Fontti paljastaa kielen

Hyvää Johanneksen päivää!

Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):

Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:

Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi siis moinen fonttisekamelska?

Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.

Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.

Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).

Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!

Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!

Konkreettista betonia

Englannin concrete-sana on aika jännä. Adjektiivina se tarkoittaa yleensä konkreettista, substantiivina puolestaan betonia. Onhan se betoni aika kouriintuntuva juttu, mutta miten nämä merkitykset oikeasti liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö?

Oxford English Dictionaryn mukaan concrete (adj. + subst.) tulee latinan sanasta concrētus, yhteenkasvanut. Tässä merkityksessä sitä käytettiinkin englannissa ensin, 1400-luvulta alkaen. Jo 1500-luvulla loogikot kuitenkin ottivat termin käyttöön erikoismerkityksessä:

a quality viewed (as it is actually found) concreted or adherent to a substance, and so to the word expressing a quality so considered, viz. the adjective, in contradistinction to the quality as mentally abstracted or withdrawn from substance and expressed by an abstract noun: thus white (paper, hat, horse) is the concrete quality or quality in the concrete, whiteness, the abstract quality or quality in the abstract

Eli johonkin aineelliseen kiinteästi liittyvä ominaisuus (esim. valkoinen paperi), jonka vastakohtana on abstrakti ominaisuus (esim. valkoisuus yleensä). Yhteenkasvaneisuus näkyy siis tässäkin merkityksessä. Tästä sitten kehittyi OED:n mukaan 1600-luvulla concrete-adjektiivin nykymerkitys, konkreettinen (todellinen, aineellinen, esineellinen).

Substantiivina concrete juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin sitä alettiin käyttää merkitsemään jonkinlaista yhteenkasvettumaa, yhdistelmää tai seosta. Samoin kuin adjektiivin erikoismerkityksen, substantiivinkin ilmaantuminen liittynee siihen, että englantia alettiin noihin aikoihin käyttää myös tieteen kielenä. Siksi siihen tarvittiin uusia termejä, joita tietysti usein lainattiin oppineiden osaamasta latinasta. Niinpä esimerkiksi vuonna 1656 Thomas White kirjoitti luonnonfilosofisessa, latinasta englanniksi käännetyssä Peripateticall Institutions -teoksessaan: ”The sun is a concrete of combustible matter.”

Ja mitäpä muuta betoni on kuin sementin, kiviaineksen ja veden kovettuva seos tai yhteenliittymä? Jo muinaiset roomalaiset käyttivät eräänlaista betonia, mutta concrete-nimen se sai vasta 1800-luvulla, jolloin keksittiin parempi sementti ja klassisiin kieliin pohjautuvien termien suoltaminen oli vilkkaasti etenevässä tieteessä ja teknologiassa kiivaimmillaan. Lontoon arkkitehtilehti kirjoitti 1834: ”Making an artificial foundation of concrete (which has lately been done in many places).”

Betoni on siis konkreettista kahdella tavalla: se on aineellista ja se on seos. On vaikea sanoa, mitkä concrete-sanan merkityksistä tulevat englannin sisäisestä merkityksen muutoksesta ja mitkä on lainattu tai mukautettu latinasta. Todennäköisesti kyse on useimmiten molemmista: käyttäjät ovat osanneet sekä englantia että latinaa ja muokanneet niitä omiin tarkoituksiinsa.

Fancy a cuppa?

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta.

Tapaan käydä ainakin pari kertaa vuodessa Englannissa. Viihdyn siellä aina mainiosti, ja useimmiten palaan kotiin hieman harmissani siitä, että matka loppui niinkin pian. Jään kaipaamaan muun muassa mukavia pubeja ja hyvää olutta, Lontoon vilskettä ja vilinää, erinomaisia museoita, sekä myös Englannin luontoa – lehtimetsiä suurine jalopuineen, kalkkikallioita ja merenrantaa, sekä ruohikkoista kumpuilevaa maastoa. Kuitenkin on yksi asia, joka on koko ajan mielessä kun käyn Englannissa, mutta jota en jää kaipaamaan, ja jonka vuoksi niin mielelläni tulen kotiin: tee.

Vaikka englantilaiset ovat tietenkin tunnettuja teenjuojia (vaikkei kulutus olekaan väkilukuun suhteutettuna yhtä hurjaa kuin suomalaisten kahvinjuonti), kuitenkin Englannissa tee ensinnäkin on lähes aina pussiteetä, ja toisekseen laadultaan kovin, tuota, kehnoa. Käytettävien teelehtien koko korreloi teen laatuun, ja suurimpien brittiläisten teemerkkien pussit sisältävät aikamoista pulveria – niistä syntyvä tee on monta kertaa vahvempaa ja kitkerämpää kuin vaikka Suomessa tavallisessa ruokakaupassa myytävistä teepusseista. Ei ole sattumaa, että britit nauttivat teensä useimmiten maidon ja sokerin kera, uute kun ei ole juotavaa ilman näitä lisäaineita. (Jotkut ovat nähneet teen nauttimisen builders tea -tyylisenä syntyneen osittain sokeriteollisuuden lobbauksen seurauksena: 1800-luvulla sokerista oli jo ylitarjontaa, ja tuottajien piti keksiä miten ujuttaa lisää sokeria kuluttajien ruoka- ja juomatottumuksiin. Nihil sub sole novum, jne. Mene tiedä: sokerin (ja maidon) lisääminen kofeiinipitoiseen juomaan tietenkin lisäävät kupposesta saatavaa piristystä.)

Mutta oli tarkoitus puhumani teen nimestä. Suomeksi juoman nimi ääntyy /tee/; englanniksi /tii/; venäjäksi /tšai/ (чай); japaniksi /(o)-tša/ (おちゃ tai 御茶); mandariinikiinaksi /tša/ (茶).* Heti näkee, että tee-sanalle on kaksi laajalle levinnyttä muotoa: /t/-äänteellä alkava variantti, ja /tš/-äänteellä alkava muoto. Äkkiseltään voisi kuvitella, että koska sekä mandariinikiinassa, että japanissa on käytössä jälkimmäinen, niin /tš/-versio olisi jotenkin ”oikeampi” tai ”autenttisempi” kantamuoto. Onhan teepensas (Camellia sinensis) peräisin Kiinasta. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi, ja ’tee’/’tša’-hajonta heijastaa historian tapahtumia.

Kiinan etninen ja kielihistoria on monimutkainen aihe, jota sotkee nykyisen Kiinan valtion poliittinen kanta kansan, kulttuurin ja kielen yhdenmukaisuudesta. Tässä todettakoon vain, että Kiinan rajojen sisällä esiintyy useita eri kieliä, jotka todistettavista sukulaisuussuhteistaan huolimatta eriävät toisistaan huomattavastikin. Tämän tarinan kannalta merkittävin seikka on se, että vaikka mandariini- ja kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, Min-kieliryhmän kielissä, joita puhutaan Kaakkois-Kiinassa ja Taiwanissa, tee lausutaan /te/ tai /tee/. Joten siitä, kumpi muoto on käytössä missäkin kielessä/maassa, voi päätellä mitä kautta tee saapui kyseiseen maahan:

1. /tša/-muoto:
   1. Kiinasta rajojen yli (Japani, Korea, Venäjä, Kaukasia, Lähi-Itä, Intia)
   2. Kantonilaisten kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia, Vietnam, Thaimaa)
   3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 1: Portugalilaisten matkassa 1500-luvulta alkaen (Portugali, Brasilia, Itä-Afrikka)
2. /tee/-muoto:
   1. Min-kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia ja Indonesia)
   2. Kaakkoisaasialaisten kauppiaiden mukana (Indonesia, Kaakkois-Intia, Madagaskar)
   3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 2: Hollantilaisten ja englantilaisten matkassa 1600-luvulta alkaen (Indonesia, Etelä-Afrikka, Eurooppa)

(Tee-sanojen leviämistä kuvaava kartta, World Atlas of Language Structures Online, Max Planck digital library.)

Ensimmäiset Kiinan kanssa kauppaa käyneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka perustivat Kantonista (nyk. Guangzhou) alavirtaan, Helmijoen suistoon, kauppapisteen; Makao olikin Portugalin hallinnossa 1500-luvulta vuoteen 1999. Portugalin imperiumi levittäytyi laajimmillaan Brasiliasta Indonesian saaristoon. Ja kuten todettu, kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, joten tämä muoto levisi näille alueille (välihuomautus: nykyportugalissa sana lausutaan muuten /ša/, mutta historiallisesti /tša/).

Kun muut eurooppalaiset saapuivat Itä-Aasiaan 1600-luvun alussa, Kiinan keisarikunta ei ollut kiinnostunut käymään kauppaan heidän kanssaan. Ensimmäisenä jalansijan saivat hollantilaiset, vasta 1600-luvun puolivälissä, ja sattuman ansiosta Taiwanista (tai Formosalta, kuten saarta silloin kutsuttiin), sekä pian sen jälkeen mantereen puolelta Amoysta (nyk. Xiamen), Fujianin maakunnasta. Englantilaiset taas kulkivat 1600-luvulla vallan hollantilaisten jalanjäljissä, ja teen nimityskin lainattiin viime kädessä sitä kautta. Tämä siitä huolimatta, että henkilö, jonka koetaan vaikuttaneen suuresti teen popularisointiin Englannissa, oli kuningas Kaarle II:n kuningatar, portugalilainen prinsessa Katariina Braganzalainen, joka naidessaan Kaarlen vuonna 1662 toi Portugalista mukanaan ylhäisön tavan juoda teetä (Katariinan myötäjäisiin kuului muuten mm. Bombay [nyk. Mumbai]).

Joka tapauksessa britit tykästyivät teehen, ja sittemmin Itä-Intian kauppakomppania laivasi teetä Brittein saarille vuosi vuodelta suurempia määriä.

Loppu onkin aika selkeää: seuraavan 350 vuoden aikana englannin kieli kävi läpi joitain äännemuutoksia, muun muassa pitkästä /e/:stä tuli diftongi /ei/, tai/ja pitkä /i/. 1600- ja 1700-luvuilla sana tea lausuttiin /tee/ tai /tei/. Alexander Popen runossa ”The Rape of the Lock” vuodelta 1714 tämä näkyy selvästi (Canto 3):

Close by those meads, for ever crown’d with flow’rs,
Where Thames with pride surveys his rising tow’rs,
There stands a structure of majestic frame,
Which from the neighb’ring Hampton takes its name.
Here Britain’s statesmen oft the fall foredoom
Of foreign tyrants and of nymphs at home;
Here thou, great Anna! whom three realms obey,
Dost sometimes counsel take—and sometimes tea.

Itse asiassa tässä säkeistössä näkyy kaksi englannin läpikäymää äännemuutosta: enää ei voisi riimitellä ”doom – home” ja ”obey – tea”, mutta Popen runon perusteella ne lausuttiin tuolloin osapuilleen /doom/ – /hoom/ ja /obei/ – /tei/.†

Sata vuotta myöhemmin, humoristisessa runomittaisessa satiirissa Doctor Syntax in Paris, Or, A Tour in Search of the Grotesque (1820), William Combe pystyi muodostamaan riimipareja sanoista ”tea – he” – mutta myös ”tea – stay” ja ”tea – Champs d’Elysée”. Toisin sanoen, tea voitiin lausua paitsi /tii/, edelleen myös /tei/. Itse asiassa /tei/-ääntämys löytyy yhä joistain englannin murteista, vaikka yleiskielessä – eli esim. sanakirjoissa – äänneasu annetaankin nykyisin ainoastaan muodossa /tii/.

Mutta nyt on korkea aika jättää englannin äännemuutokset (ja sanojen kirjoitusasut) toiseen kertaan, ja juoda se kupponen kuumaa. Ai mitäkö teetä? No, tällä kertaa Assamia, irtoteenä tottakai: laatu on SFTGFOP 1 ja alkuperä/tuottajatila Nahorani. Pussiteetä taas joskus toiste.

---

* /tš/-äänne kirjoitetaan englanniksi ”ch”, ja suomenkielisissäkin teksteissä näkee muotoa ”chai” (mausteiselle intialaistyyppiselle teelle tai maustejuomalle). Noudatan tässä kielitoimiston suositusta ja käytän kirjoitusasua ”tš”.

† Tai ehkä /obee/ – /tee/. Historiallinen fonologia on hankalaa.

Kadonneet maailmat

Aika ajoin lingvistikin ajautuu suurten kysymysten äärelle. Joulun alla Mikko Pelttari vertaili Yliopisto-lehdessä eri tieteenalojen näkökulmia maailmanloppuun. Kielentutkijoiden puheenvuoron artikkelissa käytti suomalais-ugrilaisten kielten professori Janne Saarikivi, jolle kielen kuolema edustaa eräänlaista maailmanloppua:

Aina kun kieli häviää, katoaa samalla koko siihen liittyvä kulttuurinen käsitteistö ja elämäntapa. Mitä vähemmän on kieliä, sitä vähemmän maailmassa ikään kuin on maailmaa.

Vaikka suomen kieli elää ja voi paremmin kuin monet sukukielensä, on sekin vuosisatojen saatossa kohdannut menetyksiä. Kulttuurien ja elintapojen muuttuessa kaikki vanhaan maailmaan liittyvä korjautuu helposti uudella. Tässä yhteydessä Saarikivi muistaa varoittaa myös globalisaation ja englannin kielen yleistymisen uhkista:

Todellinen maailmanloppu olisi se, jos kaikki puhuisivat englantia … Niin kauan, kun joku puhuu äidinkielenään suomea, kukasta voi  tulla mieleen tukka ja sukka. Käsitteet liittyvät jokaisessa kielessä ainutlaatuisilla tavoilla yhteen. Globalisaatio tuo muassaan myös käsitejärjestelmien samanlaistumisen.

Kadonneiden ja vieraiden maailmojen jäljillä on myös Kaisa Sivenius, joka kertoo tuoreessa Kirkko ja Kaupunki -lehdessä työstään Hilary Mantelin  romaanien kääntäjänä. Koska Mantelin romaanit sijoittuvat 1500-luvun Englantiin, kääntäjä joutuu perehtymään syvällisesti itselleen vieraaseen
maailmaan tuodakseen sen luontevassa muodossa suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Samalla käännöksen pitäisi tehdä oikeutta myös lähtötekstille — ei mikään helppo tehtävä!

Salla Korpelan kirjoittama artikkeli kuvaa mielenkiintoisella tavalla Siveniuksen työhön liittyviä haasteita, joihin kuuluu paitsi kiihkeän dialogin taivuttaminen sujuvalle suomen kielelle, myös nykylukijalle vieraan terminologian haltuun ottaminen:

Heraldiikka ja haarniska tuottavat jatkuvaa päänsärkyä. Näihin liittyy englanniksi valtava termien ja käsitteiden kirjo, jolle ei suomesta kerta kaikkiaan löydy vastineita.

Siveniuksen matkaoppaana toimivat esimerkiksi vanhat painetut sanakirjat, joihin on tallennettu kadonneiden maailmojen kieltä. Jutun kuvatekstissä mainitaan Englantilais-suomalainen sanakirja vuodelta 1948, jota kääntäjä selailee ikkunalaudalla istuessaan. Ikkunasta avautuu näkymä kaupungin lumisten kattojen yli.

Mikä ihmeen tabloid?

Hesarin muuttuminen tabloid-kokoiseksi 8.1.2013 on synnyttänyt keskustelua aiheesta. Lähinnä tosin on puhuttu siitä, mikä on tabloid tai tabloidi-koko (vastaus: n. iltapäivälehden koko, suurin piirtein puolet broadsheet-koosta, eli siitä mikä Hesari oli ennen), ja jonkin verran ns. tabloidisaatiosta – iltapäivälehdet kun ovat pitkään olleet tabloidikokoisia, ja sana ”tabloid” kantaa englannin kielessä (mistä se lainattiin suomeenkin) konnotaatiota lehden sisällöstä (l. sensaatiohakuisesta viihteestä eikä ”oikeasta” journalismista). Ja kun kerran aina arvioimme sisältöä ulkonäön perusteella, mennee hetki, ennen kuin ihmiset lakkaavat olettamasta hesarin muuttuneen myös sisällöllisesti tabloidimaisemmaksi.

Mutta mikä ihmeen ”tabloid”? Mistä moinen sana puoliarkin kokoiselle sanomalehdelle?

Tabloid-sanaa miettineet ovat varmaan havainneet yhteyden sanaan ”tablet” – siis siinä nykyisin yleisimmässä merkityksessä eli taulutietokoneen kuvaajana. Applen iPad ja Samsungin Galaxy tab ovat tabletteja tässä merkityksessä. Sana ”tablet” oli käytössä jo keski-englannissa 1300-luvulla merkityksessä ’ohut neliskanttinen taulu’, esim. puuta tai kiveä, ja yleensä jolle kirjoitettiin tai jolla oli kirjoitusta.

Sana ”tabloid” taas juontaa vasta 1800-luvulta, tarkkaan sanottuna vuodelta 1884, jolloin lääkeyritys Burroughs, Wellcome & Co. rekisteröi (!) keksimänsä sanan tavaramerkikseen. Burroughs, Wellcome & Co. olivat kehittäneet tavan tiivistää lääke pilleriksi tai tabletiksi, ja lisäsivät sanaan ”tablet” päätteen ”-oid” (’-mainen/-lainen’) saadakseen uuden, myyvän nimen tuotteilleen.

Hyvin pian sanaa ”tabloid” alettiin kuitenkin käyttää yleiskielessä tarkoittamaan mitä tahansa tiivistettyä (asiasta käytiin jopa oikeutta 1901-3, mutta tuomari totesi lopulta sanan siirtyneen jo yleiskieleen eikä tavaramerkkiä voinut enää ylläpitää). Tabloid-sanalla oli myös lääkekäytöstä peritty merkitys ’helposti sulava’, jonka sanomalehdet omaksuivat pienennetyn koon lisäksi. Tabloidissa oli siis samat uutiset kuin isommissa lehdissä, mutta tiivistettynä ja helpommin ymmärrettävissä. Jo vuonna 1901 (ellei aiemmin) termi ”tabloid newspaper” oli lyhentynyt pelkäksi ”tabloid”iksi; niistä olemme siis saaneet nauttia jo ainakin 112 vuotta.

Jaakko-kuninkaan raamatunkäännöksen ilmestymisestä 400 vuotta

Tänä vuonna on kulunut 400 vuotta siitä, kun kaikista raamatun englanninnoksista tunnetuin, King James Bible (KJB) julkaistiin. Käännöksen alkuunpanija oli kuningas Jaakko I, joka heinäkuussa 1604 ilmoitti nimittäneensä 54 oppinutta kääntämään raamatun. Työ aloitettiin 1607 ja vuonna 1611 käännös, joka tunnetaan myös nimellä Authorized Version, ilmestyi H. Barkerin painosta.

(lähde: Wikimedia Commons)

KJB:n kanssa kilpaili aluksi melko pitkään kalvinistisesti painottunut Geneva Bible (1560). Sen jälkeen, kun tästä käännöksestä oli ilmestynyt viimeinen painos 1644, KJB:llä ei enää ollut varsinaisia kilpailijoita. Se hallitsi suvereenisti aina 1800-luvun lopulle, jolloin 1881-85 siitä ilmestyi ns. Revised Version joka perustui ajantasaiseen tekstikritiikkiin.

Kääntäjät jakautuivat työryhmiin: niinpä esimerkiksi Cambridgessä oli kaksi työryhmää. Niistä ”The First Cambridge Company” vastasi osittain Vanhan testamentin kääntämisestä, mm. Saarnaajan kirjasta. KJB:n kääntäjät eivät alkaneet työtään tyhjältä pöydältä: he käyttivät aiemmin, lähinnä 1500-luvulla, laadittuja käännöksiä hyväkseen. Tärkeimmiksi lähteiksi nousivat Tyndalen ja Coverdalen käännökset, Geneva Bible ja Geneva New Testament.

Näyte KJB:sta, vaikka lyhytkin, on paikallaan.  Täksi valikoitui satunnaisotoksena katkelma Saarnaajan kirjasta, luvun 12 jakeet 11 ja 12. Oikeinkirjoitusasu on alkuperäislaitoksesta. Vertailun vuoksi annan samat jakeet suomalaisesta raamatunkäännöksestä vuodelta 1992:

11 The wordes of the wise are as goads, and as nailes fastened by the masters of assemblies, which are giuen from one shepheard. 12 And further, by these, my sonne, be admonished: of making many bookes there is no end; and much study is a wearinesse of the flesh. [Sanaan study liittyy marginaalikommentti ”Or, reading”]

11 Viisaiden sanat ovat teräviä kuin häränajajan piikki, mietelauselmat kuin lujia nauloja. Nämä sanat ovat kaikki saman paimenen antamia. 12 Ja vielä: Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin.

KJB ja suomalainen käännös poikkeavat jakeessa 11 kiinnostavalla tavalla toisistaan. Tämän eron selvittämiseksi tarvitsin heprean tuntijan ja eksegeetin, tutkija Anssi Voitilan, apua. Hänen mukaansa eri tavoin käännetty kohta on sanatarkasti käännettynä ”ja niin kuin paikoilleen lyödyt naulat [ovat] mietelauseiden kokoelmat”. KJB:n kääntäjät päätyivät henkilöagenttitulkintaan by masters of assemblies vaikka hepreassa ei ole mitään agenttiin viittaavaa; Voitilan mukaan useat nykykommentaattorit ovatkin päätyneet siihen, että kyse ei ole henkilöityneistä ’mietelauselmien kokoelmien herroista’ vaan yksinkertaisesti ’mietelauseiden kokoelmista’.

Lähtökielten tulkitsemisessa KJB:n kääntäjien työ jätti toivomisen varaa; he eivät lähdemateriaalin puutteen vuoksi voineet soveltaa heprean- ja kreikankielisiin teksteihin sellaisia tekstikriittisiä menetelmiä, jotka nykyeksegeeteillä on käytössään.

Sen sijaan se englannin kieli, jota Jaakko-kuninkaan asettamat kääntäjät tuottivat, on saanut runsaasti kiitosta osakseen. Tuntuu siltä, että he ovat pitkälle miettineet sitä, miltä käännös kuulostaa ääneen luettuna ja toisaalta sitä, millaista sitä on lukea ääneen. Heidän iskevässä mutta samalla täyteläisessä varhaisuusenglannissaan on samaa auraalista herkkyyttä kuin Thomas Cranmerin muotoilemissa Book of Common Prayerin rukouksissa. Haastattelin Reverend Tuomas Mäkipäätä Suomen anglikaanisesta kirkosta; hän kertoi minulle, että kirkon käyttämistä auktorisoiduista raamatunkäännöksistä juuri KJB soveltuu parhaiten kirkkoakustiikkaan.

King James Bible on ollut käytössä niin kauan, että sen kieli on jättänyt runsaat ja pysyvät jäljet englannin kielikuvastoon. Onkohan yllä lainatuissa kahdessa jakeessa ilmaisuja, jotka elävät edelleen myös uskonnollisten kontekstien ulkopuolella? On ihan pakko mennä Internet-sivustoille.

Heti löytyi korttipeli, jonka nimenä on Words of the Wise. On täysin mahdollista, että pelin laatijat olivat saaneet sille nimen jakeen 11 alusta, mutta varmaksi yhteyttä ei voi todistaa. Jakeen 12 lause ”of making many books there is no end” sen sijaan tarjoaa varmoja esimerkkejä. Tässä kaksi:

Elizabeth Barrett Browning aloittaa vuonna 1857 ilmestyneen runonsa Aurora Leigh seuraavasti:

Of writing many books there is no end;

Willard Spiegelmanin 2008 ilmestynyt artikkeli The Yale Review’ssa taas käynnistyy seuraavalla virkkeellä:

Of making many books about other books there is no end

Kumpaankin sitaattiin liittyy kiinnostava piirre, joka kertoo sitaatin kieleen kotiutumisen asteesta. Elizabeth Knowlesin mukaan käy usein niin, että kun jokin sitaatti tai fraasi vakiintuu kieleen, sen avainsanat säilyvät alkuperäisessä muodossaan mutta sitaatti voi muilta osiltaan varioida. Browningilla vain yksi sana, making, korvautuu toisella, Spiegelmanilla taas muuten tarkan sitaatin keskelle tunkee adverbiaalilauseke about other books.

Mikä sitten on oma kosketuspintani KJB:hen? Intensiivisin työskentelyni KJB:n parissa ajoittuu vuoden 1986 syyslukukaudelle, jolloin pidin Helsingin yliopiston englannin kielen laitoksella kurssin tästä käännöksestä. En päästänyt opiskelijoitani helpolla mutta opin samalla itse erittäin paljon KJB:n kielestä, sen syntaksista, sanastosta ja taustasta. Nykyisin KJB:n tekstit tulevat minua lähinnä vastaan monissa vokaaliteoksissa, joita mielelläni laulan tai kuuntelen: näitä ovat esimerkiksi Purcellin anthemit, Händelin Messias tai suomalaisen Bengt Johanssonin Two Extracts from the Song of Solomon.  On aivan ilmeistä, että vuosisatojen aikana syntyneet KJB:hen pohjautuvat vokaaliteokset ovat merkittävästi vaikuttaneet tämän käännöksen säilymiseen ihmisten kielenmaisemassa, myös sellaisten ihmisten, jotka eivät puhu englantia äidinkielenään. Säilymistä edistää myös se, että KJB on edelleen käytössä yhtenä anglikaanisen kirkon raamatunkäännöksenä.

”Of making Bible translations there is no end”, voisin Saarnaajaa mukaillen varsin totuudenmukaisesti väittää. Kuitenkin vain melko harvat versiot nousevat ikoneiksi monien käännösten joukosta. Näitä ”suuria” käännöksiä ovat Septuaginta, Vulgata, die Lutherbibel ja ehdottomasti myös Jaakko-kuninkaan käännös.

Kirjallisuutta:

Crystal, David. 2010. Begat: The King James Bible and the English Language. Oxford: Oxford University Press.

Knowles, Elizabeth. 2011. “Chaos and old night: A case study in quotation usage”, ss. 91-107 teoksessa Olga Timofeeva ja Tanja Säily (toim.), Words in Dictionaries and History. Essays in honour of R. W. McConchie. Amsterdam/Philadelphia: Benjamins.

Mustanoja, T. F. (toim.) 1963. Outlines of the History of the English Bible, Being the Introduction to the “Guide to Manuscripts and Printed Books Exhibited in Celebration of the Authorized Version: British Museum Bible Exhibition 1911. Abridged for the use of the students at the University of Helsinki. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Opfell, Olga. 1982. The King James Bible Translators. Jefferson & London: McFarland.

Partridge, A. C. 1973. English Bible Translation. London: Deutsch.

Kotiopettajattaren tarina

Tässä blogissakin on usein viitattu kielen vaihteluun ja muutokseen yleisellä tasolla, puhuttu siitä mitä kielessä keskimäärin tapahtuu, mikä on yleistä ja mikä harvinaisempaa. Tulokset usein pohjautuvat tekstikorpusten käyttöön: korpus on tietyillä periaatteilla valikoitu kokoelma tekstejä elektronisessa muodossa. Silloin on helppo tehdä hakuja erilaisista kielen piirteistä, ja todeta mikä on jollekin kielimuodolle tyypillistä ja mikä taas ei.

Joskus on kuitenkin myös yksittäisiä kielenkäyttäjiä, puhujia tai kirjoittajia, jotka poikkeavat muista ja joiden teksti auttaa meitä oivaltamaan jotain erityistä kielestä. Nämä yksilöt voivat olla vaikutusvaltaisia koska ovat kuuluisia, tai syystä tai toisesta olla kielenmuutoksen edelläkulkijoita. On kuitenkin myös yksilöitä, joiden elämä on varsin anonyymiä, mutta jotka silti ovat kielentutkijalle herkullinen kohde. Eräs tällainen hahmo on 1700-luvun jälkipuoliskolla elänyt englantilainen kotiopettajatar Agnes Porter.

Porter oli papin ja säätyläisnaisen avioliiton kolmesta tyttärestä vanhin. Kun isä kuoli, naisten oli löydettävä elantonsa eri tavoin. Kaksi vanhinta tytärtä työskenteli seuraneiteinä ja kotiopettajattarina eri perheissä. Agnes Porterin ja hänen perheensä tunnemme, koska Porter työskenteli Ilchesterin jaarlin tytärten pitkäaikaisena kotiopettajattarena ja myöhemmin opetti myös jaarlin tyttären lapsia. Porterin kirjoituksista on säilynyt 92 kirjettä hänen oppilailleen, päiväkirja ja yksi anonyymisti julkaistu kirjanen opettavaisia kertomuksia nuorille neidoille. Porterin kirjeet ja päiväkirja ovat säilyneet Ilchesterin perheen arkistoissa. Porter itse lähetti päiväkirjan entiselle oppilaalleen elämänsä loppupuolella poistettuaan siitä ensin arkaluontoisemmat kohdat ainakin Betsy-sisaren toilailuista. Nimettömän kirjasen taas voimme yhdistää Porteriin, koska hän mainitsee julkaisun päiväkirjassaan.

Mikä sitten on niin mielenkiintoista Porterin kielessä? Hänen kirjeensä on otettu mukaan Corpus of Early English Correspondence Extension -korpukseen, ja tutkimusta tehtäessä Porter tuntui poikkeavan aikalaiskirjoittajistaan eri tavoin. Ensimmäinen piirre oli must-apuverbin erikoinen käyttö: Porter käytti sitä usein asettuessaan kirjeensä vastaanottajan asemaan, ja tuntui suorastaan elävän välillisesti oppilaidensa yläluokkaista elämää:

Your little tent parties must be pleasing indeed, and no doubt the salmon brought from the water to the cook must be eaten with peculiar relish, as well as in its highest perfection, when you recollect who caught it. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]

Päätimme Minna Nevalan kanssa katsoa tarkemmin, mitä erityispiirteitä Porterin kielestä löytyisi. Teimme ensin avainsana-analyysin, jossa tilastollisin menetelmin vertailtiin Porterin kirjeitä muiden samaan aikaan kirjoittaneiden sivistyneiden naisten kirjeisiin. Silmiinpistäviä piirteitä oli muun muassa Porterin maailman naisvoittoisuus: she ja her –pronominit esiintyivät selkeästi useammin kuin aikalaisnaisten kirjeissä. Yleensäkin kotiopettajattaren elämä näytti keskittyvän isäntäperheen ympärille, ja viittaukset kirjeiden vastaanottajien nuorempiin sisaruksiin olivat yleisiä. Myös huomattavan positiivinen yleissävy pistää silmään, happy, good, respectful ja love ovat sanoja, joita esiintyy usein. Kaikken hätkähdyttävintä oli kuitenkin todeta, kuinka vähän Porter puhui itsestään: uran alkupuolella yksikön ensimmäisen persoonan I-pronominia esiintyi selkeästi vähemmän Porterin kirjeissä muihin naiskirjoittajiin verrattuna. Kun perehdyimme asiaan tarkemmin, huomasimme myös, että Porterilla oli taipumus puhua itsestään kolmannessa persoonassa, käyttäen oppilaiden antamaa Po-lempinimeä:

        My Dear Lady Mary,
We received your kind letter yesterday, which made your sisters and Po very happy. To hear that Lord Ilchester is quite recovered, and that you and the dear Harry are well gives me greater satisfaction than I am able to express. [Agnes Porter Lady Mary Fox Strangwaysille 1792]

Näytti siis siltä, että Porter monin tavoin toisaalta häivytti itseään kirjeistään, toisaalta nosti isäntäperhettään esille. Tämä tuntuisi liittyvän kotiopettajattaren hankalaan asemaan. Hän ei ollut perheenjäsen, vaikka olikin läheisessä kontaktissa oppilaidensa kanssa, kreivittären kuoltua lähes äidin roolissa. Kotiopettajatar ei myöskään kuulunut palveluskuntaan, koska oli syntyperältään ja sivistykseltään selvästi näitä ylempiarvoinen. Tasapainottelu näiden kahden ryhmän välillä ei liene ollut helppoa. Päiväkirjaansa Porter on merkinnyt muistiin kuinka perheen lapset eivät kunnioittaneet kotiopettajattaren yksityistiloja, vaan halusivat tulla soittamaan huoneessa ollutta spinettiä. Myös muut loukkaukset on tarkkaan kirjattu: isäntäperheen vierailijat eivät aina arvostaneet Porteria, vaan kohtelivat häntä kuin palvelijaa.

Tällaisessa hankalassa sosiaalisessa asemassa tasapainoillessaan Porter on käyttänyt kaikki osaamansa keinot toisaalta pysyä hyvissä väleissä isäntäperheensä kanssa – olihan hän näistä taloudellisesti riippuvainen – ja toisaalta säilyttää omanarvontuntonsa. Ei siis ihme, että kirjeissä Porter häivyttää itseään ja siirtää huomion oppilaisiinsa: se varmaan tuntui turvalliselta strategialta. On todella sääli, että Porterin kirjeitä omille perheenjäsenilleen ei ole säilynyt. Niistä voisi paljastua aivan toisenlainen henkilö, jonka kielelliset strategiatkin ovat erilaisia.

Lisää aiheesta:

Martin, Joanna. 1998. A Governess in the Age of Jane Austen: The Journals and Letters of Agnes Porter. London and Rio Grande: The Hambledon Press.

Martin, Joanna. 2004. Wives and Daughters. Women and Children in the Georgian Country House. London: Hambledon and London.

Nurmi, Arja & Minna Nevala. 2010. ”The social space of an eighteenth-century governess: Modality and reference in the private letters and journals of Agnes Porter”. Päivi Pahta, Minna Nevala, Arja Nurmi & Minna Palander-Collin (eds) Social Roles and Language Practices in Late Modern English. (Pragmatics and Beyond NS 195.) Amsterdam: Benjamins, 163-189.

Sananlaskuista ja sardiineista

Kala suustaan, mies sanoistaan kertoo filippiiniläinen sananlasku. Suomeksi sanonta esiintyy muodossa sanasta miestä, sarvesta härkää ja englanniksi take a man by his word and a cow by her horns. Tämä sananlasku löytyy kautta Euroopan ja laajemmaltakin, persiasta venäjälle ja turkista ruotsiin. Osa sananlaskuista tuntuu kuvaavan koko ihmiskunnan kokemusperää, toiset taas ovat hyvinkin paikallisia. Sananlaskut edustavat erilaisten ryhmien, ehkä jopa kansakuntien kollektiivisia käsityksiä. Englantilaisen yleisneron (myös kuvattu moraalisesti epäilyttävänä, kunnianhimoisena riikinkukkona) Francis Baconin (1561–1626) mukaan sanalaskuista tuntee kansan älyn, hengen ja elinvoiman.

Francis Baconin aikaan 1500- ja 1600-luvuilla sananlaskujen suosio oli huipussaan Englannissa. Arviolta noin 12.000 sananlaskua eli paksusti aikalaisten suissa, moninkertainen määrä nykykieleen verrattuna. Sananlaskuja ammennettiin raamatullisista lähteistä, klassisen maailman teksteistä ja kansanperimästä. Niitä käytettiin monenlaisiin tarkoituksiin, anteeksipyynnöstä (better late than never, parempi myöhään kuin ei milloinkaan) puolueettomuuden oikeitukseen tai varoittamaan puoluettomuuden vaaroista (for between two stools is no sure seat, kahden jakkaran väliin on paha istua). Samaa sananlaskua saattoi, ja saattaa yhä, käyttää mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, ja niitä tulkittiin hyvinkin vapaasti. Sanalaskuilla ilmaistiin totuuksia elämästä, ihmisistä ja yleensä kaikesta maan ja taivaan välillä:

the ape wilbe an ape still
apina on aina apina

euery man snatcheth what he can for himself
jokainen nappaa sen minkä kerkee

out of sighte out of mynde
poissa silmistä, poissa mielestä

noe penny, no paternoster
ei rukousta pennittömälle

they that may pay best, they pay werst
rikkaat vähiten maksaa

it shall neuer neede to prykk nor threte a free horse
ei vapaa hevonen piiskaa tarvitse

Piru oli aina suosittu aihe: gotten on the devill ’s back , spent on the devill ’s belly, jonka suomalainen vastine voisi olla kyllä piru anteensa korjaa.

Sananlaskuja saattoi ilmaista latinaksi:

Celum, non animum mutant, qui trans mare currunt
he, jotka merten yli karkaavat, taivaan vaihtavat, eivät sieluaan

tai sekä latinaksi että englanniksi:

Mora trahit periculum
Taryeng drawyth parell
Vitkastelu tuo tuhon

Monet sananlaskuista olivat koko Euroopan kulttuuriperimää. Yksi näistä on edelleenkin yleisessä käytössä oleva first come, first served (eestiksi kes ees, se mees). Alun perin sananlasku viittasi myllyjonoihin, ja ilmeni englanniksi esimerkiksi muodoissa for who comyth fyrst to the mylle fyrst must grynd (Paston veljesten kirjeissä 1400-luvulla) tai whoso that first to mille comth, first grynt (Chaucerista 1300-luvulla). Latinaksi Erasmukselta löytyy ytimekäs versio: Qui primus venerit, primus molet. Keskiajan latinankielisissä muodoissa, kuten ante de iure molit, molam qui prius adivit, on keskeistä jauhamisvuorojen oikeudenmukaisuus. Englanti, ja eesti, olivat poikkeuksellisia siinä, että mylly-käsite katosi sananparresta toisin kuin muissa kielissä:

Chi prima giógne, prima macini (italiaksi)

Die eerst ter molen comt sal eerst malen (hollanniksi)

Den som kommer först till kvarnen får först mala (ruotsiksi)

Suomeksi vastaava sananlasku löytyy painetussa muodossa ainakin 1800-luvulta: Se ensin jauhattaa, joka ensin myllyyn tulee (Valittuja suomalaisten sananlaskuja, jotka on kokoillut ja ulos andanut Jak. Juteini, Viipurissa Painettu And. Cederwallerin kirjapainossa vuonna 1818).  Itse pidän kollegani Alpo Honkapohjan tulkinnasta: se parhaiten jauhaa, joka ensiksi jauhaa.

Kuten sanonta kuuluu, puheesta ihmisen tunnistaa – ja sananlaskuista saa kuvan hänen persoonastaan. Tästä esimerkkinä käyköön John Shillingfordin käyttämä sananlasku ait latro ad latronem (puhuu varas varkaalle – varkaat yhtä pitävät).

John Shillingford oli pormestari, joka ymmärsi sardiinien tärkeyden raastuvassa. Vuonna 1444 hänet äänestettiin Exeterin kaupungin pormestariksi puolustamaan vapaiden kaupunkilaisten oikeuksia papistoa vastaan (ainakin yhden tulkinnan mukaan). Kiistaa käytiin monella rintamalla – Shillingford matkusti Lontooseen seitsemän kertaa tapaamaan mm. lordikansleria, jota hän kestitsi parhaansa mukaan. Kesällä 1447 Lontoossa ollessaan ja kuultuaan lordikanslerin kutsuneen Chief Justice John Fortescuen kala-aterialle Shillingford lähetti heille lahjaksi kaksi maukasta nuorta haukea ja kaksi mahtavaa suutari-kalaa. Tapahtuma sai onnellisen käänteen, sillä aterialle saapuivat myös Buckinghamin herttua ja Suffolkin tuleva herttua. Shillingfordin mukaan hän sai kaloista kiitosta näiltä suurilta herroilta.

Myöhemmin samana vuonna Shillingford oli jälleen Lontoossa, ja tällä kertaa hänen oli tarkoitus kestitä lordikansleria sardiineilla. Sardiinit kuitenkin myöhästyivät, ja näin ollen myös hänen tapaaminen lordikanslerin kanssa lykkääntyi. John Germyn -niminen Exeterin virkamies sai syytteet tästä Shillingfordin kirjeessä, josta lyhyt pätkä:

Apua olen saanut vastoinkäymisten lisäämiseksi, mutta sitäkin vähemmän niitten voittamiseksi. Pyydän teitä erityisesti kiittämään arvon Germyniä Quasi duceret euge euge hänen käytöksestään id male gaude Germyn [arvon Germyniä, joka eittämättä taputtaa itseään olalle hyvästä käytöksestään, senkin tompelo!]. Tiedän varsin hyvin hänen syyttävän kuriiriaan, sitä valheellista porttoa, ja kuriirin syyttävän häntä – täten voin sanoa ait latro ad latronem ja inter scabella duo anus labitur humo [jokseenkin monitulkintainen sanonta, joka ymmärtääkseni kuvaa yritystä istua kahden jakkaran väliin] – Kristuksen kirous kaatukoon molempien päälle, ja sanokaa amen non sine merito, ja jollette uskalla sitä ääneen sanoa, tehkää niin ainakin ajatuksissanne.

(Shillingfordin kirjeet englanniksi, pätkä alkaa ”And so y have helpe ynogh abakward…”)

Lähteitä

Matti Kuusi -kansainvälinen sananlaskujen tyyppiluokitus

Ek, Sven (1964). Den som kommer först till kvarns – ett ordspråk och dess bakgrund. Monograph.

Fox, Adam (2000). Oral and literate culture in England, 1500-1700. Oxford: Clarendon Press.

Kendall, Paul Murray (1962). The Yorkist Age : Daily Life during the Wars of the Roses. New York: Anchor Books.

Lauhakangas, Outi (2004). Puheesta ihminen tunnetaan. Sananlaskujen funktiot sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Helsinki: SKS.

Mieder, Wolfgang (2004). Proverbs: a handbook. Westport, Connecticut: Greenwood Press.

Moore, Stuart A. (1965). Letters and Papers of John Shillingford, Mayor of Exeter 1447-50. (Camden Society publications, New series 2). Westminster: J.B. Nichols and sons.

Salemin noitaoikeudenkäyntien asiakirjat: ikkuna 1600-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan

Vuoden 2009 alussa ilmestyi kansainvälisen projektiryhmän pitkän uurastuksen tuloksena n. 1000-sivuinen kirja, joka sisältää kaikki meidän päiviimme säilyneet Salemin noitaoikeudenkäyntien (1692-1693) dokumentit. Nämä dokumentit ovat ennen kaikkea surullinen todiste tuon ajan taikauskosta ja noitavainoista. Noin 150 naista ja miestä syytettiin 1600-luvun lopulla noituudesta Salemin kylässä Uudessa Englannissa, ja oikeudenkäyntien seurauksena 25 syytettyä menetti henkensä hirsipuussa, kidutuksen uhrina tai vankilassa.

Examination of a Witch, Thompkins H. Matteson, 1853. © Salem Witch Trials: Documentary Archive and Transcription Project

Oikeudenkäyntiasiakirjat eivät kuitenkaan todista vain tuon ajan amerikkalaisesta tragediasta. Ne avaavat myös uuden näkökulman Uuden Englannin vahvasti uskonnollisen kyläyhteisön elämään ja antavat arvokasta tietoa varhaisimmasta amerikanenglannista eri käyttöyhteyksissä. Syytetyt ja todistajat, joiden puhetta kirjurit yrittivät parhaansa mukaan merkitä muistiin, edustavat eri yhteiskuntaluokkia. Alimpana olivat orjat, joiden niukka englannin kielen taito näkyy selvästi kirjurin kynänjäljessä. Tässä ote Candy-nimisen neekeriorjan kuulustelupöytäkirjasta. (Olen kaikissa otteissa hieman yksinkertaistanut alkutekstin jossakin määrin epäselvää ja lyhenteiden sävyttämää kirjoitusasua. Tekstin Q = Question, A = Answer.)

Q. Candy! are you a witch? A. Candy no witch in her country. Candy’s mother no witch. Candy no witch, Barbados. This country, mistress give Candy witch. Q. Did your mistress make you a witch in this country? A. Yes, in this country mistress give Candy witch. Q. What did your mistress do to make you a witch?
A. Mistress bring book and pen and ink, make Candy write in it.

Kannattaa kysyä, tarkoittaako Candyn käyttämä verbi ”give” sitä, että hänen emäntänsä antoi hänelle jonkin taikakalun, vai olisiko Candyn äidinkielessä antaa-verbillä myös joksikin tekemistä ilmaiseva merkitys.

Myös Salemin noitaprosessissa keskeistä osaa näytellyt orja Tituba – luultavasti intiaani – puhuu kirjurin tekstin mukaan murteellista englantia, mutta hänen luontaiset kertojanlahjansa ja taitavuutensa välttää hirttotuomio valkoisten herrojen maailmassa on ihailtava. (Titubasta ja useista muista Salemin henkilöistä on tietoja Salem Witch Trials-projektin sivuilla; ks. myös lähdeviitteet tämän jutun lopussa.)

Q. Why doe you hurt these poor Children? Whatt harme have thay done unto you? A. they doe noe harme to mee I noe hurt them att all. Q. Why have you done itt? A. I have done nothing; I Can’t Tell when ye* Devill works
…
Q. Tell ye Truth, Whoe itt is thet hurts them? A. the Devill for ought I know. Q. wt appearanc or how doth he appeare when he hurts them, wth wt shape or what is he like that hurts them? A. like a man, I think yesterday I being in ye Lentoe Chamber I saw a thing like a man, that Tould me Searve him & I Tould him noe I would nott doe Such thing.
…
Q. wt other Creatures have you seen? A. a bird. Q. wt bird? A. a little yellow Bird. Q. where doth itt Keep? A. wth ye man whoe hath pretty things here besides. Q. what other pretty things? A. he hath nott showed them yet unto me, but he Sd he would showe them me tomorrow, and he tould me if I would Serve him, I should have ye Bird.

[* Tekstissä esiintyvät seuraavat lyhenteet: ”ye” = the, ”wt” = what, ”wth” = with, ”Sd” = said.]

Examination of Tituba © Salem Witch Trials project

Sekä Candy että Tituba selvisivät hengissä. Mutta myös Englannista paremman elämän toivossa lähteneiden oikeudenkäynnin uhrien kielenkäytössä on runsaasti vivahteita ja ilmaisuja, jotka kertovat heidän sinnikkyydestään ja urheudestaan kuulustelijoiden edessä. Asenteet ja strategiat vaihtelevat. Yhteiskunnan laitapuolella elävä Sarah Good tyytyy mahdollisimman niukkaan mutta selvästi vihamieliseen vastailuun (H = kuulustelija Hathorne, kirjailija Nathaniel Hawthornen esi-isä; g = Sarah Good):

(H) Sarah Good what evil spirit have you familiarity with (g) none (H) have you made no contract withe the devil, (g) good answerd no (H) why doe you hurt these children (g) I doe not hurt them I scorn it. … (H) who doe you imploy then (g) I imploy no body I scorn it … (H) what is it that you say when you goe muttering away from persons houses {(g)} if I must tell I will tell (H) doe tell us then (g) if I must tell I will tell it is the commandments I may say my commandments I hope (H) what commandment is it (g) if I must tell you I will tell it is a psalm

Tähän kirjuri ei malta olla lisäämättä omaa kommenttiaan:

her answers were in a very wicked, spitfull manner reflecting and retorting aganst the authority with base and abuseive words and many lies she was taken in.

Vastakohdan tarjoaa George Jacobs Seniorin, vanhan maanomistajan, yhteenotto kuulustelijoiden kanssa. Hän on oman kertomansa mukaan lukutaidoton, mutta hänellä on sana hallussaan. Hän ei epäröi asettaa koko prosessia, kuulustelijoiden harkintakykyä ja todistajien väitteitä kyseenalaiseksi:

Here are them that accuse you of acts of witchcraft.
Well, let vs hear who are they, & what are they.
Abigail Williams
Jacobs laught
[Kuulustelija ilmeisesti kysyy, miksi Jacobs nauroi]
Because I am falsly accused – Your worships all of you do you think this is true?
…
Pray do not accuse me, I am as clear as your Worships; You must do right judgment
…
Here a [= are] 3. Evidences.
You tax me for a Wizard [= noita], you may as well tax me for a Buzard [= haukka, myös kuvaannollisesti ”tolvana”]. I have done no harm.
…
Well! burn me, or hang me, I will stand in the truth of Christ, I know nothing of it

Susannah Martin, urhoollinen nainen, noudattaa samaa linjaa. Hänkään ei anna pelottavan ja ahdistavan tilanteen mykistää itseään:

Ann Putman threw her Glove in a fit at her
The examinant laught.
What do you laugh at it?
Well I may at such folly.
…
Tell me your thoughts about them.
Why my thoughts are my own, when they are in, but when they are out they are anothers.
…
Pray God discover you, if you be guilty.
Amen. Amen. A false tongue will never make a guilty person.
…
You have been a long time coming to the Court to day, you can come fast enough in the night.
Said Mercy Lewes
No, sweet heart, said the Examinant

On ironista, että melkein kaikki syytetyt, jotka sitkeästi ja taitavasti vakuuttivat syyyttömyyttään, joutuivat hirsipuuhun, kun taas ne, jotka myönsivät olevansa noitia, pelastuivat. Heidän keskeisenä strategianaan oli, että paholainen oli asettanut noituuden heihin, joten he eivät itse asiassa olleet syyllisiä tilaansa. Tämän strategian hallitsi esimerkiksi Tituba, kuten yllä lainaamastani otteesta käy ilmi. Tunteenomainen syyllisyyden ja katumuksen ilmaisu vetosi myös kuulustelijoihin. Näin purskahtelee Mary Warren:

Afterwards she started up, & said I will speak & cryed out, Oh! I am sorry for it, I am sorry for it, & wringed her hands, & fell a little while into a fit again: & then came to speak, but immediately her Teeth were set, & then she fell into a violent fit, & cryed out, Oh Lord help me, Oh good Lord save me!

And then afterwards cryed again, I will tell, I will tell, & then fell into a dead fit againe.

Myös moniin todistajanlausuntoihin sisältyy eloisia tuokiokuvia Salemin 1600-luvun elämästä. John Allen kertoo sanoneensa Susannah Martinille ”dost thretn me [= uhkailetko minua] thou old wich or words to that effect” ja päättäneensä tyrkätä naisen puroon, ”which to avoyd she flew over ye bridge & so escaped.” John Westgate kertoo kapakkariidastaan noituudesta syytetyn Alice Parkerin  kanssa seuraavasti:

… the wife of said Jno Parker came into the company and scolded att and called her husband all to nought whereupon I the said deponent [= todistaja] tooke her husbands part telling of her itt was an vnbeseeming thing for her to come after him to the taverne and raile after thatt rate wth thatt she came up to me and call’d  me rogue and bid me mind my owne busines and told me I had better have said nothing.

Kaikki varmaan muistavat, että Arthur Millerin myös elokuvana tunnettu näytelmä ”The Crucible” (suom. ”Tulikoe”), joka yhdistää Salemin tapahtumat Yhdysvaltojen 1950-luvun kommunismivainoihin, perustuu vahvasti Salemin asiakirjoihin. Miller sieppaa Salemin kuulustelupöytäkirjoista kuulustelijoiden ja syytettyjen käyttämiä sanakäänteitä – esimerkki kolmannen näytöksen alusta:

Hawthorne’s voice: Now, Martha Corey, there is abundant evidence in our hands to show that you have given yourself to the reading of fortunes. Do you deny it?
Martha Corey’s voice: I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
Hawthorne’s voice: How do you know, then, that you are not a witch?
Martha Corey’s voice: If I were, I would know it.
Hawthorne’s voice: Why do you hurt these children?
Martha Corey’s voice: I do not hurt them. I scorn it.

Dialogi noudattelee Salemin Bridget Bishopin kuulustelun tekstiä:

Why you seem to act Witchcraft before us, …
I know nothing of it. I am innocent to a witch. I know not what a witch is.
How do you know then that you are not a witch?
I do not know what you say.
How can you know, you are no Witch, & yet not know what a Witch is.
I am clear. If I were any such person you should know it.

Miller liittää Coreyn repliikkiin myös edellä lainaamani Sarah Goodin tiuskaisun ”I scorn it”. Kannattaa huomata, että kirjailija sijoittaa Coreyn vastauksiin kahden muun Salemin syytetyn ilmaisuja ja käyttää näin hyväkseen taiteilijanvapauttaan.

Salemin dokumenttien vuoropuhelujen lukija kuulee korvissaan 1600-luvun amerikkalaisten ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisten äänen. On tietenkin muistettava, että kirjoitettu teksti ei koskaan toista puhetta täysin tarkasti, mutta tämän lähemmäksi menneen ajan Salemin asukkaiden aitoa puheilmaisua tuskin voi päästä.

---

Tämän jutun alussa mainitun projektiryhmän jäsenet edustavat amerikkalaisten yliopistojen lisäksi Helsingin, Turun ja Uppsalan yliopistoja. Nimet näkyvät kirjamme (Rosenthal et al. 2009) lähdeviitteessä.

Muutama lähde:

Rosenthal, Bernard. 1993. Salem Story: Reading the Witch Trials of 1692. Cambridge: Cambridge University Press.

Rosenthal, Bernard (General ed.), Gretchen Adams, Margo Burns, Peter Grund, Risto Hiltunen, Leena Kahlas-Tarkka, Merja Kytö, Matti Peikola, Benjamin Ray, Matti Rissanen, and Richard Trask (eds.). 2009. Records of the Salem Witch-Hunt. Cambridge etc.: Cambridge University Press.

Trask, Richard B. 1997 [1992]. ‘The Devil Hath Been Raised’: A Documentary History of the Salem Village Witchcraft Outbreak of March 1692; Together with a Collection of Newly Located and Gathered Witchcraft Documents. Danvers, MA: Yeoman Press.

Salem Witch Trials: Documentary Archive and Transcription Project. <http://etext.virginia.edu/salem/witchcraft/>.

Kun saapuu syys

Kävi ihmetyttämään, miksi Yhdysvalloissa käytetään syksystä sanaa fall, kun Britanniassa termi on autumn. Oxford English Dictionaryn mukaan englannin alkuperäinen syksysana on harvest (nykyään käytössä supistuneessa merkityksessä ’sadonkorjuu, sato’), joka on samaa kantaa kuin saksan Herbst ja ruotsin höst. Tämän kanssa ryhtyivät sittemmin kilpailemaan keskiajalla muinaisranskasta ja latinasta lainattu autumn sekä 1500-luvulla käyttöön otettu kotoperäinen fall (aluksi fall of the leaf, aika jolloin lehdet putoavat puista). Brittien Amerikan-valloitus alkoi 1500-luvun lopulla, jolloin kaikki kolme syksysanaa olivat käytössä.

Pikainen Google Scholar -haku paljasti, että näitä sanoja on tutkinut ainakin Andreas Fischer kirjassa Studies in Early Modern English (1994), mutta hän ei valitettavasti saanut selville, mistä britti- ja amerikanenglannin eriytyminen tässä suhteessa johtuu. Kuten Fischer toteaa, tämä vaatisi sen selvittämistä, kuka käytti mitäkin sanaa kenelle ja milloin; tarvittaisiin toisin sanoen kattavia varhaisuusenglannin tekstiaineistoja, joitten kirjoittajista sekä lukijoista pitäisi mielellään vielä tietääkin jotain, kuten sosiaalinen status. Meillä VARIENGissä on jonkin verran tällaisia aineistoja, mutta niitten sanamäärät lienevät vielä liian pieniä tällaisten sanatason ilmiöiden tutkimiseen. Esimerkiksi PCEEC-kirjekorpuksesta löytyi alustavassa haussa vain kolme autumn-esiintymää eikä yhtään syksyä tarkoittavaa fallia tai harvestia, joskaan en etsinyt sanojen kaikilla mahdollisilla kirjoitusmuodoilla.

Turvaudutaanpa siis spekulointiin. Vierasperäinen autumn lienee alkujaan lainattu englantiin prestiisisyistä, olihan normannivalloittajien kieli paljon arvostetumpaa kuin paikallisten. Fall-sanan tuloon olisi voinut vaikuttaa uskonpuhdistuksen ja renessanssin myötä uuteen arvostukseen noussut kotoperäinen englanti: vaikka latinastakin lainattiin tuolloin hyvin paljon sanoja, oli myös kielellisiä puristeja, kuten fall of the leaf -ilmaisun ensimmäisen OED-esiintymän tuottanut Roger Ascham. Mutta mistä tuli ero britti- ja amerikanenglannin välille?

American Heritage -lehden lokakuun 2001 numeron mukaan sekä autumn että fall olivat Amerikan valloituksen aikaan yleisiä; harvestia ei mainita, mutta todennäköisesti sen merkitys oli jo alkanut supistua toisten sanojen paineessa. American Heritagen mukaan vallankumouksen jälkeen Englannissa tuli muotiin mannereurooppalaisten esikuvien mukainen autumn, kun taas Amerikassa tällaista hienostelua ei harrastettu, joten siellä voitti lopulta fall. Selitys on melko uskottava, mutta kaipaisin enemmän todisteita kuin lehden esittämät kaksi erityylistä runoa Englannista ja Yhdysvalloista. Kukahan tutkisi asiaa tarkemmin, vai lieneekö joku jo tutkinut?