Avainsana-arkisto: sosiolingvistiikka

Kenen mielestä englanti on ainoa hienojen ajatusten kieli?

Hesarin tiedesivulla suomentaja Kimmo Pietiläinen väittää, että englanti ei ole ainoa hienojen ajatusten kieli. Ihan totta, mutta kuka siis väittää, että englanti on ainoa hienojen ajatusten kieli?

Väitteen perusteluista ymmärrän, että Pietiläisen mielestä suomalainen ”kielipuoli eliitti” pitää englantia hienona kielenä. Tähän on vaikea ottaa kantaa, koska jutusta ei kovin täsmällisesti käy ilmi, keitä nämä kielipuolen eliitin jäsenet ovat. Pietiläisen määritelmässä heihin ilmeisesti lukeutuvat ainakin englanninkielistä yliopistokoulutusta antavat oppineet sekä englannin työkielekseen valinneet yritykset. Ehkä itsekin kuulun tähän Pietiläisen eliittiin, koska opetan englantilaista filologiaa englanniksi Helsingin yliopistossa?

Kielet herättävät puhujissaan ja kuulijoissaan monenlaisia mielikuvia ja tunteita, uskomuksia ja asenteita. Tyypillisiä ovat käsitykset jonkin kielimuodon paremmuudesta tai huonommuudesta, kauneudesta tai rumuudesta, vaikeudesta tai helppoudesta. Yhtä totuutta ei näissä kiistoissa ole, vaan ajatus paremmuudesta, kauneudesta tai vaikeudesta syntyy suhteessa johonkin itselle tuttuun.

Englannin kieli on hyvä esimerkki kieliasenteista. BBC:n julkaisemasta Voices-kyselytutkimuksesta selviää, millaisia mielikuvia britit liittävät englannin eri aksentteihin ja murteisiin. Sosiaalinen arvostus ja esteettinen kauneus kulkevat käsi kädessä, samoin arvostuksen puute ja rumuus. Kieliin liitetyistä mielikuvista on lyhyt matka niiden puhujia koskeviin yleistyksiin.

Esimerkiksi standardienglannin puhuja mielletään helposti ammatillisesti päteväksi ja taloudellisesti menestyneeksi. Murrepuhe synnyttää mielikuvan mukavasta ihmisestä, mutta erityisesti teollisuuskaupunkien ja siirtolaistaustaisten murteet herättävät hyvinkin kielteisiä tunteita. Aasialaisella aksentilla puhuttu englanti sekä Liverpoolin ja Birminghamin aksentit ovat briteistä ihan erityisen kamalia, eivätkä niiden puhujatkaan kummoisia taida olla.

Myös Suomessa englanti herättää ajatuksia. Suomalaiset suhtautuvat englantiin ja sen oppimiseen pääosin myönteisesti, mutta suomea pidetään silti edelleen erittäin tärkeänä. Näin kertovat englantia Suomessa koskevan kansallisen kyselytutkimuksen tulokset. Tutkimukseen vastanneista suomalaisista 16 % oli ottanut englannin täysin omakseen ja 78 % oli englannista monin tavoin osallisia. Täysin osattomia oli 6 %. Englannin täysin omakseen ottanutta ”eliittiä” voisi tutkimuksen perusteella luonnehtia nuorehkoiksi, korkeasti koulutetuiksi kaupunkilaisiksi, jotka toimivat johtavissa ja asiantuntijatehtävissä. Heidän kielipuolisuudestaan tutkimus ei tarjoa tietoa.

Sen sijaan tuloksista ilmeni, että suomalaiset pitävät itseään varsin yksikielisenä kansana, vaikka maa on virallisesti kaksikielinen ja englannilla on selkeä merkitys monien arjessa, kuten nuo prosentitkin osoittavat. Olisikohan tämä ajattelutapa sukua sille, että useamman kuin yhden kielen käyttö koetaan uhkana ja ”puolikielisyyden” riskinä?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Posh = P.O.S.H.?

Dave Gormanin jokasunnuntaisen radio-ohjelman otsikko oli 10. heinäkuuta “Going posh”. Posh-adjektiivi voidaan tässä merkityksessä suomentaa vaikka yläluokkaiseksi, ja juontajat rupattelivat leppoisasti tunnin verran siitä, minkälaisia asioita sana parhaiten kuvaa.

Ohjelman alkupuolella Dave ja toinen juontaja Martin keskustelevat hetken myös sanan alkuperästä:

Martin: It actually stands of something, doesn’t it, posh?

Dave: Port out, starboard home.

Martin: Why is that?

Dave: Because on a ship, when you were travelling, in the days before sort of airlines and whatever, if you were on a nice posh ship going somewhere, whatever, the richer people would get the best cabins, and the best cabins on the way out would be on the port side, and on the way home on the starboard side. So you got that privilege because you were wealthy.

Daven esiin nostama selitys viittaa Britannian ja Intian väliseen laivaliikenteeseen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilla. Teorian mukaan posh-sanan alkuperä palautuu laivayhtiö Peninsular & Oriental Steam Navigation Companyn kalliimpiin laivalippuihin, joihin oli painettu sanojen Port, Out, Starboard ja Home alkukirjaimet. Näillä kirjaimilla varustetut liput takasivat paremman matkustusmukavuuden, koska ne oikeuttivat ilta-auringolta suojassa oleviin hytteihin sekä meno- että paluumatkalla. Nämä hytit sijaitsivat Intiaan mennessä laivan kulkusuuntaan nähden vasemmalla ja paluumatkalla oikealla puolella.

Niin viehättävä kuin tämä usein kuultu teoria onkin, valitettavasti se ei vain pidä paikkaansa. Oxford English Dictionaryn (OED) mukaan POSH-laivalipujen käytöstä ei ole olemassa todisteita. Myyttien murtamiselle omistettu Snopes.com -sivusto puolestaan luettelee joukon lisäsyitä, miksi teoria on todennäköisesti virheellinen: viime vuosisadan alun brittiläiset matkailijat ostivat meno-paluu -lippujen sijaan yhdensuuntaisia lippuja, monsuunisateiden vuoksi laivan “parempi puoli” vaihteli vuodenaikojen mukaan, useimmat hytit olivat ikkunattomia jne. Sanan alkuperästä käytiin viime viikolla vilkasta keskustelua myös American Dialect Societyn postituslistalla, ja keskustelussa mainitut useat aihetta käsittelevät kirjoitukset ovat yksimielisiä siitä, että teoria ei kestä lähempää tarkastelua.

Laivalipputeorian kertoma tarina on kuitenkin niin vetoava, että että se näyttää säilyttävän elinvoimaisuutensa, vaikka onkin virheellinen. Toisaalta teorian suosiota selittänee osaltaan myös se, että posh-sanan etymologiasta ei ole täydellistä varmuutta. OED:n mukaan sanan yläluokkaisuuteen tai ylellisyyteen viittaava merkitys on mahdollisesti kehittynyt puolen pennin kolikkoa merkitsevästä slangisanasta (joka on alkuperin lainattu romanikielestä), mutta myöntää sanan lopullisen alkuperän olevan hämärän peitossa. Onpa sanan alkuperää esitetty Lontoon englannin polish-sanan ääntämisestäkin.

Kaikesta huolimatta Daven ja kumppanien jutustelu tarjosi mielenkiintoisia kielitieteellis-sosiologisia huomioita posh-sanasta, vaikka etymologinen tarkastelu jättikin ehkä toivomisen varaa. Tapa käyttää sanaa kertoo nimittäin yhtä ja toista puhujasta:

Dave: You can’t self-declare posh, but everyone has a definition where they think “oh that’s a bit posh”, and I think that actually tells you where you are on the spectrum of life.

Jos posh-sanalla viittaa esimerkiksi Earl Grey -teepusseihin tai yli 10 punnan viinipullooon, tulee samalla antaneeksi paljon tietoa yhteiskuntaluokastaan, kulutustottumuksistaa ja elintavoistaan.

Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että vaikka posh-sanan määritelmä vaihteleekin puhujalta toiselle, omaan itseensä sillä ei välttämättä kannata viitata:

Dave: Nobody thinks that they are posh, for the only people who self-declare posh are definitely not posh.

Martin: Or like when you go to cafes, and they do a posh sandwich, is probably not going to be posh.

Dave: You see a shop on the High Street and it says “Posh Nails”, definitely not posh. You see a member of a pop band, Posh Spice, definitely not posh, you know this.

2 kommenttia

Kategoria(t): Turo Hiltunen

Kotiopettajattaren tarina

Tässä blogissakin on usein viitattu kielen vaihteluun ja muutokseen yleisellä tasolla, puhuttu siitä mitä kielessä keskimäärin tapahtuu, mikä on yleistä ja mikä harvinaisempaa. Tulokset usein pohjautuvat tekstikorpusten käyttöön: korpus on tietyillä periaatteilla valikoitu kokoelma tekstejä elektronisessa muodossa. Silloin on helppo tehdä hakuja erilaisista kielen piirteistä, ja todeta mikä on jollekin kielimuodolle tyypillistä ja mikä taas ei.

Joskus on kuitenkin myös yksittäisiä kielenkäyttäjiä, puhujia tai kirjoittajia, jotka poikkeavat muista ja joiden teksti auttaa meitä oivaltamaan jotain erityistä kielestä. Nämä yksilöt voivat olla vaikutusvaltaisia koska ovat kuuluisia, tai syystä tai toisesta olla kielenmuutoksen edelläkulkijoita. On kuitenkin myös yksilöitä, joiden elämä on varsin anonyymiä, mutta jotka silti ovat kielentutkijalle herkullinen kohde. Eräs tällainen hahmo on 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt englantilainen kotiopettajatar Agnes Porter.

Porter oli papin ja säätyläisnaisen avioliiton kolmesta tyttärestä vanhin. Kun isä kuoli, naisten oli löydettävä elantonsa eri tavoin. Kaksi vanhinta tytärtä työskenteli seuraneiteinä ja kotiopettajattarina eri perheissä. Agnes Porterin ja hänen perheensä tunnemme, koska Porter työskenteli Ilchesterin jaarlin tytärten pitkäaikaisena kotiopettajattarena ja myöhemmin opetti myös jaarlin tyttären lapsia. Porterin kirjoituksista on säilynyt 92 kirjettä hänen oppilailleen, päiväkirja ja yksi anonyymisti julkaistu kirjanen opettavaisia kertomuksia nuorille neidoille. Porterin kirjeet ja päiväkirja ovat säilyneet Ilchesterin perheen arkistoissa. Porter itse lähetti päiväkirjan entiselle oppilaalleen elämänsä loppupuolella poistettuaan siitä ensin arkaluontoisemmat kohdat ainakin Betsy-sisaren toilailuista. Nimettömän kirjasen taas voimme yhdistää Porteriin, koska hän mainitsee julkaisun päiväkirjassaan.

Mikä sitten on niin mielenkiintoista Porterin kielessä? Hänen kirjeensä on otettu mukaan Corpus of Early English Correspondence Extension -korpukseen, ja tutkimusta tehtäessä Porter tuntui poikkeavan aikalaiskirjoittajistaan eri tavoin. Ensimmäinen piirre oli must-apuverbin erikoinen käyttö: Porter käytti sitä usein asettuessaan kirjeensä vastaanottajan asemaan, ja tuntui suorastaan elävän välillisesti oppilaidensa yläluokkaista elämää:

Your little tent parties must be pleasing indeed, and no doubt the salmon brought from the water to the cook must be eaten with peculiar relish, as well as in its highest perfection, when you recollect who caught it. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]

Päätimme Minna Nevalan kanssa katsoa tarkemmin, mitä erityispiirteitä Porterin kielestä löytyisi. Teimme ensin avainsana-analyysin, jossa tilastollisin menetelmin vertailtiin Porterin kirjeitä muiden samaan aikaan kirjoittaneiden sivistyneiden naisten kirjeisiin. Silmiinpistäviä piirteitä oli muun muassa Porterin maailman naisvoittoisuus: she ja her –pronominit esiintyivät selkeästi useammin kuin aikalaisnaisten kirjeissä. Yleensäkin kotiopettajattaren elämä näytti keskittyvän isäntäperheen ympärille, ja viittaukset kirjeiden vastaanottajien nuorempiin sisaruksiin olivat yleisiä. Myös huomattavan positiivinen yleissävy pistää silmään, happy, good, respectful ja love ovat sanoja, joita esiintyy usein. Kaikken hätkähdyttävintä oli kuitenkin todeta, kuinka vähän Porter puhui itsestään: uran alkupuolella yksikön ensimmäisen persoonan I-pronominia esiintyi selkeästi vähemmän Porterin kirjeissä muihin naiskirjoittajiin verrattuna. Kun perehdyimme asiaan tarkemmin, huomasimme myös, että Porterilla oli taipumus puhua itsestään kolmannessa persoonassa, käyttäen oppilaiden antamaa Po-lempinimeä:

        My Dear Lady Mary,
We received your kind letter yesterday, which made your sisters and Po very happy. To hear that Lord Ilchester is quite recovered, and that you and the dear Harry are well gives me greater satisfaction than I am able to express. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]

Näytti siis siltä, että Porter monin tavoin toisaalta häivytti itseään kirjeistään, toisaalta nosti isäntäperhettään esille. Tämä tuntuisi liittyvän kotiopettajattaren hankalaan asemaan. Hän ei ollut perheenjäsen, vaikka olikin läheisessä kontaktissa oppilaidensa kanssa, kreivittären kuoltua lähes äidin roolissa. Kotiopettajatar ei myöskään kuulunut palveluskuntaan, koska oli syntyperältään ja sivistykseltään selvästi näitä ylempiarvoinen. Tasapainottelu näiden kahden ryhmän välillä ei liene ollut helppoa. Päiväkirjaansa Porter on merkinnyt muistiin kuinka perheen lapset eivät kunnioittaneet kotiopettajattaren yksityistiloja, vaan halusivat tulla soittamaan huoneessa ollutta spinettiä. Myös muut loukkaukset on tarkkaan kirjattu: isäntäperheen vierailijat eivät aina arvostaneet Porteria, vaan kohtelivat häntä kuin palvelijaa.

Tällaisessa hankalassa sosiaalisessa asemassa tasapainoillessaan Porter on käyttänyt kaikki osaamansa keinot toisaalta pysyä hyvissä väleissä isäntäperheensä kanssa – olihan hän näistä taloudellisesti riippuvainen – ja toisaalta säilyttää omanarvontuntonsa. Ei siis ihme, että kirjeissä Porter häivyttää itseään ja siirtää huomion oppilaisiinsa: se varmaan tuntui turvalliselta strategialta. On todella sääli, että Porterin kirjeitä omille perheenjäsenilleen ei ole säilynyt. Niistä voisi paljastua aivan toisenlainen henkilö, jonka kielelliset strategiatkin ovat erilaisia.

Lisää aiheesta:

Martin, Joanna. 1998. A Governess in the Age of Jane Austen: The Journals and Letters of Agnes Porter. London and Rio Grande: The Hambledon Press.

Martin, Joanna. 2004. Wives and Daughters. Women and Children in the Georgian Country House. London: Hambledon and London.

Nurmi, Arja & Minna Nevala. 2010. ”The social space of an eighteenth-century governess: Modality and reference in the private letters and journals of Agnes Porter”. Päivi Pahta, Minna Nevala, Arja Nurmi & Minna Palander-Collin (eds) Social Roles and Language Practices in Late Modern English. (Pragmatics and Beyond NS 195.) Amsterdam: Benjamins, 163-189.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arja Nurmi

Easy French: For our men abroad, And how to pronounce it.

“The need for supplementing the average Briton’s extremely fragmentary knowledge of French and German- has led to the formation of language classes for recruits of the new army, and many pocket dictionaries and conversation manuals have been published from time to time for the use of the men already in the field. Amongst the latter it would be difficult to find anything better than Captain Keyworth’s Easy French and Easy German. Small enough to be carried inside an ordinary pocket-book, these leaflets contain phrases and words most likely to be required by the soldier…” – The British Medical Journal, February 13, 1915.

This little 12 page pamphlet has probably seen the world. It caught my grandmother’s eye as she sifted through momentos working on yet another scrapbook rewriting history and she passed it along to me on a recent trip to Canada. It belonged to  my great-grandfather who in his latter years, was a composer and band leader for the 1st British Columbia Regiment Band in Vancouver (Lieut C.J. Cornfield) and who spent 12 years in India with the British military, likely as part of a regimental band.  And that is all I know about the origin of this pamphlet, or my great grandfather to be honest.

I place this here as an object of interest, or for those who like to solve mysteries, something with an undetermined provenance. It is also an interesting artefact in what it can reveal about how the military (or at least the publishers) of the day expected language to be learned and used in the context of war and in the context of the times. What follows are a few examples.

The pamphlet employs three categories: English, French, and Pronunciation (and in case one doesn’t know what pronunciation means, it is annotated with ”(say it like this)”!  The above is exemplary of the kind of military terms included, along with phrases such as ”Where is the enemy?” and ”Where is the calvary?” – a stark contrast to military communication today. In fact, the placement of phrases can almost read like an imagined narrative, take the following for example:

Straight out of a movie, pre-GPS. And yet the reality of war was quite stark, thus the inclusion of a great deal of ”In Hospital” language. Morbid, realistic, hopeful to indeed believe that one might be able to speak at all ( ”I am wounded in the neck/nose/head/mouth”) considering the battlefield medical treatments at the time were rather rudimentary, particularly in regards to pain management.

This is quite a different medical vocabulary from present day. Unable to figure out what ”lint” or ”la charpie” could be other than the stuff that comes off my clothing and is collected in the lint trap of a dryer – looking it up in the dictionary revealed that scrapings of linens would be used to dress wounds at the time. And despite all of this practical language there are few glimpses of the poetic, or at least I like to think that naming the sun, moon, stars and earth in another language might be considered frivolous or romantic.

The twelve page pamphlet doesn’t give any terminology for speaking on an interpersonal level, there are no words for expressing feelings; would one really expect to find the expression for, ”I am scared!”  What about the language of love? What would such a guide contain today? What does this say?

”Of any class”- Yes, these were different times indeed. And finally, this last example shows the only words the printer chose to have underlined in this text. Countless children are taught that these are the two most important words in English: ”please and thank you”.

The final page of the pamphlet advertises other ”Books for our Soldiers, Sailors and Red Cross workers” and leaves me pondering the easy use of ”our” both here and in the title…The use of  ”our” expresses patriotism and unity characteristic of war time, completely unfamiliar and out of keeping with today’s world where allegiances, membership, and belonging seems much more complicated. It is amazing how a single word can leap off a page and express quite a lot.

It is July, it is hot, and the corridors of this university are dark and echoing. But if you are reading this post and feel compelled to jump in and talk about it, please do. I welcome comments, ideas, discussion, anything that comes to mind.

3 kommenttia

Kategoria(t): Alicia Jinkerson

Sukupuolieroista kielenkäytössä

British National Corpus -tekstiaineistoon perustuvissa tutkimuksissa on havaittu, että brittienglannissa miehet käyttävät keskimäärin enemmän substantiiveja kuin naiset, ja naiset vastaavasti enemmän persoonapronomineja kuin miehet. Tämä pätee sekä keskustelutilanteisiin että muodollisempaan kirjakieleen. Eroja on perusteltu sillä, että miehillä ja naisilla olisi usein kielenkäytössä hieman eri päämäärä: miesten kommunikaatio keskittyy informatiivisuuteen, jolloin substantiiveja eli nimisanoja käytetään paljon, kun taas naisilla painopiste on enemmän osallistuvassa vuorovaikutuksessa, jolloin viitataan paljon esim. itseen ja keskustelukumppaniin pronomineilla I ja you.

Täytyy tietenkin huomata, että erot eivät ole valtavia, ja tekstien substantiivi- ja pronominipitoisuudet voivat vaihdella esim. tekstilajien välillä paljon enemmän kuin sukupuolten välillä. Lisäksi yksilöitten väliset erot ovat suuria. Yleinen trendi on kuitenkin yllä kuvatun kaltainen.

Kiinnostavaa kyllä, olemme löytäneet saman eron myös vanhasta kirjeaineistosta. Parsed Corpus of Early English Correspondence -aineiston kirjeet ovat vuosilta 1410–1681, ja siinäkin naisten kirjoittamat kirjeet ovat pronomini- ja miesten substantiivipitoisempia. Ajan myötä kirjeitten substantiivipitoisuus vähenee molemmilla sukupuolilla (naisten johtamana); tämä saattaa viitata siihen, että kirjeenkirjoituksen päätehtäväksi tuli yhteydenpito ja suhteitten vaaliminen aiemman tiedottamisen tai ohjeistamisen sijaan.

Löytyisiköhän sama ero suomestakin?


Lähteet:

Argamon, S., M. Koppel, J. Fine & A.R. Shimoni. 2003. ”Gender, genre, and writing style in formal written texts”. Text 23(3): 321–346.

Rayson, P., G. Leech & M. Hodges. 1997. ”Social differentiation in the use of English vocabulary: Some analyses of the conversational component of the British National Corpus”. International Journal of Corpus Linguistics 2(1): 133–152.

Säily, T., T. Nevalainen & H. Siirtola. Tulossa. ”Variation in noun and pronoun frequencies in a sociohistorical corpus of English”.

2 kommenttia

Kategoria(t): Tanja Säily

Salemin noitaoikeudenkäyntien asiakirjat: ikkuna 1600-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan

Vuoden 2009 alussa ilmestyi kansainvälisen projektiryhmän pitkän uurastuksen tuloksena n. 1000-sivuinen kirja, joka sisältää kaikki meidän päiviimme säilyneet Salemin noitaoikeudenkäyntien (1692-1693) dokumentit. Nämä dokumentit ovat ennen kaikkea surullinen todiste tuon ajan taikauskosta ja noitavainoista. Noin 150 naista ja miestä syytettiin 1600-luvun lopulla noituudesta Salemin kylässä Uudessa Englannissa, ja oikeudenkäyntien seurauksena 25 syytettyä menetti henkensä hirsipuussa, kidutuksen uhrina tai vankilassa.

Mattheson 1853

Examination of a Witch, Thompkins H. Matteson, 1853. © Salem Witch Trials: Documentary Archive and Transcription Project

Oikeudenkäyntiasiakirjat eivät kuitenkaan todista vain tuon ajan amerikkalaisesta tragediasta. Ne avaavat myös uuden näkökulman Uuden Englannin vahvasti uskonnollisen kyläyhteisön elämään ja antavat arvokasta tietoa varhaisimmasta amerikanenglannista eri käyttöyhteyksissä. Syytetyt ja todistajat, joiden puhetta kirjurit yrittivät parhaansa mukaan merkitä muistiin, edustavat eri yhteiskuntaluokkia. Alimpana olivat orjat, joiden niukka englannin kielen taito näkyy selvästi kirjurin kynänjäljessä. Tässä ote Candy-nimisen neekeriorjan kuulustelupöytäkirjasta. (Olen kaikissa otteissa hieman yksinkertaistanut alkutekstin jossakin määrin epäselvää ja lyhenteiden sävyttämää kirjoitusasua. Tekstin Q = Question, A = Answer.)

Q. Candy! are you a witch? A. Candy no witch in her country. Candy’s mother no witch. Candy no witch, Barbados. This country, mistress give Candy witch. Q. Did your mistress make you a witch in this country? A. Yes, in this country mistress give Candy witch. Q. What did your mistress do to make you a witch?
A. Mistress bring book and pen and ink, make Candy write in it.

Kannattaa kysyä, tarkoittaako Candyn käyttämä verbi ”give” sitä, että hänen emäntänsä antoi hänelle jonkin taikakalun, vai olisiko Candyn äidinkielessä antaa-verbillä myös joksikin tekemistä ilmaiseva merkitys.

Myös Salemin noitaprosessissa keskeistä osaa näytellyt orja Tituba – luultavasti intiaani – puhuu kirjurin tekstin mukaan murteellista englantia, mutta hänen luontaiset kertojanlahjansa ja taitavuutensa välttää hirttotuomio valkoisten herrojen maailmassa on ihailtava. (Titubasta ja useista muista Salemin henkilöistä on tietoja Salem Witch Trials-projektin sivuilla; ks. myös lähdeviitteet tämän jutun lopussa.)

Q. Why doe you hurt these poor Children? Whatt harme have thay done unto you? A. they doe noe harme to mee I noe hurt them att all. Q. Why have you done itt? A. I have done nothing; I Can’t Tell when ye* Devill works

Q. Tell ye Truth, Whoe itt is thet hurts them? A. the Devill for ought I know. Q. wt appearanc or how doth he appeare when he hurts them, wth wt shape or what is he like that hurts them? A. like a man, I think yesterday I being in ye Lentoe Chamber I saw a thing like a man, that Tould me Searve him & I Tould him noe I would nott doe Such thing.

Q. wt other Creatures have you seen? A. a bird. Q. wt bird? A. a little yellow Bird. Q. where doth itt Keep? A. wth ye man whoe hath pretty things here besides. Q. what other pretty things? A. he hath nott showed them yet unto me, but he Sd he would showe them me tomorrow, and he tould me if I would Serve him, I should have ye Bird.

[* Tekstissä esiintyvät seuraavat lyhenteet: ”ye” = the, ”wt” = what, ”wth” = with, ”Sd” = said.]

Tituba_kuulustelu

Examination of Tituba © Salem Witch Trials project

Sekä Candy että Tituba selvisivät hengissä. Mutta myös Englannista paremman elämän toivossa lähteneiden oikeudenkäynnin uhrien kielenkäytössä on runsaasti vivahteita ja ilmaisuja, jotka kertovat heidän sinnikkyydestään ja urheudestaan kuulustelijoiden edessä. Asenteet ja strategiat vaihtelevat. Yhteiskunnan laitapuolella elävä Sarah Good tyytyy mahdollisimman niukkaan mutta selvästi vihamieliseen vastailuun (H = kuulustelija Hathorne, kirjailija Nathaniel Hawthornen esi-isä; g = Sarah Good):

(H) Sarah Good what evil spirit have you familiarity with (g) none (H) have you made no contract withe the devil, (g) good answerd no (H) why doe you hurt these children (g) I doe not hurt them I scorn it. … (H) who doe you imploy then (g) I imploy no body I scorn it … (H) what is it that you say when you goe muttering away from persons houses {(g)} if I must tell I will tell (H) doe tell us then (g) if I must tell I will tell it is the commandments I may say my commandments I hope (H) what commandment is it (g) if I must tell you I will tell it is a psalm

Tähän kirjuri ei malta olla lisäämättä omaa kommenttiaan:

her answers were in a very wicked, spitfull manner reflecting and retorting aganst the authority with base and abuseive words and many lies she was taken in.

Vastakohdan tarjoaa George Jacobs Seniorin, vanhan maanomistajan, yhteenotto kuulustelijoiden kanssa. Hän on oman kertomansa mukaan lukutaidoton, mutta hänellä on sana hallussaan. Hän ei epäröi asettaa koko prosessia, kuulustelijoiden harkintakykyä ja todistajien väitteitä kyseenalaiseksi:

Here are them that accuse you of acts of witchcraft.
Well, let vs hear who are they, & what are they.
Abigail Williams
Jacobs laught
[Kuulustelija ilmeisesti kysyy, miksi Jacobs nauroi]
Because I am falsly accused – Your worships all of you do you think this is true?

Pray do not accuse me, I am as clear as your Worships; You must do right judgment

Here a [= are] 3. Evidences.
You tax me for a Wizard [= noita], you may as well tax me for a Buzard [= haukka, myös kuvaannollisesti ”tolvana”]. I have done no harm.

Well! burn me, or hang me, I will stand in the truth of Christ, I know nothing of it

Susannah Martin, urhoollinen nainen, noudattaa samaa linjaa. Hänkään ei anna pelottavan ja ahdistavan tilanteen mykistää itseään:

Ann Putman threw her Glove in a fit at her
The examinant laught.
What do you laugh at it?
Well I may at such folly.

Tell me your thoughts about them.
Why my thoughts are my own, when they are in, but when they are out they are anothers.

Pray God discover you, if you be guilty.
Amen. Amen. A false tongue will never make a guilty person.

You have been a long time coming to the Court to day, you can come fast enough in the night.
Said Mercy Lewes
No, sweet heart, said the Examinant

On ironista, että melkein kaikki syytetyt, jotka sitkeästi ja taitavasti vakuuttivat syyyttömyyttään, joutuivat hirsipuuhun, kun taas ne, jotka myönsivät olevansa noitia, pelastuivat. Heidän keskeisenä strategianaan oli, että paholainen oli asettanut noituuden heihin, joten he eivät itse asiassa olleet syyllisiä tilaansa. Tämän strategian hallitsi esimerkiksi Tituba, kuten yllä lainaamastani otteesta käy ilmi. Tunteenomainen syyllisyyden ja katumuksen ilmaisu vetosi myös kuulustelijoihin. Näin purskahtelee Mary Warren:

Afterwards she started up, & said I will speak & cryed out, Oh! I am sorry for it, I am sorry for it, & wringed her hands, & fell a little while into a fit again: & then came to speak, but immediately her Teeth were set, & then she fell into a violent fit, & cryed out, Oh Lord help me, Oh good Lord save me!

And then afterwards cryed again, I will tell, I will tell, & then fell into a dead fit againe.

Myös moniin todistajanlausuntoihin sisältyy eloisia tuokiokuvia Salemin 1600-luvun elämästä. John Allen kertoo sanoneensa Susannah Martinille ”dost thretn me [= uhkailetko minua] thou old wich or words to that effect” ja päättäneensä tyrkätä naisen puroon, ”which to avoyd she flew over ye bridge & so escaped.” John Westgate kertoo kapakkariidastaan noituudesta syytetyn Alice Parkerin  kanssa seuraavasti:

… the wife of said Jno Parker came into the company and scolded att and called her husband all to nought whereupon I the said deponent [= todistaja] tooke her husbands part telling of her itt was an vnbeseeming thing for her to come after him to the taverne and raile after thatt rate wth thatt she came up to me and call’d  me rogue and bid me mind my owne busines and told me I had better have said nothing.

Kaikki varmaan muistavat, että Arthur Millerin myös elokuvana tunnettu näytelmä ”The Crucible” (suom. ”Tulikoe”), joka yhdistää Salemin tapahtumat Yhdysvaltojen 1950-luvun kommunismivainoihin, perustuu vahvasti Salemin asiakirjoihin. Miller sieppaa Salemin kuulustelupöytäkirjoista kuulustelijoiden ja syytettyjen käyttämiä sanakäänteitä – esimerkki kolmannen näytöksen alusta:

Hawthorne’s voice: Now, Martha Corey, there is abundant evidence in our hands to show that you have given yourself to the reading of fortunes. Do you deny it?
Martha Corey’s voice: I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
Hawthorne’s voice: How do you know, then, that you are not a witch?
Martha Corey’s voice: If I were, I would know it.
Hawthorne’s voice: Why do you hurt these children?
Martha Corey’s voice: I do not hurt them. I scorn it.

Dialogi noudattelee Salemin Bridget Bishopin kuulustelun tekstiä:

Why you seem to act Witchcraft before us, …
I know nothing of it. I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
How do you know then that you are not a witch?
I do not know what you say.
How can you know, you are no Witch, & yet not know what a Witch is.
I am clear. If I were any such person you should know it.

Miller liittää Coreyn repliikkiin myös edellä lainaamani Sarah Goodin tiuskaisun ”I scorn it”. Kannattaa huomata, että kirjailija sijoittaa Coreyn vastauksiin kahden muun Salemin syytetyn ilmaisuja ja käyttää näin hyväkseen taiteilijanvapauttaan.

Salemin dokumenttien vuoropuhelujen lukija kuulee korvissaan 1600-luvun amerikkalaisten ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten äänen. On tietenkin muistettava, että kirjoitettu teksti ei koskaan toista puhetta täysin tarkasti, mutta tämän lähemmäksi menneen ajan Salemin asukkaiden aitoa puheilmaisua tuskin voi päästä.


Tämän jutun alussa mainitun projektiryhmän jäsenet edustavat amerikkalaisten yliopistojen lisäksi Helsingin, Turun ja Uppsalan yliopistoja. Nimet näkyvät kirjamme (Rosenthal et al. 2009) lähdeviitteessä.

Muutama lähde:

    Rosenthal, Bernard (General ed.), Gretchen Adams, Margo Burns, Peter Grund, Risto Hiltunen, Leena Kahlas-Tarkka, Merja Kytö, Matti Peikola, Benjamin Ray, Matti Rissanen, and Richard Trask (eds.). 2009. Records of the Salem Witch-Hunt. Cambridge etc.: Cambridge University Press.

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Plussauksen pronominit

Juuri päättyneen äitiyslomani ja hoitovapaani kokemukset ovat vielä kovasti mielessäni, enkä saata olla jakamatta jotain kieleen liittyviä havaintojani. Äiti-lapsitoiminnan aloitettuani korvaani pisti äitien tapa puhua lapsestaan monikossa. Nyt en tarkoita lapsikatraan äitejä joille he on luonnollinen valinta heidän kertoessaan jälkikasvustaan. Sen sijaan esikoisvauvojen äideillä tuntuu olevan tapa puhua ainokaisestaan me-muodossa. En tiedä onko tämä vain äitien vai myös isien tai ylipään hoivaajien kielellinen tyyli; omat huomioni rajoittuvat äiti-lapsisuhteeseen. Mistä oikein on kyse?

Me konttaamme! Onnea, kai? Joku nimittäin taisi taantua, vaikka toinen kehittyy. Ei kiitos, emme halua keinua, keinukaa te vaan. No tuossa on tuo painoraja joten en taida… Me ei oikein tykätä puurosta. Aikuinen ihminen, miksi ihmeessä sitten syöt sitä? Vauvamaailmaa tuntemattomista tapa saattaa kuulostaa hämmentävältä, ja itsekin oudoksuin sitä – kunnes huomasin sen hiipineen omaankin puheeseeni – nimenomaan meillä oli yksivuotissynttärit!

Onko kyseessä me-hengen nostatus, perheen yhteenhitsaaminen? Kokevatko äidit niin suurta ylpeyttä lapsestaan että haluavat omia osan tämän toimijuudesta itselleen? Vai onko taustalla pelko epäuskottavuudesta tai muita rajoituksia paljastaa omia mielipiteitään, joita kollektiivin käyttö sitten auttaa hälventämään? Tapa saattaa osaltaan liittyä siihen, että neuvolassa ja vauvanhoito-oppaissa ohjeistetaan vanhempia kielentämään toimintaa ja siihen liittyviä tunteita vauvalle (esim. Nyt sinua kiukuttaa mutta meidän täytyy pukea.)

Joskushan monikon ensimmäinen persoona todella kätkee sisäänsä sekä vauvan että vanhemman, esimerkiksi koomisen yleinen me myöhästymme, jolloin me-pronominin käyttö on luonnollinen, odotettavissa oleva valinta. Meillä nukutaan vielä saattaa ensi silmäyksellä vaikuttaa viittaukselta vauvaan, mutta saattaa itse asiassa hyvinkin tarkoittaa että esikoisen vanhempi nauttii lapsen päiväunien bonuksesta, eli nukkuu itsekin (tai nukkui kunnes heräsi kännykän räminään). Vastaavasti ei meillä nukuta on usein otettava varsin kirjaimellisesti: kun pieni ei nuku, ei nuku kukaan muukaan.

Parisuhteessa minusta ja hänestä tulee me; joskus meistä tulee kaks plus hänen saapuessa; uusi me näyttää viittaavan vanhempaan ja vauvaan toisen vanhemman joutuessa (hetkeksi) kolmanneksi pyöräksi. Entä kun vauva kasvaa lapseksi, koululaiseksi, murrosikäiseksi – muuttuvatko puhetavat? Vauva elää symbioosissa äidin kanssa jo ennen synnytystä ja pitkään sen jälkeenkin. Fyysinen irtautuminen äidistä alkaa rintaruokinnan vähetessä, vaikka äidin merkitys pysyykin vielä pitkään erittäin suurena. Huomaan kuitenkin jo yksivuotiaan tyttäreni tarvitsevan minua huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin, samalla kun itse koen vaikeaksi irrottaa otetta ”vauvastani”. Kuka elikään symbioosissa ja kenen on aika harjoitella irtautumista?

1 kommentti

Kategoria(t): Henna Jousmäki