Saksa, sakset ja saksit

Miltä tuntuu kun otat sakset kouraan? Kohoavatko silmiesi eteen rautakautisen Pohjois-Euroopan loputtomat alkumetsät; puiden lomasta kurkkivat hurjat germaaniheimot? Lipuvatko silmiesi ohi kansainvaellukset? Näetkö sielusi silmin kuinka raivokkaat anglosaksi-soturit vyöryvät Brittein saarille ja käyvät roomalaistuneiden kelttien kimppuun työntäen nämä saarivaltakunnan kauimmaisiin kolkkiin?

Eikö? Ei syytä huoleen: päässäsi ei varmastikaan ole mitään vikaa.

Etymologisesti yllä kuvatun kaltaiset mielikuvat olisivat kuitenkin ihan perusteltuja, koska suomen sana sakset on lainattu ruotsin sanasta sax, -en, -ar ja on samaa juurta kuin saksit ja Saksa.

saksi

sakset

Kaikkien kolmen nimi tulee lyhyestä yksiteräisestä teräaseesta, jota kutsuttiin nimellä sax  tai muinaisenglannissa seax. Suomessa ase tunnettiin nimellä skramasaksi tai väkipuukko. Esihistoriallisen ajan arkeologiassa jaetaan aseet miekkoihin, väkipuukkoihin ja tikareihin, joista keskimmäistä aletaan tavata rautakauden löydöissä. Se on yksiteräinen pistoase ja vastaa pituudeltaan lapinleukua tai viidakkoveistä.

Englannin ja saksan kielissä paperin, kankaan, hiusten ym. leikkaamisen käytetty työkalu, joka koostuu kahdesta keskeltä toisiin liitetystä terästä, tunnetaan nimellä scissors (lainattu ranskasta) ja die Shere (englannissa shears tarkoittaa nykyisin ennemminkin keritsimiä). Ruotsissa kyseinen työkalu on yhteistä germaani-menneisyyttä kunnoittavasti nimetty kuin siinä olisi kaksi väkipuukkoa.

Skramasaksi oli ilmeisesti erityisesti germaanien suosiossa, koskapa kokonainen germaanikansa on saanut siitä nimensä. Saksit olivat anglien ohjella toinen kahdesta tärkeimmästä germaaniheimosta, jotka rantautuivat 400-luvulla Brittein saarille täyttämään sinne roomalaisten lähdön myötä syntynyttä valtatyhjiötä. Englannin adjektiivi Anglo-Saxon tulee näiden heimojen nimistä ja sitä käytetään viitatessa paitsi Brittein saarille varhaiskeskiajalla syntyneeseen germaani-kulttuuriin myös nyky-yhteiskuntiin, jotka pohjautuvat tai ovat saaneet vaikutteita englantilaisista tavoista.

Anglo-Saxon, adjective

– describes the people who lived in England from about 600 AD and their language and customs

– describes modern societies that are based on or influenced by English customs

Saksahan on muuten tunnetusti siitä vekkuli maa, että eri kielissä se on nimetty eri germaanikansojen mukaan.* Suomen lisäksi nimeä Saksa käytetään virossa sekä muutamassa muussa suomensukuisessa kielessä (sekä romanikielessä). Englannissa ja italiassa sekä eräissä muissa kielissä sana klassisen latinan germania-sanasta. Ranskassa ja espanjassa taas nimi tulee luoteisimmasta germaaniheimosta alemanneista. Ruotsin Tyskland on samaa juurta kuin Deutschland, joka pohjautuu germaanisen kantakielen sanaan *Þeudiskaz, ja tarkoittaa ’kansaa’. Englannissa tämä sana taas on vakiintunut tarkoittamaan hollantilaisia: the Dutch.

Ei muuten välttämättä ole mahdottoman kaukaa haettua vaihtoehtohistoria-spekulaatiota, etteikö Englannin nimeksi olisi voinut vakiintua jokin saksi-johdannainen, kuten Saksonia tai Saksimaa. Englannin yhdistyessä poliittinen hegemonia oli Wessexin länsisakseilla. Ensimmäisenä yhdistynyttä Englantia hallinnut Aethelstan kutsui itseään tilanteen mukaan nimellä Rex Saxorum ’Saksien kuningas’, Rex Anglorum ’Anglien kuningas’ tai Rex totius Britannie ’koko Britannian kuningas’.

Keltit kutsuivat keskiajalla germaanitulokkaita sakseiksi riippumatta siitä, mistä heimoista nämä olivat kotoisin. Esimerkiksi gaelin kielessä sassenach tarkoittaa edelleen englantilaista.

---

* Puhekielisiä nimityksiä voi olla vielä useampia. Sveitsissä asuessani olen oppinut, että pohjoisia naapureita tarkoittava vähemmän kohtelias lempinimi on Schwab ‘svaabi’, joka vastaa lähinnä hurrittelua tai ryssittelyä. Varsinaisesti tämä viittaa Schwabenin hallintopiiriin etelä-Saksassa ja sitä ennen svaabien heimoon (Caesarin mukaan germaanikansoista suurin ja vahvin), mutta Sveitsissä se on slangisana kaikille saksalaisille. Wikipedia taas tietää kertoa, että entisen Jugoslavian alueella kaikkia saksankielisiä kutsutaan svaabeiksi, tarkoittaen myös sveitsiläisiä ja Itävaltalaisia.

Kreikkalais-latinalais-skottilaista Glamouria

Sana glamour yhdistyy jotenkin loistoon, viehätysvoimaan ja ylellisyyteen. Se on vetovoimaa, jota todellisilla tähdillä on, ja elämäntapa, jota suurimmalla osalla meistä ei ole. Suomen kieleen se on lainattu sellaisenaan ja niin on moneen muuhunkin: esimerkiksi saksaan. Tuossa Marita Taavitsainen kertoo Iltalehdelle, ettei hänessä ole riittävää Glamouria kansainvälisille keikkalavoille ja tuossa Berner Zeitung toivoo Jeremy Ironsin vierailun tuovan mainosta ja glamouria Bernille: ”Werbung und Glamour für Bern”.

(Berner Zeitung ei siis taidakaan olla Studio Julmahuvi –fanijulkaisu..)

Wikipedian mukaan sana voi tarkoittaa ainakin Glamour-naistenlehteä, valokuvausgenreä, joka pyrkii korostamaan mallin viehätysvoimaa, pahantahtoista muodonmuuttajaa mm. Stephen Kingin IT-romaanissa ja Marvel-supersankaria nimeltä Glamor. Sana voi lyhentyä muotoon glam ja myös adjektiivia glamorous näkee.

Mutta mistä se on peräisin oikein tulee? Jälleen yksi anglismi seurauksena anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivallasta toisen maailmansodan jälkeen, vai?

Noooh… jos katsotaan vähän tarkemmin, niin sana on lähinnä kreikkalais-latinalais-skottilaista alkuperää. Sen etymologia on jäljitettävissä muinaiskreikan sanaan γραμματική (grammatikē) (OED), joka latinalaisessa muodossaan grammatica lainattiin keskiajalla useimpiin länsi-Euroopan kieliin. Klassisen ajan kreikassa sanalla oli erittäin laaja merkitys ja se viittasi filologiaan sen laajimmassa merkityksessä, mukaan lukien tekstikritiikki ja kirjallisuuden estetiikka. Myöhemmin sanan merkitys rajoittui koskemaan filologian kieleen keskittyvää puolta. Kielioppia opiskeltiin keskiajalla yliopistoissa osana triviumia, eli alempaa perustutkintoa. Sana saatettiin viitata kuitenkin myös lukutaitoon ja oppineisuuteen yleisemmin. Tähän lukeutuivat myös astrologia sekä salatieteet, kuten taikuus ja alkemia (jota ei sentään yliopistoissa opiskeltu. Esimerkiksi 1400-luvun Englannissa alkemia oli laitonta).

Keskiajan latinassa esiintyy myös rinnakkaismuotona glomeria (jossa ensimmäinen r on dissimiloitunut toiseksi likvida-konsonantiksi) ja englannin skottimurteissa gramarye. Todennäköisesti näiden yhdistelmänä sana glamour esiintyy skottilähteissä merkityksessä ‘loitsu’ tai ‘loitsukirja’. Ensimmäinen esimerkki on vuodelta 1720 ja sanaa käyttävät mm. Ramsay ja Burns. 1830-luvulla Sir Walter Scott käytti sanaa merkityksessä ‘loitsu’:

This species of Witchcraft is well known in Scotland as the glamour, or deceptio visus, and was supposed to be a special attribute of the race of Gipsies.
– Walter Scott, ”Letters on Demonology and Witchcraft” (1830)

Näistä sitten merkitys onkin laajentunut tarkoittamaan maagista tai kuvitteellista kauneutta ”A magical or fictitious beauty attaching to any person or object; a delusive or alluring charm” (OED, 2.a.)]. Oxford English Dictionary:n esimerkit 30-luvulta 50-luvulle ovat varsin negatiivisia. Sittemmin merkitykset ovat muuttuneet myönteisemmiksi.

His hero is just another Glamour Guy (1937).

A girl or a gigolo may possess glamour: and it makes no matter whether the girl is glamorous in her own right or by the catch-guinea arts of her dressmaker or her cinematographic producer (1947)

Eli kieliopista päädyttiin viettelevään, illusoriseen charmiin ja suomalaistähtien kansainväliseen lavakarismaan.

Sånt är livet.

Sananlaskuista ja sardiineista

Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.

Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:

the ape wilbe an ape still
apina on aina apina

euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee

out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä

noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle

they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa

it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse

Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ’s back , spent on the devill ’s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.

Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:

Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan

tai sekä latinaksi että englanniksi:

Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon

Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:

Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)

Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)

Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)

Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818).  Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.

Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).

John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.

Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:

Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.

(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)

Lähteitä

Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus

Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.

Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.

Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.

Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.

Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.

Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.

Kadonneen aarteen metsästys

Heinäkuussa löytynyt ja syyskuun lopulla yleisönkin tietoon tullut ns. Staffordshiren aarre on sävähdyttänyt erityisesti Englannin arkeologipiirejä. Kyseessä on anglosaksinen kulta- ja hopea-aarre, joka on peräisin todennäköisesti seitsemänneltä vuosisadalta tai viimeistään kahdeksannen vuosisadan alusta mutta jossa osa aineistosta saattaa olla vieläkin varhaisempaa. Aarteen suuruus eli runsaat viisi kiloa kultaa ja 2,5 kiloa hopeaa, tämänhetkisten tietojen mukaan 1381 esinettä, mahdollisesti vielä enemmänkin, on luonnollisesti jo heti herättänyt maallikon uteliaisuutta ja innostusta, ja siitä on raportoitu jopa suomalaisissa sanomalehdissä. Asiantuntijoiden mukaan aineellisten arvojen lisäksi löytö johtaa aivan uusiin käsityksiin varhaisen keskiajan Englannista. Mikä tekee sitten löydöstä niin poikkeuksellisen mielenkiintoisen ja arvokkaan?

Staffordshiren aarretta tutkailtaessa luontevaksi vertailukohteeksi nousee viime vuosisadalla tehdyt Sutton Hoon kaivaukset ja löydöt. Itä-Angliassa sijaitseva Sutton Hoon alue on hauta-alue, jossa on useita hautakumpuja ja erityistä kiinnostusta herättänyt venehauta, joka on todennäköisesti ollut kuninkaan viimeinen leposija. Tässä haudassa on ollut useita kultaesineitä, jotka liittyvät sekä pakanallisiin aikoihin että kristilliseen perinteeseen. On arveltu, että hauta on voinut olla 620-luvulla kuolleen kuningas Redwaldin, joka oli varhain omaksunut kristinuskon mutta joka kuitenkin vielä hyväksyi monet pakanallisetkin käytänteet. Tästä puhuu myös Beda tunnetussa kirkkohistoriassaan (erityisesti luvuissa II.15 sekä III.18).

Miten sitten Staffordshiren löytö eroaa Sutton Hoosta? Ensimmäinen merkittävä ero on maantieteellinen. Suuri osa aikaisemmista aarteista on löydetty Englannin itä- ja kaakkoisosista, kun taas Staffordshire sijaitsee Keskimaalla ja vie historiassa anglosaksisen Mercian kuningaskunnan nousu- ja valtakauteen. Mercia oli sotilaallisesti vahva ja pyrki laajentamaan aluettaan juuri seitsemännellä vuosisadalla ja sen jälkeen. Kyseessä ei ole myöskään hauta vaan nähtävästi sotasaaliin kätkö, jonka esineitä oli mahdollisesti turmeltu ainakin osittain jo niitä kätkettäessä. Kenen kätköstä on kyse ja millaisissa oloissa se oli tehty, on vielä mahdoton sanoa; myöskään ei ole vielä varmuutta siitä, ovatko saaliit yhdestä vai useammasta taistelusta ja miksi esineet on kätketty. Kullan runsaus on myös huomionarvoista, koska myöhemmissä löydöissä hopeiset esineet ovat tavallisimpia. Esineet ovat voittopuolisesti sodankäyntiin liittyviä, kun taas Sutton Hoossa kristilliset elementit ovat vahvasti esillä. Staffordshiren löydössä ei ole myöskään mitään naisten koruihin tai vaatetukseen liittyvää, vaan kaikki esineet kuuluvat miehiseen sodankäyntiin. Vaikuttaa myös siltä, että esineet on huolellisesti valittu eivätkä ole sattumanvaraisesti joutuneet samaan kätköön. Tutkijoiden alustavien arvioiden mukaan esineet saattavat erityisesti mercialaisen (kulta)sepäntaidon aivan uuteen valoon ja lisäävät tietämystä kontakteista niin Englannin eri osien kuin Euroopan muidenkin alueiden välillä.

Staffordshiren löydön esineistöstä erittäin suuri osa liittyy miekkoihin. Joukossa on 84 kultaista miekan kahvan ponnen päätä ja lisäksi noin kaksisataa miekan kahvan päällyksen ja renkaan palasta. Osa näistä on koristeltu granaatein. Lisäksi niihin on taottu toisiinsa kietoutuneitten eläinten kuvia, joista erityisesti kaksi käärmettä on ainutlaatuisia. Miekan kahvat olivat yleisiä sotasaaliita, joita säilytettiin senkin jälkeen, kun terät otettiin uusiokäyttöön. Kahvan taidokasta koristelua kuvataan mm. Beowulf –runoelmassa, jossa Beowulf tuo hurjalta sukellusretkeltään Grendelin pään sekä kahvan upeasta miekasta, jonka terä suli Grendelin myrkyllisestä ja kuumasta verestä:

Ða wæs gylden hilt   gamelum rince,

harum hildfruman   on hand gyfen,

enta ærgeweorc;   hit on æht gehwearf

æfter deofla hryre   Denigea frean,

wundorsmiþa geweorc;

…

Hroðgar maðelode –   hylt sceawode,

ealde lafe,   on ðæm wæs or written

fyrngewinnes,   syðþan flod ofsloh,

gifen geotende   giganta cyn,

frecne geferdon;   þæt wæs fremde þeod

ecean Dryhtne;

…

Swa wæs on ðæm scennum   sciran goldes

þurh runstafas   rihte gemearcod,

geseted ond gesæd,   hwam þæt sweord geworht,

irena cyst   æarest wære,

wreoþenhilt ond wyrmfah.

(Beowulf 1677-81; 1687-92; 1694-98)

 

(”Hän ojensi kuninkaalle   kultaisen kahvan,

harmajahapsisen   sotijalon käteen

jatulien ikimiekan.   Ihmeseppojen taos

päätyi aarrekaluksi   daanien herralle

perkeleitten kuoltua.

…

Hrothgar puhui   katsellen kahvaa,

ikivanhaa perintökalua.   Siihen oli kaiverrettu

muinainen mullistus:   kuinka vedenpaisumus

velloen hukutti   jättiläisten rodun.

Niiden kävi huonosti:   ne poikkesivat pois

ikuisesta Luojasta

…

Kahvassa luki   kultaisin heloihin

virheettömin riimuin   korukaiverrettuna,

kenelle valiorauta   oli alunperin taottu,

väkikahva väännetty, kuvioitu käärmein

loistava lape.”

Suomennos Osmo Pekonen ja Clive Tolley)

Erityistä mielenkiintoa kielentutkijalle tuo luonnollisesti esineistö, jossa on tekstiä, ja siitäkin löytyy ainakin yksi esimerkki Staffordshiren aarteesta. Kultaisessa liuskassa on molemmin puolin latinankielistä tekstiä, jonka tutkijat ovat tulkinneet joitakin virheitäkin sisältäväksi lainaukseksi Vulgatan neljännestä Mooseksen kirjasta (10: 35): surge d[omi]ne [et] disepentur inimici tui et fugent qui oderunt te a facie tua (’Ja kun arkki lähti liikkeelle, niin Mooses lausui: ”Nouse, Herra, hajaantukoot sinun vihollisesi, ja sinun vihamiehesi paetkoot sinua”.’) Kuluvalla viikolla ilmestyneessä aarteen hieman aikaista yksityiskohtaisemmassa esittelyssä ja tulkinnassa tutkijat pohdiskelevat tekstiä sisältävän esineen ikää ja näyttävät vielä tässä vaiheessa olevan varovaisia arvioissaan. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että nimenomaan tämä esine kuuluu myöhäisimpiin, joskin ajoituksen haarukka osuu hyvinkin väljästi 7:nnen ja 9:nnen vuosisadan välille. Avoimet pääteviivalliset serif-kirjaimet ovat tekstissä erityisen silmiinpistäviä.

Staffordshiren aarre herättää tutkijoissa vielä useita kysymyksiä ja tarjoaa ratkaisemattomia ongelmia. Miksi se kaivettiin maahan ja milloin? Oliko tarkoitus vain saattaa aarteet turvaan, vai oliko kyseessä jonkinlainen rituaali? Houkuttelevaa on luonnollisesti ajatella, että tämä löytö innostaa etsimään Keskimaalta lisää vastaavanlaisia, ja näin saamme ehkä vielä lähivuosina uutta tietoa anglosaksien elämästä, sodasta ja rauhasta, taiteesta ja muustakin kulttuurista.

Aarteen tämänhetkisestä tulkinnasta löytyy lisätietoa myös osoitteesta: http://www.staffordshirehoard.org.uk/interview/

Ranskan englannin valloituksesta

Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.

Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.

Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.

Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.

”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”

”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”

Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”

”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”

Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.

”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”

Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.

Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.

Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:

– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?

Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.

Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:

1. En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.

2. Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.

En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.

Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.

3. Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.

Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.

4. Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.

Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.

Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?

Normanneja emme ole, olkaamme siis englantilaisia?

Katoaako suomen kieli? Selailin yhtenä päivänä nettiä hakusanoilla ”englannin kieli” ja ”keskustelu”. Halusin nähdä minkälaisia keskusteluja löytyy englannin kielestä. Yleisin aihe (ensimmäisellä hakukerralla) tuntui olevan huoli siitä, että englannin kieli syrjäyttää suomen kielen. Itse sanoisin, että suomen kieli on hyvinkin elinvoimainen. Englannin kielellä on kiistämättä merkittävä asema nyky-yhteiskunnassa, mutta maailmankielenä se on ollut vasta ehkä noin 50-100 vuotta. Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea ennakoida, mutta voisi kuvitella arabian, kiinan ja/tai espanjan jossain vaiheessa haastavan englannin valta-aseman.

Ennen englantia ranska toimi noin 300 vuoden ajan Euroopan lingua francana. Ennen ranskaa Euroopassa käytettiin latinaa kansainvälisenä kielenä, etenkin Välimeren alueella. Sekä latina että ranska ovat vaikuttaneet merkittävästi englannin kielen kehitykseen. Normannien rantauduttua Englantiin vuonna 1066 normanninranska syrjäytti muinaisenglannin ylimystön kielenä ja siitä tuli latinan ohella maan hallinnon kieli. Englanti tuntuu enimmäkseen katoavan historiallisesta aineistosta noin sadaksi vuodeksi normannien maihinnousun jälkeen. Oman tulkintani mukaan orastavaa englantilaista kansallistunnetta alkoi näkyä teksteissä, mm. historiallisissa kronikoissa, noin 1200-luvulla. Ristiriitaista tilanteessa oli se, että englantilaisuudesta kirjoitettiin alkujaan latinaksi tai normanninranskaksi. Suurin osa väestöstä taas puhui englantia – tilanteesta löytyy yhtäläisyyksiä Lönnrotin ajan Suomeen. Myönnettäköön, että historialliset erot ovat myös aika suuria. Ja tarkkaa vastinetta Adolf Ivar Arwidssonin lausahdukseen ”ruotsalaisia emme ole…olkaamme siis suomalaisia” en ole aikalaisten teksteistä löytänyt.

1300-luvulla englantilaisuutta haettiin mm. kielestä. Esimerkiksi tekstin Of Arthour and of Merlin alusta löytyy kohta, jossa todetaan, että ”nämä korkea-arvoiset herrat käyttävät ranskaa / mutta kaikki englantilaiset osaavat englantia” (Freyncshe vse þis gentil man / Ac euerich Inglische Inglische can). Yleisesti ottaen englantia pidettiin kuitenkin ainakin 1500-luvun puoliväliin asti rujona, hiomattomana kielenraakileena. William Caxton, joka toi kirjapainotaidon Englantiin, kirjoittaa 1480-luvulla kääntämisestä ”tähän alkukantaiseen, yksinkertaiseen englantiin” (into this rude / simple englyssh). Sata vuotta myöhemmin opettaja ja rehtori Richard Mulcaster teoksessaan The First Part of the Elementarie ehdottaa: ”miksei kaikea englanniksi”. 1600-luvun alkuun mennessä englanninkielisiä teoksia oli jo (osin tietenkin kirjapainon ansiosta) huomattavan paljon. Englantilainen kansallistunne oli korkealla, etenkin Espanjan armadan voiton jälkeen 1588. Samoihin aikoihin Shakespeare kirjoitti näytelmiään. Vuonna 1605 mies nimeltä Guy Fawkes yritti räjäyttää Englannin parlamenttitalon, mutta epäonnistui. Tätä tapahtumaa juhlitaan edelleen 4. marraskuuta nimellä Guy Fawkesin yö. Joidenkin mielestä Guy Fawkesin yö on Englannin lähin vastine itsenäisyypäivälle. Vaikka Englannin historia ulottuu ainakin varhaiskeskiajalle, sen kansallisen identiteetin rakentumisen ja ”itsenäistymisprosessin” voi nähdä saavuttaneen tietyn merkkipaalun 1600-luvun alussa.

Nykypäivänäkin kieli on ehkä keskeisin osa englantilaisuutta – sen voi havaita nettikeskusteluissa ja esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajien oletetaan omaksuvan riittävä englannin kielen taito. Lähiaikoina maahanmuuttajien puolisoiden maahanmuutto-oikeus alkaa olla riippuvainen englannin kielen taidosta tai ainakin lupauksesta saavuttaa tietty taso. Palatakseni suomen kielen asemaan, Suomi tuntuu olevan onnistuneesti monikielinen maa – suomalaisten kielitaitoa (äidinkielten ja vieraiden kielten taitoa) ihaillaan ja ihmetellään. Vaikka suomen kielen asema on hyvä, sen vaaliminen kuitenkin kannattaa jatkossakin. Tässä mielessä esimerkiksi lähiaikoina tehty päätös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotuksen) henkilötyövuosien määrän vähentämisestä tuntuu lyhytnäköiseltä ratkaisulta. Oma kieli on yksilön ja kansakunnan identiteetin tärkeimpiä osia. Näin historia meille opettaa.

Sanaston kehityksestä: kehitysbiologi vs. kielihistorioitsijat

Englannin sanaston kehityksen mallintamista kehitysbiologin johdolla: kelpaavatko tulokset kielihistorioitsijoille?

BBC News –verkkojulkaisussa raportoitiin 26.2.2009 otsikolla “Oldest English words identified” Readingin yliopiston tutkimusprojektista, joka tutkii englannin sanojen ikää ja muuttumistiheyttä. Projektia johtaa kehitysbiologi, professori Mark Pagel.

Koska englanti kuuluu indoeurooppalaisten kielten suureen kielikuntaan, tutkimusryhmän tekemä kartoitus tulee samalla kattaneeksi kaikki indoeurooppalaiset kielet. Tutkimus on vahvasti tietokonepohjainen, ja sen ytimenä on 200 sanan lista. Sanat on valittu niin, että ne eivät liity yksittäisiin kulttuureihin tai niiden käyttämään teknologiaan.

Artikkelin mukaan sanat I, we, two ja three ovat vanhimpien joukossa. Readingin tutkimusryhmän mukaan vanhimmat heidän tutkimistaan sanoista voisivat olla jopa 40 000 vuotta vanhoja. Tämä tuntuu aika huimalta väitteeltä: se ulottuu huomattavasti kauemmaksi menneisyyteen kuin Colin Renfew’n olettama indoeurooppalaisten anatolialainen alkukoti, joka ajoittuisi n. 9 000 vuoden takaiseen aikaan.

Sanojen säilyminen kielessä tai niiden häviäminen ja korvautuminen toisilla sanoilla on tutkijoiden mukaan ennustettavissa. Tosin niitä sanoja, jotka tulevat hävinneiden tilalle, ei professori Pagelin mukaan voi ennustaa. Uutisartikkelissa mainitaan joukko sanoja, jotka ovat todennäköisesti ensimmäisten joukossa häviämässä englannista: näitä ovat esimerkiksi squeeze, guts, stick ja bad. Kirjoittaja ei kerro, miksi juuri nämä sanat ja miten tällaiseen johtopäätökseen on tultu. Itse ihmettelen etenkin adjektiivin bad esiintymistä listalla. Historiallisena kielentutkijana olen valmis väittämään, että 700 vuotta englannin kielessä sinnitellyt ja suhteellista esiintymisfrekvenssiään vain lisännyt bad on varsin vahvoilla kielellisessä pudotuspelissä. Sen semantiikka sisältää poikkeuksellisen laajan merkityskirjon materiaalisesta huonoudesta moraaliseen pahuuteen. Se on ilmiselvä ykkösvaihtoehto valittaessa adjektiivin good antonyymia. Suomen kielessähän tilanne on hieman toinen: adjektiivin hyvä antonyymiksi kelpaa tilanteesta riippuen joko huono tai paha. Adjektiivi bad ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn rekisteriin ja esiintyy yhtä luontevasti sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä. Kaiken kaikkiaan bad ei vaikuta lainkaan todennäköiseltä putoajakandidaatilta.

Herääkin kysymys, ovatko Readingin tutkijat kiinnittäneet lainkaan huomiota sellaisiin seikkoihin kuin sanan polysemiaan eli monimerkityksisyyteen ja tämän mahdolliseen vaikutukseen sanan esiintymisfrekvenssiin tai ovatko he esimerkiksi ottaneet huomioon sitä, millaisia samajuurisia sanapesyeitä tarkasteltuun sanaan mahdollisesti liittyy. Tällaisten pesyeiden voidaan olettaa tukevan sanan säilymistä kielessä. Ylipäätään sanojen tarkastelu kontekstissaan on välttämätöntä, jotta niiden merkitysten muutosta ja elinkaarta pystyttäisiin selvittämään tai jossain määrin jopa ennustamaan. BBC:n välittämästä uutisesta ei valitettavasti käy lainkaan ilmi, missä määrin, jos ollenkaan, tämä sanojen horisontaalinen, ’syntagmaattinen’, taso on Readingin tutkijoiden tietokoneohjelmassa otettu huomioon.

Naiivilta vaikuttaa tutkijoiden olettamus, että sanojen äänneasu säilyisi varsin stabiilina läpi vuosituhansien. Niinpä jos englannin nykypuhujalle annettaisiin tietokoneohjelman tuottama lista sanoista, joita käytettiin englannissa normannivalloituksen aikana, hänen pitäisi readingiläisten mukaan pystyä kommunikoimaan vaikkapa Vilhelm Valloittajan kanssa. Otetaan itse keksitty esimerkki. Jos päättäisitte pidoissa valittaa Vilhelmille oluenne lämpimyydestä ja tuottaisitte nykyääntämyksen mukaisesti virkkeen My beer is too warm!, kukaan seurueen englantilaisista ei todennäköisesti ymmärtäisi sanaakaan. He ymmärtäisivät kyllä tämän virkkeen äännettynä miin beeor is too wäarm. Kumpaakaan versiota ei tosin ymmärtäisi itse Valloittaja, jonka äidinkieli oli normanniranska!

Kaiken kaikkiaan BBC:n välittämä uutinen herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, ja monet siinä esitetyt väitteet tuntuvat sotivan sitä vastaan, mitä kielihistorioitsijat ovat pystyneet esittämään kielen vaihtelusta ja muutoksesta. Ehkä muutaman historiallisen lingvistin osallistuminen tietokoneohjelman laatimiseen ja tuloksien tulkitsemiseen olisi auttanut välttämään pahimmat sudenkuopat!

(Alkuperäisen artikkelin voi lukea BBC:n sivuilla. Suomeksi aiheesta myös YLE:n sivuilla.)