Aihearkisto: Samuli Kaislaniemi

Kesäloma – ”summer holidays” vai ”summer vacation”?

Tähän aikaan vuodesta useimmilla lienee ajatukset kesälomassa. Myös ulkomaisten ystävien kanssa loma tulee puheeksi. Mutta mikäs se kesäloma onkaan englanniksi – summer vacation vai summer holiday(s)? (Joskus kuulee myös sanottavan summer break).

Ja ylipäänsä, onko vacation ja holiday -sanoilla jotain olennaista eroa?

Etymologiansa puolesta, holiday muodostuu tietenkin juurista holy + day, eli kyseessä on ’pyhäpäivä’. Vacation taas juontuu latinan sanasta vacātio, ollen johdos sanasta vacāre, ’tyhjä, vapaa’ – ”vakaatio” on ajanjakso, jolloin ei ole tavallista toimintaa, ts. on tauko (vrt. ”vakanssi”, ”vakuumi”). Eli loma.

Pyhänä on tietenkin lomaa (ainakin useimmilla), ja englannissa on käynyt niin, että holiday ’pyhä’ on menettänyt, tuota, pyhyytensä, ja sanaa käytetään yleisesti tarkoittamaan lomaa.

Tai tarkemmin, näin on käynyt erityisesti brittienglannissa – josta johtuen tähän holiday/vacation-kysymykseen tyypillinen vastaus on, että sanoilla on suurin piirtein sama merkitys, mutta siinä missä britti sanoo summer holiday(s), amerikkalainen sanoo summer vacation.

Ja Google Books Ngrams-työkalu todistaa, että tämä jako näyttää pitävän paikkansa:

holiday/vacation brittienglannissa

holiday/vacation brittienglannissa

holiday/vacation amerikanenglanissa

holiday/vacation amerikanenglanissa

Ei muuta kun kesän jatkoa – ja hyvää lomaa niille, joilla sitä on.

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Fontti paljastaa kielen

Hyvää Johanneksen päivää!

Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:

Nummisuutarit (1864) - digitaalinen editio (SKS)

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nummi-suutarit (1864) 2

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):

Gifu

Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:

Turun Sanomat

Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):

Manchester Guardian 25.6.1885 ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885 ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi siis moinen fonttisekamelska?

Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.

Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.

Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).

Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!

Clement, "The Petie Schole" (1587) Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

”Hurraa!” vai ”hurrei!”..?

Joskus sokeakin kana löytää sen jyvän.

Kielentutkijana tulee seurattua kriittisellä silmällä netissä leviäviä kielentutkimukseen liittyviä uutisia. Usein raportoitavat tutkimukset ovat uskomattoman hataralla pohjalla. Mutta toisinaan ei-lingvistin tekemä kieleen kohdistuva tutkimus voi olla ihan validia. Tällä viikolla löysin Twitterin kautta amerikkalaisen amatöörihistoriantutkijan artikkelin Journal of the American Revolution-lehdessä, hurraa-huudon historiasta. Tai tarkemminkin, juttu on ”hurraa”-sanan muutoksesta englannin kielessä, otsikolla ”You say huzzah! They said huzzay!

Lyhyesti, artikkeli käsittelee äänteenmuutosta: miten hurraa-huuto äännettiin historiallisesti. Taustaa: nykyisin englanniksi hurraa-huuto on kirjoitettuna ”hurrah” (tai ”hooray”), historiallisesti ”huzza” tai ”huzzah”. Artikkeli argumentoi, ja mielestäni hyvin näyttää toteen, että vaikka kirjoitusasun perusteella nykyisin yleensä mielletään, että Yhdysvaltain itsenäistymisen aikoihin huudettiin /huzzaa/ (NB /z/ on soinnillinen /s/, ei siis /ts/), itse asiassa 1700-luvulla huudettiinkin /huzzei/. Vrt. nykyisinkin kuulee sekä /hurraa/, että /hurrei/-muotoja.

Mielenkiintoista!

Palatakseni kuitenkin kielentutkijan nipotukseen: vaikka 1600- ja 1700-luvun englanninkielen ääntämisestä on vuorittain tutkimusta, tämä kyseinen artikkeli ei viittaa ensimmäiseenkään kielitieteelliseen tutkimukseen. Onko tällä väliä, etenkin jos tutkimuksessa ei sinänsä ole vikaa? No, on: kielitieteellisiin julkaisuihin viittaaminen sijoittaisi tämän tutkimuksen kielihistorialliseen kontekstiinsa, ja toisi lisää uskottavuutta tuloksiin. Ja toisaalta moisen viitteen puute herättää kysymyksiä vertaisarvioinnin puutteellisuudesta – kuten yllä viittaamassani jutussa Alpo totesi, tieteellisen lehden toimittajakunnan luulisi pystyvän parempaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Sitten on pääsiäinen … eikä פֶּסַח

Kävin alkukuusta pitkästä aikaa Englannissa. Siellä kevät oli jo paljon pitemmällä: narsissit kukkineet, kirsikkapuut täydessä kukassa ja ensimmäiset sireenit (tai syreenit) aloittamassa kukinnan. Lähestyvä pääsiäinen nousi usein puheenaiheeksi paikallisten kollegoiden kanssa – loma on aina tervetullut! Jossain keskustelussa joku hieman paheksuen totesi miten anglikaanisessa kirkossa kuulee nykyjään pääsiäistervehdystä, ”Kristus nousi kuolleista!” – ”Totisesti nousi!” (”Christ is risen!” – ”Truly, He is risen!”). Suomessahan tervehdys on tuttu ortodokseilta, mutta ilmeisesti puhuja assosioi tervehdyksen ei niinkään idän kirkkoihin, kuin korkeakirkollisuuteen – jonka piirteitä on anglikaanisessa kirkossa runsaasti, ja joita on kritisoitu reformaatiosta asti.

 

Pääsiäisen suomenkielinen nimi kuulostaa hieman samalta kuin juhlan hepreasta johdetut nimet eri kielissä. Nimi (ja juhla) juontuu juutalaisten פֶּסַח pesaḥ-juhlasta, israelin kansan Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhlasta, jota vietetään kevätpäivänseisauksen aikoihin. Tämän kreikankielinen muoto, Πάσχα (Pasha), johti latinan paschaan, josta syntyi niin espanjan Pascua, italian Pasqua, ranskan Pâques, kuin hollannin Pasen. Ruotsin Påsk on ilmeisesti johdettu suoraan hepreasta, ja venäjän пасха (pasha) taas kreikasta.

Mutta Nykysuomen etymologinen sanakirja toteaa, että pääsiäinen on:

“johdos verbistä päästä. Merkitysyhteyttä on selitetty mm. siten, että pääsiäinen on merkinnyt paastoajan päättymistä eli paastosta pääsemistä. Suomen kirjakielessä pääsiäinen on esiintynyt … Agricolasta alkaen”

…eli yhteyttä hepreaan ei ole: päästä-verbilläkin on “vastineita kaikissa lähisukukielissä”. Tätä lukiessa mietin, pitiköhän termiä suomentaessa tehdä eroa “ikivanhaan omaperäiseen sanastoon” kuuluvaa paskaan..? (Ehkei: mutu-tuntumaan perustuvat etymologiset pohdinnot menevät yleensä täysin pieleen. Merkityksen puolesta taas termi pääsiäinen sopii juutalaisen pesaḥ-juhlan aiheeseen: israelin kansa kun tietenkin pääsi (pois) orjuudesta. Mutta sanojen yhteys on siis spekulaatiotani).

Englanniksi pesaḥ-juhlan nimi on passover – mutta kuitenkin pääsiäinen on englanniksi Easter. Perinteisesti tämän jälkimmäisen nimen katsotaan tulevan germaanisen Ēostre-jumalattaren nimestä, ja todennäköisesti olevan samaa muinaista juurta kuin itää tarkoittava east. Englannissa siis kirkko ilmeisesti täytti olemassaolevan (vuodenaika)juhlan uudella, kristillisellä merkityksellä, säilyttäen kuitenkin juhlan pakanallisen nimen. (Tämä on kovin yleinen ilmiö – vrt. Joulu, joka mm. suomeksi ei ole “kristus-messu”).

Ei niin, etteikö englannissakin esiintyisi muita nimityksiä pääsiäiselle. Tein pikaisen korpushaun, ja löysin kourallisen Pasch-tyyppisiä sanoja kirjekorpuksestamme:

  • “… as I wrote to yowr lordshyp yn a papier in articles late before Pasch.” (William Worcester, 1478)
  • “I have also sold unto hym iij pockettes fyne Cottes … to pay in hand … the full price in the Pasche marte.” (Richard Johnson, 1547)

Useimmat osumat ovat 1400-luvun lopulta, jolloin englannissakin kirkon kieli oli yhä latina. Sana kuitenkin esiintyy sekä yksin, että yhdyssanoissa tai sanayhdistelmissä (“Pasche marte” = ‘pääsiäismarkkinat’).

Toinen sana, joka englannissa(kin) liitetään pääsiäiseen on passion. Sana juontaa keskiajan latinasta, jossa passiōn oli teologinen termi jolla viitattiin Kristuksen kärsimykseen. Tämänkin sanan löysin korpuksestamme, jossa se esiintyy 1400-luvulta 1700-luvun lopulle, mutta aina sanayhdistelmissä:

  • “Whereapon day was assigned on Wensday next after Passion Sonday” (John Shillingford, 1448)
  • “by God’s grace I wilbee with yow in your musters at Pott on Teusday in the Passion weeke.” (Thomas Wentworth, 1625)
  • “You will soon see in print the whole music of the Popes Chapel, as performed there during passion week.” (Charles Burney, 1771)

Ja “Passion week” on edelleen suht yleinen nimi pääsiäisviikolle:

 

passion:easter week

 

Passionista tuli mieleen kymmenen vuoden takainen Mel Gibsonin elokuva The Passion of the Christ (jostain syystä elokuvateattereissa samma på finska, mutta tv-näytöksiin elokuvan nimi on käännetty muotoon Kristuksen kärsimyskertomus).

…Hetkinen, “Passion of the Christ”? Mistä määräinen artikkeli?

Etymologisesti nimi kristus tulee kreikankielen sanasta χρῑστός (khristos), ‘voideltu’; joten “the Christ” ≈ ‘the anointed (one)’, ja artikkeli on ehkä oikeutettu. Moinen käyttö kuitenkin särähtää korvaan – Kristus on erisnimi, ei siinä juuri kukaan ole artikkelia käyttänyt:

 

passion of the christ 1

 

Tarkkasilmäiset lukijat varmaan huomaavat pienenpienen nousun artikkelin käytössä 2000-luvulla – mutta tämän selittää yksin Gibsonin elokuva:

 

passion of the christ 3

 

Tällaisia mietin tänä pääsiäisenä. Hassua, miten moni pääsiäiseen liittyvä sana alkaa samankaltaisella äänteellä: /p/+[vokaali]+/s/! Lienee sattumaa, mutta silti mielenkiintoista.

Aurinkoista Pääsiäissunnuntaita – syökää suklaamunia!

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Be my Valentine

Tunnustan: jotenkin ottaa päähän, että Pyhän Valentinuksen muistopäivästä on Suomessa tullut ”ystävänpäivä”. Ei sillä rakkauden tunnustamisella niin väliä – kaverit on kivoja! (?)

Toki Valentine’s Day anglofonisissa maissa on jo pitkään ollut lähinnä kaupallinen juhla (siinä missä Joulu). Ja toisaalta ihan mukavaa sekin, ettei suklaan/lahjojen antamisesta ole meillä muodostunut sosiaalinen velvoite, kuten Japanissa (jossa, koska Valentinuksen päivänä suklaata antavat naiset miehille, on kehitetty myös ”White Day”, jolloin miehet vastavuoroisesti antavat lahjoja naisille).

kuro_130204girichocomachine03

Japanissa ”velvoitesuklaat” voi luonnollisesti ostaa velvoitesuklaa-automaatista

Ehkä olen pohjimmiltani romantikko, ja rakkaudentunnustuksille varatun päivän vesittäminen tuntuu yhtä hullulta kuin keskioluen laimentaminen.

Mutta englannista piti puhumani, ja Englannista:

Tiettävästi varhaisin englanninkielinen Pyhän Valentinuksen päivän rakkauskirje on vuodelta 1477. Sen kirjoitti Margaret Brews rakkaalleen, John Pastonille – ja tunne oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä pariskunta myöhemmin avioitui. Helmikuulta 1477 on itse asiassa säilynyt peräti 4 kirjettä Margaretilta Johnille, jossa hän kutsuu Johnia ”Valentinekseen” tai sanoo olevansa Johnin ”Valentine”.

voluntyne

”my ryght welebeloued Voluntyne”, eli ’my right well-beloved Valentine’

Kirjeet ovat säilyneet osana Paston-suvun historiallisesti merkittävää kirjeenvaihtoa. (Pastonit olivat kotoisin Itä-Angliasta – Englannin itäosista, jotka alavina maina toimivat maan vilja-aittana, ja jotka siten olivat aiemmin saaren tiheimmin asutettua seutua). Kirjeitä säilytetään nykyisin Brittein kansalliskirjastossa eli British Libraryssa, ja tähän Margaretin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin kirjaston nettisivuilla.

Lopuksi … enpäs toivotakaan hyvää ystävänpäivää, vaan pistänpäs viestiä omalle rakkaalleni! Samaa suosittelen kaikille lukijoille.

1 kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Abaut vai öbäut?

Piti käväistä pikaisesti kaamosta paossa Atlantin saarella. Lentokoneen kuulutuksista varsin moni tuntui painottavan myynnissä olevaa alkoholivalikoimaa, mutta etenkin yksi esinauhoitettu kuulutus/mainos osui korvaan. Lueteltuaan myynnissä olevia konjakkeja ja muita väkeviä, mainos jatkui:

Jos pidät enemmän oluesta, tai drinkeistä, [meillä on sitä tätä ja tuota]

Mainoksen miesääni äänsi sanan ”drinkeistä” englanniksi: /dɹɪŋk/, eikä suomalaisittain /drɪŋk/ (tai /trɪŋk/). Siis ’d’ aspiroituna ja pehmeämpänä kuin suomessa, ja ’r’ pehmeänä, tavallisena englannin ’r’:nä, eikä suomen tärisevänä.

Tähän ilmiöönhän törmää koko ajan: miten lainasanat kuuluu lausua? Mukautetaanko niiden ääntämys lainaavan kielen fonologiaan, vai pitäisikö noudattaa lainattavan kielen ääntämystä? Puhujan tekemästä ratkaisusta voi saada osviittaa kyseisen henkilön käsitykseen lainasanan statuksesta – ts. onko puhujan mielestä sana sulautunut lainaavan kielen sanastoon (/abaut/), vai selvästi vielä laina vieraasta kielestä (/öbäut/).

Toki kyseessä on skaala, eikä käytännössä voida määritellä kovinkaan tarkoin milloin lainasanasta tulee osa lainaavan kielen sanastoa. Ja puhujien suussa esiintyy aina variaatiota: ”drinkeistä” pisti korvaan, koska ainakin omasta mielestäni englannin kielen drink-sana on jo kauan sitten lainautunut suomeen ja esiintyy osana yleissanastoa muodossa ”drinkki”, lausuttuna suomen kielen äännesääntöjen mukaan. Jos joku lausuu sen ”drinkki”, mukana on huumoria.

Vai onko joillain päinvastaisia kokemuksia? Englannista lainattuja sanoja ja fraaseja kyllä kuulee äännettynä molemmin tavoin – kuten nyt about, tai you know – ja kuvittelisin, että äännevalinnat korreloivat puhujien taustojen kanssa (ikä, koulutus, asuinpaikka, sukupuoli, …). Oma kollega/ystävä/sukulaispiirini ei siis riitä otokseksi.

Lopuksi vielä todettakoon, että ääntäkää, miten äännätte. Kielitoimistolla toki lienee ohjeita joillekin sanoille/tekstityypeille, mutta lainasanojen ääntämiselle ei ole mitään ’sääntöjä’, eikä yksi äännemuoto ole ’oikeampi’ kuin toinen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Remember, remember, the fifth of November

Remember, remember,
The fifth of November:
Gunpowder, treason and plot;
I see no reason
why the Gunpowder Treason
should ever be forgot.

Westminsterissä, 408 vuotta sitten tänään, eräs mies löydettiin parlamenttitalon kellarihuoneesta, joka oli pakattu täyteen ruutitynnyreitä. Siinä ei paljoa selittelyt auttaneet: Guy Fawkes kumppaneineen olivat suunnitelleet räjäyttävänsä parlamentin istunnon taivaan tuuliin, ja siinä samalla olisi mennyt myös kuningas Jaakko I (1566-1625). Kyseessä oli Britannian katolisten salajuoni, tarkoituksena edesauttaa katolilaisuuden palauttamista saarivaltioon.

1500- ja 1600-lukujen Eurooppaahan leimasi katolisten ja protestanttien kireät suhteet, jotka vähän väliä sytyttivät taisteluita ja verilöylyjä. Englannissa kaikki lähti kuningas Henrik VIII:nnesta (1491-1547), jolla oli vaikeuksia saada miespuolinen perillinen, ja seurauksena kaikki tuntevat Henkan kuusinen vaimoineen ja ehkä myös muistavat, että Englanti irroittautui tuolloin Paavin alaisuudesta liittyen protestanttisten valtioiden joukkoon, ja anglikaaninen kirkko syntyi.

1500-luvun Englannissa uskonto vaihtui aina kun hallitsijakin: Henrik VIII vaihtoi valtionsa siis katolisesta protestanttiseksi, mutta Henrikin anglikaaninen kirkko ei sinänsä sisällön puolesta hirveästi eronnut katolisesta. Henrikin poika Edvard VI (1537-1553) taas oli harras protestantti monien neuvonantajiensa tavoin, ja anglikaanisesta kirkosta purettiin reilulla kädellä katolisia piirteitä. Mutta Edvard kuoli nuorena hallittuaan vain viitisen vuotta, ja kruunun peri hänen sisarpuolensa Maria I (1516-1558) – joka taas oli harras katolinen. Marian valtakaudella Englannin kirkko siis kääntyi taasen katoliseksi, ja protestanttien vainoaminen kärjistyi ainakin 300 toisuskoisen polttamisella roviolla, joka ansaitsi Marialle nimen Maria Verinen (sinänsä ehkä epäreilu nimeke, 1500-luvulla kun kerettiläisten teloittaminen oli yleistä jokaisen hallitsijan kaudella). Marian jälkeen kruunun peri hänen sisarpuolensa Elisabet I (1533-1603), joka oli protestantti, joskin velipuoltaan Edvardia maltillisempi. Elisabetin aikakaudella Englannin kirkosta tuli lopullisesti protestanttinen. Kuitenkin merkittävä osa englantilaisista oli vielä katolisia, ja heihin lukeutui myös useita tärkeitä aatelissukuja. Katolisten vallankaappausyritykset jatkuivat 1700-luvulle asti, kunnes parlamentti sääti lain, jonka mukaan Englannin hallitsijan tulee olla protestanttinen, sulkien näin katoliset kuningashuoneen jäsenet perimysjärjestyksen ulkopuolelle.

1500-1600-lukujen vaihteessa erinäköisiä attentaattiyrityksiä Britannian hallitsijaa kohtaan oli tuon tuosta. Nykykielellä ilmaistuna puhuttaisiin ilman muuta terroristeista, mutta todettakoon, että salajuonten tähtäimenä oli saada Britannialle katolinen hallitsija, eivätkä juonet kohdistuneet muihin kuin vallanpitäjään. Joten vuonna 1605 Fawkesin ja kumppanien päätarkoituksena oli murhata kuningas. He kuitenkin paljastuivat ilmiantajan ansiosta, ja viranomaiset saivat koko porukan kiinni, joka ajan tapaan mestattiin varsin brutaalilla tavalla. Ruutitynnyreiden takia salaliitolle annettiin nimi Gunpowder Plot, ’Ruutisalaliitto’.

conspirators

Salaliittolaiset; mestaus (Wikimedia Commons)

Kuninkaan pelastumista salaliiton kynsistä juhlittiin asianmukaisesti ilotulituksin. Tästä jäi elämään perinne, joka on vieläkin voimissaan: joka vuosi 5. päivä marraskuuta juhlitaan Guy Fawkesin yötä (Guy Fawkes’ Night) – muita nimiä ovat mm. Bonfire Night ja Fireworks Night (’kokkoyö’, ’ilotulitusyö’). Tänä iltana Britanniassa siis ammutaan ilotulituksia, mutta myös poltetaan kokkoja, ja kokkojen kanssa myös Guy Fawkes-nukkeja.

Guy

Guy Fawkes-nukke, joka poltetaan roviolla (Wikimedia Commons)

Lewes

Soihtukulkue Lewesissä (Wikimedia Commons)

Englannilla (ja Iso-Britannialla) ei ole itsenäisyyspäivää – Englanti kun on aina ollut itsenäinen eikä sitä ole ’ikinä kukaan’ valloittanut (paitsi Vilhelm Valloittaja vuonna 1066; jostain syystä yleensä ei lasketa Vilhelm III Oranialaista 1688..) – ja Guy Fawkesin yötä voisi kutsua epävirallisesti itsenäisyyspäiväksi (johon se sopii ehkä paremmin kuin vaikkapa kuningattaren syntymäpäivä, jota vietetään kesäkuussa). Joten juhla on säilynyt elinvoimaisena ja suosittuna. Alkuaikojen monarkistiset ja anti-katoliset konnotaatiot ovat sittemmin haihtuneet, ja painopiste on nykyisin mahtavissa ilotulituksissa ja muussa juhlinnassa.

ilotulitus

Bonfire Night fireworks (Wikimedia Commons)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi