Avainsana-arkisto: pronominit

Ensivaikutelmia

Vuosikymmenien ajan Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo kuului meilläkin yliopiston englannin opiskelijoiden kaunokirjallisuuden lukulistalle. Harva jätti romaanin tenttimättä. Lehtori Diana Websterin luennot koukuttivat monet meistä jo romaanin avauksella: ”It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune must be in want of a wife.”

Pride and Prejudice

Ylpeys ja ennakkoluulo on pitänyt lukijat otteessaan jo 200 vuotta. Sitä on myös dramatisoitu ja filmatisoitu, ja sille on kirjoitettu mitä kirjavimpia jatko- ja täydennysosia. Tavallisesti tarinaa on jatkettu niin pääparin ja heidän oletettujen lastensa kuin Elizabethin sisaruskatraankin kohtaloilla. Omasta kirjahyllystänikin näitä eri kirjoittajien versioita löytyy puolisen tusinaa. Saksalaisen kollegan kanssa vertailemme lukukokemuksia. Oliko P.D. Jamesin dekkari Death Comes to Pemberley sittenkään niin saumaton jatko kuin mainoksissa kehuttiin? Entä olinko jo löytänyt Lizzie Bennet Diaries -videoblogin? En ollut − reipas uustulkinta periamerikkalaisessa hengessä!

Alkuperäinen Pride and Prejudice kaikkine juonenkäänteineen syntyi pitkän kypsyttelyn tuloksena. Romaanin ensimmäinen versio, First Impressions, ei koskaan edennyt kirjapainoon saakka. Revisoidulle ja uudelleen nimetylle versiolle löytyi kustantaja, tunnetuin seurauksin. Jane Austenin ihailijat − ja kuulemani mukaan myös nykyiset englannin opiskelijat − hämmästelevät sitä korjausten ja muokkausten määrää, joka paljastuu kirjailijan teosten alkuperäiskäsikirjoituksia verrattaessa. Käy muun muassa ilmi, että Persuasion-romaanilla (suom. Viisasteleva sydän) oli toinenkin mahdollinen loppuratkaisu.

Viime vuosina on pohdittu myös kirjailijan romaanien oikeakielisyyttä, varsinkin poikkeamia nykykielestä. Onko Austenin tekstejä ehkä muutettu julkaisuprosessin aikana ja jos on, kuinka paljon? Kun tutkitaan Austenin yksityiskirjeitä, saadaan ainakin selville kuinka kirjailija ilmaisi itseään lähipiirilleen. Hän käytti mm. yksiköllistä they-pronominia: ”Everybody sends their Love”. Tässä ei tuona aikana ollut mitään erikoista. Laajempi tutkimus osoittaa, että sukupuolineutraaleja pronomineja oli käytetty englannin kielessä jo vuosisatoja ennen Austenia ja että ne voivat edelleen hyvin normatiivisen kieliopin paineista huolimatta.

Tähän(kin) Mrs. Bennet varmaan toteaisi: ”But every body is to judge for themselves”.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen

One – yksin ja yhdessä

Väitöskirjani (valmistui n. 45 vuotta sitten) aiheena oli englannin kielen lukusanan one käyttö ja kehitys kielen varhaisimmissa vaiheissa, muinais- ja varhaiskeskienglannissa, 700-luvulta 1200-luvulle. Aihe saattaa tuntua aika suppealta, mutta se tuotti vaivattomasti n. 350 sivua tekstiä. Tämä johtui tietenkin siitä, että ”ykkönen” on käsitteistä keskeisimpiä ja monipuolisimpia.

Siispä englannissa esimerkiksi alone ja all one ilmaisevat toistensa vastakohtia: ’yksin’ ja ’yksi ja sama, yhdessä’. Kumpainenkin ilmaisu löytyy jo tuhat vuotta vanhoista teksteistä; tosin oikeinkirjoitus vaihtelee. Lisäksi one (muinaisenglannin an) menetti numeraalisen merkityksensä ja kehittyi jo varhain myös epämääräiseksi artikkeliksi a, an.

Samoihin aikoihin one-sanasta kehittyi pronomini: anyone, someone, everyone; that’s a good one; one can eat well here jne. Siis numeraalista viittaukseksi johonkin tiettyyn tai epämääräiseen henkilöön, esineeseen tai asiaan. One voi myös korostaa ainutlaatuisuutta tai erinomaisuutta: I’ve had one hell of a good time in Hollywood.

”Ykkösen” merkitysten tärkeys ja moninaisuus näkyy useissa eri kielissä – mukaan luettuna suomi. Kannattaapa miettiä suomenkielisiä vastaavuuksia mainitsemilleni englannin käyttötavoille: yhdentekevää; näin kadulla yhden pojan, joka potki palloa; kyllä ovat yksiä vätyksiä jne.

Suomen kielen ainoa on muuten kaukaista sukua englannin one-sanalle. Sana on lainautunut kieleemme hyvin varhain germaanisista kielistä.

Jo Elias Lönnrot leikitteli vuonna 1880 ilmestyneessä hienossa Suomalais-Ruotsalaisessa Sanakirjassaan ykkösen monitahoisuudella. Hän muun muassa antaa sanalle yksitotinen seuraavat merkitykset: ”allvarsam”; (skämtv.) ”en som dricker blott ett glas toddy”. Tuntuu kyllä kovasti siltä, että Elias halusi vain ilahduttaa ystäviään kirjaamalla jälkimmäisen merkityksen.

Ja lopuksi William Shakespearen määritelmä elämälle: “And a man’s life’s no more than to say ‘One’.” (Shakespeare, Hamlet V,ii,74).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Minuttelua

Sinuttelun ja teitittelyn ongelmat ovat kaikille tuttuja. Kieltenopetuksessa tankataan puhuttelun sääntöjä ja ihmetellään kielten eroja kunnioituksen ja tuttavallisuuden ilmaisemisessa. Mielipidekirjoituksissa närkästytään teitittelyn ja tapojen puutteesta tai hehkutetaan sinuttelun tasa-arvoisuutta. Puhuttelumuodoista eri kielissä on tehty tutkimuksia vaikka kuinka paljon. Miksi minuttelu ei kiinnosta ketään?

No, kyllä kielenkäyttäjät ovat huomanneet minuttelun ongelmat. Googlaa vaikka ”minuttelua”, niin näet.  Milloin voi kirjoittaa tai sanoa ”minä”, milloin olisi syytä häivyttää itsensä takavasemmalle?  Mitä minä voisin minusta näille ihmisille kertoa ja miten?

Arkipuheessa minä ja sinä (tai tietysti näiden puhekieliset muodot) ovat vuorovaikutuksen keskeisiä sanoja (moi, mitä sulle kuuluu… arvaa kenet mä just näin …). Englannin kielestä on osoitettu, että arkikeskustelu rakentuu merkittävällä tavalla I-sanan sisältävistä sanaryppäistä (lexical bundle, cluster) kuten I don’t know what, I don’t think so, I don’t want...

Minä tai englannissa I on mielenkiintoinen ja yllättävänkin monitasoinen ikkuna rooleihin, sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tapoihin. Tutkimissani 1500–1700-lukujen englantilaisissa yksityiskirjeissä minää käytetään paljon, mutta vielä tavallisempaa minuttelu on perhekirjeissä kuin etäisemmille vastaanottajille osoitetuissa kirjeissä.  Minuttelu sopii läheisiin suhteisiin tuttujen kesken.

Minä-ilmaukset kirjeissä huomioivat vastaanottajaa (I hope you’ll continue to recover). Niillä osoitetaan nöyryyttä ja kuuliaisuutta ylempisäätyisille ajan tapoja ja kirjekonventioita noudattaen (I humbly take my leave).  Minuttelussa näkyy uskonnon tärkeys ihmisten elämässä (I pray God).

Mutta miksi minutteluun yhdistyy erityisen usein kirjoittajan ajattelua kuvaava verbi kuten I hope, I think, I believe, I wish, I know, I suppose?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin

Vuoden sana

Monet seurat ja lehdet valitsevat vuoden sanoja. American Dialect Societyn valintoja olen seurannut vuodesta 2000, jolloin koko edeltävän vuosituhannen sanaksi valittiin ”she”. Vuoden 2012 sanaksi valikoitui ”hashtag”. Myös Suomessa tuosta Twitterin viestitunnisteesta kohistiin viime vuonna – onko se suomeksikin hashtag vai tutummin vaikka risuaita tai ristikkotunniste? Kotimaisten kielten keskus suositti Twitterin yhteydessä pelkkää ”tunnistetta”.

Keskus on itse ottanut tavaksi listata kuukauden sanoja. Esimerkiksi vuoden 2012 tammikuuta luonnehti sana ”vastajytky”, heinäkuuta ”hyttysansa” ja kuluvan vuoden tammikuuta ”oleskeluyhteiskunta”. Kuinkahan moni niistä on käytössä tai edes tuttuja kymmenen vuoden kuluttua?

Twitterin hashtag saattaa sinnitellä kauankin. Toisaalta kirjoituksessa #:n sanallista vastinetta ei välttämättä edes tarvitse, ei ainakaan Twitterissä. Kävi miten kävi, jos ”hashtag” vakiintuu suomeen, siitä tuskin tulee suomessa yhtä monimerkityksinen kuin ”tabletista” (lääkeannos, taulutietokone, pöytätabletti) tai ”mikrosta”, jolla lyhennetään kaikkea mikroshortseista mikroaaltouuneihin ja mikrotietokoneisiin.

American Dialect Societyn vuosituhannen sana ”she” kuuluu joka tapauksessa kestokastiin ja sen käyttö kirjoitetussa kielessä näyttää viime vuosikymmeninä vain lisääntyneen. Sanamuotona ”she” ei tarkkaan ottaen ole vielä ihan tuhatta vuotta vanha. Tutkijat eivät myöskään ole varmoja syntyikö se 1100-luvulla kotoperäisen äänteenmuutoksen seurauksena vai vaikuttivatko siihen myös viikinkiajan kielikontaktit. Toisin kuin hashtageille tai tableteille tälle avainsanalle löytyy usein käännösvastine muista kielistä. Suomen käytäntö tosin muistuttaa englantia ennen ”she”-muodon yleistymistä: eroa ei tehdä yksikön kolmannen persoonan feminiini- ja maskuliinipronominien välillä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen