Kesäloma – ”summer holidays” vai ”summer vacation”?

Tähän aikaan vuodesta useimmilla lienee ajatukset kesälomassa. Myös ulkomaisten ystävien kanssa loma tulee puheeksi. Mutta mikäs se kesäloma onkaan englanniksi – summer vacation vai summer holiday(s)? (Joskus kuulee myös sanottavan summer break).

Ja ylipäänsä, onko vacation ja holiday -sanoilla jotain olennaista eroa?

Etymologiansa puolesta, holiday muodostuu tietenkin juurista holy + day, eli kyseessä on ’pyhäpäivä’. Vacation taas juontuu latinan sanasta vacātio, ollen johdos sanasta vacāre, ’tyhjä, vapaa’ – ”vakaatio” on ajanjakso, jolloin ei ole tavallista toimintaa, ts. on tauko (vrt. ”vakanssi”, ”vakuumi”). Eli loma.

Pyhänä on tietenkin lomaa (ainakin useimmilla), ja englannissa on käynyt niin, että holiday ’pyhä’ on menettänyt, tuota, pyhyytensä, ja sanaa käytetään yleisesti tarkoittamaan lomaa.

Tai tarkemmin, näin on käynyt erityisesti brittienglannissa – josta johtuen tähän holiday/vacation-kysymykseen tyypillinen vastaus on, että sanoilla on suurin piirtein sama merkitys, mutta siinä missä britti sanoo summer holiday(s), amerikkalainen sanoo summer vacation.

Ja Google Books Ngrams-työkalu todistaa, että tämä jako näyttää pitävän paikkansa:

holiday/vacation brittienglannissa

holiday/vacation amerikanenglanissa

Ei muuta kun kesän jatkoa – ja hyvää lomaa niille, joilla sitä on.

Fontti paljastaa kielen

Hyvää Johanneksen päivää!

Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):

Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:

Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi siis moinen fonttisekamelska?

Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.

Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.

Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).

Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!

Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!

”Hurraa!” vai ”hurrei!”..?

Joskus sokeakin kana löytää sen jyvän.

Kielentutkijana tulee seurattua kriittisellä silmällä netissä leviäviä kielentutkimukseen liittyviä uutisia. Usein raportoitavat tutkimukset ovat uskomattoman hataralla pohjalla. Mutta toisinaan ei-lingvistin tekemä kieleen kohdistuva tutkimus voi olla ihan validia. Tällä viikolla löysin Twitterin kautta amerikkalaisen amatöörihistoriantutkijan artikkelin Journal of the American Revolution-lehdessä, hurraa-huudon historiasta. Tai tarkemminkin, juttu on ”hurraa”-sanan muutoksesta englannin kielessä, otsikolla ”You say huzzah! They said huzzay!”

Lyhyesti, artikkeli käsittelee äänteenmuutosta: miten hurraa-huuto äännettiin historiallisesti. Taustaa: nykyisin englanniksi hurraa-huuto on kirjoitettuna ”hurrah” (tai ”hooray”), historiallisesti ”huzza” tai ”huzzah”. Artikkeli argumentoi, ja mielestäni hyvin näyttää toteen, että vaikka kirjoitusasun perusteella nykyisin yleensä mielletään, että Yhdysvaltain itsenäistymisen aikoihin huudettiin /huzzaa/ (NB /z/ on soinnillinen /s/, ei siis /ts/), itse asiassa 1700-luvulla huudettiinkin /huzzei/. Vrt. nykyisinkin kuulee sekä /hurraa/, että /hurrei/-muotoja.

Mielenkiintoista!

Palatakseni kuitenkin kielentutkijan nipotukseen: vaikka 1600- ja 1700-luvun englanninkielen ääntämisestä on vuorittain tutkimusta, tämä kyseinen artikkeli ei viittaa ensimmäiseenkään kielitieteelliseen tutkimukseen. Onko tällä väliä, etenkin jos tutkimuksessa ei sinänsä ole vikaa? No, on: kielitieteellisiin julkaisuihin viittaaminen sijoittaisi tämän tutkimuksen kielihistorialliseen kontekstiinsa, ja toisi lisää uskottavuutta tuloksiin. Ja toisaalta moisen viitteen puute herättää kysymyksiä vertaisarvioinnin puutteellisuudesta – kuten yllä viittaamassani jutussa Alpo totesi, tieteellisen lehden toimittajakunnan luulisi pystyvän parempaan.

Sitten on pääsiäinen … eikä פֶּסַח

Kävin alkukuusta pitkästä aikaa Englannissa. Siellä kevät oli jo paljon pitemmällä: narsissit kukkineet, kirsikkapuut täydessä kukassa ja ensimmäiset sireenit (tai syreenit) aloittamassa kukinnan. Lähestyvä pääsiäinen nousi usein puheenaiheeksi paikallisten kollegoiden kanssa – loma on aina tervetullut! Jossain keskustelussa joku hieman paheksuen totesi miten anglikaanisessa kirkossa kuulee nykyjään pääsiäistervehdystä, ”Kristus nousi kuolleista!” – ”Totisesti nousi!” (”Christ is risen!” – ”Truly, He is risen!”). Suomessahan tervehdys on tuttu ortodokseilta, mutta ilmeisesti puhuja assosioi tervehdyksen ei niinkään idän kirkkoihin, kuin korkeakirkollisuuteen – jonka piirteitä on anglikaanisessa kirkossa runsaasti, ja joita on kritisoitu reformaatiosta asti.

 

Pääsiäisen suomenkielinen nimi kuulostaa hieman samalta kuin juhlan hepreasta johdetut nimet eri kielissä. Nimi (ja juhla) juontuu juutalaisten פֶּסַח pesaḥ-juhlasta, israelin kansan Egyptin orjuudesta vapautumisen muistojuhlasta, jota vietetään kevätpäivänseisauksen aikoihin. Tämän kreikankielinen muoto, Πάσχα (Pasha), johti latinan paschaan, josta syntyi niin espanjan Pascua, italian Pasqua, ranskan Pâques, kuin hollannin Pasen. Ruotsin Påsk on ilmeisesti johdettu suoraan hepreasta, ja venäjän пасха (pasha) taas kreikasta.

Mutta Nykysuomen etymologinen sanakirja toteaa, että pääsiäinen on:

“johdos verbistä päästä. Merkitysyhteyttä on selitetty mm. siten, että pääsiäinen on merkinnyt paastoajan päättymistä eli paastosta pääsemistä. Suomen kirjakielessä pääsiäinen on esiintynyt … Agricolasta alkaen”

…eli yhteyttä hepreaan ei ole: päästä-verbilläkin on “vastineita kaikissa lähisukukielissä”. Tätä lukiessa mietin, pitiköhän termiä suomentaessa tehdä eroa “ikivanhaan omaperäiseen sanastoon” kuuluvaa paskaan..? (Ehkei: mutu-tuntumaan perustuvat etymologiset pohdinnot menevät yleensä täysin pieleen. Merkityksen puolesta taas termi pääsiäinen sopii juutalaisen pesaḥ-juhlan aiheeseen: israelin kansa kun tietenkin pääsi (pois) orjuudesta. Mutta sanojen yhteys on siis spekulaatiotani).

Englanniksi pesaḥ-juhlan nimi on passover – mutta kuitenkin pääsiäinen on englanniksi Easter. Perinteisesti tämän jälkimmäisen nimen katsotaan tulevan germaanisen Ēostre-jumalattaren nimestä, ja todennäköisesti olevan samaa muinaista juurta kuin itää tarkoittava east. Englannissa siis kirkko ilmeisesti täytti olemassaolevan (vuodenaika)juhlan uudella, kristillisellä merkityksellä, säilyttäen kuitenkin juhlan pakanallisen nimen. (Tämä on kovin yleinen ilmiö – vrt. Joulu, joka mm. suomeksi ei ole “kristus-messu”).

Ei niin, etteikö englannissakin esiintyisi muita nimityksiä pääsiäiselle. Tein pikaisen korpushaun, ja löysin kourallisen Pasch-tyyppisiä sanoja kirjekorpuksestamme:

• “… as I wrote to yowr lordshyp yn a papier in articles late before Pasch.” (William Worcester, 1478)
• “I have also sold unto hym iij pockettes fyne Cottes … to pay in hand … the full price in the Pasche marte.” (Richard Johnson, 1547)

Useimmat osumat ovat 1400-luvun lopulta, jolloin englannissakin kirkon kieli oli yhä latina. Sana kuitenkin esiintyy sekä yksin, että yhdyssanoissa tai sanayhdistelmissä (“Pasche marte” = ‘pääsiäismarkkinat’).

Toinen sana, joka englannissa(kin) liitetään pääsiäiseen on passion. Sana juontaa keskiajan latinasta, jossa passiōn oli teologinen termi jolla viitattiin Kristuksen kärsimykseen. Tämänkin sanan löysin korpuksestamme, jossa se esiintyy 1400-luvulta 1700-luvun lopulle, mutta aina sanayhdistelmissä:

• “Whereapon day was assigned on Wensday next after Passion Sonday” (John Shillingford, 1448)
• “by God’s grace I wilbee with yow in your musters at Pott on Teusday in the Passion weeke.” (Thomas Wentworth, 1625)
• “You will soon see in print the whole music of the Popes Chapel, as performed there during passion week.” (Charles Burney, 1771)

Ja “Passion week” on edelleen suht yleinen nimi pääsiäisviikolle:

 

 

Passionista tuli mieleen kymmenen vuoden takainen Mel Gibsonin elokuva The Passion of the Christ (jostain syystä elokuvateattereissa samma på finska, mutta tv-näytöksiin elokuvan nimi on käännetty muotoon Kristuksen kärsimyskertomus).

…Hetkinen, “Passion of the Christ”? Mistä määräinen artikkeli?

Etymologisesti nimi kristus tulee kreikankielen sanasta χρῑστός (khristos), ‘voideltu’; joten “the Christ” ≈ ‘the anointed (one)’, ja artikkeli on ehkä oikeutettu. Moinen käyttö kuitenkin särähtää korvaan – Kristus on erisnimi, ei siinä juuri kukaan ole artikkelia käyttänyt:

 

 

Tarkkasilmäiset lukijat varmaan huomaavat pienenpienen nousun artikkelin käytössä 2000-luvulla – mutta tämän selittää yksin Gibsonin elokuva:

 

 

Tällaisia mietin tänä pääsiäisenä. Hassua, miten moni pääsiäiseen liittyvä sana alkaa samankaltaisella äänteellä: /p/+[vokaali]+/s/! Lienee sattumaa, mutta silti mielenkiintoista.

Aurinkoista Pääsiäissunnuntaita – syökää suklaamunia!

Be my Valentine

Tunnustan: jotenkin ottaa päähän, että Pyhän Valentinuksen muistopäivästä on Suomessa tullut ”ystävänpäivä”. Ei sillä rakkauden tunnustamisella niin väliä – kaverit on kivoja! (?)

Toki Valentine’s Day anglofonisissa maissa on jo pitkään ollut lähinnä kaupallinen juhla (siinä missä Joulu). Ja toisaalta ihan mukavaa sekin, ettei suklaan/lahjojen antamisesta ole meillä muodostunut sosiaalinen velvoite, kuten Japanissa (jossa, koska Valentinuksen päivänä suklaata antavat naiset miehille, on kehitetty myös ”White Day”, jolloin miehet vastavuoroisesti antavat lahjoja naisille).

Japanissa ”velvoitesuklaat” voi luonnollisesti ostaa velvoitesuklaa-automaatista

Ehkä olen pohjimmiltani romantikko, ja rakkaudentunnustuksille varatun päivän vesittäminen tuntuu yhtä hullulta kuin keskioluen laimentaminen.

Mutta englannista piti puhumani, ja Englannista:

Tiettävästi varhaisin englanninkielinen Pyhän Valentinuksen päivän rakkauskirje on vuodelta 1477. Sen kirjoitti Margaret Brews rakkaalleen, John Pastonille – ja tunne oli ilmeisesti molemminpuolista, sillä pariskunta myöhemmin avioitui. Helmikuulta 1477 on itse asiassa säilynyt peräti 4 kirjettä Margaretilta Johnille, jossa hän kutsuu Johnia ”Valentinekseen” tai sanoo olevansa Johnin ”Valentine”.

”my ryght welebeloued Voluntyne”, eli ’my right well-beloved Valentine’

Kirjeet ovat säilyneet osana Paston-suvun historiallisesti merkittävää kirjeenvaihtoa. (Pastonit olivat kotoisin Itä-Angliasta – Englannin itäosista, jotka alavina maina toimivat maan vilja-aittana, ja jotka siten olivat aiemmin saaren tiheimmin asutettua seutua). Kirjeitä säilytetään nykyisin Brittein kansalliskirjastossa eli British Libraryssa, ja tähän Margaretin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin kirjaston nettisivuilla.

Lopuksi … enpäs toivotakaan hyvää ystävänpäivää, vaan pistänpäs viestiä omalle rakkaalleni! Samaa suosittelen kaikille lukijoille.

Abaut vai öbäut?

Piti käväistä pikaisesti kaamosta paossa Atlantin saarella. Lentokoneen kuulutuksista varsin moni tuntui painottavan myynnissä olevaa alkoholivalikoimaa, mutta etenkin yksi esinauhoitettu kuulutus/mainos osui korvaan. Lueteltuaan myynnissä olevia konjakkeja ja muita väkeviä, mainos jatkui:

Jos pidät enemmän oluesta, tai drinkeistä, [meillä on sitä tätä ja tuota]

Mainoksen miesääni äänsi sanan ”drinkeistä” englanniksi: /dɹɪŋk/, eikä suomalaisittain /drɪŋk/ (tai /trɪŋk/). Siis ’d’ aspiroituna ja pehmeämpänä kuin suomessa, ja ’r’ pehmeänä, tavallisena englannin ’r’:nä, eikä suomen tärisevänä.

Tähän ilmiöönhän törmää koko ajan: miten lainasanat kuuluu lausua? Mukautetaanko niiden ääntämys lainaavan kielen fonologiaan, vai pitäisikö noudattaa lainattavan kielen ääntämystä? Puhujan tekemästä ratkaisusta voi saada osviittaa kyseisen henkilön käsitykseen lainasanan statuksesta – ts. onko puhujan mielestä sana sulautunut lainaavan kielen sanastoon (/abaut/), vai selvästi vielä laina vieraasta kielestä (/öbäut/).

Toki kyseessä on skaala, eikä käytännössä voida määritellä kovinkaan tarkoin milloin lainasanasta tulee osa lainaavan kielen sanastoa. Ja puhujien suussa esiintyy aina variaatiota: ”drinkeistä” pisti korvaan, koska ainakin omasta mielestäni englannin kielen drink-sana on jo kauan sitten lainautunut suomeen ja esiintyy osana yleissanastoa muodossa ”drinkki”, lausuttuna suomen kielen äännesääntöjen mukaan. Jos joku lausuu sen ”drinkki”, mukana on huumoria.

Vai onko joillain päinvastaisia kokemuksia? Englannista lainattuja sanoja ja fraaseja kyllä kuulee äännettynä molemmin tavoin – kuten nyt about, tai you know – ja kuvittelisin, että äännevalinnat korreloivat puhujien taustojen kanssa (ikä, koulutus, asuinpaikka, sukupuoli, …). Oma kollega/ystävä/sukulaispiirini ei siis riitä otokseksi.

Lopuksi vielä todettakoon, että ääntäkää, miten äännätte. Kielitoimistolla toki lienee ohjeita joillekin sanoille/tekstityypeille, mutta lainasanojen ääntämiselle ei ole mitään ’sääntöjä’, eikä yksi äännemuoto ole ’oikeampi’ kuin toinen.

Remember, remember, the fifth of November

Remember, remember,
The fifth of November:
Gunpowder, treason and plot;
I see no reason
why the Gunpowder Treason
should ever be forgot.

Westminsterissä, 408 vuotta sitten tänään, eräs mies löydettiin parlamenttitalon kellarihuoneesta, joka oli pakattu täyteen ruutitynnyreitä. Siinä ei paljoa selittelyt auttaneet: Guy Fawkes kumppaneineen olivat suunnitelleet räjäyttävänsä parlamentin istunnon taivaan tuuliin, ja siinä samalla olisi mennyt myös kuningas Jaakko I (1566-1625). Kyseessä oli Britannian katolisten salajuoni, tarkoituksena edesauttaa katolilaisuuden palauttamista saarivaltioon.

1500- ja 1600-lukujen Eurooppaahan leimasi katolisten ja protestanttien kireät suhteet, jotka vähän väliä sytyttivät taisteluita ja verilöylyjä. Englannissa kaikki lähti kuningas Henrik VIII:nnesta (1491-1547), jolla oli vaikeuksia saada miespuolinen perillinen, ja seurauksena kaikki tuntevat Henkan kuusinen vaimoineen ja ehkä myös muistavat, että Englanti irroittautui tuolloin Paavin alaisuudesta liittyen protestanttisten valtioiden joukkoon, ja anglikaaninen kirkko syntyi.

1500-luvun Englannissa uskonto vaihtui aina kun hallitsijakin: Henrik VIII vaihtoi valtionsa siis katolisesta protestanttiseksi, mutta Henrikin anglikaaninen kirkko ei sinänsä sisällön puolesta hirveästi eronnut katolisesta. Henrikin poika Edvard VI (1537-1553) taas oli harras protestantti monien neuvonantajiensa tavoin, ja anglikaanisesta kirkosta purettiin reilulla kädellä katolisia piirteitä. Mutta Edvard kuoli nuorena hallittuaan vain viitisen vuotta, ja kruunun peri hänen sisarpuolensa Maria I (1516-1558) – joka taas oli harras katolinen. Marian valtakaudella Englannin kirkko siis kääntyi taasen katoliseksi, ja protestanttien vainoaminen kärjistyi ainakin 300 toisuskoisen polttamisella roviolla, joka ansaitsi Marialle nimen Maria Verinen (sinänsä ehkä epäreilu nimeke, 1500-luvulla kun kerettiläisten teloittaminen oli yleistä jokaisen hallitsijan kaudella). Marian jälkeen kruunun peri hänen sisarpuolensa Elisabet I (1533-1603), joka oli protestantti, joskin velipuoltaan Edvardia maltillisempi. Elisabetin aikakaudella Englannin kirkosta tuli lopullisesti protestanttinen. Kuitenkin merkittävä osa englantilaisista oli vielä katolisia, ja heihin lukeutui myös useita tärkeitä aatelissukuja. Katolisten vallankaappausyritykset jatkuivat 1700-luvulle asti, kunnes parlamentti sääti lain, jonka mukaan Englannin hallitsijan tulee olla protestanttinen, sulkien näin katoliset kuningashuoneen jäsenet perimysjärjestyksen ulkopuolelle.

1500-1600-lukujen vaihteessa erinäköisiä attentaattiyrityksiä Britannian hallitsijaa kohtaan oli tuon tuosta. Nykykielellä ilmaistuna puhuttaisiin ilman muuta terroristeista, mutta todettakoon, että salajuonten tähtäimenä oli saada Britannialle katolinen hallitsija, eivätkä juonet kohdistuneet muihin kuin vallanpitäjään. Joten vuonna 1605 Fawkesin ja kumppanien päätarkoituksena oli murhata kuningas. He kuitenkin paljastuivat ilmiantajan ansiosta, ja viranomaiset saivat koko porukan kiinni, joka ajan tapaan mestattiin varsin brutaalilla tavalla. Ruutitynnyreiden takia salaliitolle annettiin nimi Gunpowder Plot, ’Ruutisalaliitto’.

Salaliittolaiset; mestaus (Wikimedia Commons)

Kuninkaan pelastumista salaliiton kynsistä juhlittiin asianmukaisesti ilotulituksin. Tästä jäi elämään perinne, joka on vieläkin voimissaan: joka vuosi 5. päivä marraskuuta juhlitaan Guy Fawkesin yötä (Guy Fawkes’ Night) – muita nimiä ovat mm. Bonfire Night ja Fireworks Night (’kokkoyö’, ’ilotulitusyö’). Tänä iltana Britanniassa siis ammutaan ilotulituksia, mutta myös poltetaan kokkoja, ja kokkojen kanssa myös Guy Fawkes-nukkeja.

Guy Fawkes-nukke, joka poltetaan roviolla (Wikimedia Commons)

Soihtukulkue Lewesissä (Wikimedia Commons)

Englannilla (ja Iso-Britannialla) ei ole itsenäisyyspäivää – Englanti kun on aina ollut itsenäinen eikä sitä ole ’ikinä kukaan’ valloittanut (paitsi Vilhelm Valloittaja vuonna 1066; jostain syystä yleensä ei lasketa Vilhelm III Oranialaista 1688..) – ja Guy Fawkesin yötä voisi kutsua epävirallisesti itsenäisyyspäiväksi (johon se sopii ehkä paremmin kuin vaikkapa kuningattaren syntymäpäivä, jota vietetään kesäkuussa). Joten juhla on säilynyt elinvoimaisena ja suosittuna. Alkuaikojen monarkistiset ja anti-katoliset konnotaatiot ovat sittemmin haihtuneet, ja painopiste on nykyisin mahtavissa ilotulituksissa ja muussa juhlinnassa.

Bonfire Night fireworks (Wikimedia Commons)

Scrumping

Opin eilen uuden sanan. Twitterissä joku britti postasi kuvan kassillisesta omenoita, tekstillä ”The Boy and I went scrumping (we did ask, mind).”

”Scrumping”?

Lähes joka pihalta löytyvät omenapuut ovat esikaupunkien parempia puolia. Tämänhetkinen asuntommekin valittiin osittain takapihan omenapuiden vuoksi. Ja joka syksy olemmekin saaneet nauttia omenasadosta (teen aina litrakaupalla omenasosetta). Mutta suburbiassa asiaan kuulunee, että nuoriso käy omenavarkaissa. (Tai ainakin itse kävin joskus teininä, taskut täyteen -meiningillä; mutta onkohan ilmiötä vielä nykyisin? Useimmat omenapuiden omistajat taitavat tuskistella kun sato on niin runsas..)

Englannissakin on paljon omenapuita – ihmisten pihat ovat keskimäärin pienempiä kuin Suomessa, joten ehkä puita on useammin maaseudulla ja pienemmillä paikkakunnilla. Tai sitten yksittäisiä puita on vähemmän, ja omenatarhoja on joka kylässä. Mutta kun on joskus selittänyt ulkomaalaisille, että nuorena käytiin joskus omenavarkaissa, kuulijaa on lähinnä hämmentänyt ajatus. ”Stealing apples?” Selvästikään tapa ei ole ollut tuttu.

Joten on hauskaa tietää, että englannissa itse asiassa on vastaava käsite: scrumping, ’käydä omenavarkaissa’!

Sanan scrumping juuri, /scrump/, lienee monille tuttu scrumpy:n, eli tietyn siiderityypin nimestä. Joten selvästi scrump tarkoittaa omenaa – mutta sanan etymologia ei ole minulle heti selvää. Oxford English Dictionary kertoo, että scrumpy-termillä on kuvailtu siideriä noin 1900-luvun alusta. Verbi to scrump tosiaan tarkoittaa omenavarkaissa käymistä: ensimmäiset esiintymät ovat 1860-luvulta, ja sanan alkuperä on murteessa/issa tai slangissa. Substantiivina scrump taas tarkoittaa mitä tahansa kuivunutta ja kurttuista asiaa, mutta etenkin kurttuista omenaa (ensiesiintymät 1840-luvulta). Ja sanan scrumple selitys kertoo, mistä termi juontuu: verbinä to scrumple tarkoittaa rypistämistä, taittamista tai rutistamista – ja katso, sehän on vain variantti sanalle crumple, rutistaa, rypistyä, mennä kasaan!

Scrumping on siis vähättelevä sana omenavarkaissa käymiselle – ’näähän on ihan vanhoja ja kurttusia, ei näillä mitään arvoa enää…’.

Tekijän huom.: en mitenkään kannusta käymään omenavarkaissa. Mutta jos huomaat ihailevasi naapurin omenasatoa, kannattaa kysyä, liikenisikö niistä. Ja omenoista valmistettua scrumpya voi sitten Jouluna viedä pari pulloa kiitokseksi.

Tässä vielä aiheeseen sopiva musiikkikappale. Nautitaan talviomenoista tehdyn piiraan kanssa.

Fancy a cuppa?

Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta.

Tapaan käydä ainakin pari kertaa vuodessa Englannissa. Viihdyn siellä aina mainiosti, ja useimmiten palaan kotiin hieman harmissani siitä, että matka loppui niinkin pian. Jään kaipaamaan muun muassa mukavia pubeja ja hyvää olutta, Lontoon vilskettä ja vilinää, erinomaisia museoita, sekä myös Englannin luontoa – lehtimetsiä suurine jalopuineen, kalkkikallioita ja merenrantaa, sekä ruohikkoista kumpuilevaa maastoa. Kuitenkin on yksi asia, joka on koko ajan mielessä kun käyn Englannissa, mutta jota en jää kaipaamaan, ja jonka vuoksi niin mielelläni tulen kotiin: tee.

Vaikka englantilaiset ovat tietenkin tunnettuja teenjuojia (vaikkei kulutus olekaan väkilukuun suhteutettuna yhtä hurjaa kuin suomalaisten kahvinjuonti), kuitenkin Englannissa tee ensinnäkin on lähes aina pussiteetä, ja toisekseen laadultaan kovin, tuota, kehnoa. Käytettävien teelehtien koko korreloi teen laatuun, ja suurimpien brittiläisten teemerkkien pussit sisältävät aikamoista pulveria – niistä syntyvä tee on monta kertaa vahvempaa ja kitkerämpää kuin vaikka Suomessa tavallisessa ruokakaupassa myytävistä teepusseista. Ei ole sattumaa, että britit nauttivat teensä useimmiten maidon ja sokerin kera, uute kun ei ole juotavaa ilman näitä lisäaineita. (Jotkut ovat nähneet teen nauttimisen builders tea -tyylisenä syntyneen osittain sokeriteollisuuden lobbauksen seurauksena: 1800-luvulla sokerista oli jo ylitarjontaa, ja tuottajien piti keksiä miten ujuttaa lisää sokeria kuluttajien ruoka- ja juomatottumuksiin. Nihil sub sole novum, jne. Mene tiedä: sokerin (ja maidon) lisääminen kofeiinipitoiseen juomaan tietenkin lisäävät kupposesta saatavaa piristystä.)

Mutta oli tarkoitus puhumani teen nimestä. Suomeksi juoman nimi ääntyy /tee/; englanniksi /tii/; venäjäksi /tšai/ (чай); japaniksi /(o)-tša/ (おちゃ tai 御茶); mandariinikiinaksi /tša/ (茶).* Heti näkee, että tee-sanalle on kaksi laajalle levinnyttä muotoa: /t/-äänteellä alkava variantti, ja /tš/-äänteellä alkava muoto. Äkkiseltään voisi kuvitella, että koska sekä mandariinikiinassa, että japanissa on käytössä jälkimmäinen, niin /tš/-versio olisi jotenkin ”oikeampi” tai ”autenttisempi” kantamuoto. Onhan teepensas (Camellia sinensis) peräisin Kiinasta. Totuus on kuitenkin monimutkaisempi, ja ’tee’/’tša’-hajonta heijastaa historian tapahtumia.

Kiinan etninen ja kielihistoria on monimutkainen aihe, jota sotkee nykyisen Kiinan valtion poliittinen kanta kansan, kulttuurin ja kielen yhdenmukaisuudesta. Tässä todettakoon vain, että Kiinan rajojen sisällä esiintyy useita eri kieliä, jotka todistettavista sukulaisuussuhteistaan huolimatta eriävät toisistaan huomattavastikin. Tämän tarinan kannalta merkittävin seikka on se, että vaikka mandariini- ja kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, Min-kieliryhmän kielissä, joita puhutaan Kaakkois-Kiinassa ja Taiwanissa, tee lausutaan /te/ tai /tee/. Joten siitä, kumpi muoto on käytössä missäkin kielessä/maassa, voi päätellä mitä kautta tee saapui kyseiseen maahan:

1. /tša/-muoto:
   1. Kiinasta rajojen yli (Japani, Korea, Venäjä, Kaukasia, Lähi-Itä, Intia)
   2. Kantonilaisten kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia, Vietnam, Thaimaa)
   3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 1: Portugalilaisten matkassa 1500-luvulta alkaen (Portugali, Brasilia, Itä-Afrikka)
2. /tee/-muoto:
   1. Min-kauppiaiden mukana (Kaakkois-Aasia ja Indonesia)
   2. Kaakkoisaasialaisten kauppiaiden mukana (Indonesia, Kaakkois-Intia, Madagaskar)
   3. Eurooppalaisten kauppiaiden mukana 2: Hollantilaisten ja englantilaisten matkassa 1600-luvulta alkaen (Indonesia, Etelä-Afrikka, Eurooppa)

(Tee-sanojen leviämistä kuvaava kartta, World Atlas of Language Structures Online, Max Planck digital library.)

Ensimmäiset Kiinan kanssa kauppaa käyneet eurooppalaiset olivat portugalilaisia, jotka perustivat Kantonista (nyk. Guangzhou) alavirtaan, Helmijoen suistoon, kauppapisteen; Makao olikin Portugalin hallinnossa 1500-luvulta vuoteen 1999. Portugalin imperiumi levittäytyi laajimmillaan Brasiliasta Indonesian saaristoon. Ja kuten todettu, kantoninkiinassa tee lausutaan /tša/, joten tämä muoto levisi näille alueille (välihuomautus: nykyportugalissa sana lausutaan muuten /ša/, mutta historiallisesti /tša/).

Kun muut eurooppalaiset saapuivat Itä-Aasiaan 1600-luvun alussa, Kiinan keisarikunta ei ollut kiinnostunut käymään kauppaan heidän kanssaan. Ensimmäisenä jalansijan saivat hollantilaiset, vasta 1600-luvun puolivälissä, ja sattuman ansiosta Taiwanista (tai Formosalta, kuten saarta silloin kutsuttiin), sekä pian sen jälkeen mantereen puolelta Amoysta (nyk. Xiamen), Fujianin maakunnasta. Englantilaiset taas kulkivat 1600-luvulla vallan hollantilaisten jalanjäljissä, ja teen nimityskin lainattiin viime kädessä sitä kautta. Tämä siitä huolimatta, että henkilö, jonka koetaan vaikuttaneen suuresti teen popularisointiin Englannissa, oli kuningas Kaarle II:n kuningatar, portugalilainen prinsessa Katariina Braganzalainen, joka naidessaan Kaarlen vuonna 1662 toi Portugalista mukanaan ylhäisön tavan juoda teetä (Katariinan myötäjäisiin kuului muuten mm. Bombay [nyk. Mumbai]).

Joka tapauksessa britit tykästyivät teehen, ja sittemmin Itä-Intian kauppakomppania laivasi teetä Brittein saarille vuosi vuodelta suurempia määriä.

Loppu onkin aika selkeää: seuraavan 350 vuoden aikana englannin kieli kävi läpi joitain äännemuutoksia, muun muassa pitkästä /e/:stä tuli diftongi /ei/, tai/ja pitkä /i/. 1600- ja 1700-luvuilla sana tea lausuttiin /tee/ tai /tei/. Alexander Popen runossa ”The Rape of the Lock” vuodelta 1714 tämä näkyy selvästi (Canto 3):

Close by those meads, for ever crown’d with flow’rs,
Where Thames with pride surveys his rising tow’rs,
There stands a structure of majestic frame,
Which from the neighb’ring Hampton takes its name.
Here Britain’s statesmen oft the fall foredoom
Of foreign tyrants and of nymphs at home;
Here thou, great Anna! whom three realms obey,
Dost sometimes counsel take—and sometimes tea.

Itse asiassa tässä säkeistössä näkyy kaksi englannin läpikäymää äännemuutosta: enää ei voisi riimitellä ”doom – home” ja ”obey – tea”, mutta Popen runon perusteella ne lausuttiin tuolloin osapuilleen /doom/ – /hoom/ ja /obei/ – /tei/.†

Sata vuotta myöhemmin, humoristisessa runomittaisessa satiirissa Doctor Syntax in Paris, Or, A Tour in Search of the Grotesque (1820), William Combe pystyi muodostamaan riimipareja sanoista ”tea – he” – mutta myös ”tea – stay” ja ”tea – Champs d’Elysée”. Toisin sanoen, tea voitiin lausua paitsi /tii/, edelleen myös /tei/. Itse asiassa /tei/-ääntämys löytyy yhä joistain englannin murteista, vaikka yleiskielessä – eli esim. sanakirjoissa – äänneasu annetaankin nykyisin ainoastaan muodossa /tii/.

Mutta nyt on korkea aika jättää englannin äännemuutokset (ja sanojen kirjoitusasut) toiseen kertaan, ja juoda se kupponen kuumaa. Ai mitäkö teetä? No, tällä kertaa Assamia, irtoteenä tottakai: laatu on SFTGFOP 1 ja alkuperä/tuottajatila Nahorani. Pussiteetä taas joskus toiste.

---

* /tš/-äänne kirjoitetaan englanniksi ”ch”, ja suomenkielisissäkin teksteissä näkee muotoa ”chai” (mausteiselle intialaistyyppiselle teelle tai maustejuomalle). Noudatan tässä kielitoimiston suositusta ja käytän kirjoitusasua ”tš”.

† Tai ehkä /obee/ – /tee/. Historiallinen fonologia on hankalaa.

Varieng vastaa: Olut = Ale?

Nimimerkki JS kysyy:

Tulipa internetissä vastaan tällainen kartta matkailijan keskeisistä sanoista:

[source]

Kiinnitin tuossa huomiota siihen, että kartan laatija on niputtanut samaan kasaan niin suomen ”olut”-sanan kuin englannin ”ale”-sanan. Ovatkohan nuo (ja ruotsin ja balttien vastaavat) tosiaan samaa perua vai onko kartassa vain laitettu ne yhteen äänteellisen samankaltaisuuden perusteella?

Täytyy todeta, että kysymys tuli oikeaan osoitteeseen. Olemme tässä blogissa sivunneet kyseiseen juomaan liittyviä asioita aiemminkin.

Olutaiheista materiaalia löytyy netistä pilvin pimein. Oluen historiasta kiinnostuneille voin suositella etenkin Zythophile-blogia (zythophile juonnettu kreikan sanoista ζῦθος ’(egyptiläinen) olut’ + ϕιλός ’rakastaja’: ”oluen rakastaja; oluthullu”). Etenkin suosittelen kolmea perinpohjaista kirjoitusta olutsanaston historiasta (sopivaa luettavaa kielestä kiinnostuneille!), sekä yhtä postausta siitä, miten juomat ale ja beer historiallisesti eroavat toisistaan. Sanasto on mielestäni loputtoman mielenkiintoinen aihe, ja olutsanasto luonnollisesti kiinnostaa kaltaistani real ale-fania. Mutta yritän hillitä itseäni ja olla referoimatta lähteitäni liikaa kysymyksen vierestä.

Aloitanpas kuitenkin toisista olutta merkitsevistä sanoista, joka yllä olevassa kartassa on merkitty keltaisella (pivo), ja oranssilla (cerveza). Slaavilaisen kielialueen pivo taas merkitsee yksinkertaisesti ’juomaa’. Espanjaa ja portugalia puhuvilla alueilla käytetty cerveza taas juontuu ilmeisesti latinan sanasta cerevisia, joka taas on alunperin laina proto-kelttiläisestä termistä *kormi, joka erinäisten äännemuutosten jälkeen lainautui latinaan suurin piirtein muodossa *kervi. Ja minä kun aiemmin luulin, että cerveza on jotenkin samaa juurta kuin latinan sorbus, eräs pihlajan ja omenan sukuinen puulajike (Sorbus domestica), jonka hedelmistä tehdään yhä käyttämällä alkoholipitoista juomaa. Näin ei siis ilmeisesti olekaan, ja on vain sattumaa, että englanninkielessäkin sana service voi tarkoittaa myös tuota puuta ja sen hedelmiä.

Kuvassa kuuman kesäpäivän tärkeimmät virvokkeet (veden lisäksi). Portugalissa – kuten muuallakin etelä-Euroopassa – cervejaa on tarjolla myös ”mini”-koossa (200ml).

Sanojen beer ja ale alkuperät taas ovat viime kädessä tuntemattomat. Sana Beer saattaa juontaa juurensa latinan sanaan bibere, ’juoma’, mutta yhtä todennäköisesti juontuu jostain varhaisemmasta sanasta. Etymologit ovat ehdottaneet sanan juontuvan mm. proto-indoeurooppalaisesta sanasta/juuresta *b[h]ars-, ’vilja’; tai kanta-indoeurooppalaisesta sanasta *bher, joka tarkoittaa kuplimista (ja josta juontuu englannin sana brew).

Ale taas johdetaan yleisimmin kantagermaanin olutta merkitsevään sanaan *aluþ. Kognaatteja (samasta juuresta tulevia sanoja) ovat, kuten kartasta näkyy, liettuan alùs, viron õlu, ja ruotsin öl. Siitä, että kysymys on useisiin kieliin lainatusta kantasanasta, ei ole epäilystäkään. Kuitenkin se, milloin sana on lainattu, ja mihin suuntaan, on epävarmaa – toiset ovat esittäneet sanan juontavat uralilaisista mahlaa tarkoittavista sanoista. Toisaalta taas suomen kielen sanassa olut on yhä pelkän juuren lisäksi sanan taivutetusta muodosta peräisin oleva pääte –t, joka kertoo lainan olevan muodoltaan vanhempi kuin nykyisin balttilaisissa ja germaanisissa kielissä. (Vrt. kantagermaaninen pääte –as sanassa kuningas, kun taas germaanisissa kielissä se on kadonnut: muinaisenglannin kyning, englannin king, ruotsin kung).

Eli ale ja olut ovat tosiaan samaa juurta.

Zythophile-blogin kirjoittaja arvelee, että siinä missä nyky-englannissa beer on yleistermi ’oluelle’, ja ale tietyn tyyppisille oluille (usein näitä termejä käytetään tekemään ero pinta- ja pohjahiivaoluiden välillä; historiallisesti merkitykset ovat vaihdelleet paljonkin), alun perin beer – tai siis muinaisenglannissa beór, tarkoittikin ehkä ihan eri juomaa kuin ale, muinaisenglannin ealu. Ealu olisi merkinnyt viljasta käyttämällä tehtyä juomaa eli olutta, mutta beór ehkä sittenkin hedelmistä, marjoista ja/tai hunajasta tehtyä siiderin tai siman kaltaista, alkoholipitoisuudeltaan suurempaa juomaa.

Oli niin tai näin, selvästi eri kielissä on ollut ja on yhä useampia sanoja käyttämällä valmistetuille miedosti alkoholipitoisille juomille. Suomessakin on oluen lisäksi kalja, jonka Nykysuomen etymologinen sanakirja kertoo tarkoittavan nimenomaa laimeaa olutta (ja toteaa sanan olevan ilmeisesti laina, mutta alkuperä tuntematon – mahdollisesti lopulta samaa juurta indoeurooppalaisista kielistä, kuin olut). Ja kolmantena sahti – joka taas etymologisesti tarkoittaa yksinkertaisesti ’juomaa’.

 

Näin. Oluen taustoista lukiessa tuli ei-kovin-yllättäen jano. Kaapista löytyi sopivasti Shepherd Neame-panimon Whitstable Bay Organic Ale, joka teki tehtävänsä. 🙂

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella!