Be my Valentine

Tunnustan: jotenkin ottaa päähän, että Pyhän Valentinuksen muistopäivästä on Suomessa tullut ”ystävänpäivä”. Ei sillä rakkauden tunnustamisella niin väliä – kaverit on kivoja! (?)

Toki Valentine’s Day anglofonisissa maissa on jo pitkään ollut lähinnä kaupallinen juhla (siinä missä Joulu). Ja toisaalta ihan mukavaa sekin, ettei suklaan/lahjojen antamisesta ole meillä muodostunut sosiaalinen velvoite, kuten Japanissa (jossa, koska Valentinuksen päivänä suklaata antavat naiset miehille, on kehitetty myös ”White Day”, jolloin miehet vastavuoroisesti antavat lahjoja naisille).

Japanissa ”velvoitesuklaat” voi luonnollisesti ostaa velvoitesuklaa-automaatista

Ehkä olen pohjimmiltani romantikko, ja rakkaudentunnustuksille varatun päivän vesittäminen tuntuu yhtä hullulta kuin keskioluen laimentaminen.

Mutta englannista piti puhumani, ja Englannista:

Tiettävästi varhaisin englanninkielinen Pyhän Valentinuksen päivän rakkauskirje on vuodelta 1477. Sen kirjoitti Margaret Brews rakkaalleen, John Pastonille – ja tunne oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä pariskunta myöhemmin avioitui. Helmikuulta 1477 on itse asiassa säilynyt peräti 4 kirjettä Margaretilta Johnille, jossa hän kutsuu Johnia ”Valentinekseen” tai sanoo olevansa Johnin ”Valentine”.

”my ryght welebeloued Voluntyne”, eli ’my right well-beloved Valentine’

Kirjeet ovat säilyneet osana Paston-suvun historiallisesti merkittävää kirjeenvaihtoa. (Pastonit olivat kotoisin Itä-Angliasta – Englannin itäosista, jotka alavina maina toimivat maan vilja-aittana, ja jotka siten olivat aiemmin saaren tiheimmin asutettua seutua). Kirjeitä säilytetään nykyisin Brittein kansalliskirjastossa eli British Libraryssa, ja tähän Margaretin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin kirjaston nettisivuilla.

Lopuksi … enpäs toivotakaan hyvää ystävänpäivää, vaan pistänpäs viestiä omalle rakkaalleni! Samaa suosittelen kaikille lukijoille.

Varieng vastaa: Olut = Ale?

Nimimerkki JS kysyy:

Tulipa internetissä vastaan tällainen kartta matkailijan keskeisistä sanoista:

[source]

Kiinnitin tuossa huomiota siihen, että kartan laatija on niputtanut samaan kasaan niin suomen ”olut”-sanan kuin englannin ”ale”-sanan. Ovatkohan nuo (ja ruotsin ja balttien vastaavat) tosiaan samaa perua vai onko kartassa vain laitettu ne yhteen äänteellisen samankaltaisuuden perusteella?

Täytyy todeta, että kysymys tuli oikeaan osoitteeseen. Olemme tässä blogissa sivunneet kyseiseen juomaan liittyviä asioita aiemminkin.

Olutaiheista materiaalia löytyy netistä pilvin pimein. Oluen historiasta kiinnostuneille voin suositella etenkin Zythophile-blogia (zythophile juonnettu kreikan sanoista ζῦθος ’(egyptiläinen) olut’ + ϕιλός ’rakastaja’: ”oluen rakastaja; oluthullu”). Etenkin suosittelen kolmea perinpohjaista kirjoitusta olutsanaston historiasta (sopivaa luettavaa kielestä kiinnostuneille!), sekä yhtä postausta siitä, miten juomat ale ja beer historiallisesti eroavat toisistaan. Sanasto on mielestäni loputtoman mielenkiintoinen aihe, ja olutsanasto luonnollisesti kiinnostaa kaltaistani real ale-fania. Mutta yritän hillitä itseäni ja olla referoimatta lähteitäni liikaa kysymyksen vierestä.

Aloitanpas kuitenkin toisista olutta merkitsevistä sanoista, joka yllä olevassa kartassa on merkitty keltaisella (pivo), ja oranssilla (cerveza). Slaavilaisen kielialueen pivo taas merkitsee yksinkertaisesti ’juomaa’. Espanjaa ja portugalia puhuvilla alueilla käytetty cerveza taas juontuu ilmeisesti latinan sanasta cerevisia, joka taas on alunperin laina proto-kelttiläisestä termistä *kormi, joka erinäisten äännemuutosten jälkeen lainautui latinaan suurin piirtein muodossa *kervi. Ja minä kun aiemmin luulin, että cerveza on jotenkin samaa juurta kuin latinan sorbus, eräs pihlajan ja omenan sukuinen puulajike (Sorbus domestica), jonka hedelmistä tehdään yhä käyttämällä alkoholipitoista juomaa. Näin ei siis ilmeisesti olekaan, ja on vain sattumaa, että englanninkielessäkin sana service voi tarkoittaa myös tuota puuta ja sen hedelmiä.

Kuvassa kuuman kesäpäivän tärkeimmät virvokkeet (veden lisäksi). Portugalissa – kuten muuallakin etelä-Euroopassa – cervejaa on tarjolla myös ”mini”-koossa (200ml).

Sanojen beer ja ale alkuperät taas ovat viime kädessä tuntemattomat. Sana Beer saattaa juontaa juurensa latinan sanaan bibere, ’juoma’, mutta yhtä todennäköisesti juontuu jostain varhaisemmasta sanasta. Etymologit ovat ehdottaneet sanan juontuvan mm. proto-indoeurooppalaisesta sanasta/juuresta *b[h]ars-, ’vilja’; tai kanta-indoeurooppalaisesta sanasta *bher, joka tarkoittaa kuplimista (ja josta juontuu englannin sana brew).

Ale taas johdetaan yleisimmin kantagermaanin olutta merkitsevään sanaan *aluþ. Kognaatteja (samasta juuresta tulevia sanoja) ovat, kuten kartasta näkyy, liettuan alùs, viron õlu, ja ruotsin öl. Siitä, että kysymys on useisiin kieliin lainatusta kantasanasta, ei ole epäilystäkään. Kuitenkin se, milloin sana on lainattu, ja mihin suuntaan, on epävarmaa – toiset ovat esittäneet sanan juontavat uralilaisista mahlaa tarkoittavista sanoista. Toisaalta taas suomen kielen sanassa olut on yhä pelkän juuren lisäksi sanan taivutetusta muodosta peräisin oleva pääte –t, joka kertoo lainan olevan muodoltaan vanhempi kuin nykyisin balttilaisissa ja germaanisissa kielissä. (Vrt. kantagermaaninen pääte –as sanassa kuningas, kun taas germaanisissa kielissä se on kadonnut: muinaisenglannin kyning, englannin king, ruotsin kung).

Eli ale ja olut ovat tosiaan samaa juurta.

Zythophile-blogin kirjoittaja arvelee, että siinä missä nyky-englannissa beer on yleistermi ’oluelle’, ja ale tietyn tyyppisille oluille (usein näitä termejä käytetään tekemään ero pinta- ja pohjahiivaoluiden välillä; historiallisesti merkitykset ovat vaihdelleet paljonkin), alun perin beer – tai siis muinaisenglannissa beór, tarkoittikin ehkä ihan eri juomaa kuin ale, muinaisenglannin ealu. Ealu olisi merkinnyt viljasta käyttämällä tehtyä juomaa eli olutta, mutta beór ehkä sittenkin hedelmistä, marjoista ja/tai hunajasta tehtyä siiderin tai siman kaltaista, alkoholipitoisuudeltaan suurempaa juomaa.

Oli niin tai näin, selvästi eri kielissä on ollut ja on yhä useampia sanoja käyttämällä valmistetuille miedosti alkoholipitoisille juomille. Suomessakin on oluen lisäksi kalja, jonka Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo tarkoittavan nimenomaa laimeaa olutta (ja toteaa sanan olevan ilmeisesti laina, mutta alkuperä tuntematon – mahdollisesti lopulta samaa juurta indoeurooppalaisista kielistä, kuin olut). Ja kolmantena sahti – joka taas etymologisesti tarkoittaa yksinkertaisesti ’juomaa’.

 

Näin. Oluen taustoista lukiessa tuli ei-kovin-yllättäen jano. Kaapista löytyi sopivasti Shepherd Neame-panimon Whitstable Bay Organic Ale, joka teki tehtävänsä. 🙂

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella!

Kesällä ei ole hämärää

Tulin parvekkeelle nauttimaan kesäillan valosta. Minä en erityisemmin pidä pimeästä vuodenajasta, joten tällä hetkellä nautin suunnattomasti valosta, lämmöstä ja luonnon vehreydestä. Pohjoisessa asumisen hyviin puoliin kuuluukin tunnetusti pitkät kesäpäivät ja valoisat kesäyöt, mutta suurin ero etelän päivänkiertoon on hämärän ajan kestossa. Päiväntasaajalla valot sammuvat, kun aurinko laskee, ja hämäränajan pituus on about vartti. Eteläisessä Portugalissa (jossa lomailimme juuri) tähän aikaan vuodesta hämärä kestää noin 45 minuuttia (aurinko laski yhdeksältä; kymmeneltä oli jo pimeää). Helsingissä taas hämärä kestää reilut puolitoista tuntia.

Englannissa on auringonlaskun ja yön vaiheille termejä, joista osa lienee vähemmän tuttuja useimmille. Sana twilight lienee tänä päivänä tuttu kaikille, kiitos tietyn teineille suunnatun kirja- ja elokuvasarjan. Oxford English Dictionary (OED) kertoo, että twilight juontaa 1400-luvun keskienglannista, ja sillä on kognaatteja mm. friisin, saksan ja hollannin kielissä. Etuliite twi– on samaa juurta kuin two ’kaksi’; miten ’kaksivalo(isuus)’ merkitsee hämärää, ei OED osaa selittää.

Twilight on yleistermi hämärälle, sekä ilta-, että aamuhämärälle – vaikka sillä ehkä useimmiten tarkoitetaankin iltahämärää. Toinen englanninkielinen sana hämärälle on gloaming. (Siihen ovat ehkä jotkut törmänneet eräällä Radioheadin levyllä..). OED toteaa gloamingin olevan twilightia vanhempi, juontaen muinaisenglannista 1000-luvulta. Juuri on sama kuin sanassa glow, viitaten ilmeisesti laskevan/nousevan auringon kajoon taivaalla.

 

Entäs ne muut termit? No, dusk on hetki, jolloin hämärä loppuu ja yö alkaa, ja dawn taas aamunkoiton hetki (muistaako joku vielä Tarantinon käsikirjoittaman elokuvan From Dusk Till Dawn?). Näiden neljän lisäksi hämärä on myös jaettu useampaan vaiheeseen, jotka englanniksi ovat:

• civil twilight
• nautical twilight
• astronomical twilight

Vaiheiden tekniset määritelmät ovat: civil twilight on hämärän valoisin aika, joka loppuu, kun esineitä ei enää erota selkeästi toisistaan – tai käytännöllisemmin, kun pitää laittaa valot päälle. Nautical twilight jatkuu siitä siihen asti, kunnes horisonttia ei enää erota, ja navigointi merellä ei ole enää mahdollista. Astronomical twilightin aikaan taivas näyttää jo maallikon silmään mustalta, mutta astronominen havainnointi on mahdollista vasta todellisen yön laskeuduttua.

Esimerkiksi päiväntasaajalla Sri Lankan Colombossa aurinko nousi tänään klo 6.00 ja laski 18:31. Civil twilight kesti 18.31-53, nautical twilight 18.53-19.20, ja astronomical twilight 19.20-47; dusk koitti (eli yö laskeutui) klo 19.47. Lissabonissa aurinkio nousi tänään klo 6.19 ja laski 21.04; CT kesti 21.04-35, NT 21.35-22.15, AT 22.15-22.59, eli yö alkoi (tai no, alkaa koska Lissabon on 2h jäljessä) minuuttia vaille yhdentoista. Helsingissä taas aurinko nousi tänään klo 4.08 ja laski tunti sitten, klo 22.41. CT kestää 22.41-0:15, NT 0:15-2:36, ja pimeämpiä vaiheita ei ole lainkaan! Eli päiväntasaajalla hämärä kesti 22min (/1:16), Lissabonissa 31min (/1:55), ja Helsingissä peräti 1h 34min (/5:25).

Mutta ainakin tässä parvekkeella alkaa olla civil twilightin aika ohitse.

 

PS. Twilightista tuli vielä mieleen lisää populaarikulttuuria. Kevyestä kauhu- ja jännitysviihteestä pitäville suosittelen tutustumista kulttisarjaan Twilight Zone.

Kreikkalais-latinalais-skottilaista Glamouria

Sana glamour yhdistyy jotenkin loistoon, viehätysvoimaan ja ylellisyyteen. Se on vetovoimaa, jota todellisilla tähdillä on, ja elämäntapa, jota suurimmalla osalla meistä ei ole. Suomen kieleen se on lainattu sellaisenaan ja niin on moneen muuhunkin: esimerkiksi saksaan. Tuossa Marita Taavitsainen kertoo Iltalehdelle, ettei hänessä ole riittävää Glamouria kansainvälisille keikkalavoille ja tuossa Berner Zeitung toivoo Jeremy Ironsin vierailun tuovan mainosta ja glamouria Bernille: ”Werbung und Glamour für Bern”.

(Berner Zeitung ei siis taidakaan olla Studio Julmahuvi –fanijulkaisu..)

Wikipedian mukaan sana voi tarkoittaa ainakin Glamour-naistenlehteä, valokuvausgenreä, joka pyrkii korostamaan mallin viehätysvoimaa, pahantahtoista muodonmuuttajaa mm. Stephen Kingin IT-romaanissa ja Marvel-supersankaria nimeltä Glamor. Sana voi lyhentyä muotoon glam ja myös adjektiivia glamorous näkee.

Mutta mistä se on peräisin oikein tulee? Jälleen yksi anglismi seurauksena anglo-amerikkalaisen kulttuurin ylivallasta toisen maailmansodan jälkeen, vai?

Noooh… jos katsotaan vähän tarkemmin, niin sana on lähinnä kreikkalais-latinalais-skottilaista alkuperää. Sen etymologia on jäljitettävissä muinaiskreikan sanaan γραμματική (grammatikē) (OED), joka latinalaisessa muodossaan grammatica lainattiin keskiajalla useimpiin länsi-Euroopan kieliin. Klassisen ajan kreikassa sanalla oli erittäin laaja merkitys ja se viittasi filologiaan sen laajimmassa merkityksessä, mukaan lukien tekstikritiikki ja kirjallisuuden estetiikka. Myöhemmin sanan merkitys rajoittui koskemaan filologian kieleen keskittyvää puolta. Kielioppia opiskeltiin keskiajalla yliopistoissa osana triviumia, eli alempaa perustutkintoa. Sana saatettiin viitata kuitenkin myös lukutaitoon ja oppineisuuteen yleisemmin. Tähän lukeutuivat myös astrologia sekä salatieteet, kuten taikuus ja alkemia (jota ei sentään yliopistoissa opiskeltu. Esimerkiksi 1400-luvun Englannissa alkemia oli laitonta).

Keskiajan latinassa esiintyy myös rinnakkaismuotona glomeria (jossa ensimmäinen r on dissimiloitunut toiseksi likvida-konsonantiksi) ja englannin skottimurteissa gramarye. Todennäköisesti näiden yhdistelmänä sana glamour esiintyy skottilähteissä merkityksessä ‘loitsu’ tai ‘loitsukirja’. Ensimmäinen esimerkki on vuodelta 1720 ja sanaa käyttävät mm. Ramsay ja Burns. 1830-luvulla Sir Walter Scott käytti sanaa merkityksessä ‘loitsu’:

This species of Witchcraft is well known in Scotland as the glamour, or deceptio visus, and was supposed to be a special attribute of the race of Gipsies.
– Walter Scott, ”Letters on Demonology and Witchcraft” (1830)

Näistä sitten merkitys onkin laajentunut tarkoittamaan maagista tai kuvitteellista kauneutta ”A magical or fictitious beauty attaching to any person or object; a delusive or alluring charm” (OED, 2.a.)]. Oxford English Dictionary:n esimerkit 30-luvulta 50-luvulle ovat varsin negatiivisia. Sittemmin merkitykset ovat muuttuneet myönteisemmiksi.

His hero is just another Glamour Guy (1937).

A girl or a gigolo may possess glamour: and it makes no matter whether the girl is glamorous in her own right or by the catch-guinea arts of her dressmaker or her cinematographic producer (1947)

Eli kieliopista päädyttiin viettelevään, illusoriseen charmiin ja suomalaistähtien kansainväliseen lavakarismaan.

Sånt är livet.

Nietos, lumi, hanki vai kinos?

Tunnustan olevani Game of Thrones -fantasiakirjasarjan fani (tai fäni, niin kuin vanhemmillani on tapana sanoa – suuret ikäluokat tottuivat nuoruudessaan puhumaan fäneistä). Tosifanit taitavat kutsua sarjaa sen oikealla nimellä Tulen ja jään laulu, A Song of Ice and Fire (http://tulenjajaanlaulu.webs.com), mutta meidän myöhäisherännäisten suuhun on vakiintunut nimi Game of Thrones, koska sillä nimellä esitetään kirjojen pohjalta tehtyä televisiosarjaa. Nimi on peräisin tällä hetkellä viisi osaa käsittävän kirjasarjan ensimmäisestä osasta (suomennettuna Valtaistuinpeli).

Olen lukenut George R. R. Martinin (fanien keskuudessa GRRM) kirjasarjaa alkuperäiskielellä ja seurannut kirjojen pohjalta tehtyä televisiosarjaa suomenkielisillä tekstityksillä varustettuna. Siinä mielessä olen jäävi puhumaan suomennoksen puutteista, etten ole lukenut kirjoja suomeksi, mutta television tekstityksissä jäi mietityttämään John Snow -nimisen hahmon suomentaminen John Nietokseksi. Muita erisnimiä ei ole suomennettu, toisaalta sukunimellä Snow on erityinen funktio: Westerosin valtakunnan pohjoisosassa sukunimi Snow annetaan kaikille avioliiton ulkopuolella syntyneillä lapsille (äpärä on sanana niin halventava, etten haluaisi käyttää sitä, vaikka kirjassa yleisesti puhutaan äpärälapsista, mikä sopii Westerosin keskiajan Eurooppaa muistuttavaan ympäristöön). Nimi viittaa siis alueeseen, josta ”äpärä” on kotoisin, eikä suvun nimeen, vaikka sitä sukunimenä käytetäänkin (au-lapsi ei ehkä kuitenkaan sovellu tähän yhteyteen, mutta sitaatit ympärillä paljastanevat kirjoittajan suhtautumisen sanaan). Näitä (fiktiiviseen) maantieteelliseen paikkaan sidottuja ”äpäränimiä” on muitakin (ks. taulukko alla):

The Crownlands	Waters	Vesi
The North	Snow	Nietos
The Iron Islands	Pyke	Piikki
The Riverlands	Rivers	Joki
The Vale	Stone	Kivi
The Westerlands	Hill	Mäki
The Reach	Flowers	Keto
The Stormlands	Storm	Myrsky
Dorne	Sand	Hieta

Mutta takaisin Nietokseen, minkä ihmeen takia nimi ei oikein miellytä? Käännös on hieman erikoinen siitä syystä, että ’nietos’ on sanana aika harvinainen viitaten tietynlaiseen lumen olomuotoon eli kovaksi tiivistyneeseen lumeen eikä ole esiintymistiheydeltään ollenkaan verrattavissa snow-sanaan. Sana tuntuu myös turhan muodolliselta ja runolliselta. Argumenttini ei kuitenkaan päde siinä mielessä, että pidän käännösnimistä Keto (Flowers) ja Hieta (Sand), vaikka nekin ovat runollisia eivätkä esiinny jokapäiväisessä kielenkäytössä. Nimirekisteriä selailtuani huomasin, että Keto ja Hieta ovat käytössä sukuniminä, joten ehkä hyväksyin ne (tiedostamatta) myös sen tähden, että olin kuullut sukunimenä käytettävän. Itse asiassa taulukon nimistä kaikki paitsi Vesi ja Nietos ovat suomalaisia sukunimiä. Ehkä Veden olisi myös voinut vaihtaa Virraksi? Miksei siis Snow-nimeä olisi voinut suomentaa Lumeksi (nimirekisterin mukaan alle 44 osumaa), Hangeksi (69 osumaa) tai Kinokseksi (310 osumaa)? Suomen kielessähän riittää synonyymejä lumelle, kun taas myytti eskimoiden lumisanaston laajuudesta on osoitettu vääräksi. Jostain syystä Lumi, Hanki tai Kinos eivät tosin kuulosta sukunimiltä, varmaan harvinaisuutensa vuoksi. Ehkäpä tärkein syy Nietos-nimen vieroksumiseeni on kuitenkin se, että sana tuo mieleen perinteisen suomalaisen joululaulun ”On hanget korkeat nietokset” ja luterilaisen hartaan tunnelman, mikä vie valovuosien päähän turnajaisten, lohikäärmeiden ja fantasian maailmasta.

Managementit

Koodinvaihtoon kiinnittää huomiota erityisesti silloin, kun se poikkeaa omasta tavasta käyttää kieltä. Helsingin sanomien videolla Music Finlandin toiminnanjohtaja Tuomo Tähtinen pohtii suomalaisen musiikin ”masentavuutta” seuraavin sanakääntein:

Siis sehän on ollut ihan erinomainen vientivaltti ja meillä on sellaista osaamista tässä maassa mitä ei löydy mistään muualta maailmalta nimenomaan metallimusiikin saralla. Meillä on erittäin ammattitaitoisia managementteja, agentuureja, tapahtumajärjestäjiä, ja he on ihan kansainvälistä A-luokkaa.

Vaikka management-sana tuossa yhteydessä kuulostikin yllättävältä, ei muoto aivan ainutkertainen ole. Google löytää alun toistakymmentä tulosta haulle managementtej(a/ä).

Vaikka matka vakiintuneeksi lainasanaksi onkin vielä pitkä, sana lienee yleisessä käytössä musiikkiteollisuuden piirissä, johon hakutuloksista useampi liittyy. Näin voisi päätellä myös siitä, miten luontevasti Tähtinen sanaa käyttää.

Samassa yhteydessä mietin, miksi Tähtisen ääntämys seuraa management-sanan kirjoitusasua eikä perustu siihen, miten se äännetään englannin kielessä (/’mænɪdʒmənt/). Vaikuttaisiko tähän kenties haastattelutilanteen muodollisuus vai onko sanan vartaloon liittyvällä monikon partitiivin tunnuksella jotain tekemistä asian kanssa?

Mikä ihmeen tabloid?

Hesarin muuttuminen tabloid-kokoiseksi 8.1.2013 on synnyttänyt keskustelua aiheesta. Lähinnä tosin on puhuttu siitä, mikä on tabloid tai tabloidi-koko (vastaus: n. iltapäivälehden koko, suurin piirtein puolet broadsheet-koosta, eli siitä mikä Hesari oli ennen), ja jonkin verran ns. tabloidisaatiosta – iltapäivälehdet kun ovat pitkään olleet tabloidikokoisia, ja sana ”tabloid” kantaa englannin kielessä (mistä se lainattiin suomeenkin) konnotaatiota lehden sisällöstä (l. sensaatiohakuisesta viihteestä eikä ”oikeasta” journalismista). Ja kun kerran aina arvioimme sisältöä ulkonäön perusteella, mennee hetki, ennen kuin ihmiset lakkaavat olettamasta hesarin muuttuneen myös sisällöllisesti tabloidimaisemmaksi.

Mutta mikä ihmeen ”tabloid”? Mistä moinen sana puoliarkin kokoiselle sanomalehdelle?

Tabloid-sanaa miettineet ovat varmaan havainneet yhteyden sanaan ”tablet” – siis siinä nykyisin yleisimmässä merkityksessä eli taulutietokoneen kuvaajana. Applen iPad ja Samsungin Galaxy tab ovat tabletteja tässä merkityksessä. Sana ”tablet” oli käytössä jo keski-englannissa 1300-luvulla merkityksessä ’ohut neliskanttinen taulu’, esim. puuta tai kiveä, ja yleensä jolle kirjoitettiin tai jolla oli kirjoitusta.

Sana ”tabloid” taas juontaa vasta 1800-luvulta, tarkkaan sanottuna vuodelta 1884, jolloin lääkeyritys Burroughs, Wellcome & Co. rekisteröi (!) keksimänsä sanan tavaramerkikseen. Burroughs, Wellcome & Co. olivat kehittäneet tavan tiivistää lääke pilleriksi tai tabletiksi, ja lisäsivät sanaan ”tablet” päätteen ”-oid” (’-mainen/-lainen’) saadakseen uuden, myyvän nimen tuotteilleen.

Hyvin pian sanaa ”tabloid” alettiin kuitenkin käyttää yleiskielessä tarkoittamaan mitä tahansa tiivistettyä (asiasta käytiin jopa oikeutta 1901-3, mutta tuomari totesi lopulta sanan siirtyneen jo yleiskieleen eikä tavaramerkkiä voinut enää ylläpitää). Tabloid-sanalla oli myös lääkekäytöstä peritty merkitys ’helposti sulava’, jonka sanomalehdet omaksuivat pienennetyn koon lisäksi. Tabloidissa oli siis samat uutiset kuin isommissa lehdissä, mutta tiivistettynä ja helpommin ymmärrettävissä. Jo vuonna 1901 (ellei aiemmin) termi ”tabloid newspaper” oli lyhentynyt pelkäksi ”tabloid”iksi; niistä olemme siis saaneet nauttia jo ainakin 112 vuotta.

Kerroksia

Radioheadin King of Limbs -levyn julkaisu muutama viikko sitten oli todellinen mediatapahtuma. Yhtye ilmoitti 14. helmikuuta julkaisevansa uuden levyn viiden päivän kuluttua, mutta aikaisti sittemmin julkaisuajankohtaa yhdellä päivällä. Tämä salaperäisyys sai lehdistön seuraamaan levynjulkistukseen liittyviä tapahtumia minuutti minuutilta päivitettävissä blogeissa, joita tutummin käytetään jalkapallo-otteluraporteissa. Ensimmäisiä pika-arvioita levystä saatiin lukea tuoreeltaan jo samana päivänä, ja sen jälkeen niitä on julkaistu tasaiseen tahtiin.

Pölyn jonkin verran laskeuduttua NPR:n musiikkikriitikko Robin Hilton kommentoi All Songs Considered -ohjelmassa levyä seuraavasti:

My reaction initially to this record was much like the previous one In Rainbows, which was, the second I heard it I thought yeah it’s a Radiohead record but the more time you spend with it the deeper you get into it and there’s just so many layers to unpeel…

Kielestä kiinnostuneen kuuntelijan huomion saattaa kiinnittää verbi unpeel. Hilton käyttää verbiä esittäessään ajatuksensa siitä, miten musiikki koostuu useista kerroksista, joita kuorimalla kuulija oletettavasti voi ymmärtää ja nauttia siitä täysimääräisesti.

Verbi on mielenkiintoinen, koska se on muodostettu samanmerkityksisestä ja huomattavasti yleisemmästä verbistä peel käyttämällä etuliitettä un-. Tavallisesti un-etuliite muuttaa sanan merkityksen päinvastaiseksi – esimerkiksi undo, untie tai unthinkable. Tässä yhteydessä etuliite vaikuttaa tarpeettomalta, koska parin peel–unpeel välillä merkityseroa ei näyttäisi olevan. Kuitenkin tämä merkitysero on olemassa adjektiiviparin peeled–unpeeled (”kuorimaton”) välillä.

Unpeel-verbin olemassaololle on äkkiseltään vaikea keksiä pakottavaa syytä. Sananmuodostuksen kannalta sen merkitys on epäjohdonmukainen ja se on vieläpä yksitavuista peel-verbiä pidempikin. Toisaalta luonnollinen kieli ei välttämättä seuraa tiukasti muodollisen logiikan sääntöjä, ja myös englannin kielen puhujat käyttävät menestyksekkäästi epäjohdonmukaisina pidettyjä kielioppirakenteita, kuten kaksoiskieltoa. Verbi unpeel löytyy lisäksi Oxford English Dictionarystä, joten kyseessä ei ole pelkkä yksittäisen musiikkitoimittajan lipsahdus. Sanakirjan ensimmäinen sitaatti on jo vuodelta 1904.

Myös isoista tekstikorpuksista löytyy joitakin esimerkkejä verbin käytöstä. Yleisenä verbiä ei kuitenkaan voida pitää: n. sadan miljoonan sanan British National Corpuksessa (BNC) unpeel-verbi esiintyy kolmesti, ja yli neljä kertaa suuremmassa Corpus of Contemporary American English (COCA) -korpuksessakin esimerkkejä on ainoastaan 17. Peel-verbi esiintyy jälkimmäisessä yli 7000 kertaa, joten ero näiden verbien välillä on valtava. Myös ruokaresepteissä esiintyvä adjektiivi unpeeled on muuten huomattavasti verbiä unpeel yleisempi (231 esiintymää COCAssa).

Näin vähäisen esimerkkimäärän perusteella ei voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä unpeel-verbin käytöstä. Silti ei liene sattumaa, että esimerkkimme tulee nimenomaan kulttuurin alalta. Kulttuuriuutiset ja arviot käsittelevät usein asioihin liittyviä monia merkityksiä, joiden yhteydessä voidaan puhua kuvaannollisesti esimerkiksi tasoista tai kerroksista, jotka puolestaan liittyvät samaan aihepiiriin kuin verbi unpeel. Niin tai näin, Google-haku merkkijonolle ”layers to unpeel” tuottaa yli 1200 linkkiä, joista silmämääräisesti arvioiden varsin moni näyttäisi viittaavan nimenomaan tekstien, elokuvien ja musiikin merkityksien tulkitsemiseen.

Samanlaisissa asiayhteyksissä esiintyy muuten myös toinen verbi, nimittäin unfold; Google löytää merkkijonolle ”layers to unfold” yli 4000 osumaa. Lieneekö unfold-verbin käytöllä ollut vaikutusta myös toisen un-verbin yleistymiseen?

Entäs se levy sitten? Hyvältä kuulostaa, ja Hiltonin mainitsemia kerroksiakin löytyy muutaman kuuntelukerran perusteella yllin kyllin.

Ooh baby yeah – eli lisää ajatuksia kielenvalinnasta musiikissa

Elinan edelliseen postaukseen liittyen tässäkin kirjoituksessa pohditaan laulukieltä musiikissa.

Viime aikoina on tuntunut, että suomen kieli popmusiikin esittämiskielenä on kokenut uutta nostetta. Paleface vaihtoi kielen kotimaiseen uusimmalla Helsinki–Shangri-La-levyllään. Kotimaisen rock- ja metallimusiikin suurimmat bändit ovat lähes poikkeuksetta olleet jo pitkään suomen kielellä laulavia (esim. Stam1na, Mokoma, Timo Rautiainen, Maj Karma / Herra Ylppö ja ihmiset, Kotiteollisuus…).

Eräiden ystävieni mielipide laulukielestä on jopa alkanut muuttua radikaalisti siihen suuntaan, että äidinkielenään suomea puhuvan kannattaisi laulaa vain suomeksi.

Ja kieltämättä, Palefacen uusin levy toimii suomeksi erittäin hyvin. Yksi syy tähän on varmasti Helsinki–Shangri-Lan kappaleiden sanoma. Suomen sisä- ja sosiaalipoliittisista asioista tai suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehityksestä räpätessään Paleface on kohdentanut sanomansa selvästi suomalaisille. Sanat ja biisit kolahtavat, merkitykset osuvat ja uppoavat.

Usein suomeksi laulavien muusikoiden suusta kuulee perusteluina kielivalinnalleen, että englanniksi on helppo laulaa uskottavasti mitä sattuu diiba-daabaa, mutta jos omalla äidinkielellään sanoituksissa jotain sanoo, sitä myös tarkoittaa. Näin asia ei kuitenkaan ihan ole. Kyllä diiba-daaba englanniksi kuulostaa aivan yhtä epäuskottavalta kuin diiba-daaba suomeksikin.

Kyse onkin ennemmin siitä, että monelle suomalaiselle englannilla ei kielenä ole äidinkielen tasoista asemaa, vaikka suurin osa suomalaisista englantia hyvin ymmärtääkin (ks. tuoreehko kyselytutkimus suomalaisten englannin osaamisesta). Äidinkielisten laulun sanojen merkitykset piirtyvät mieliimme välittömästi, mutta vieraskieliset sanoitukset, vaikka ne ymmärrämmekin, saattavat vaatia pienen väliprosessoinnin, jotta myös niiden merkitys aukeaa.

Kuitenkin, kun englanninkielisiä sanoituksia miettii edes vähän tai kun natiivi niitä kuuntelee, niin epäuskottavuudet nousevat aika nopeasti esille.

Englanninkielisiä sanoituksia pitäisi siis miettiä vähintään yhtä pitkälle kuin suomenkielisiäkin. Ja jos englanniksi ei kykene raapustamaan muunlaisia värssyjä kuin ”ooh baby yeah”, olisi ehkä ihan hyvä, että laulukieleksi valittaisiin oma äidinkieli.

Toisaalta (ja tässä tulee toinen tärkeä huomio laulukieliasiassa Elinan postauksen ajatusta lisää pohtien) oohbabyyeaheista on vuosien mittaan muodostunut ihan vakavasti otettava osa englanninkielistä populaarimusiikin sanoitusperinnettä. Ja nimenomaan natiivien toimesta.

Laulukielen valinta ei liity pelkästään siihen, mikä on esittäjän kotimaa tai äidinkieli. Kielen valintaan vaikuttaa oleellisena tekijänä myös laajempaan kulttuuriseen kontekstiin osallistuminen ja tämän kulttuurisen kontekstin edelleen muokkaaminen.

Osittain, niin kuin Elina kirjoituksessaan esille toi, kyse on vain musiikista. Kaikki kielet käyvät laulukieliksi yhtälailla, riippuen laulajan omista mieltymyksistä tai kielellisestä osaamisesta. Mutta osittain on kyse myös kulttuurista. Kun suomalainen artisti laulaa englanniksi, hän osoittaa yhteenkuuluvuuttaan muiden englanniksi laulavien artistien kanssa.

Esimerkiksi globaaleista yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista laulava suomalainen saattaa haluta olla osana laajempaa protestilauluperinnettä ja valitsee siksi kielekseen englannin. Lisäksi voi olettaa, että suurempi osa ihmisistä ymmärtää sanoitukset, ja siten sanoman, jos ne ovat englanniksi.

Jos Paleface olisi halunnut, hän olisi voinut laulaa myös englanniksi siitä miten Helsingistä tehdään Shangri-La. Silloin kappaleen sanoitus olisi kuitenkin todennäköisesti keskittynyt kritisoimaan yhteiskunnan kehitystä yleisemmällä tasolla, siinä missä kappaleen nykyinen teksti ruotii nimenomaan suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Mikä on siis lopputulema? Laulukielellä yhtä aikaa on merkitystä ja ei ole. Jos musiikki toimii, pitäisi sen toimia, vaikka kieli olisi kuulijalle vieras tai vieraampi (vrt. Redraman epäily omien ruotsinkielisten kappaleiden toimimisesta Suomen hip hop skenessä vrt. ajatus siitä, että suomenkielisten tulisi laulaa vain suomeksi). Samalla kielen valinnalla tehdään kuitenkin niin tietoisia kuin tiedostamattomiakin ratkaisuja eri kulttuurisiin konteksteihin liittymisestä tai niistä erottautumisesta.

Every ethnographer is a Borat but is every Borat an ethnographer? (part 3)

3.0 Where is ethnography heading to?

A fundamental starting point of ethnographic research, and hopefully this shows already from my argument here, is that its research objects are human subjects (‘the ethnographees’). In ethnographically oriented fieldwork, therefore, theory does not emerge behind a desk, but when engaged within the field. Ethnographic theorising is dialectically constructed in interaction with the material world and in encounters with human subjects. Ethnographers approach the world as an incredibly complex place of social action and communicative practice, and theorise on the basis of a description of that complexity, rather than on the basis of existing theories (See Juffermans 2008 for a position paper that touches on the difference between ethnographers and tourists). Ethnographers in other words arrive at theory from below, that is from messy everyday life of a given sociocultural space and try to reconstruct its cultural ecology. Ethnography thus works its way up from small, micro-events and lived experiences to explain, or at least try to explain, the societal forces that are at stake within the cultural ecology of a given space at a given time.  As ethnographers we arrive at new forms of knowledge in collaboration and negotiation with agentive ethnographees, or not at all (cf. Cameron et al. 1992; Collins 1998). These ethnographees, our research subjects, are not passive researchees, but agentive human beings with attitudes towards the research object and, as I have hopefully already pointed out to you, with a voice of their own (Fabian 1995).

Ethnographic studies of language in society have recently known a ‘human turn’. That is, they have known a move away from languages as linguistic systems that are merely used by people, towards language as a sociolinguistic system that is constructed and inhabited by people. Prominent scholars of language in society (e.g., Rampton 1995; Stroud 2003; Blommaert 2005;  Makoni & Pennycook 2007; Jørgensen 2008; Juffermans 2010) no longer define the field of sociolinguistics as the study of ‘who speaks (or writes) what language (or what language variety) to whom, and when and to what end’ (see Fishman 1972; Extra & Gorter 2008), but as the study of ‘who uses what linguistic features under particular circumstances in a particular place and time’. The central question that ethnography, or better linguistic ethnography,  has to cater for thus shifts from ‘what languages?’ (with language in plural) to ‘who languages which bit of a language and how does he or she do that with what purpose’ (using languages as a verb). In such a sociolinguistics of languaging (as opposed to a sociolinguistics of languages), the analysis revolves around human beings (languagers) engaged in particular communicative activities and situated in particular social, historical and geographical environments. The task for such a linguistic ethnography is not only describing and understanding language, but ultimately in describing and understanding society. Will ethnography survive this challenge and the challenge brought by the languaging that takes place among people through social media? It is early days still, but it seems that linguistic ethnography is getting there.                  

 

Bibliography

 Bezemer, J. (2003). Dealing with Multilingualism in Education. A Case Study of a Dutch Multicultural Primary School Classroom. Amsterdam: Aksant.

 Blommaert, J. (2005). Discourse. Cambridge: Cambridge University Press.

 Cameron, D., E. Frazer, P. Harvey, B. Rampton & K. Richardson (1992). Researching Language:Issues of Power and Method. London: Routledge.

 Collins, J. (1998). Understanding Tolowa Histories: Western Hegemonies and Native American Responses.  London: Routledge.

 Dong, J. (2009). The Making of Migrant Identities in Beijing. PhD Thesis. Tilburg University

 Erickson. F.  (1984). What Makes School Ethnography ’Ethnographic’?  Anthropology of Education Quarterly, Vol. 15, 51-66.

 Extra, G. & D. Gorter (2008). Multilingual Europe: facts and policies. Berlin: Mouton de Gruyter.

 Fabian, J. (1995). Ethnographic misunderstanding and the perils of context. American Anthropologist 97(1), 41-50.

 Fishman, J. (1972). The Sociology of Language. Rowley: Newsbury House Publisher.

 Gal, S. (2005). Language ideologies compared:Metaphors of public/private. Journal of Linguistic Anthropology 15, 23–37.

 Jørgensen, N. (2008). Polylingual Languaging around and among Children and Adolescents.  International Journal of Multilingualism 5(3), 161-176.

 Juffermans, K. (2008). The discourse of lending aid on small-scale development project websites: Dutch depreciatory diminutives. Language Matters, 39(1), 125-144.

 Juffermans, K. (2010). Local Languaging: Literacy Products and Practices in Gambian Society. Amsterdam: Aksant.

 Makoni, S. & A. Pennycook (2007). Disinventing and Reconstituting Languages. Clevedon: Multilingual Matters.

 Malinowsky, B. (1922). Argonauts of the Western Pacific. Long Grove: Waveland Press.

 Rampton, B. (1995) Crossing: Language and Ethnicity among Adolescents. (1st ed.). London: Longman.

 Spotti, M. (2007). Developing Identities: Identity Construction in Multicultural Primary Classrooms in the Netherlands and Flanders. Amsterdam: Aksant.

 Spotti, M. (2008). Exploring the construction of immigrant minority pupils? identities in a Flemish primary classroom. Journal of Linguistics & Education 19(1), 20-36.

 Spotti, M. & S. Kroon (2009). Ideologies of Disadvantage: Language Attributions in a Dutch Multicultural Primary School Classroom. Journal of Linguistic and Intercultural Education 2(1), 179-195.

 Stroud, C. (2003), Postmodernist perspectives on local languages: African mother tongue education in times of globalisation. International Journal of Bilingual Education and Bilingualism. 6(1), 17-36.