VARIENG vastaa! Hiljaiset englanniksi

Toni Tikkanen kysyy:

Moi,

jos mietitään sanaa hiljaiset (esim. se olisi vaikka jonkun porukan nimi: ”Hiljaiset”) niin voiko se olla vain The Silent, vai pitääkö englannin kielessä olla aina tyyliin Silent Ones tai The Silents? Eli onko The Silent esim. otsikkona oikeaoppinen?

Kiitos avusta!

Tässä lyhyesti havaintojani vaihtoehdoista the silent, (the) silent ones ja the silents.

Viimeksi mainittu, The Silents, on ainakin yhden australialaisen rockbändin nimi. Assosioituisikohan se suomalaiskontekstissa käytettynä liian helposti tähän psykedeelistä rockia soittavaan yhtyeeseen?

The Silents @ Metropolis Fremantle (27 5 2010) (4703106064)

The Silents

The silent (käytettynä substantiivin lailla kuten the rich, the poor) on ilmeisesti OK. Tein British National Corpus -haun hakutermillä the silent. Osumia oli 292 ja niistä kaksi näyttää ’meidän kamaltamme’:

There are further issues about the availability of language and concepts to the silent. [BNC EB2 1618]

More difficult is the point made earlier about the lack of language and concepts to enable the silent to speak. [BNC EB2 1046]

Olen yrittänyt hakea vaihtoehtoa the silent myös netin kautta raamatusta, toistaiseksi tuloksetta. Se jae, joka tuli mieleeni oikopäätä, oli Matt. 5:5. Tämä osoittautui jo suomalaisten käännösten kannalta kirjavaksi: Vuoden 1938 kirkkoraamatussa on hiljaiset, vuoden 1992 kirkkoraamatussa kärsivälliset; Uusi testamentti nykysuomeksi (1972) antaa vastineen nöyrät ja Pentti Saarikoski Matteuskäännöksessään vuodelta 1969 tarjoaa maan hiljaiset. Kiinnostavaa olisi tietenkin löytää the silent englanninkielisistä käännöksistä, joita on lukuisia. En ole toistaiseksi löytänyt yhtään the silent -tapausta; tavallisin englannin kielen sana Matteus 5:5:n käännöksissä on the meek.

Näytin vielä BNC-esimerkkivirkkeitäni kahdelle englannin natiivipuhujalle täällä Nykykielten laitoksella. Molemmat olivat sitä mieltä, että niissä the silent on geneerinen ja viitteeltään monikollinen. Se toimiikin hyvin konteksteissa, joista käy selvästi ilmi, että puhutaan ihmisryhmistä, sellaisista kuin esimerkiksi the rich, the poor tai the disabled. The silent ei ilmiselvästi ole kuitenkaan yleisyydessä edellä mainitun kolmen luokkaa, jotka vailla kontekstiakin ovat välittömästi tunnistettaviksi geneerisiksi ihmisryhmiin viittaviksi sanoiksi. Jos alat selailla hakutermejä the poor, the rich ja the disabled BNC:ssä, törmäät heti alkuun lukuisiin geneerisiin esimerkkeihin. Näyttää siltä, että the silent ei ole samalla tavalla profiloitunut ja siksi se irrallisena ei ihan helposti antaudu geneeriselle tulkinnalle. The silent ones puolestaan viittaa yksiselitteisemmin tiettyyn ihmisryhmään tai tietyn ihmistyypin edustajiin.

Summa summarum: suosittelisin pidempää muotoa The Silent Ones.

5 kommenttia

Kategoria(t): Matti Kilpiö

Komeetalle laskeuduttiin nominaalisesti

Philae-laskeutujan toimintaa kommentoitiin Twitterissä mm. seuraavasti:

Mikä ihmeen nominal? MOT-sanakirjan mukaan se on suomeksi ’nimellinen, muodollinen, nimellis-’. Laskeuduttiinko komeetalle vain nimellisesti? Vai käyttävätkö vieraskieliset englantia tässä väärin, onhan tviiteissä muitakin virheitä?

Yksikieliset englannin sanakirjat tietävät nominal-adjektiiville ja siitä johdetulle nominally-adverbille muitakin merkityksiä. Yllä olevien käyttötapauksien merkitys esiintyy esim. Oxford English Dictionaryssa sijalla kuusi:

6. orig. and chiefly Astronaut. Functioning acceptably, normal.

Eli nominal tarkoittaa astronauttien kielessä normaalisti toimivaa. OED:n ensimmäinen esiintymä on NASA:n käsikirjasta vuodelta 1961:

M. Savage Launch Vehicle Handbk. (NASA) A-2   For nominal flights, the pitch gyro of the Scout will be torqued at rates which will produce a zero lift.

Englantia vieraana kielenä käyttävistä ei siis taida olla kyse, vaan ammattijargonista. Epäselväksi jää, mistä sana tarkalleen ottaen on tuon merkityksensä saanut. Lieneekö astronauttien ajatuksena ollut se, että jos jokin toimii muodollisesti oikein, se toimii oikein?

3 kommenttia

Kategoria(t): Tanja Säily

Kulttuurin kovikset ja pehmikset

Kesälomalla tuli lukeneeksi monenlaisia mätäkuun juttuja. Kaikki tietävät, ettei Suomessa esiinny luonnossa kookospalmuja. Silti meillä kuulemma kasvaa kookospähkinöitä, vieläpä äärimmäisen kovakuorista lajiketta.

Näin esittää Guardian-lehden kolumnisti, joka kertaa juttua suomalaisen ja ruotsalaisen juomingeista. Jossain vaiheessa ruotsalainen kohottaa lasiaan ja sanoo ”skål” – mihin suomalainen vastaa, että eikös me tultu tänne juomaan eikä puhumaan? Varsin pidättyvään ruotsalaiseen verrattuna suomalainen on vieläkin kovempi pähkinä purtavaksi, oikea kookospähkinä.

Kovat ja vaikeasti avautuvat kookospähkinät esitetään tässä kulttuurisessa yleistyksessä pehmeiden persikoiden vastakohtana. Persikoihin kuuluvat tyypillisesti avoimet amerikkalaiset – helppoja lähestyä mutta myös tungettelevan tuttavallisia, ainakin ranskalaisten mielestä. Ranskalaiset itse, samoin kuin saksalaiset ja venäläisetkin, edustavat kookoksia. Persikoiden näkökulmasta kookospähkinät puolestaan ovat kylmäkiskoisia ja epäkohteliaita. Kaikki on kuitenkin suhteellista. Britit ovat kookospähkinöitä Kaliforniassa mutta persikoita Ranskassa.

Tarina kuitenkin jatkuu: kookospähkinän sisus on virkistävää makeaa mehua, kun taas persikoiden sisältä löytyy vain iso, kova siemen. Viimeistään tähän olisi stereotyyppinen ajattelu ehkä hyvä pysäyttää. Kuten kolumnin kirjoittajakin toteaa, kulttuurien välistä ymmärrystä ennakkoluulot eivät järin edistä. Oma kulttuuri on jokaiselle se oikea.

Tutkimus tarjoaa monia näkökulmia kulttuurien vertailuun. Esimerkiksi kielellistä kohteliaisuutta on lähestytty kahden vastakkaisen kohteliaisuustyypin kautta. Negatiivinen eli etäkohteliaisuus korostaa puhekumppanin autonomiaa ja välttää puuttumasta siihen. Etäisyyden pito on siis kohteliasta. Positiivisen eli lähikohteliaisuuden kulttuurissa pelataan yhteisyydellä ja myönteisyydellä. Niillä luodaan turvallinen hyväksynnän ilmapiiri. Kulttuurien erot näkyvät esimerkiksi puhutteluissa. Vastaavanlaisia kahden kulttuurin eroja on esitetty myös miesten ja naisten puhestrategioiden välille

Geert Hofsteden paljon huomiota saanut malli puolestaan erottaa neljä kansallisen kulttuurin ulottuvuutta. Vastakkain asetetaan individualismi ja kollektivismi, valtahierarkia ja tasa-arvo, maskuliinisuus ja feminiinisyys sekä epävarmuuden välttäminen ja sietämisen. Näillä mittareilla mm. Yhdysvallat, Britannia ja Australia edustavat individualismia, samoin Suomi ja muut Pohjoismaat.

Uusimmassa vertailussaan Hofstede tarkastelee maita kuudella mittarilla. Suomessa korostuu paitsi yksilöllisyys myös solidaarisuus ja normihakuisuus. Kuvaukseen liitetään lisäksi sallivuus, johon kuuluu vapaa-ajan arvostus ja – ehkä omien stereotypioidemme vastaisesti – taipumus optimismiin. Vaikkapa britteihin verrattuna suomaiset osoittautuvat kuitenkin vähemmän individualistisiksi ja erilaisuutta sietäviksi ja enemmän turvallisuushakuisiksi.

Käytännössä kulttuurien kohtaaminen näyttäytyy varsin monisyisenä. Viime vuosien tutkimusta kokoavassa artikkelissaan Lily Arasaratnam toteaa, että alan keskeisiin tutkimuskohteisiin on kuulunut kuvata kulttuurien välistä kommunikaatiota eri yhteyksissä. Hän luettelee mm. seuraavat: vieraan kielen oppiminen, englanti toisena kielenä, liike-elämä, terveydenhoito, opettajankoulutus, monikulttuurinen luokkahuone, ulkomailla tapahtuva vapaaehtoistyö ja monimuotoiset kaupunkikulttuurit.

Tästä näkökulmasta katsottuna kulttuurit ovat monenlaisessa vuorovaikutuksessa aivan jokapäiväisessä elämässä. Taitojaan pääsee itse kukin siis harjaannuttamaan oman kookospähkinä- tai persikkakulttuurinsa sisälläkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen

Kesäloma – ”summer holidays” vai ”summer vacation”?

Tähän aikaan vuodesta useimmilla lienee ajatukset kesälomassa. Myös ulkomaisten ystävien kanssa loma tulee puheeksi. Mutta mikäs se kesäloma onkaan englanniksi – summer vacation vai summer holiday(s)? (Joskus kuulee myös sanottavan summer break).

Ja ylipäänsä, onko vacation ja holiday -sanoilla jotain olennaista eroa?

Etymologiansa puolesta, holiday muodostuu tietenkin juurista holy + day, eli kyseessä on ’pyhäpäivä’. Vacation taas juontuu latinan sanasta vacātio, ollen johdos sanasta vacāre, ’tyhjä, vapaa’ – ”vakaatio” on ajanjakso, jolloin ei ole tavallista toimintaa, ts. on tauko (vrt. ”vakanssi”, ”vakuumi”). Eli loma.

Pyhänä on tietenkin lomaa (ainakin useimmilla), ja englannissa on käynyt niin, että holiday ’pyhä’ on menettänyt, tuota, pyhyytensä, ja sanaa käytetään yleisesti tarkoittamaan lomaa.

Tai tarkemmin, näin on käynyt erityisesti brittienglannissa – josta johtuen tähän holiday/vacation-kysymykseen tyypillinen vastaus on, että sanoilla on suurin piirtein sama merkitys, mutta siinä missä britti sanoo summer holiday(s), amerikkalainen sanoo summer vacation.

Ja Google Books Ngrams-työkalu todistaa, että tämä jako näyttää pitävän paikkansa:

holiday/vacation brittienglannissa

holiday/vacation brittienglannissa

holiday/vacation amerikanenglanissa

holiday/vacation amerikanenglanissa

Ei muuta kun kesän jatkoa – ja hyvää lomaa niille, joilla sitä on.

2 kommenttia

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

”Siinä puukon tutkain”: Mark Twain, Shakespeare ja suomentajan ongelmat

Shakespeare ei jätä kirjallisuutta rauhaan. Sitaatteja ja alluusioita pulppuilee joka puolelta – kuten olen joissakin aikaisemmissa blogikirjoituksissani yrittänyt osoittaa. Yksi kuolemattomista Shakespeare-leikittelyistä on Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa (1884) parodioima Hamletin ”Ollako vai ei” -monologi. Sen lausahtelee ulkoa muistellen maata kiertävä veijari ”Herttua”. Tämä versio on haaste kaikille Shakespearen rakastajille, sillä se rakentuu kokonaan oikeiden Shakespeare-sitaattien varaan, joskin odottamattomat yhteydet ja merkitykset nivoutuvat riehakkaaksi komediaksi. Tarvitaan Mark Twainin kaltainen mestari, jotta syntyisi tällainen versio Shakespearen kahden tragedian teksteistä.

Mark Twain

Mark Twain (Wikimedia Commons)

Herttuan Hamlet-monologi menee näin (ilmeisimmät Hamletiin viittaavat rivit lihavoitu; Macbethista poimitut kursivoitu):

To be, or not to be; that is the bare bodkin
That makes calamity of so long life;
For who would fardels bear, till Birnam Wood do come to Dunsinane,
But that the fear of something after death Murders the innocent sleep,
Great nature’s second course,
And makes us rather sling the arrows of outrageous fortune
Than fly to others that we know not of.
There’s the respect must give us pause:
Wake Duncan with thy knocking! I would thou couldst;
For who would bear the whips and scorns of time,
The oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The law’s delay, and the quietus which his pangs might take.
In the dead waste and middle of the night, when churchyards yawn
In customary suits of solemn black,
But that the undiscovered country from whose bourne no traveler returns,
Breathes forth contagion on the world,
And thus the native hue of resolution, like the poor cat i’ the adage,
Is sicklied o’er with care.
And all the clouds that lowered o’er our housetops,
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action.
Tis a consummation devoutly to be wished.
But soft you, the fair Ophelia:
Ope not thy ponderous and marble jaws.
But get thee to a nunnery—go!

(Mark Twain, The Adventures of Huckleberry Finn, Penguin Books 1994, 136-137)

Tätä kannattaa verrata alkuperäiseen Hamlet-monologiin:

To be, or not to be, that is the question,
Whether ’tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing end them. To die, to sleep—
No more—and by a sleep to say we end
The heartache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to; ’tis a consummation
Devoutly to be wished. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream. Ay, there’s the rub,
For in that sleep of death what dreams may come
When we have shuffled off this mortal coil
Must give us pause. There’s the respect
That makes calamity of so long life.
For who would bear the whips and scorns of time,
Th’oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The pangs of disprized love, the law’s delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th’unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? Who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovered country from whose bourn
No traveler returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of.
Thus conscience does make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o’er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry
And lose the name of action. Soft you now,
The fair Ophelia!—Nymph, in thy orisons
Be all my sins remembered.

(Hamlet III.1, Internet Shakespeare Editions)

Useimmat Herttuan mahtipontiset lauseet on poimittu alkuperäisestä monologitekstistä. Esimerkiksi juhlavan alun ”bare bodkin” (’paljas tikari’) muuttaa merkitystään yllättävästi. Myös Hamletin muista osista siepatut sitaatit korostavat komiikkaa, erityisesti Ofelian ”ponderous and marble jaws”. Macbethkin on ollut Herttualle tuttu. Mutta mitä tekee Birnam Wood Claudiuksen linnassa? Eipä viattoman unen murhaaminenkaan ole aivan kohdallaan. Hauska on myös ”sananlaskun kissan” loikkaaminen näyttämölle.

Entä miten suomentajat selviävät tällaisesta komediasta? Ongelmana on etenkin, miten säilyttää yhteys Shakespearen alkuperäistekstiin. Käännöksellä tulisi olla yhteys Shakespeare-suomennokseen, mutta mihin suomennokseen? Ja suomennosten ilmaisut eivät ole samalla tavoin vakiintuneita ja tunnettuja kuin Shakespearen alkutekstin.

Kaksi Huckleberry Finnin suomennosta on helposti saatavilla: Yrjö Kivimiehen vuodelta 1956 (alkuperäisssuomennos vuodelta 1927) ja Jarkko Laineen vuodelta 1999 (alkuperäissuomennos vuodelta 1972).

Kivimies (1941)

Kivimies (1941)

Kivimies aloittaa monologin oikeaan Herttuan tyyliin:

Ollako vai ei olla, siinä puukon tutkain:
Se elon kurjuutta vain pitkittävi;
Ken kärsis oksaa, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnam-metsä,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, unen murhaa, tuon viattoman,
Tuon luonnon toisen atrian.

Laine (1990)

Laine (1990)

Laineen suomennoksessa Herttuan monologi alkaa seuraavasti:

Ollako vai eikö; siinä paljas terä tikarin
joka kurjuutta elämän niin pitkittää;
niille jotka taakan kantaa, kunnes metsä Birnamin tulee Dusinaniin [sic],
mut tuo pelko jostain jälkeen kuoleman
murhaa unen viattoman,
suuren luonnon toisen atrian

Kivimies nojaa Cajanderin käännökseen (”Jos puukon tutkaimella suoran tehdä / Vois elämästään”) ja Laine Jylhän käännökseen (”terällä tikarin jos niistä itse / vois selvän tehdä”)

Myös Kivimiehen käännös Birnamin metsän tulosta Dunsinaniin pari riviä myöhemmin noudattaa tarkasti Cajanderin Macbeth-suomennosta (”Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnam-metsä”, Macbeth V.5). Jylhä heijastaa selvästi Cajanderia (”Pois pelko, kunnes Birnam-metsä kulkee / päin Dunsinanen vuorta”). Laine on hiukan vähemmän sanatarkka: on vaikea sanoa, seuraako hän enemmän Jylhää kuin Cajanderia. Yhtymäkohta Macbethiin on kuitenkin mitä ilmeisin.

Selkeä yhteys Cajanderin ja Jylhän käännöksiin on myös sekä Kivimiehen että Laineen viittauksilla Macbethiin, joka ”unen murhaa … tuon luonnon toisen atrian” (Cajander, Macbeth II.2)

Kivimies:

Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa,
Unen murhaa, tuon viattoman,
Tuon luonnon toisen atrian,

Laine:

mut tuo pelko jostain jälkeen kuoleman
murhaa unen viattoman,
suuren luonnon toisen atrian.

Jo nämä monologin alun sitaatit osoittavat, että sekä Kivimies että Laine pystyvät taitavasti ottamaan huomioon myös Shakespeare-suomennosten sanavalinnat.

Herttuan monologin loppu kruunaa komedian, sekä alkutekstissä että käännöksissä. Marmorileuat löytyvät Hamletin ensimmäisestä näytöksestä:  “Why the sepulcher / Wherein we saw thee quietly interred / Hath oped his ponderous and marble jaws / To cast thee up again?” (Hamlet I.4). Sekä Cajanderin että Jylhän valinta on “loi raskaat marmoriset leukans’ auki”.

Kivimies:

Mut vaiti, ihana Ophelia:
Hirveitä marmorileukojas äl’ avaa,
Vaan mene luostariin, mene ja heti!

Laine (pp. 161-162):

Se täyttymys olis halu hartain; mutta vaiti nyt Ofelia,
älä aukaise raskaita marmorleukojas,
vaan mene luostariin – mene heti.

Herttuan monologi on haaste lukijalle, joka pystyy todella nauttimaan Twainin komiikasta vain, jos hallitsee Shakespearensa. Se on myös haaste kääntäjille, joiden on sovitettava monologi oikeiden Shakespeare-suomennosten mukaiseksi. Voi vain todeta, että sekä Kivimies että Laine ovat olleet tehtävänsä tasalla.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen

Fontti paljastaa kielen

Hyvää Johanneksen päivää!

Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:

Nummisuutarit (1864) - digitaalinen editio (SKS)

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nummi-suutarit (1864) 2

Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)

Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):

Gifu

Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:

Turun Sanomat

Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:

Mikkelin Sanomat 25.6.1885 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):

Manchester Guardian 25.6.1885 ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885 ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)

Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:

Helsingin Sanomat 24.6.1905 DIGI - Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet

Miksi siis moinen fonttisekamelska?

Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.

Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.

Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).

Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!

Clement, "The Petie Schole" (1587) Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey

Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

VARIENG vastaa! Englannin ranskalaisperäinen sanasto

Anneli Taimio tiedustelee, kuinka suuri osa englannin sanastosta on peräisin ranskan kielestä. Hän toteaa, että Sorbonnen yliopiston emeritaprofessori Henrietta Walterin mukaan osuus on kaksi kolmasosaa. Asian varmistaminen uudemmista lähteistä osoittautuu yllättävän hankalaksi: useimmat englannin kielen sanaston koostumusta käsittelevät tutkimukset väistävät prosentuaaliset tiedot. Tämä johtuu ainakin osittain tilastoinnin ongelmista: otetaanko huomioon vain perussanasto vai kaikki johdannaiset, yhdyssanat jne.? Edelleen latinalaisten ja ranskalaisten lainojen erotteleminen on erittäin vaikeaa – useimmat ranskalaiset sanathan ovat latinalaisperäisiä. Muun muassa tästä syystä numeeriset arviot poikkeavat huomattavasti toisistaan. Lainasanaluetteloita on kyllä tarjolla yllin kyllin.

Uusin englannin kielen lainasanoja käsittelevä tutkimus on tänä vuonna ilmestynyt Philip Durkinin kirjoittama Borrowed Words: A History of Loanwords in English (Oxford University Press 2014). Durkin on loistava tutkija ja Oxford English Dictionaryn ”Principal Etymologist”. Tutkimus perustuu sanakirjan uusimpaan versioon. Durkinin kirjaa esitellään Oxford University Pressin verkkosivulla.

Durkinin laskelmien mukaan tämän päivän englannissa ranskalaisten lainojen määrä jää selvästi alle kymmenen prosentin, kun taas latinalaisten lainojen määrä nousee noin viiteentoista prosenttiin. Jos ranskalaisten lainojen määrään lisätään sanat, jotka voivat olla peräisin joko ranskasta tai latinasta, osuus kohoaa lähelle kymmentä prosenttia. Tämä saattaa tuntua yllättävän pieneltä luvulta, mutta arvio perustuu vain noin kolmannekseen OED:n pääsanoista. Toisaalta on syytä korostaa, että aina 1200-luvulta lähtien ranskan (niin kuin latinankin) rooli englannin kielen kehityksessä on ollut erittäin keskeinen. Keskiajan englannissa, etenkin 1200- ja 1300-luvuilla, ranskalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi kuin latinalaisten, ja vielä varhaisuusenglannin kaudella (1500- ja 1600-luvuilla) niitä virtasi englannin kieleen runsaasti, joskin latinalaisten lainojen määrä oli selvästi suurempi.

Ranskan merkitystä englannin kielen vaikuttajana korostaa myös se, että nykyenglannin tuhannesta yleisimmästä sanasta noin puolet on lainasanoja ja näistä yli 90 prosenttia on lainattu ranskasta tai latinasta. Ranskalaisten lainojen määrä ylittää latinalaisten lainojen määrän, esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa people ja very.

Vanhempaan ja vähemmän monipuoliseen tutkimukseen perustuvia numerotietoja löytyy mm. Thomas Finkenstaedtin ja Dieter Wolffin teoksesta Ordered Profusion: Studies in Dictionaries and the English Lexicon (Heidelberg: C. Winter, 1973) sekä Jonathan Culpeperin ja Phoebe Claphamin artikkelista ”The borrowing of Classical and Romance words into English: a study based on the electronic Oxford English Dictionary” (International Journal of Corpus Linguistics, Vol. 1, 1996: 199–218). Edellisen mukaan ranskalaisten lainojen osuus on peräti 28,30% tämän päivän englannin kielen sanastosta, kun taas jälkimmäinen tarjoaa niiden osuudeksi 12,7%. Siispä, kuten alussa mainitsimme, eri tavoin toteutetut ja eri lähteisiin perustuvat laskelmat poikkeavat merkittävästi toisistaan, ja yleistykset ovat ongelmallisia.

people

Ote people-sanan kuvauksesta OED:ssä.

Lisää kysymyksiä voi lähettää meille tällä lomakkeella.

1 kommentti

Kategoria(t): Matti Rissanen, Terttu Nevalainen