Avainsana-arkisto: englannin kielen historia

”Hwæt the…”, onko Beowulfin alku käännetty väärin kaikki nämä vuodet?

BeowulfTaannoin tuli maristua, että valtamediassa tuntuvat uutiskynnyksen ylittävän ainoastaan hyvin kyseenalaiset historiallista kielitiedettä käsittelevät julkaisut. Viime syksynä kuitenkin ilmestyi muinaisenglannin hwæt-sanaa käsittelevä artikkeli, joka sai näkyvyyttä ainakin englanninkielisten maiden mediassa (geekosystem.com/beowulf-error/), koska se saattaa muuttaa pisimmän anglosaksisen runoelman Beowulfin käännöstä. En ole huomannut, että suomalainen media olisi julkaisua noteerannut, joten ajattelin kirjoittaa lyhyen yhteenvedon tällä ensimmäisellä kotimaisellamme.

Beowulfin alkusäkeet kuuluvat siis seuraavasti:

Hwæt we gardæna           in geardagum
þeodcyninga trym            gefrunon

Pekonen ja Tolley suomentavat ne:

Kuulkaa! Keihäsdaanien                      kansankuninkaitten
muinaisesta maineesta                           meille on kerrottu,

(Osmo Pekonen & Clive Tolley. 1999. Beowulf. Helsinki: WSOY)

Runoelman ensimmäinen sana on hwæt, joka on etymologisesti sama sana kuin nykyenglannin kysymyspronomi what. Beowulfin ensimmäinen lause ei kuitenkaan ole suora kysymys ja on ollut pienoinen mysteeri, kuinka se pitäisi ymmärtää ja kääntää.

Suht vakiintuneen näkemyksen mukaan sanalla oli kolme funktiota: yksikön neutrin interrogatiivipronomini (kuten what), adverbi sekä lauseenulkoinen interjektio, joka esiintyy vanhoista germaanisista kielistä vain muinaisenglannissa ja toisessa länsigermaanisessa kielessä muinaisalasaksassa (germaanikielten keskinäisistä suhteista kannattaa katsoa esimerkiksi Antti Ijäksen erinomainen yhteenveto). Beowulfin alussa olisi siis kyse näistä kolmannesta.

On myös ehdotettu (ehkä lähinnä spekuloitu), että koska kyseinen sana löytyy niin monen runon alusta, kyseessä olisi runonlaulajien tapa kääntää huomio itseensä ja kauan sitten kadonneen suullisen kulttuurin tapa, joka vain aniharvoin päätyi pergamentille. Esimerkiksi J.R.R. Tolkien kertoman mukaan aloitti usein Beowulf-luentonsa luentonsa hiipimillä luokkaan ja katkaisemalla opiskelijoiden puheensorinan lausumalla kovaan ääneen hwæt. Käännökseksi on ehdotettu seuraavia: truly!, what ho!, Lo!, Hear me! Yes! Indeed! sekä Yo, listen up! (löytyy Beowulfin rap-versiosta…). Pekonen ja Tolley suomentavat sen siis: kuulkaa.

George Walkden esittää uuden teorian artikkelissaan ”The Status of hwæt in Old English”, joka julkaistiin syksyllä 2013 arvostetussa tieteellisessä aikakauslehdessä English Language and Linguistics. Walkden esittää artikkelissa, että yleisesti hyväksytty kolmas tulkinta on väärinymmärrys1 ja pohjaa analyysinsä lauseenalkuisesta hwætista aineistoon, joka koostuu n. 250 lauseesta muinaisenglannissa sekä muinaisalasaksassa.

Walkdenin teorian mukaan muinaisenglannin hwæt ei ollut interjektio vaan pronomini, joka aloitti eksklamatiivisen lauseen, jossa merkitys syntyi koko lauseesta. Nykyenglannissa rakenne ei ole mahdollinen what-pronominilla, mutta esimerkiksi saksassa ja ranskassa seuraavat lauseet ovat kieliopillisia.

saksa:

Was du dich verändert hast?
’kuinka [kirjaimellisesti: mitä] oletkaan muuttunut?’

ranska:

Que il vous aime!
’kuinka [kirjaimellisesti: mitä] hän rakastaakaan teitä!’2

Jos hwæt toimi samoin myös muinaisenglannissa, olisi parempi suomennos Beowulfin alkusäkeistä:

Kuinka keihäsdaanien                           kansankuninkaitten
muinaisesta maineesta                           meille on kerrottu
(tai ’muinaisesta maineesta                   meillä lauletaan’)

Tämä voi tuntua pikkuseikalta, mutta jos tiedeyhteisö hyväksyy Walkdenin argumentit, joudutaan useammankin muinaisenglannin tekstin käännöksiä ja editioita rukkaamaan. Näitä ovat esimerkiksi:

Hwæt ic swefna cyst secgan wylle
’kuinka minä unista parhaan kertoa haluan’
(vs. ’kuulkaa! Minä unista parhaan kertoa haluan’)

(Dream of the Rood)

Iuliana! Hwæt þu glæm hafast
’Iuliana, kuinka kaunis oletkaan’
(vs. ’Iuliana! Kuule! Sinulla on kauneutta…’)

(Iuliana)


1 Walkden argumentoi, että hwæt ei voi olla lauseenulkoinen, koska 1) se yleensä vastaa painotonta tavua runomitassa, 2) yhdessäkään muinaisenglannin- tai muinaisalasaksankielisessä käsikirjoituksessa sitä ei ole erotettu välimerkein, 3) Ælfric ei muinaisenglannin kieliopissaan mainitse sille lauseenulkoista käyttöä, 4)  hwætiä ei lauseissa käytetä yksinomaan suoran puheen yhteydessä sekä 5) perustuen kvantitatiiviseen analyysin York-Toronto-Helsinki Corpuksella on osoitettavissa, että hwæt vaikuttaa lauseiden sanajärjestykseen. Lauseet, joissa se esiintyy, muistuttavat järjestykseltään alisteisia sivulauseita, eli verbi tulee loppuun.

2 Kaikki esimerkit ovat peräisin artikkelista, ellei toisin mainita.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Euraasialainen superkantakieli kitisyttää humanistia

Europe in the Ice Age

Lupauduin kommentoimaan artikkelia, jossa Readingin yliopiston evoluutiobiologit esittävät, että kaikilla seitsemällä euraasialaisella kieliperheellä olisi yhteinen ”superkantakieli”, jota olisi puhuttu n. 15000 vuotta sitten. Artikkeli on herättänyt paljon närää kielentutkijoiden keskuudessa ja sille ovat kirjoittaneet vastineen mm. Sally Thomason, Jaakko Häkkinen ja Asya Pereltsvaig.

Ensinnäkin täytyy todeta, että hypoteesi on mielestäni ihan tervejärkinen, eikä varsinaisesti huuhaata. Ehkäpä Euroopassa ja Aasiassa puhutut kielet todella juontuvat yhdestä kielestä, jota jääkaudesta selvinneet ihmiset puhuivat 15000 vuotta sitten. Tosin samat tutkijat ovat esittäneet aiemmin paljon hurjempia näkemyksiä, mm. että vanhimmat englannin sanat olisivat ajoitettavissa 40000 vuoden taakse (ks. Matti Kilpiön kommentti aiempaan tutkimukseen). Pagel on nettisivujensa perusteella mallintanut myös mm. dinosaurusten genomeja.

Mutta mitä paremmin artikkeliin olen ehtinyt perehtyä, sitä enemmän se on ruvennut ärsyttämään. Kuten Language Login keskusteluissa moni on todennut, erityisesti kaksi asiaa tässä ottavat pannuun:

  1. Miten niinkin arvovaltainen julkaisu kuin Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, maailman toiseksi siteeratuin tieteellinen aikakauslehti, on voinut päästää näin heppoisen artikkelin vertaisarviosta läpi?
  2. Miksi media antaa paljon näkyvyyttä tällaisille otsikoille, kun suurin osa historiallisen kielitieteen tuloksista ei kiinnosta lainkaan?

Jälkimmäinen ärsytyksen aihe lienee tuttu tieteentekijöille monen alan piirissä, enkä viitsi tässä kommentoida sitä. Ensimmäinen sen sijaan hämmentää. Onko niin, että luonnontieteelliset julkaisut katsovat aiheelliseksi julkaista kieleen liittyvää tutkimusta käyttämättä lainkaan historiallisia lingvistejä vertaisarvioijina? Edustaako tämä nyt sitten oikeaa kovaa tiedettä, jossa kieltä lähestytään kvantitatiivisesti ja empiirisesti, ja humanistien höpinät on syytä jättää omaan arvoonsa?

Tämä siitäkin huolimatta, että juuri leksikologian, sanastontutkimuksen, alueella menetelmät ovat kehittyneet hyvin pitkälle (ks. esim Häkkisen kommentit). Sanakirjojen tekeminen perustuu sille, kuten myös indoeurooppalaisen kantakielen löytäminen (katso loistava Verner’s Law -video, jota ei voi linkittää liian paljoa).

Esimerkkinä indoeurooppalaiseen kantakieleen pohjautuvista sanoista voi antaa vaikkapa englannin sanan brother, joka on tunnistettavasti sama sana kuin ruotsin broder ja saksan Bruder, mutta myös latinan frater, sanskritin bhratar tai persian barâdar.

Suomen kielen sana veli taas on mahdollisesti samaa juurta kuin veri (l ja r ovat molemmat likvida-konsonantteja ja hyvin lähellä toisiaan; esimerkiksi japanin kielessä niiden välillä ei tehdä eroa, tunnetuin seurauksin). Unkariksi ’veri’ on vér ja ’veli’ fivér. Unkarissa on useampiakin sukulaistermejä, joissa ’veri’ on yhtenä elementtinä: testvér ’sisarukset’, lánytestvér ’sisko’, nővér ’vanhempi sisar’, unokatestvér ’serkku’, unokanovér ’veljen tai sisaren vanhempi tytär’. Sana sisko sen sijaan lienee indoeurooppalainen laina ja sukua ruotsin sanoille syster (englannin sister ja saksan Schwester) ja syskon ’sisarus’. Sanat voivat siis muuttua paitsi äänneasultaan, myös merkitykseltään (ks. Häkkisen kommentit). Ydinsanastoakin on mahdollista lainata, kuten suomen sana sisko todistaa.

Historiallisessa kielitieteessä oletetaan yleensä, että muutaman tuhannen vuoden kuluessa sanasto muuttuu merkitykseltään ja äänneasultaan niin paljon, että kognaattien, samaa juurta olevien sanojen, jäljittäminen tätä kauemmaksi on mahdotonta. Artikkelissa viitataan tähän ”semanttisena eroosiona”.

Pagel ja kumppanit pyrkivät ohittamaan tämän käyttämällä tilastollista menetelmää, jossa lasketaan sanoille puoliintumisaikoja ja etsitään jälkiä sanoista, jotka käytetyn aineiston perusteella olisivat suurella todennäköisyydellä riittävän säännönmukaisia. Malli perustuu biologiassa käytettyihin fylogeneettisiin menetelmiin. Oletuksena on, että riittävän usein käytetyt sanat, jotka kuuluvat tiettyihin sanaluokkiin, pysyvät tunnistettavina semanttisista ja fonologisista muutoksista huolimatta. Tällaisia sanaluokkia ovat mm. lukusanat, sukulaistermit ja pronominit.

Menetelmä on tuottanut 23 ”ultrasäilyneen” (ultraconserved) sanan joukon, jotka Pagelin ja kumppanien mukaan ovat niin yleisiä, että niille löytyy kognaatteja useammasta kantakielestä.

Thou, I, Not, That, We, To give, Who, This, What, Man/male, Ye, Old, Mother, To hear, Hand, Fire, To pull, Black, To flow, Bark, Ashes, To spit, Worm

Anglistia listassa hämmentää, että top 3:een on eksynyt peräti kaksi englannin sanaa, jotka ovat todistettavasti muuttuneet viimeisen 1000 vuoden aikana aika radikaalistikin. Eniten oudoksuttaa ykköstilaa pitävä thou. Sana on toki vanhaa juurta ja selkeästi yhdistettävissä muihin indoeurooppalaisiin kieliin (esim. latinan tu, ruotsin du, saksan du, ranskan tu). Muinaisenglannin kaudella þu oli yksikön toisen persoonan pronomini ja monikossa se oli ge ’you’. Normannikaudella, mahdollisesti ranskan vaikutuksesta, englantiin rantautui teitittelyjärjestelmä, eli monikon pronominia you käytettiin puhuteltaessa sosiaalisessa arvoasteikossa ylempänä olevaa ja thouta sinuteltaessa. Järjestelmä kuitenkin katosi 1600-luvun lopulta lähtien ja monikon pronominin you merkitys laajeni yksikköön. Nykyenglannissa thou elää enää joissakin Pohjois-Englannin murteissa sekä kirjallisena arkaismina, joka on englantia hyvin osaaville tuttu vaikkapa Shakespearelta, vanhoista Raamattu-sitaateista, runoudesta tai roolipeleistä (joista esimerkiksi jutun kirjoittaja oppi sen varhaisessa teini-iässä).

Toinen häiritsevä piirre on kieltosanan not päätyminen listalle. Kyse ei ole vanhasta piirteestä, vaan not valikoitui tärkeimmäksi kieltosanaksi keskienglantikaudella n. 1100–1500 välillä, jolloin englannin syntaksi muuttui muutenkin paljon. Muinaisenglannin kieltosana oli ne, jonka katosi kielestä (kehityskulku on käsitelty tarkemmin Pereltsvaigin vastineessa).

Miten on siis mahdollista, että sana thou, jonka katoaminen arkikielestä on selkeästi dokumentoitu viimeisten 300 vuoden aikana, ja not, joka muuttuu harvinaisesta adverbista, jota muinaisenglannissa käytettiin korostamaan erityisen painokkaita kieltolauseita, pääasialliseksi kieltosanaksi viimeisen 1000 vuoden aikana, ovat päätyneet kärkikolmikkoon edustamaan sanastoa, joka todennäköisesti pysyy muuttumattomana 15000 vuoden ajan? Miksi artikkelissa ei kommentoida tätä millään tavoin? Mitä me tiedämme kielikontakteista tarkemmin määrittelemättömässä osassa esihistoriallista Euraasiaa vaikkapa 12000 vuotta sitten? Tai sosiaalisista hierarkioista, jotka saattavat vaikuttaa vaikkapa persoonapronominien käyttöön?

Eli tällaisia kitisee humanisti, kun lukee luonnontieteellisen julkaisun väitteitä kielestä. Mikäli olen oikein käsittänyt, tieteellinen menetelmä toimii niin, että ensin esitetään hypoteesi, sitten kehitetään koe, jonka avulla sitä on mahdollista testata. Jos todellisuus käyttäytyy kuten on ennakoitu, ja samat tulokset saadaan toisinnettua toisissa riippumattomissa kokeissa, voidaan hypoteesi katsoa todistetuksi. Näin pitkälle esihistoriaan menevän kantakieliä koskevan hypoteesin ongelma on, että sitä on mahdoton empiirisesti todistaa – paitsi jos satumme löytämään kirjoitettua aineistoa, joka on ajoitettavissa 10000 vuotta aiemmaksi kuin varhaisimmat tunnetut sumerilaiset nuolenpääkirjoitukset 5000 vuoden takaa, joku pystyy kirjoituksia tulkitsemaan ja niistä löytyy riittävästi aineistoa todistamaan Pagelin ja kumppanien hypoteesi.

Sen sijaan sanojen thou ja not muutoksista löytyy paljon dataa, koska ne ovat niin yleisiä, ja yllä mainitut kehityskulut ovat empiirisen korpuslingvistisen tutkimuksen avulla todistettavissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

One – yksin ja yhdessä

Väitöskirjani (valmistui n. 45 vuotta sitten) aiheena oli englannin kielen lukusanan one käyttö ja kehitys kielen varhaisimmissa vaiheissa, muinais- ja varhaiskeskienglannissa, 700-luvulta 1200-luvulle. Aihe saattaa tuntua aika suppealta, mutta se tuotti vaivattomasti n. 350 sivua tekstiä. Tämä johtui tietenkin siitä, että ”ykkönen” on käsitteistä keskeisimpiä ja monipuolisimpia.

Siispä englannissa esimerkiksi alone ja all one ilmaisevat toistensa vastakohtia: ’yksin’ ja ’yksi ja sama, yhdessä’. Kumpainenkin ilmaisu löytyy jo tuhat vuotta vanhoista teksteistä; tosin oikeinkirjoitus vaihtelee. Lisäksi one (muinaisenglannin an) menetti numeraalisen merkityksensä ja kehittyi jo varhain myös epämääräiseksi artikkeliksi a, an.

Samoihin aikoihin one-sanasta kehittyi pronomini: anyone, someone, everyone; that’s a good one; one can eat well here jne. Siis numeraalista viittaukseksi johonkin tiettyyn tai epämääräiseen henkilöön, esineeseen tai asiaan. One voi myös korostaa ainutlaatuisuutta tai erinomaisuutta: I’ve had one hell of a good time in Hollywood.

”Ykkösen” merkitysten tärkeys ja moninaisuus näkyy useissa eri kielissä – mukaan luettuna suomi. Kannattaapa miettiä suomenkielisiä vastaavuuksia mainitsemilleni englannin käyttötavoille: yhdentekevää; näin kadulla yhden pojan, joka potki palloa; kyllä ovat yksiä vätyksiä jne.

Suomen kielen ainoa on muuten kaukaista sukua englannin one-sanalle. Sana on lainautunut kieleemme hyvin varhain germaanisista kielistä.

Jo Elias Lönnrot leikitteli vuonna 1880 ilmestyneessä hienossa Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassaan ykkösen monitahoisuudella. Hän muun muassa antaa sanalle yksitotinen seuraavat merkitykset: ”allvarsam”; (skämtv.) ”en som dricker blott ett glas toddy”. Tuntuu kyllä kovasti siltä, että Elias halusi vain ilahduttaa ystäviään kirjaamalla jälkimmäisen merkityksen.

Ja lopuksi William Shakespearen määritelmä elämälle: “And a man’s life’s no more than to say ‘One’.” (Shakespeare, Hamlet V,ii,74).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen