”Siinä puukon tutkain”: Mark Twain, Shakespeare ja suomentajan ongelmat

Shakespeare ei jätä kirjallisuutta rauhaan. Sitaatteja ja alluusioita pulppuilee joka puolelta – kuten olen joissakin aikaisemmissa blogikirjoituksissani yrittänyt osoittaa. Yksi kuolemattomista Shakespeare-leikittelyistä on Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa (1884) parodioima Hamletin ”Ollako vai ei” -monologi. Sen lausahtelee ulkoa muistellen maata kiertävä veijari ”Herttua”. Tämä versio on haaste kaikille Shakespearen rakastajille, sillä se rakentuu kokonaan oikeiden Shakespeare-sitaattien varaan, joskin odottamattomat yhteydet ja merkitykset nivoutuvat riehakkaaksi komediaksi. Tarvitaan Mark Twainin kaltainen mestari, jotta syntyisi tällainen versio Shakespearen kahden tragedian teksteistä.

Mark Twain (Wikimedia Commons)

Herttuan Hamlet-monologi menee näin (ilmeisimmät Hamletiin viittaavat rivit lihavoitu; Macbethista poimitut kursivoitu):

To be, or not to be; that is the bare bodkin
That makes calamity of so long life;
For who would fardels bear, till Birnam Wood do come to Dunsinane,
But that the fear of something after death Murders the innocent sleep,
Great nature’s second course,
And makes us rather sling the arrows of outrageous fortune
Than fly to others that we know not of.
There’s the respect must give us pause:
Wake Duncan with thy knocking! I would thou couldst;
For who would bear the whips and scorns of time,
The oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The law’s delay, and the quietus which his pangs might take.
In the dead waste and middle of the night, when churchyards yawn
In customary suits of solemn black,
But that the undiscovered country from whose bourne no traveler returns,
Breathes forth contagion on the world,
And thus the native hue of resolution, like the poor cat i’ the adage,
Is sicklied o’er with care.
And all the clouds that lowered o’er our housetops,
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action.
Tis a consummation devoutly to be wished.
But soft you, the fair Ophelia:
Ope not thy ponderous and marble jaws.
But get thee to a nunnery—go!

(Mark Twain, The Adventures of Huckleberry Finn, Penguin Books 1994, 136-137)

Tätä kannattaa verrata alkuperäiseen Hamlet-monologiin:

To be, or not to be, that is the question,
Whether ’tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing end them. To die, to sleep—
No more—and by a sleep to say we end
The heartache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to; ’tis a consummation
Devoutly to be wished. To die, to sleep;
To sleep, perchance to dream. Ay, there’s the rub,
For in that sleep of death what dreams may come
When we have shuffled off this mortal coil
Must give us pause. There’s the respect
That makes calamity of so long life.
For who would bear the whips and scorns of time,
Th’oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The pangs of disprized love, the law’s delay,
The insolence of office, and the spurns
That patient merit of th’unworthy takes,
When he himself might his quietus make
With a bare bodkin? Who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscovered country from whose bourn
No traveler returns, puzzles the will,
And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of.
Thus conscience does make cowards of us all,
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o’er with the pale cast of thought,
And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry
And lose the name of action. Soft you now,
The fair Ophelia!—Nymph, in thy orisons
Be all my sins remembered.

(Hamlet III.1, Internet Shakespeare Editions)

Useimmat Herttuan mahtipontiset lauseet on poimittu alkuperäisestä monologitekstistä. Esimerkiksi juhlavan alun ”bare bodkin” (’paljas tikari’) muuttaa merkitystään yllättävästi. Myös Hamletin muista osista siepatut sitaatit korostavat komiikkaa, erityisesti Ofelian ”ponderous and marble jaws”. Macbethkin on ollut Herttualle tuttu. Mutta mitä tekee Birnam Wood Claudiuksen linnassa? Eipä viattoman unen murhaaminenkaan ole aivan kohdallaan. Hauska on myös ”sananlaskun kissan” loikkaaminen näyttämölle.

Entä miten suomentajat selviävät tällaisesta komediasta? Ongelmana on etenkin, miten säilyttää yhteys Shakespearen alkuperäistekstiin. Käännöksellä tulisi olla yhteys Shakespeare-suomennokseen, mutta mihin suomennokseen? Ja suomennosten ilmaisut eivät ole samalla tavoin vakiintuneita ja tunnettuja kuin Shakespearen alkutekstin.

Kaksi Huckleberry Finnin suomennosta on helposti saatavilla: Yrjö Kivimiehen vuodelta 1956 (alkuperäisssuomennos vuodelta 1927) ja Jarkko Laineen vuodelta 1999 (alkuperäissuomennos vuodelta 1972).

Kivimies (1941)

Kivimies aloittaa monologin oikeaan Herttuan tyyliin:

Ollako vai ei olla, siinä puukon tutkain:
Se elon kurjuutta vain pitkittävi;
Ken kärsis oksaa, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnam-metsä,
Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, unen murhaa, tuon viattoman,
Tuon luonnon toisen atrian.

Laine (1990)

Laineen suomennoksessa Herttuan monologi alkaa seuraavasti:

Ollako vai eikö; siinä paljas terä tikarin
joka kurjuutta elämän niin pitkittää;
niille jotka taakan kantaa, kunnes metsä Birnamin tulee Dusinaniin [sic],
mut tuo pelko jostain jälkeen kuoleman
murhaa unen viattoman,
suuren luonnon toisen atrian

Kivimies nojaa Cajanderin käännökseen (”Jos puukon tutkaimella suoran tehdä / Vois elämästään”) ja Laine Jylhän käännökseen (”terällä tikarin jos niistä itse / vois selvän tehdä”)

Myös Kivimiehen käännös Birnamin metsän tulosta Dunsinaniin pari riviä myöhemmin noudattaa tarkasti Cajanderin Macbeth-suomennosta (”Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee Birnam-metsä”, Macbeth V.5). Jylhä heijastaa selvästi Cajanderia (”Pois pelko, kunnes Birnam-metsä kulkee / päin Dunsinanen vuorta”). Laine on hiukan vähemmän sanatarkka: on vaikea sanoa, seuraako hän enemmän Jylhää kuin Cajanderia. Yhtymäkohta Macbethiin on kuitenkin mitä ilmeisin.

Selkeä yhteys Cajanderin ja Jylhän käännöksiin on myös sekä Kivimiehen että Laineen viittauksilla Macbethiin, joka ”unen murhaa … tuon luonnon toisen atrian” (Cajander, Macbeth II.2)

Kivimies:

Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa,
Unen murhaa, tuon viattoman,
Tuon luonnon toisen atrian,

Laine:

mut tuo pelko jostain jälkeen kuoleman
murhaa unen viattoman,
suuren luonnon toisen atrian.

Jo nämä monologin alun sitaatit osoittavat, että sekä Kivimies että Laine pystyvät taitavasti ottamaan huomioon myös Shakespeare-suomennosten sanavalinnat.

Herttuan monologin loppu kruunaa komedian, sekä alkutekstissä että käännöksissä. Marmorileuat löytyvät Hamletin ensimmäisestä näytöksestä:  “Why the sepulcher / Wherein we saw thee quietly interred / Hath oped his ponderous and marble jaws / To cast thee up again?” (Hamlet I.4). Sekä Cajanderin että Jylhän valinta on “loi raskaat marmoriset leukans’ auki”.

Kivimies:

Mut vaiti, ihana Ophelia:
Hirveitä marmorileukojas äl’ avaa,
Vaan mene luostariin, mene ja heti!

Laine (pp. 161-162):

Se täyttymys olis halu hartain; mutta vaiti nyt Ofelia,
älä aukaise raskaita marmorleukojas,
vaan mene luostariin – mene heti.

Herttuan monologi on haaste lukijalle, joka pystyy todella nauttimaan Twainin komiikasta vain, jos hallitsee Shakespearensa. Se on myös haaste kääntäjille, joiden on sovitettava monologi oikeiden Shakespeare-suomennosten mukaiseksi. Voi vain todeta, että sekä Kivimies että Laine ovat olleet tehtävänsä tasalla.

”Hwæt the…”, onko Beowulfin alku käännetty väärin kaikki nämä vuodet?

Taannoin tuli maristua, että valtamediassa tuntuvat uutiskynnyksen ylittävän ainoastaan hyvin kyseenalaiset historiallista kielitiedettä käsittelevät julkaisut. Viime syksynä kuitenkin ilmestyi muinaisenglannin hwæt-sanaa käsittelevä artikkeli, joka sai näkyvyyttä ainakin englanninkielisten maiden mediassa (geekosystem.com/beowulf-error/), koska se saattaa muuttaa pisimmän anglosaksisen runoelman Beowulfin käännöstä. En ole huomannut, että suomalainen media olisi julkaisua noteerannut, joten ajattelin kirjoittaa lyhyen yhteenvedon tällä ensimmäisellä kotimaisellamme.

Beowulfin alkusäkeet kuuluvat siis seuraavasti:

Hwæt we gardæna           in geardagum
þeodcyninga trym            gefrunon

Pekonen ja Tolley suomentavat ne:

Kuulkaa! Keihäsdaanien                      kansankuninkaitten
muinaisesta maineesta                           meille on kerrottu,

(Osmo Pekonen & Clive Tolley. 1999. Beowulf. Helsinki: WSOY)

Runoelman ensimmäinen sana on hwæt, joka on etymologisesti sama sana kuin nykyenglannin kysymyspronomi what. Beowulfin ensimmäinen lause ei kuitenkaan ole suora kysymys ja on ollut pienoinen mysteeri, kuinka se pitäisi ymmärtää ja kääntää.

Suht vakiintuneen näkemyksen mukaan sanalla oli kolme funktiota: yksikön neutrin interrogatiivipronomini (kuten what), adverbi sekä lauseenulkoinen interjektio, joka esiintyy vanhoista germaanisista kielistä vain muinaisenglannissa ja toisessa länsigermaanisessa kielessä muinaisalasaksassa (germaanikielten keskinäisistä suhteista kannattaa katsoa esimerkiksi Antti Ijäksen erinomainen yhteenveto). Beowulfin alussa olisi siis kyse näistä kolmannesta.

On myös ehdotettu (ehkä lähinnä spekuloitu), että koska kyseinen sana löytyy niin monen runon alusta, kyseessä olisi runonlaulajien tapa kääntää huomio itseensä ja kauan sitten kadonneen suullisen kulttuurin tapa, joka vain aniharvoin päätyi pergamentille. Esimerkiksi J.R.R. Tolkien kertoman mukaan aloitti usein Beowulf-luentonsa luentonsa hiipimillä luokkaan ja katkaisemalla opiskelijoiden puheensorinan lausumalla kovaan ääneen hwæt. Käännökseksi on ehdotettu seuraavia: truly!, what ho!, Lo!, Hear me! Yes! Indeed! sekä Yo, listen up! (löytyy Beowulfin rap-versiosta…). Pekonen ja Tolley suomentavat sen siis: kuulkaa.

George Walkden esittää uuden teorian artikkelissaan ”The Status of hwæt in Old English”, joka julkaistiin syksyllä 2013 arvostetussa tieteellisessä aikakauslehdessä English Language and Linguistics. Walkden esittää artikkelissa, että yleisesti hyväksytty kolmas tulkinta on väärinymmärrys¹ ja pohjaa analyysinsä lauseenalkuisesta hwætista aineistoon, joka koostuu n. 250 lauseesta muinaisenglannissa sekä muinaisalasaksassa.

Walkdenin teorian mukaan muinaisenglannin hwæt ei ollut interjektio vaan pronomini, joka aloitti eksklamatiivisen lauseen, jossa merkitys syntyi koko lauseesta. Nykyenglannissa rakenne ei ole mahdollinen what-pronominilla, mutta esimerkiksi saksassa ja ranskassa seuraavat lauseet ovat kieliopillisia.

saksa:

Was du dich verändert hast?
’kuinka [kirjaimellisesti: mitä] oletkaan muuttunut?’

ranska:

Que il vous aime!
’kuinka [kirjaimellisesti: mitä] hän rakastaakaan teitä!’²

Jos hwæt toimi samoin myös muinaisenglannissa, olisi parempi suomennos Beowulfin alkusäkeistä:

Kuinka keihäsdaanien                           kansankuninkaitten
muinaisesta maineesta                           meille on kerrottu
(tai ’muinaisesta maineesta                   meillä lauletaan’)

Tämä voi tuntua pikkuseikalta, mutta jos tiedeyhteisö hyväksyy Walkdenin argumentit, joudutaan useammankin muinaisenglannin tekstin käännöksiä ja editioita rukkaamaan. Näitä ovat esimerkiksi:

Hwæt ic swefna cyst secgan wylle
’kuinka minä unista parhaan kertoa haluan’
(vs. ’kuulkaa! Minä unista parhaan kertoa haluan’)

(Dream of the Rood)

Iuliana! Hwæt þu glæm hafast
’Iuliana, kuinka kaunis oletkaan’
(vs. ’Iuliana! Kuule! Sinulla on kauneutta…’)

(Iuliana)

---

¹ Walkden argumentoi, että hwæt ei voi olla lauseenulkoinen, koska 1) se yleensä vastaa painotonta tavua runomitassa, 2) yhdessäkään muinaisenglannin- tai muinaisalasaksankielisessä käsikirjoituksessa sitä ei ole erotettu välimerkein, 3) Ælfric ei muinaisenglannin kieliopissaan mainitse sille lauseenulkoista käyttöä, 4)  hwætiä ei lauseissa käytetä yksinomaan suoran puheen yhteydessä sekä 5) perustuen kvantitatiiviseen analyysin York-Toronto-Helsinki Corpuksella on osoitettavissa, että hwæt vaikuttaa lauseiden sanajärjestykseen. Lauseet, joissa se esiintyy, muistuttavat järjestykseltään alisteisia sivulauseita, eli verbi tulee loppuun.

² Kaikki esimerkit ovat peräisin artikkelista, ellei toisin mainita.

Ollako vai eikö olla? Kenen käännös? Kas siinä pulma

Otsikon kysymys ”To be or not to be?”, jonka Hamlet esittää kuuluisan monologinsa avauksena, on vuosikymmenten saatossa vakiintunut suomenkieliseen muotoon ”ollako vai eikö olla?” Tämän version alkuperä on kuitenkin jossakin määrin ongelmallinen. Julkaistuja Hamletin suomennoksia on ainakin viisi: Paavo Cajanderin ja Yrjö Jylhän klassikot sekä uudemmat Eeva-Liisa Mannerin, Veijo Meren ja Matti Rossin käännökset. Viimeksi mainittu ilmestyi vain pari kuukautta sitten.

Cajanderin Hamlet ilmestyi vuonna 1879, joten siitä tämän lentävän lauseen luulisi löytyvän. Mutta Kansalliskirjaston nide ei tue tätä otaksumaa:

Ollako vai ei olla, siinä pulma:
Jalompaa onko hengen kärsiä
Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet
Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, (Hamlet III:1)

Cajanderin tekstiä on myöhemmissä painoksissa korjailtu, mutta en ole löytänyt muotoa ”eikö olla”.

Jylhän käännös on lähellä Cajanderia:

Ollako vai eikö, siinä pulma:
jalompaa onko kärsiä ja sietää
kaikk’ iskut, nuolet julman kohtalon,
vai asein käydä tuskain merta vastaan,

Mannerin teksti alkaa samoin kuin Jylhän:

Ollako vai eikö, siinä pulma.
Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
pahansuovan onnen turmannuolet
vai aseella selvä tehdä murheistaan,

Meri kulkee vähän enemmän omia teitään:

Ollako vai ei? kysyn. Onko jalompaa
sietää ääneti kammottavan kohtalon
iskut ja nuolet vaiko tarttua
aseeseen tuskain merta vastaan,

Ja vuonna 2013 Rossi suomentaa tapansa mukaan tehokkaasti ja ytimekkäästi:

Olla vai ei? Siitä on nyt kyse. Onko ylevämpää
kärsiä vain sisimmässään
julman onnen sinkoamat ammukset ja nuolet
vai nousta taistelemaan vaikeuksiensa
tulvaa vastaan

Mistä siis ”Ollako vai eikö olla?” Kuten yllä totesin, on mahdollista, että tätä käännöstä on käytetty jossakin editiossa, joka ei ole osunut käsiini. Ehkä todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin, että tämä ”kotitekoinen” fraasi on rytmiltään ja iskevyydeltään niin hyvä, että se on tarttunut suomalaisten korvaan ja lyönyt laudalta painetuissa käännöksissä käytetyt. Sitä paitsi se kajahtaa näyttämöltä varmasti vaikuttavammin kuin lyhyemmät muunnelmat.

Kollegani, kirjallisuuden professori Jyrki Nummi totesi asiasta jutellessamme, että samantapainen ilmiö näkyy Kiven Nummisuutareiden sitaatissa ”Niin muuttuu maailma, Eskoni”. Useimmat suomalaiset varmaan käyttävät tätä lentävää lausetta muodossa, ”Niin muuttuu maailma, Eskoseni”. Kuulostaako lause näin paremmalta?

Ja lopuksi. Ei ole mikään ihme, että Shakespeare ja Hamlet astuvat esiin yllättävissäkin yhteyksissä. Vanha vitsi (liekö ÄPY-lehdestä peräisin) siteeraa keuhkolääkärin huokausta: ”Tubi or not tubi? That is the question.”