Suomi, tuo puolueeton kielemme

Toisin kuin ehditte ehkä jo kuvitella, tämä blogikirjoitus ei käsittele suomen sukupuoletonta hän-pronominia, vaan erästä toista neutraaliutta osoittavaa piirrettä kielessämme. Englannissahan kysellään usein:

Is your glass half full or half empty?

Suomeksi se käännetään yleensä:

Onko lasisi puolitäysi vai puolityhjä?

Mutta perinteisestihän lasit eivät ole suomessa puolitäysiä sen paremmin kuin puolityhjiäkään, vaan puolillaan. Meidän ei ole pakko sitoutua optimistiseen eikä pessimistiseen näkökantaan, vaan voimme pysyä täysin puolueettomina. Mahtavaa! Löytyyköhän muista kielistä vastaavaa sanaa?

MOT-sanakirjat kertovat: englanti half-filled, ruotsi halvfull, saksa halbvoll, ranska demi-plein, italia mezzo pieno, espanja medio lleno, viro pooleldi täis… Kaikki näistä ovat siis optimistisesti puolitäysiä. (Joku semantikko varmaan osaisi kertoa, miksi oletussana on puolitäysi eikä puolityhjä – liittynee samaan kuin se, että yleensä kysytään henkilön pituutta eikä lyhyyttä.) Muutamasta kielestä löytyy kyllä neutraalikin versio, mutta ne vaativat prepositiolausekkeen (’puoleen asti’): saksa bis zur Hälfte, espanja a la mitad, portugali até meio.

Mutta sitten! Venäjä: наполовину. En valitettavasti osaa venäjää, mutta sama sana näyttää tarkoittavan myös ’puoleksi, puoliksi, puolitiehen, puolittain’. Olemmeko siis neutraaleja yhdessä slaavien kanssa, ja länsieurooppalaiset sitten niitä optimisteja? Taidanpa stereotypioista piittaamatta juoda lasini typötyhjäksi, onhan sentään perjantai. Kippis!

Se viides kotimainen, osa II. Italia ja retoromaani

Edellisessä osassa tuli todettua, että kokemusteni perusteella saksan- ja ranskankieliset sveitsiläiset kommunikoivat keskenään mieluiten englanniksi. En ole vielä tavannut ranskankielistä sveitsiläistä, joka ei osaisi englantia. Englannintaidottomia saksanpuhujia on tullut vastaan muutama yksittäinen tapaus, yleensä ikäihminen.

Sen sijaan tosissaan on joutunut turvautumaan saksaan toisena kielenä muuttojen yhteydessä, tai kun kylpyhuonetta jouduttiin korjaamaan vesivahinkojen vuoksi, ja sitä hoitamaan saapuneet työntekijät osasivat ainoastaan italiaa ja saksaa. Zürichissä kuten muualla Sveitsissä on vanhastaan paljon siirtolaisia Italiasta ja kieleen törmää aina aika ajoin: ravintoloissa sekä siis kylpyhuoneita korjattaessa.

Italiaa puhutaan virallisena kielenä yhdessä kantonissa, Ticinossa. Kantoni on liittovaltion eteläisin ja saa eniten auringonpaistetta. Jos sveitsiläisillä olisi rahaa, he hankkisivat loma-asunnon sieltä tai muuttaisivat viettäämään eläkepäiviä sinne. Vähän aikaa Sveitsissä asuneena ei voi kuin todeta, että ajatus vaikuttaa oikein houkuttelevalta. On hyvin mahdollista, että eurooppalainen paratiisi on siellä missä Sveitsi ja Italia kohtaavat.

Kielistä pienin, eli retoromaani on uhanalainen. Sitä puhutaan Graubündenin kantonissa (ranskaksi: Grisons, italiaksi: Grigioni, retoromaaniksi: Grischun). Puhujia on enää alle yksi prosentti väestöstä. Kieli jakautuu useampaan murteeseen, joista viisi suurinta ovat puter, surmiran, sursilvan, sutsilvan ja vallader. Nämä ovat läheistä sukua Pohjois-Italiassa ja hiukan Itävallan puolellakin puhutuille friulin ja ladinin kielille, joilla ei Italian puolella ole virallisen kielen asemaa vaan ne lasketaan italian murteiksi. Alue vastaa Rooman valtakunnan provinssia Raetia.

Lähde: Wikipedia commons, http://en.wikipedia.org/wiki/File:Rhaeto-Romance_languages.png

Sveitsi on nurkkakuntaisuuden ja pienten alueellisten identiteettien luvattu maa, mikä tarkoittaa, että esimerksi sursilvanin puhujien mielestä sutsilvanin puhujia naurettavampaa roskajoukkoa ei maa päällään kanna, ja tunne on molemminpuolinen. Yritykset yhteisen standardin luomiseksi eivät ole oikein ottaneet tulta alleen. Viimeisin kulkee nimellä Rumantsch Grischun. Sen laati zürichläinen kielitieteilijä Heinrich Schmid ja se valmistui vuonna 1982. Vähemmän yllättäen retoromaanin puhujat eivät kokeneet, että ehdotus edustaisi omaa kieltään, koska se sisältää piirteitä vääristä murteista. Asenne on ehkä ymmärrettävä, mutta mahdollisuudet, että retoromaania puhuttaisiin vielä sadan vuoden päästä, vaikuttavat heikohkoilta.

Olen tähän mennessä törmännyt kieleen kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kuulin kieltä, kun sairausvakuutuksen myynyt henkilö vaihtoi numeroita laskiessa englannista toiselle kielelle. Kysyin, oliko tämä italiaa, ja sain vastaukseksi, että ei; kyseessä oli “romanisch”, muinainen kieli, joka pohjautuu latinasta. Yksi tuttu taas kertoi, että hänen isänsä puhuu äidinkielenään retoromaania, mutta ei opettanut sitä lapsilleen (mistä kyseinen henkilö on hieman pahoillaan). Suuttuessaan isä kuitenkin aina vaihtoi aina äidinkielelle, mistä johtuen retoromaani assosioituu henkilön mielessä kiroilevaan isään.

Latina tuntuu oleva tärkeä osa romanischin puhujien identiteettiä. Samainen tuttu kertoi, että Graubündenissä kuulemma luetaan latinaa lukiossa pakolliset kuusi tuntia viikossa, ja sieltä tulevat ihmiset osaavatkin sitä vakuuttavan hyvin. Englantia ovat myös osanneet. En ole kuitenkaan Graubündenissä matkustellut paitsi turistikohteissa, jotta tietäisin, mitä kieliä, millä kompetenssilla ja millä asenteella puhuvat kielitieteelliseltä kannalta mielenkiintoiset NORMit (Non-mobile Older Rural Males), eli jääräpäisimmät vanhat maalaisäijät, jotka ovat asuneet koko ikänsä samassa kylässä: retoromaania, saksaa vai italiaa?

Jotain lainattua, jotain sinistä

Lainasanoja ei tarvitse palauttaa eräpäivään mennessä. Siinä missä Helsingin yliopiston kirjasto tivaa kirjojaan takaisin eräpäivän lähestyessä (ja ylittyessä, kiitoksia vaan!), lainatut sanat muuttuvat erääntyessään lainaajan pysyväksi omaisuudeksi. Eräänlaisena epämääräisenä eräpäivänä voisi ehkä pitää sitä hetkeä, jona sanan käyttäminen ei enää ole pelkkää koodinvaihtoa. Koodinvaihdollahan viitataan nimenomaan vieraskielisten sanojen ja ilmauksien käyttöön puheen tai kirjoituksen osana. Tästä näkökulmasta jotakin sanaa voi siis pitää osana kieltä, kun sitä ei enää mielletä vieraskieliseksi. Valitettavasti rajanveto ei ole lainkaan näin yksinkertaista, vaan se on monimutkaista ja paikoin jopa mutkikasta. Kuka päättää, milloin raja on ylitetty ja koodinvaihdosta tullut lainasana?

Englannin kielen sanaston osalta päätöksen voivat tehdä mm. Oxford English Dictionary –sanakirjan eli OED:n toimittajat. He ovat ottaneet tehtäväkseen pitää lukua kaikista englanninkielisistä sanoista ja ovatkin omalla sarallaan luotettu auktoriteetti. He myös tietävät mikä on päivän sana. Pari viikkoa sitten OED:n nettisivujen Word of the Day –osion päivän sanana oli italiasta lainattu substantiivi jettatura (the evil eye, paha silmä). Kyse on katseesta, joka aiheuttaa toisille huonoa onnea tai muuta vahinkoa, mutta vastaavasti omaa huonoa onneaan voi kuvata jettaturan lankeamisena ylleen. Jettaturasta piti alun perin kehkeytyä pelkkä kevennys blogiimme, mutta siitä muodostuikin mielessäni kielen sanojen ja sanojen kielen määrittelemisen mutkikkuuden viheliäinen ruumiillistuma. Sisällyttämällä sen sanakirjaansa OED:n toimittajat ovat nimittäin katsoneet jettaturan olevan pikemminkin englanninkielinen sana kuin englanninkielisissä teksteissä ajoittain vilahteleva italiankielinen sana. Raja on siis sen osalta vedetty.

En aluksi meinannut niellä tuota päätöstä ja jäin pähkäilemään rajanvetokriteereitä. OED:n esimerkit osoittavat jettaturaa käytetyn englanninkielisissä teksteissä 1800-luvulta lähtien, mutta kuudesta esimerkistä neljässä on sana kirjoitettu kursiivilla ja kahdessa esitetty sanan yhteydessä määritelmä evil eye. Molemmat seikat viittaavat siihen, että kirjoittaja on ennakoinut lukijoidensa pitävän sanaa jollakin tapaa omituisena ja ehkä tarvitsevan sille selityksen. Sanaa siis käsitellään näissä esimerkeissä vieraskielisenä tai muutoin tavallista vaikeampana terminä. Vain yhdessä esimerkissä jettatura esiintyy täysin omillaan osana tekstiä. Toisin sanoen OED:n esittämästä todistusaineistosta vain 17 % puoltaa sitä näkemystä, että kielenpuhujat eivät miellä jettaturaa vieraskieliseksi.

Empiirisesti jettaturan tuttuutta ja tunnettuutta voisi testata vaikkapa sisällyttämällä sen englanninkieliseen statuspäivitykseensä Facebookissa ja tarkkailemalla kavereiden reaktioita. There’s some serious jettatura on me today… Sen mukaan tuleeko tykkäyksiä vai huolestuneita kysymyksiä voi sitten päätellä, ovatko muut ymmärtäneet viestin. Tämäkään ei kyllä vielä varsinaisesti selvennä, onko jettatura englanninkielinen sana vai ei, vaan kertoo ainoastaan kavereiden kielitaidosta. Pitäisi kysellä mielipiteitä jettaturan englanninkielisyydestä.

Onko jettatura teidän mielestänne englanninkielinen sana?* OED:n toimittajien mielestä ilmeisesti on. Omasta mielestäni se on ehkä korkeintaan 17-prosenttisesti englanninkielinen sana. Omassa määritelmässäni piilee oikeastaan tämänkin saivartelun varsinainen pointti: sanoja ei aina voi yksioikoisesti määritellä kieleen kuuluviksi tai kuulumattomiksi, vaan ne voivat olla enemmän tai vähemmän tietynkielisiä. Jossain vaiheessa lainattuun tottuu eikä se enää tunnu vieraalta omaisuudelta. Tarpeeksi pitkän ajan jälkeen lainattu on jo otettu omaksi eikä sen alkuperää edes muisteta. Välillä toivoisi Helsingin yliopiston kirjastonkin ymmärtävän tämän (nimim. Myöhästymismaksu 5,80 €).

Ai niin, sitten vielä jotain sinistä. Suomen kielen sininen on Kaisa Häkkisen erinomaisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY, 2004) mukaan ”lähinnä jostakin iranilaiskielestä lainattu”. Vapauden väreistäkin on siis puolet muualta kotoisin. Liekö Jukka lähettänyt Mahmudille kiitoskortin ja rojaltit?

---

* Tästä saa nahistella kommenteissa, jos jaksaa.

Kliseitä pullosta

Hiihdon  MM-kisat päättyivät sunnuntaina. Helsingin sanomat muistutteli jo pari viikkoa sitten, että kun kisat kahtena edellisenä kertana järjestettiin Italian Val di Fiemmessä (vuosina 1991 ja 2003), suomalaiset eivät menestyneet odotusten mukaan.

Samoin kävi myös tällä kertaa: joukkue saavutti vain yhden mitalin.

Sen sijaan ”Val di Fias(c/k)o” -sanaleikki näyttää edelleen elinvoimaiselta, vaikka vuodet vierivät. Viime päivinä sitä on käytetty useissa yhteyksissä, kuten haastatteluissa,

kolumneissa,

ja blogeissa.

Imatralaisen päätoimittaja sentään lohduttaa, että kuvaus ei tee oikeutta kaupungin oman pojan suorituksille.

Vaikka Val di Fiasko -ilmaisu onkin vaarassa muuttua kliseeksi, sanaleikkinä se on silti ihan näppärä, ainakin kun on puhe Italiasta. Fiasco-sana tulee suomeen – kuten myös englantiin ja lukuisiin muihin kieliin – italian kielen pulloa merkitsevästä sanasta.

Ei ole täysin selvää, miten pullosta on kehittynyt täydellistä epäonnistumista merkitsevä sana. Oxford English Dictionary viittaa epämääräisesti ”väitettyihin tapahtumiin Italian teatterin historiassa”. Raimo Anttilan kuvaus valottaa sanakirjan arvoituksellista määritelmää jonkin verran:

 One story goes that a comedian, who was famous for never failing to come out with the right comment, was given a bottle at one of his performances: This time he could not find anything to say and in angry exasperation he finally threw the bottle to the floor saying fiasco!

Sanojen merkitysten syntyvaiheita on usein vaikea jäljittää täsmällisesti, ja hyvältäkin kuulostavat selitykset saattavat osoittautua lööperiksi. Myös Anttila toteaa antamastaan selityksestä, että vaikka se saattaa hyvinkin pitää paikkaansa, lopullinen totuus fiasco-sanan merkityksestä ei ole selvillä.

Lumiosaamista

Kieliblogien klassikko Language Logissa on vuosien varrella julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa oikaistaan yleisimpiä harhaluuloja kielestä sekä sen suhteesta kulttuuriin. Näistä harhaluuloista ehkä kestävin on myytti siitä, että eskimokielessä on suuri joukko lunta merkitseviä sanoja – moninkertainen määrä esimerkiksi englantiin verrattuna.

Lumitarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten Language Login kirjoittajat Geoffrey Pullum etunenässä ovat useaan otteeseen osoittaneet – ja Pullum itse jo vuonna 1989 julkaistussa esseessään “The great Eskimo vocabulary hoax”.[1] Tästä huolimatta tarina esiintyy mediassa tämän tästä esimerkkinä tai selityksenä mitä moninaisimmille ilmiöille. Esimerkiksi viime viikolla Pullum, Edinburghin yliopiston yleisen kielitieteen professori, kritisoi Language Logissa jäljittelemättömään tyyliinsä Emma Brockesin laatimaa kirja-arvostelua, johon sisältyy lause: “As Eskimos do with snow, the English see gradations of social inadequacy invisible to the rest of the world […]”. Blogitekstissään Pullum kirjoittaa:

If Emma Brockes were one of the sharper knives in the journalistic cutlery drawer she might have avoided becoming the 4,285th writer since the 21st century began who has used in print some variant of the original snowclone. (I didn’t count to get that figure of 4,285, I just chose a number at random. Why the hell not? People make up the number of words for snow found in Eskimoan languages that they know absolutely nothing about. I might as well just make stuff up like everybody else.)

Geoffrey K. Pullum: ”Eskimos again, this time seeing the invisible”. Language Log, 12 joulukuuta 2011.

Jotain lumimyytin yleisyydestä kertonee sekin, että sen innoittamana blogissa on jopa luotu termi “snowclone”, joka myös esiintyy edellisessä lainauksessa. Termi viittaa kuluneisiin ilmaisuihin, jotka perustuvat osittain vakiintuneisiin fraaseihiin. Englanninkielisessä Wikipediassa on snowclone-termille oma artikkelinsakin, joka käyttää esimerkkinä juuri fraasia “If Eskimos have N words for snow, X surely have Y words for Z”.

Mutta osataan sitä toki Suomessakin puhua lumesta ja eskimoista vastoin parempaa tietoa. Viime torstaina Tuomas Enbuske keskusteli radio-ohjelmassaan puhetaidon opettaja Juhana Torkin ja elokuvaohjaaja Lauri Törhösen kanssa valehtelemisesta. Keskustelun provokatiivinen otsikko oli “Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten?”.

Kun ohjelman alusta oli kulunut 14 minuuttia ja 32 sekuntia, Torkki esittää mahdollisimman tyylipuhtaan esimerkin edellä mainitusta snowclone-ilmaisusta. Kyseiseen puheenvuoroon sisältyy kaksi epämääräistä väitettä kielen ja kulttuurin suhteesta sekä kulunut kansallinen stereotypia, joka ei ainakaan imartele:

JT: Mä luin just jostain kirjasta että italian kielessä on yli 300 sanaa valehtelemiselle – vähän kuin eskimoilla on lumelle.

Törhönen ja Enbuske tarttuvat kuitenkin väitteeseen välittömästi:

 LT: Sehän just todistettiin tällä samalla kanavalla että se ei pidä paikkaansa se lumiasia.

 JT: Ai, no se oli valhe sitte.

 TE: Niin itse asiassa se on valhe. Eskimoilla on vähemmän sanaa (sic) lumelle kuin englanninkielisillä. Mut ei sillä ole mitään väliä, se on hyvä tarina.

 Kielitieteilijöitä ja etenkin Pullumia ja Language Log -bloggareita varmasti ilahduttaa, että eskimokielten laajan lumisanaston on todettu olevan fiktiota valtakunnallisella radiokanavalla kuuluvassa suositussa ohjelmassa. Samalla heidän kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, että myös Enbuske lienee oikeilla jäljillä arvellessaan, että faktat saavat usein väistyä hyvien tarinoiden tieltä. Valitettavaa siksi, että kielitieteilijöille myös faktoilla on väliä.

 PS. Vaikka en tunne asiaa, epäilen suuresti, että myöskään väite italian “yli 300 sanasta valehtelemiselle” ei pidä paikkaansa (arvioimatta tässä sen tarkemmin, mitä väitteellä mahdollisesti haluttiin implikoida). Ainakaan tässä yhteydessä sen tueksi mainittu lähde (“joku kirja”) ei sellaisenaan riitä vakuuttamaan. Kysyttäessä väitteen esittäjäkin perääntyy hieman:

 TE: Mutta siis Italiassa monta sataa sanaa valheelle?

 JT: No sekin saattaa olla kyllä valhe, en oo tarkistanut sitä.

 Kun hain elektronisesta Gummeruksen suomi-italia-suomi -perussanakirjasta (1.0a) sanaa valehdella johdannaisineen, löysin eri sanaluokkia mukaan ottamalla vain alun toistakymmentä sanaa tai ilmaisua: mentire, dire bugie, raccontar balle (valehdella); bugia, menzogna (valhe); bugiardo, falso, mendace (valheellinen); falsità (valheellisuus); bugiardo (valehtelija); menzogne (valehtelu). Varmasti lisää synonyymejä löytyy jokaiselle, mutta miten monta?

*

[1] Kiinnostavaa luettavaa on myös Laura Martinin vuonna 1986 julkaistu tutkimus (pdf), johon Pullumin essee perustuu. [↩]

Sananlaskuista ja sardiineista

Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.

Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:

the ape wilbe an ape still
apina on aina apina

euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee

out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä

noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle

they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa

it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse

Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ’s back , spent on the devill ’s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.

Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:

Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan

tai sekä latinaksi että englanniksi:

Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon

Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:

Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)

Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)

Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)

Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818).  Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.

Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).

John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.

Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:

Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.

(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)

Lähteitä

Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus

Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.

Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.

Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.

Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.

Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.

Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.

Excellentamundo!

Tuo sana pulpahti tänään mieleeni, kun olin hetkellisesti tyytyväinen itseeni saatuani erään homman hoidettua nopeasti. Sitten rupesin ihmettelemään, mistä se oikein tuli – sana vaikutti koostuvan osista excellent ’erinomainen’ ja –amundo, joka oli ehkä jonkinlainen sanan merkitystä vahvistava pääte. Google löysi noin 1220 excellentamundoa ja lisää eri kirjoitusasuissa, kuten excellamundo (n. 191 esiintymää), josta oli pudotettu pois excellent-sanan –ent-pääte. Tiesin, että oli olemassa muitakin –amundo-loppuisia adjektiiveja, esim. perfectamundo, joten aloin etsiä lisätietoja tästä mahdollisesta suffiksista.

Hetken hakemisen jälkeen –amundo löytyikin sanakirjasta The New Partridge Dictionary of Slang and Unconventional English, jonka mukaan sitä käytetään leikillisten slangiversioiden muodostamiseen sanoista. Päätteen on ilmeisesti popularisoinut 1970-luvulla Onnen päivien Fonzie, joka sanoi mm. ”Correctamundo!”. Fonziehan oli amerikanitalialainen, ja onkin spekuloitu, että –amundo tulisi italian –mente-päätteestä, jolla tehdään adverbejä adjektiiveista (myös espanjan vaikutus on mahdollinen). Benjamin Zimmerin mukaan toinen tunnettu –amundo-päätteen käyttäjä oli 1980-luvun Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -sarjan Michelangelo, jonka suosikkisanontoihin lukeutui ”Exactamundo!”. Tässä sanan merkitys lienee exactly ’tismalleen’ eikä pelkkä slangi-exact ’tarkka’, eli –amundo-pääte on tehnyt exact-adjektiivista adverbin. Coolamundo!