Avainsana-arkisto: kielenopetus

Milloin englannista tuli suomalaisten maailmankieli?

Suomalaiset suhtautuvat englantiin varsin pragmaattisesti. Sitä on hyvä osata. Mutta mistä alkaen on englantia pidetty Suomessa maailmankielenä? Aiemmin kuin voisi luulla, mutta enemmän sanoissa kuin teoissa.

Englantia ruvettiin opettamaan yliopistossa jo 1800-luvulla. Ensimmäinen lehtori, John Wellmer, nimitettiin virkaansa v. 1833. Mutta Helsingin yliopiston opettaja- ja virkamiesmatrikkelista ei tietysti löydy tietoa siitä paljonko hänellä oli opiskelijoita.

1800-luvun loppupuolen tilanteesta saa aikalaiskuvan lukemalla Anna Krookin artikkelin ”The English Language in Finland”. Artikkeli julkaistiin Uusfilologisen yhdistyksen Mémoires-sarjan ensimmäisessä niteessä v. 1893. Krook kirjoittaa:

The English language is of too much importance in every respect, to be neglected in any country, yet in Finland this has been the case for years and years. It was not till 1886 that English was introduced into some of our State-Schools, as a free subject, to be chosen at will by the pupils from among three others, German, French and Russian, though before that time it was studied in some few private schools, even as far back as the year 1857.

Krookin mukaan eniten englantia opetettiin merenkulku- ja kauppaoppilaitoksissa. Itse hän toimi englannin kielen opettajana Helsingin tyttökoulussa. Artikkelissaan hän listaa ne parikymmentä englannin kielioppia ja oppikirjaa, joita Suomessa tuolloin käytettiin. Uusin oli v. 1891 ilmestynyt Englanninkielen Oppikirja, jonka Hanna Andersin oli toimittanut K. Brekken ruotsinkielisen teoksen pohjalta. Krook kiittää kirjaa moderniksi:

Brekke’s Grammar, the Swedish edition as well as the Finnish, is a book, highly to be recommonded to all teachers who realize the convenience of having a practical grammar to deal with, and to all those, who wish to teach their pupils genuine, modern, good English, the living tongue of a practical people, not a “dead” language pieced together from various translations of foreign grammars.

Ulkomaisista lähteistä oli koostettu Krookin listan vanhin suomenkielinen opetuspaketti, R. M. Oppmanin toimittama Englannin kieli-oppi ynnä lukemisto ja sanakirja vuodelta 1867. Oppman pysytteli tiukasti perinteisen kieliopin luokitteluissa, mutta suomensi termejä, mm. apuverbin aputehdiköksi, artikkelin varakkeeksi, preposition siasanaksi ja interjektion kiihtosanaksi.

Englannin kieli-oppi ynnä lukemisto ja sanakirja

Kirja jäi maisteri Oppmanin ainoaksi englannin oppikirjaksi, mutta hän toimitti myös monikielisen Merimiehen tulkin (1880). Hanna Andersin puolestaan julkaisi v. 1904 Helppotajuisen Englannin kielen oppaan itse-opiskeleville ja varsinkin siirtolaisille. Nimimerkki PW arvosteli Andersinin kirjan Valvojassa v. 1905 ja totesi Krookin tavoin:

Lähinnä syynä siihen yhä tuntuvammaksi käypään epäkohtaan, että englannin kielen taito on meidän maassamme kovasti takapajulla toisiin suuriin sivistyskieliin verraten, on epäilemättä sen asema kouluopetuksessa. Useimmissa kouluissa sitä ei lueta ensinkään, ja niissäkin harvoissa, joissa sen oppimiseen on tilaisuutta, sitä pidetään vain ylimääräisenä ja vapaaehtoisena sivuaineena.

Uusi oppikirja tähtäsi kommunikatiiviseen kielitaitoon ja sille oli kysyntää. PW jatkaa:

Viime aikoina yhä suuremmaksi kasvanut kansalaistemme Amerikkaan siirtyminen on tehnyt käytännöllisen ja helppotajuisen englanninkielen oppikirjan tarpeen yhä tuntuvammaksi…

Erittäinkin varsinaiseen matkustamiseen kuuluvat seikat, niinkuin ”tiketin” osto, rahan vaihdot Englannin ja Amerikan rahaksi, mitat ja painot, laiva- ja junamaksut, ostokset, ruoka ja hotellit y. m. ovat tarkalla asiantuntemuksella esitetyt; neuvotaanpa vielä miten taskuvaraskin saadaan kiinni.

Siirtolaisia Ellis-saarella 1800-luvun lopussa

Englannille on siis jo kauan ollut Suomessa käytännön tarvetta. Kielen ensimmäinen professori, Uno Lindelöf, otsikoi virkaanastujaisesitelmänsä ”Englanti maailmankielenä”. Hän esitti, että englannin opiskelu auttaisi suomalaisia myös ymmärtämään Britannian asemaa maailmanvaltana. Elettiin vuotta 1921. Tästä oli vielä matkaa nykyiseen maailmankieliasetelmaan.

Anglistilta kysytään usein englannin tulevaisuudesta. Jatkaako englanti maailmankielenä vai hajautuuko se useiksi eri englanneiksi? Romanistikollega toi asiaan oman näkökulmansa ja harmitteli, miksi latinasta kehittyneet romaaniset kielet nimettiin italiaksi, espanjaksi, portugaliksi, ranskaksi jne. Miksei jatkettu niiden kutsumista latinaksi?

Tuhatvuotisen historiansa aikana on englantikin muuttunut paljon. Kielen nimi on silti pitänyt pintansa.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen

Lapset monen kielen kannoilla, osa 1

Monikielisyys näyttää käyvän taloksi meillekin, lapsiperheen kotiin. Perinteisemmässä katsannossa ydinperheemme olisi malliesimerkki yksikielisestä yhteisöstä: minä ja puolisoni olemme syntyjämme suomenkielisiä jo ties kuinka monennessa polvessa ja kotona puhutaan lähes pelkästään suomen kielen eri varieteetteja ja rekistereitä.

Mutta aika ajoin päivällispöydässä tai leikin tiimellyksessä porisee talossa monikielinen keitos, jonka ainoa alkulähde ei suinkaan ole jokapäiväisiä ääntämisharjoitteitaan suorittava lingvisti-isi tai suklaakätkön sijaintia ei-karkkipäivänä englanniksi tiedusteleva äiti. Lasten jutuista erottaa karkealla seulalla vivahteikkaan moniäänisen suomen lisäksi ainakin englantia, saksaa ja ruotsia – sekä vanhemmille uppo-outoa olavimaata*.

Vieraiden kielten reitit suomenkielisen perheen arkeen ovat tietysti moninaiset. Tietokone, internet, isin levyt ja kasetit sekä tuore paluumuuttajamme televisio ovat ilmeisiä väyliä, jota pitkin vieraskieliset – etenkin englanninkieliset – asiat pääsevät arjessa näkyviin ja kuuluviin. Näin on ollut, on, ja on oleva muillakin kansalaisilla, kertoo muuten näinä päivinä julkaistu kyselytutkimuksemme kokonaisraporttikin . Maitopurkeista ja ruokapakkauksista tavaillaan ruotsia ja vähän muitakin kieliä kiinnostuneina, pohdiskellaan outojen sanojen merkityksiä ja arvaillaan tuoteselosteista suomenkielisiä vastineita.

Uutena väylänä elämäämme on tullut tärkeä formaalin kielenoppimisen kanava, koulu: esikoinen aloitti sekä saksan että englannin opintonsa viime syksynä. Oppikirjoja ei alaluokalla ole ollut käytössä eikä juuri muutakaan kirjoitettua kieliaineistoa, vaan kielten alkeisiin sukelletaan puhutun kielen välityksellä. Kuunnellaan opea, toistetaan, kysellään, vastaillaan, leikitään, lorutellaan ja lauletaan.

Saksa ja englanti menevät vielä iloisesti sekaisin, eivätkä kielet vaikuta lokeroituvan esikoisella omiksi osastoikseen edes sen johdosta, että eri kielillä on koulussa eri opet. Hyvä, ettei puristisia asenteita tuodakaan areenalle näin varhain: koodinvaihto ja kielellisten resurssien sekoittuminen sallittakoon alakoululaiselle, kun se on normaalikäytäntöä moniaalla ”tosielämässäkin”. Itse ainakin muistan luovineeni 15-vuotiaana turistina Budapestissa saksan ja englannin sekoituksella, ja se toimi hyvin (etenkin kun unkarilaiset tuntuvat aina lisäävän pari astetta hyvää tahtoa ja veljeyttä suomalaisten kanssa asioidessaan…).

Kotona on siis kertailtu, loruteltu, lauleltu ja laskettu lukuja englanniksi ja saksaksi. Esineitä ja värejä arvuutellaan:
– Is it a apple? – Yes, it is!
– Is it a green? – No, it isn’t!
Tomerana vaikutteita imevän kuopuksen suussa isosiskon charmantilla BBC-aksentilla lausuma no, it isn’t taipuu vielä hauskan monimerkityksisesti ”nou ist in” – oliko siinä nyt sitten saksaakin…? Vaikkei minulla mitään Queen’s Englishiä vastaan ole, yritin ohimennen tarjota esikoiselle hieman fonologista ja vähän syntaktistakin variaatiota kenties amerikkalaisemman variantin muodossa (karrikoidusti transkriboituna ”noou, its naad”). Mutta ope on roolimallina ykkönen ja niinpä vain emämaan prestiisi-intonaatio kelpuutetaan – toistaiseksi.

Epilogi

Eräänä iltana viipyilen iltasatujen jälkeen lastenhuoneessa sen verran kauan, että laskeutuu hiljaisuus ja arvelen lasten olevan unessa, itsekin häilyn jo vatupassiasennossa unen ja valveen rajamailla. Meditatiivisen horrokseni katkaisee kuitenkin yläpediltä soinnukkaana kajahtava lapsen ääni:
– dunkelblau–hellblau…
No, saksan kielen värien – ja etenkin niiden tummuussävyjen – tuntemuksesta oli samoihin aikoihin yllättävää käytännön hyötyäkin, kun marketin olutosastolla esikoinen hoksasi tuontioluen kyljessä korvakuulolta tutun sanan dunkel, jonka hän osasi aivan lonkalta tulkata isille ’tummaksi’. Tämä muutenkin houkutteleva Import-Bier päätyi siis oitis ostoskärryyn (ja näin saadaan tähänkin kirjoitukseen upotettua blogissamme viime kuukausina kummitellut olut-teema! ks. kirjoitukset It’s Happy Hour Again ja Murrehirmuja vai hirmuisasti murteita)

* Olavimaahan eivät aikuiset pääse.

3 kommenttia

Kategoria(t): Samu Kytölä

Ranskan englannin valloituksesta

Englantia opettaessa ei yleensä ole ongelmia motivaation kanssa kuin korkeintaan niiden kanssa, jotka osaavat kieltä jo niin hyvin, etteivät koe saavansa tunnilla istumisesta mitään hyötyä (usein aivan syystäkin). Monille hieman heikommista opiskelijoista taas on kehittynyt traumaattinen suhde kielen opetukseen ja negatiivinen kuva omista kyvyistä. Asenteena on: ”enhän minä näitä ole oppinut peruskoulussa seitsemässä vuodessa, enkä varmaan opi nytkään”. Aika harvinaista sen sijaan on, että joutuu perustelemaan, miksi koko kielestä ylipäänsä on hyötyä.

Vuosi sitten syksyllä kuitenkin eräässä opettamistani kaupallisen alan englannin ryhmistä tunnille osui nuori (arvioni mukaan noin 25-vuotias, hieman yli tai alle) maahanmuuttajanainen, joka ilmoitti heti alkuun, ettei pidä englannista eikä jaksa opiskella sitä ja kyseli, onko kurssi pakollinen. Syyksi tämä sanoi, että osaa jo suomea, ranskaa ja arabiaa ja että hänen miehensä puhuu hyvää englantia, mikä kuulemma riittää aivan hyvin talouden kommunikointitarpeisiin. Kun vielä kotona oli pieni lapsi, niin englannin opiskelu oli asia, johon ei enää suomen oppimisen jälkeen enää oikein ollut motivaatiota.

Vastailin siinä sitten, että kurssi on pakollinen; englanti on liike-elämässä niin tärkeää, että oli työpaikka mikä tahansa, sen kanssa joutuu varmasti vastatusten; ja muutenkin englannilla on nykyisin niin keskeinen asema yhteiskunnassa, että jonkin verran sitä kannattaa osata, vaikkei kiinnostaisikaan. Vaikka kurssin vetäisi läpi minimisuoritustasolla, on kaikki opittu varmasti plussaa. Muut opiskelijat, joukossa suomalaisia, venäläisiä ja kiinalainen, nyökkäilivät ja äännähtelivät hyväksyvästi ja pyrkivät samansuuntaista kurssitoverilleen lyhyesti sanomaan.

Käytiin ensin alkumuodollisuudet, sen jälkeen siirryttiin asiakaspalvelutilanteisiin. Tummaihoinen opiskelija roikkui vaiteliaan vastahankaisena mukana. Kunnes lopputunnista, kun käytiin jotain asiakaspalveludialogia ja olin antanut tehtäväksi kerätä kaikki tekstistä löytyvät englannin kielessä niin tärkeät kohteliaisuusfraasit, vastaan tulivat ”excuse me” ja ”pardon”.

”Mitä ihmettä: tuohan on ranskaa. Miksi nuo ovat ihan samoja kuin ranskassa?”

”Niin no… Englanti oli joskus parin sadan vuoden ajan tavallaan Ranskan valtapiirissä ja se on vaikuttanut tosi paljon. Esimerkiksi, kuten huomaamme, monet kohteliaisuusfraasit on lainattu ranskasta.”

Seurauksena hieman hämmentynyt luokka ja joukko epäuskoisia katseita. Nuoren musliminaisen reaktio oli avoin voitonriemu: ”Hah! Eli valloittiko ranskalaiset joskus Englannin?”

”Joo, tavallaan. Tää oli siis keskiajalla. Tarkemmin sanottuna vuonna 1066. Normannit valloitti englannin ja ne olivat ranskankielisiä ja siitä on jäänyt paljon ranskankielistä sanastoa.”

Luokka katsoi minua edelleen varsin epäuskoisen näköisenä. Tummaihoinen nainen oli edelleen hyvillään.

”Siis jos ootte joskus nähnyt jotain versioita Robin Hoodista, niin siinä on ne hyvät saksit ja pahat normannit. Oikeasti niiden normannien kuuluisi puhua ranskaa.”

Tämäkään ei juuri saavuttanut vastakaikua.

Koska sanomani asiat selvästi edustivat asioita, joita retail-merkonomiryhmäläiseni eivät yhdistäneet englannin kieleen, eikä kyseinen sivupolku ollut opetussisältöjen kannalta kovinkaan keskeinen, päätin olla enää sanomatta, että normannit olivat oikeastaan Ranskaan asettuneita, kristinuskoon pari sataa vuotta aiemmin kääntyneitä viikinkejä ja tavallaan siis ranskaa puhuvia skandinaaveja. Jatkoimme kohteliaisuussanaston ja kaupallisen alan asiakaspalveludialogien kanssa eteenpäin.

Mieleni olisi tehnyt myös esittää seuraava sarkastinen kommentti:

– Ainut syy minkä takia puhut ranskaa englannin asemasta on, että olet kotoisin maasta joka sattuu olemaan Ranskan entinen siirtomaa. Kuinka hyvä syy vahingoniloon on, jos ranskalaiset ovat kolonialisoineet muitakin?

Mutta en siis näin tehnyt. Kyseinen opiskelija oli jatkossa ihan hyvin mukana ja osoittautui aika fiksuksi ja hauskaksi tapaukseksi. Kysyi yllättäviä asioita ja kyseenalaisti välillä sanomisiani, mikä johti mielenkiintoisiin keskusteluihin ja hauskoihin sanailuihin. Jätti kuitenkin ainoana saapumatta loppukokeeseen.

Mitä tästä opimme? Itselleni tulee mieleen ainakin seuraavaa:

  1. En ole keksinyt kovin hyvää tapaa selittää Vilhelm I:n Englannin sotaretkeä ja sen kielellisiä seurauksia nopeasti ja yleistajuisesti. Ranskalaisten lainasanojen suuri määrä on tullut muutaman kerran vastaan.
  1. Normanniaika ja ranskan kielen hyvinkin keskeinen vaikutus englannin kehitykseen eivät kuulu keskivertoenglanninkäyttäjän tietämyksen piiriin.

En tiedä, pitäisikö? Se, mikä historiallisen kielentutkijan norsunluutornista tuntuu keskeiseltä, on esimerkiksi liike-elämän näkökulmasta varsin marginaalista. Business English -kurssiahan tässä oltiin opettamassa.

Enemmän näin kielentutkimuksellisesta näkökulmasta harmittaa, miten monella muullakin tavalla suppean kuvan englannin oppikirjat kielestä antavat. Historiallisen ulottuvuuden puuttumisen lisäksi esimerkiksi alueellisen vaihtelun käsittely jää varsin vähälle. Kielioppikin vetää paljon mutkia suoriksi ja antaa kuvan yhdestä yhtenäisestä oikeasta kielestä, siinä missä monille kirjassa esitellyille muodoille olisi aivan hyvin mahdollista etsiä englantia äidinkielenään puhuva henkilö (esimerkiksi Intiasta tai Etelä-Afrikasta, tai murrepuhuja Britanniasta), jonka päässä taivutussäännöt menevät eri tavalla.

  1. Ihmiset, jotka eivät osaa englantia, saattavat suhtautua kieleen vihamielisesti.

Englannin valta-asema ei ole välttämättä kovinkaan vanha ilmiö (ks. esim. Teo Juvosen aiempi kirjoitus englannin kielen aseman kehityksestä). Nykyisin on kuitenkin todella vaikeaa välttyä kuulemasta tai näkemästä sitä lähes päivittäin. Jos englantia ei osaa kunnolla, tämä varmasti ärsyttää. Toisaalta kieli yhdistyy varsinkin amerikkalaisuuteen, mikä herättää monissa paljon negatiivisia mielikuvia.

  1. Luokkahuoneet ovat kansainvälisiä paikkoja.

Paljon maahanmuuttajaryhmiä opettaneena minulla on herännyt toive oppimateriaaleista, jotka ottaisivat englannin aseman maailmankielenä paremmin huomioon. On paljon todennäköisempää, että suomalaisyrityksissä töissä olevat ihmiset joutuvat kommunikoimaan englanniksi esimerkiksi venäläisten, kiinalaisten, hollantilaisten, tanskalaisten tai turkkilaisten kanssa, kuin englantilaisten tai amerikkalaisten.

Kumpi silloin on tärkeämpää: joustava monikulttuurinen kommunikaatio vai mahdollisimman lähellä natiivipuhujaa olevan kielen tuottaminen, sellaisena kuin suomalaiset pedagogiset kieliopit sen yksinkertaistetussa muodossa esittävät?

5 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja