantereen puolelta Amoysta (nyk. Xiamen), Fujianin maakunnasta. Englantilaiset taas kulkivat 1600-luvulla vallan hollantilaisten jalanjäljissä, ja teen nimityskin lainattiin viime kädessä sitä kautta. Tämä siitä huolimatta, että henkilö, jonka koetaan vaikuttaneen suuresti teen popularisointiin Englannissa, oli kuningas Kaarle II:n kuningatar, portugalilainen prinsessa Katariina Braganzalainen, joka naidessaan Kaarlen vuonna 1662 toi Portugalista mukanaan ylhäisön tavan juoda teetä (Katariinan myötäjäisiin kuului muuten mm. Bombay [nyk. Mumbai]).

Catherine of Braganza, Queen of England 1665 (Wikimedia Commons)

Joka tapauksessa britit tykästyivät teehen, ja sittemmin Itä-Intian kauppakomppania laivasi teetä Brittein saarille vuosi vuodelta suurempia määriä.

Loppu onkin aika selkeää: seuraavan 350 vuoden aikana englannin kieli kävi läpi joitain äännemuutoksia, muun muassa pitkästä /e/:stä tuli diftongi /ei/, tai/ja pitkä /i/. 1600- ja 1700-luvuilla sana tea lausuttiin /tee/ tai /tei/. Alexander Popen runossa ”The Rape of the Lock” vuodelta 1714 tämä näkyy selvästi (Canto 3):

Close by those meads, for ever crown’d with flow’rs,
Where Thames with pride surveys his rising tow’rs,
There stands a structure of majestic frame,
Which from the neighb’ring Hampton takes its name.
Here Britain’s statesmen oft the fall foredoom
Of foreign tyrants and of nymphs at home;
Here thou, great Anna! whom three realms obey,
Dost sometimes counsel take—and sometimes tea.

Itse asiassa tässä säkeistössä näkyy kaksi englannin läpikäymää äännemuutosta: enää ei voisi riimitellä ”doom – home” ja ”obey – tea”, mutta Popen runon perusteella ne lausuttiin tuolloin osapuilleen /doom/ – /hoom/ ja /obei/ – /tei/.†

Sata vuotta myöhemmin, humoristisessa runomittaisessa satiirissa Doctor Syntax in Paris, Or, A Tour in Search of the Grotesque (1820), William Combe pystyi muodostamaan riimipareja sanoista ”tea – he” – mutta myös ”tea – stay” ja ”tea – Champs d’Elysée”. Toisin sanoen, tea voitiin lausua paitsi /tii/, edelleen myös /tei/. Itse asiassa /tei/-ääntämys löytyy yhä joistain englannin murteista, vaikka yleiskielessä – eli esim. sanakirjoissa – äänneasu annetaankin nykyisin ainoastaan muodossa /tii/.

Mutta nyt on korkea aika jättää englannin äännemuutokset (ja sanojen kirjoitusasut) toiseen kertaan, ja juoda se kupponen kuumaa. Ai mitäkö teetä? No, tällä kertaa Assamia, irtoteenä tottakai: laatu on SFTGFOP 1 ja alkuperä/tuottajatila Nahorani. Pussiteetä taas joskus toiste.


* /tš/-äänne kirjoitetaan englanniksi ”ch”, ja suomenkielisissäkin teksteissä näkee muotoa ”chai” (mausteiselle intialaistyyppiselle teelle tai maustejuomalle). Noudatan tässä kielitoimiston suositusta ja käytän kirjoitusasua ”tš”.

† Tai ehkä /obee/ – /tee/. Historiallinen fonologia on hankalaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Laivoja Kukinkujalla?

Martinlaaksossa Länsi-Vantaalla on Kukinpolku- ja Kukinkuja-nimiset pikkukadut sekä vähän leveämpi ja pitempi Kukintie. Nimien alkuosa ei tunnu merkitsevän mitään järkevää, ja niinpä näppärät martinlaaksolaiset sanovatkin, että näiden väylien ruotsinkieliset nimet ovat tietenkin Var-och-en-stig, Var-och-en-gränd ja Var-och-en-väg. Ruotsinkieliset katukilvet antavat kuitenkin vähän toisenlaista tietoa: Kuggstigen, Kuggränden ja Kuggvägen. Suomalaiset nimet on väännetty ruotsinkielisistä, mutta on todettava, ettei katujen ristijien luovuus ole ollut aivan parhaimmillaan.

kukin4

Nykyruotsin kugge merkitsee tietenkin ratasta. Siispä Rataskuja, Rataspolku ja Ratastie. Ongelmana on kuitenkin, että tämännimiset kadut löytyvät jo Martinlaakson tienoilta. Ruotsinkielisten nimien alkuosa on Hjul-. Olisiko muita vaihtoehtoja? Keskeinen kysymys on tietenkin kugg- tai kugge-sanan ikä ja alkuperä. Varhaisessa ruotsissa nämä sanat esiintyvät myös muodossa kogg ja kogge. Sana on merkinnyt laivaa, tietyntyyppistä alusta. Ja tästäpä johtaa polku englantiin ja muihin germaanisiin kieliin. Oxford English Dictionary antaa seuraavan määritelmän cog-substantiivista:

A kind of ship of earlier times; broadly built, with roundish prow and stern. Supposed to have been primarily a ship of burden or transport, but also used as a ship of war.

Tämä sana ei sellaisenaan ole enää käytössä englannin kielessä, mutta mieleen tulee alkuosa yhdyssanasta coxswain ”perämies”, ”peränpitäjä”. Sana on varmasti tuttu ainakin Oxfordin ja Cambridgen soutukilpailujen tai näiden kahden yliopiston college-soutujen seuraajille. Sanan alkuperäinen muoto oli cockswain, ja venettä tarkoittava alkuosa on luultavasti samaa juurta kuin cog. Ääntämys hioutui puhekielessä suunnilleen muotoon [koksn].

kukin3

Ajatus, että kadunnimien kugg- viittasi alun perin laivaan, alukseen, ei ole vailla viehätystä. Varmasti merenkulku muodosti menneinä aikoina paljon keskeisemmän osan ihmisten ajatusmaailmaa kuin nykyisin. Helsingin seudun nimistö antaa tukea tällaiselle etymologialle. Saulo Kepsun hakuteoksesta ”Uuteen maahan: Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö” löytyy nimi Kugg Sundet Santahaminan tienoilta – melko varmasti Laivasalmi. Kuggsundet on aaltoillut myös Emäsalossa Porvoon lähettyvillä.

Miksi ei siis myös Martinlaaksossa ole Laivapolkua, Laivakujaa ja Laivatietä tai runollisemmin Pursipolkua ja Haaksitietä? Nämä nimet olisivat paljon soinnukkaampia kuin nykyiset ja muistuttaisivat alueen maantieteellisestä historiasta. Ehkä nimeäjien etymologiset valmiudet eivät olleet aivan riittävät? Tietenkin Laiva-alkuisia katuja on muualla Suomessa, mutta ne eivät ilmeisestikään (Googlen mukaan) ole kovin yleisiä ainakaan aivan Etelä-Suomessa.

Tunnustan auliisti, että nimistön tutkimus ei ole omaa alaani, enkä ole perillä periaatteista ja rajoituksista, joihin katujen nimittäminen perustuu. Siispä juttuni on ennen kaikkea tarkoitettu pohdiskelun virittämiseksi ja ehkä vähäisessä määrin nimistön historiallisen merkityksen korostamiseksi.

Ja siunatuksi lopuksi amerikkalaisen 1800-luvulla vaikuttaneen uskonnollisen kirjailijan, E. G. Whiten, elämänohje, joka sopii hyvin martinlaaksolaisille:

Ajatelkaamme matkamiestä, joka tulee useiden teiden solmukohtaan, ja viitat kertovat mihin kukin tie vie. Jos hän ei piittaa tienviitoista vaan valitsee tien, joka hänestä näyttää oikealta, hän joutuu todennäköisesti harhaan, oli hän muuten miten vilpitön hyvänsä.

(E. G. White, Suuri taistelu).

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Ikkuna etymologiaan

Porto Covo July 2012-2

Tulipa eräässä kirjassa vastaan tieto, että englannin sana ikkunalle, window, on lainattu muinaisskandinaavin ikkunasanasta vindauga, joka puolestaan tulee sanoista vindr ’tuuli’ + auga ’silmä’. Tuulensilmä – kuinka runollista! Mutta kuten Matti Mattila blogikirjoituksessaan toteaa, ei kyse oikeastaan ole sen kummemmasta kuin tuuletusaukosta, silmähän on eräänlainen aukko (vrt. neulansilmä). Myös suomen ikkuna liittyy silmään: sen akkuna-muoto on Suomen sanojen alkuperä -kirjan mukaan lainasana erään muinaisvenäjän murteen sanasta okŭno ’ikkuna’, joka on johdettu sanasta óko ’silmä’.

Vaikka myös suomen sana aukko näyttää erehdyttävästi monen muun kielen silmää tarkoittavalta sanalta, Suomen sanojen alkuperä ja Oxford English Dictionary eivät tue Mattilan oletusta, että aukko ja vaikkapa saksan Auge liittyisivät toisiinsa. Molemmat vaikuttaisivat olevan kotoperäisiä sanoja: aukko on ”todennäköisesti samaa sanuetta kuin auki ja avata”, joille ei anneta SSA:ssa vierasperäistä lähdettä vaan pelkkiä suomen sukukielten vastineita, ja Auge tulee OED:n mukaan kantagermaanin *augon-muodosta samoin kuin englannin eye. Etymologia ei ole ihan niin yksinkertaista, että kaikki toisiaan jotenkin muistuttavat sanat liittyvät toisiinsa, jos niiden merkitys on samantapainen. Sillä tavalla tehtiin etymologiaa 1700-luvulla, mutta nykyään prosessi on hieman tieteellisempi.

Sanojen äänneasujen tämänhetkinen samankaltaisuus ei kerro välttämättä paljoakaan, sillä äänneasut muuttuvat aikojen saatossa. Niinpä esimerkiksi suomen viisi ja unkarin öt ovat samaa kantaa, vaikka ne nykyään eivät muistuta toisiaan juuri lainkaan. Äänneasu ei kuitenkaan muutu täysin sattumanvaraisesti, vaan muutoksissa on havaittu erilaisia säännönmukaisuuksia, joita kutsutaan äännelaeiksi (esim. Grimmin laki). Moderni etymologia tekee päätelmiä sanojen äänneasun (muutoksineen), merkityksen ja levikin perusteella. Oikean alkuperän löytyminen voi silti olla osittain tuuripeliä, ja kuuluisa etymologi Anatoly Liberman suositteleekin, että etymologiksi haluavan kannattaa olla kiinnostunut kaikesta ja lukea kaikkea. Koskaan ei tiedä, mistä löytyy puuttuva palanen tilkitsemään aukkoa tiedoissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tanja Säily

Kreikkalais-latinalais-skottilaista Glamouria

Glam

Sana glamour yhdistyy jotenkin loistoon, viehätysvoimaan ja ylellisyyteen. Se on vetovoimaa, jota todellisilla tähdillä on, ja elämäntapa, jota suurimmalla osalla meistä ei ole. Suomen kieleen se on lainattu sellaisenaan ja niin on moneen muuhunkin: esimerkiksi saksaan. Tuossa Marita Taavitsainen kertoo Iltalehdelle, ettei hänessä ole riittävää Glamouria kansainvälisille keikkalavoille ja tuossa Berner Zeitung toivoo Jeremy Ironsin vierailun tuovan mainosta ja glamouria Bernille: ”Werbung und Glamour für Bern”.

(Berner Zeitung ei siis taidakaan olla Studio Julmahuvi –fanijulkaisu..)

Wikipedian mukaan sana voi tarkoittaa ainakin Glamour-naistenlehteä, valokuvausgenreä, joka pyrkii korostamaan mallin viehätysvoimaa, pahantahtoista muodonmuuttajaa mm. Stephen Kingin IT-romaanissa ja Marvel-supersankaria nimeltä Glamor. Sana voi lyhentyä muotoon glam ja myös adjektiivia glamorous näkee.

glam Bowie 1974

Mutta mistä se on peräisin oikein tulee? Jälleen yksi anglismi seurauksena anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivallasta toisen maailmansodan jälkeen, vai?

Noooh… jos katsotaan vähän tarkemmin, niin sana on lähinnä kreikkalais-latinalais-skottilaista alkuperää. Sen etymologia on jäljitettävissä muinaiskreikan sanaan γραμματική (grammatikē) (OED), joka latinalaisessa muodossaan grammatica lainattiin keskiajalla useimpiin länsi-Euroopan kieliin. Klassisen ajan kreikassa sanalla oli erittäin laaja merkitys ja se viittasi filologiaan sen laajimmassa merkityksessä, mukaan lukien tekstikritiikki ja kirjallisuuden estetiikka. Myöhemmin sanan merkitys rajoittui koskemaan filologian kieleen keskittyvää puolta. Kielioppia opiskeltiin keskiajalla yliopistoissa osana triviumia, eli alempaa perustutkintoa. Sana saatettiin viitata kuitenkin myös lukutaitoon ja oppineisuuteen yleisemmin. Tähän lukeutuivat myös astrologia sekä salatieteet, kuten taikuus ja alkemia (jota ei sentään yliopistoissa opiskeltu. Esimerkiksi 1400-luvun Englannissa alkemia oli laitonta).

Keskiajan latinassa esiintyy myös rinnakkaismuotona glomeria (jossa ensimmäinen r on dissimiloitunut toiseksi likvida-konsonantiksi) ja englannin skottimurteissa gramarye. Todennäköisesti näiden yhdistelmänä sana glamour esiintyy skottilähteissä merkityksessä ‘loitsu’ tai ‘loitsukirja’. Ensimmäinen esimerkki on vuodelta 1720 ja sanaa käyttävät mm. Ramsay ja Burns. 1830-luvulla Sir Walter Scott käytti sanaa merkityksessä ‘loitsu’:

This species of Witchcraft is well known in Scotland as the glamour, or deceptio visus, and was supposed to be a special attribute of the race of Gipsies.
– Walter Scott, ”Letters on Demonology and Witchcraft” (1830)

Näistä sitten merkitys onkin laajentunut tarkoittamaan maagista tai kuvitteellista kauneutta ”A magical or fictitious beauty attaching to any person or object; a delusive or alluring charm” (OED, 2.a.)]. Oxford English Dictionary:n esimerkit 30-luvulta 50-luvulle ovat varsin negatiivisia. Sittemmin merkitykset ovat muuttuneet myönteisemmiksi.

His hero is just another Glamour Guy (1937).

A girl or a gigolo may possess glamour: and it makes no matter whether the girl is glamorous in her own right or by the catch-guinea arts of her dressmaker or her cinematographic producer (1947)

glam photo

Eli kieliopista päädyttiin viettelevään, illusoriseen charmiin ja suomalaistähtien kansainväliseen lavakarismaan.

Sånt är livet.

1 kommentti

Kategoria(t): Alpo Honkapohja