Latteudet – uhka vai mahdollisuus?

Kuvittelenko, vai onko otsikkotyyppi ”X – uhka vai mahdollisuus?” viime aikoina yleistynyt? Googlatkaapa vain, niin löydätte sellaisia helmiä kuin ”Jumppahaalari – uhka vai mahdollisuus?”, ”Puumalan rengastie – uhka vai mahdollisuus?” ja ”Diskurssi – uhka vai mahdollisuus?”, vain muutamia mainitakseni. Tietääkö joku, mistä tämä johtuu?

Anglistina epäilin tietysti heti englannin vaikutusta. Englanninkielisissä kirjoissa ”threat/problem or opportunity” on lisääntynyt 1960-luvulta alkaen, samoin ”opportunity or threat/problem”, joskin jälkimmäinen on paljon harvinaisempi. Suomesta en tiedä, mutta 1998 ilmestynyt Raimo Väyrysen teos Globalisaatio: uhka vai mahdollisuus on saattanut vaikuttaa fraasin yleistymiseen suomessa.

Oman intuitioni mukaan tämä nykyinen trendi olisi kuitenkin tuoreempaa perua. Esimerkiksi Hesarin nettisivuilta rupeaa löytymään enemmälti esiintymiä vuoden 2009 paikkeilta; yksi Kuka nyt -palstan kysymyksistä on toisinaan ollut tätä muotoa. Auttakaa naista mäessä selvittämään, mikä tai kuka on trendin takana!

Lumiosaamista

Kieliblogien klassikko Language Logissa on vuosien varrella julkaistu lukuisia artikkeleita, joissa oikaistaan yleisimpiä harhaluuloja kielestä sekä sen suhteesta kulttuuriin. Näistä harhaluuloista ehkä kestävin on myytti siitä, että eskimokielessä on suuri joukko lunta merkitseviä sanoja – moninkertainen määrä esimerkiksi englantiin verrattuna.

Lumitarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten Language Login kirjoittajat Geoffrey Pullum etunenässä ovat useaan otteeseen osoittaneet – ja Pullum itse jo vuonna 1989 julkaistussa esseessään “The great Eskimo vocabulary hoax”.[1] Tästä huolimatta tarina esiintyy mediassa tämän tästä esimerkkinä tai selityksenä mitä moninaisimmille ilmiöille. Esimerkiksi viime viikolla Pullum, Edinburghin yliopiston yleisen kielitieteen professori, kritisoi Language Logissa jäljittelemättömään tyyliinsä Emma Brockesin laatimaa kirja-arvostelua, johon sisältyy lause: “As Eskimos do with snow, the English see gradations of social inadequacy invisible to the rest of the world […]”. Blogitekstissään Pullum kirjoittaa:

If Emma Brockes were one of the sharper knives in the journalistic cutlery drawer she might have avoided becoming the 4,285th writer since the 21st century began who has used in print some variant of the original snowclone. (I didn’t count to get that figure of 4,285, I just chose a number at random. Why the hell not? People make up the number of words for snow found in Eskimoan languages that they know absolutely nothing about. I might as well just make stuff up like everybody else.)

Geoffrey K. Pullum: ”Eskimos again, this time seeing the invisible”. Language Log, 12 joulukuuta 2011.

Jotain lumimyytin yleisyydestä kertonee sekin, että sen innoittamana blogissa on jopa luotu termi “snowclone”, joka myös esiintyy edellisessä lainauksessa. Termi viittaa kuluneisiin ilmaisuihin, jotka perustuvat osittain vakiintuneisiin fraaseihiin. Englanninkielisessä Wikipediassa on snowclone-termille oma artikkelinsakin, joka käyttää esimerkkinä juuri fraasia “If Eskimos have N words for snow, X surely have Y words for Z”.

Mutta osataan sitä toki Suomessakin puhua lumesta ja eskimoista vastoin parempaa tietoa. Viime torstaina Tuomas Enbuske keskusteli radio-ohjelmassaan puhetaidon opettaja Juhana Torkin ja elokuvaohjaaja Lauri Törhösen kanssa valehtelemisesta. Keskustelun provokatiivinen otsikko oli “Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten?”.

Kun ohjelman alusta oli kulunut 14 minuuttia ja 32 sekuntia, Torkki esittää mahdollisimman tyylipuhtaan esimerkin edellä mainitusta snowclone-ilmaisusta. Kyseiseen puheenvuoroon sisältyy kaksi epämääräistä väitettä kielen ja kulttuurin suhteesta sekä kulunut kansallinen stereotypia, joka ei ainakaan imartele:

JT: Mä luin just jostain kirjasta että italian kielessä on yli 300 sanaa valehtelemiselle – vähän kuin eskimoilla on lumelle.

Törhönen ja Enbuske tarttuvat kuitenkin väitteeseen välittömästi:

 LT: Sehän just todistettiin tällä samalla kanavalla että se ei pidä paikkaansa se lumiasia.

 JT: Ai, no se oli valhe sitte.

 TE: Niin itse asiassa se on valhe. Eskimoilla on vähemmän sanaa (sic) lumelle kuin englanninkielisillä. Mut ei sillä ole mitään väliä, se on hyvä tarina.

 Kielitieteilijöitä ja etenkin Pullumia ja Language Log -bloggareita varmasti ilahduttaa, että eskimokielten laajan lumisanaston on todettu olevan fiktiota valtakunnallisella radiokanavalla kuuluvassa suositussa ohjelmassa. Samalla heidän kannaltaan on kuitenkin valitettavaa, että myös Enbuske lienee oikeilla jäljillä arvellessaan, että faktat saavat usein väistyä hyvien tarinoiden tieltä. Valitettavaa siksi, että kielitieteilijöille myös faktoilla on väliä.

 PS. Vaikka en tunne asiaa, epäilen suuresti, että myöskään väite italian “yli 300 sanasta valehtelemiselle” ei pidä paikkaansa (arvioimatta tässä sen tarkemmin, mitä väitteellä mahdollisesti haluttiin implikoida). Ainakaan tässä yhteydessä sen tueksi mainittu lähde (“joku kirja”) ei sellaisenaan riitä vakuuttamaan. Kysyttäessä väitteen esittäjäkin perääntyy hieman:

 TE: Mutta siis Italiassa monta sataa sanaa valheelle?

 JT: No sekin saattaa olla kyllä valhe, en oo tarkistanut sitä.

 Kun hain elektronisesta Gummeruksen suomi-italia-suomi -perussanakirjasta (1.0a) sanaa valehdella johdannaisineen, löysin eri sanaluokkia mukaan ottamalla vain alun toistakymmentä sanaa tai ilmaisua: mentire, dire bugie, raccontar balle (valehdella); bugia, menzogna (valhe); bugiardo, falso, mendace (valheellinen); falsità (valheellisuus); bugiardo (valehtelija); menzogne (valehtelu). Varmasti lisää synonyymejä löytyy jokaiselle, mutta miten monta?

*

[1] Kiinnostavaa luettavaa on myös Laura Martinin vuonna 1986 julkaistu tutkimus (pdf), johon Pullumin essee perustuu. [↩]

Ei niin, että …

Käännöslainoja on usein vaikea havaita tuontitavaraksi. Samuel Johnson, englannin historian ehkä tunnetuin leksikografi, pelkäsi ranskasta käännettyjen sanontojen korruptoivan englannin kielen. Vuoden 1755 sanakirjansa johdannossa hän totesi, että vaikka yksittäisiä sanoja lainattaisiin tuhatmäärin, kielen rakenteet eivät niistä horju, kun taas uusi fraseologia järkyttää kielen perusteita. Jos kääntäjät eivät valpastuisi, englanti rapautuisi ennen pitkää ranskan murteeksi.

Saksalainen kollegani pohti englannin not that -rakenteen lainautumista muihin Euroopan kieliin. Ainakin saksasta löytyy vastaava ilmaus. Miten kääntyisivät suomeksi seuraavat pari esimerkkiä?

– … no one will fancy him now. Not that I fancied him before but …
– … jetzt wird er niemandem mehr gefallen. Nicht dass er mir jemals gefallen hätte …

– it’s not that they’re fussy, it’s just that they don’t eat all the things that we eat.
– es ist ja nicht so, dass sie heikel sind, sie essen nur einfach nicht alles, was wir essen.

Not that -rakenteella puhuja täsmentää tai lieventää väitettään tai sen mahdollista tulkintaa. Suomessa ei niin, että on mahdollinen, joskaan ei ainut tai edes luontevin käännösvaihtoehto:

–  kukaan ei enää tykkää hänestä. Ei niin, että olisin hänestä aiemminkaan tykännyt, mutta …/ Eipä silti, että olisin hänestä aiemminkaan tykännyt, mutta …

– ei niin, että he olisivat nirsoja/eivät he nirsoja ole; he vain eivät syö kaikkea mitä me syömme.

Nettihaku tuotti kuitenkin vakuuttavan määrän ei niin, että -tapauksia (pilkulla ja ilman) hyvin erilaisista tilanteista opiskelijavaihtopalautteesta eduskunnan täysistunnon pöytäkirjaan ja urheilublogista yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Onpa rakenteelle omistettu oma runokin. Ilmaus selvästi on voimissaan.

Kollegani jäljitti englannin not that -rakenteen ensiesiintymät 1300-luvun lopun raamatunkäännökseen, jossa sillä englanninnettiin korinttolaiskirjeissä latinan non quod. Varhainen käännöskonteksti löytyy myös suomalaiselle ilmaukselle. Vuoden 1548 raamatunkäännöksessään Agricola suomensi vastaavia korinttolaiskirjeiden kohtia ei niin että -rakenteella:

Ei nin ette me Herrauttaisima teiden Usko’na ylitze/ waan me olema Auttaijat teiden ilohon/ sille ette te Uskosa seisotta. (2 Kor 1:24)

Pitääpä kysyä kollegalta miten Luther aikanaan saksansikaan kyseiset jakeet!

What fresh hell is this?

Sain sähköpostia saksalaiselta kustantamolta, joka tarjoutui julkaisemaan graduni. Googletin puljua tietysti heti, ja osuin Aran Donohuen blogipostaukseen ”What Strange Spam Is This?”. Tuo otsikko outoine sanajärjestyksineen muistutti minua Mike Rowen tokaisusta Likaisten töiden mainoksessa: ”What fresh hell is this?”

Kustantamon viesti unohtui, kun innostuin jäljittämään jälkimmäisen sanonnan alkuperää. Sen takana on ilmeisesti yhdysvaltalainen kirjailija Dorothy Parker (1893-1967), joka tarinan mukaan vastasi sillä kerran ajatuksenjuoksunsa keskeyttäneeseen puhelinsoittoon. Hän mieltyi lauseeseen niin, että käytti sitä siitä lähtien aina puhelimeen vastatessaan.

Mutta onko ”What strange spam is this?” tämän ilmauksen variantti? Vetosiko Parkerin hassu lausahdus ihmisiin niin, että sen käyttö laajeni kunnes oli mahdollista sanoa humoristisesti ”What [mikä hyvänsä adjektiivi] [mikä hyvänsä substantiivi] is this”? Päätin tarkistaa asian sanaluokka-annotoidusta korpuksesta eli elektronisesta tekstikokoelmasta, johon on merkitty jokaisen sanan kohdalle sen sanaluokka. (Yritin ensin Googlella, mutta haku "what * * is this" tuotti liikaa sellaisia tuloksia, joissa tähtien paikalla esiintyi jotain muuta kuin adjektiivi ja substantiivi.)

Tällaisia korpuksia tarjoaa vapaaseen käyttöön Brigham Youngin yliopiston korpuslingvistiikan professori Mark Davies. Kokeilin ensin hänen COCA-korpustaan (Corpus of Contemporary American English) haulla what [j*] [nn*] is this, mutta tuosta 385 miljoonan sanan tekstikokoelmasta löytyi vain 9 osumaa – ei kovin lupaavaa. Myöskään sadan miljoonan sanan British National Corpuksesta ei löytynyt kuin pari osumaa, joten päätin kokeilla vielä historiallisen englannin korpusta, joka on koottu Oxford English Dictionarysta löytyvistä sitaateista. Lo and behold: vaikka tämä korpus on kooltaan alle kymmenesosan COCAsta, siitäkin löytyi yhdeksän osumaa, joista seitsemän 1500-1600-luvuilta.

Nuo varhaiset esiintymät olivat enimmäkseen näytelmistä ja runoista, joista osassa sanajärjestys voi selittyä loppusoinnun avulla (this rimmaa monen sanan kanssa). Shakespeare oli vastuussa ainakin kahdesta osumasta, ja hänen kootuista teoksistaan löytyi lisää, esim. ”I true! how now! what wicked deem is this?” (Troilus and Cressida 4:4). Parker oli todennäköisesti Shakespearensa lukenut, ja kirjallisena henkilönä häntä huvitti käyttää samantapaista kieltä omassa elämässään.

Shakespearen ja Parkerin esikuvista huolimatta näyttää siis siltä, että oiva lausahdus ”What [adj] [subst] is this?” ei ole levinnyt järin laajalle. Netissä sanatarkka Parker-lainaus ”What fresh hell is this?” on tosin varsin yleinen, ja myös muotoa ”What fresh [subst] is this?” esiintyy jonkin verran, osittain varmaan siksi, että ihmiset muistavat Parkerinsa hieman väärin.