Avainsana-arkisto: kielen muutos

”Hurraa!” vai ”hurrei!”..?

Joskus sokeakin kana löytää sen jyvän.

Kielentutkijana tulee seurattua kriittisellä silmällä netissä leviäviä kielentutkimukseen liittyviä uutisia. Usein raportoitavat tutkimukset ovat uskomattoman hataralla pohjalla. Mutta toisinaan ei-lingvistin tekemä kieleen kohdistuva tutkimus voi olla ihan validia. Tällä viikolla löysin Twitterin kautta amerikkalaisen amatöörihistoriantutkijan artikkelin Journal of the American Revolution-lehdessä, hurraa-huudon historiasta. Tai tarkemminkin, juttu on ”hurraa”-sanan muutoksesta englannin kielessä, otsikolla ”You say huzzah! They said huzzay!

Lyhyesti, artikkeli käsittelee äänteenmuutosta: miten hurraa-huuto äännettiin historiallisesti. Taustaa: nykyisin englanniksi hurraa-huuto on kirjoitettuna ”hurrah” (tai ”hooray”), historiallisesti ”huzza” tai ”huzzah”. Artikkeli argumentoi, ja mielestäni hyvin näyttää toteen, että vaikka kirjoitusasun perusteella nykyisin yleensä mielletään, että Yhdysvaltain itsenäistymisen aikoihin huudettiin /huzzaa/ (NB /z/ on soinnillinen /s/, ei siis /ts/), itse asiassa 1700-luvulla huudettiinkin /huzzei/. Vrt. nykyisinkin kuulee sekä /hurraa/, että /hurrei/-muotoja.

Mielenkiintoista!

Palatakseni kuitenkin kielentutkijan nipotukseen: vaikka 1600- ja 1700-luvun englanninkielen ääntämisestä on vuorittain tutkimusta, tämä kyseinen artikkeli ei viittaa ensimmäiseenkään kielitieteelliseen tutkimukseen. Onko tällä väliä, etenkin jos tutkimuksessa ei sinänsä ole vikaa? No, on: kielitieteellisiin julkaisuihin viittaaminen sijoittaisi tämän tutkimuksen kielihistorialliseen kontekstiinsa, ja toisi lisää uskottavuutta tuloksiin. Ja toisaalta moisen viitteen puute herättää kysymyksiä vertaisarvioinnin puutteellisuudesta – kuten yllä viittaamassani jutussa Alpo totesi, tieteellisen lehden toimittajakunnan luulisi pystyvän parempaan.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Samuli Kaislaniemi

Luokatonta menoako?

Luokatonta menoako?

Julkisten liikennevälineiden käyttäjiä luokitellaan. Meitä sijoitetaan ensimmäiseen ja toiseen luokkaan, leimataan turisteiksi, premium-asiakkaiksi ja liikematkalaisiksi. Luokittelu perustuu tietysti hinnoitteluun ja tarjottuihin palveluihin, mutta käytetyt nimikkeet ovat aina kiinnostavia. Etenkin nimikkeiden muutokset.

Kotimaisella lentoyhtiöllä tavattiin lentää joko turisti- tai businessluokassa. Businessluokka on edelleen tarjolla ja arkipuheessa myös turistiluokka. Mutta nykyään koneet täyttyvät niin meillä kuin muuallakin “economy”-luokan matkustajista. Economy ja business, taloudellisuus ja kaupanteko, asettuvat näin vastakohdikseen. Äärimmilleen ekonomia viedään luokattomissa halpalentoyhtiöissä.

Konduktööri tarkastaa matkalippuja junassa v. 1952. (Kuva: Suomen Rautatiemuseo.)

Junamatkustajia ei ole tavallisesti luokiteltu turisteiksi ja liikemiehiksi. Aina1800-luvulta 1950-luvulle yläluokka matkusti Englannissa 1. luokassa, keskiluokka 2. ja työväenluokka 3. luokassa. Ensimmäinen luokka on pitänyt pintansa, mutta nyt suurin osa matkustajista on “vakioluokkaa”, standard class.

BBC:n aamutelevisiossa väiteltiin pari viikkoa sitten ensimmäisen ja standardiluokan hyvistä ja huonoista puolista. Vakioluokan matkustajat joutuvat seisomaan täpötäydessä ruuhkajunassa, kun ykkösluokka on lähes tyhjillään. Pitäisikö sitä supistaa ja vakioluokkaa laajentaa? Mielipiteet menivät ristiin.

Vaikka 1. luokkakaan ei enää tarjoa viiden ruokalajin aterioita tai sihteeripalveluja, lipun hinnalla ostetaan lisäetuuksia. Samaan aikaan työmatkalainen ei välttämättä saa edes niitä peruspalveluja, joista on maksanut. Silloin “vakio” rinnastuu huonoon palveluun. Twitterissä ehdotettiinkin uuden 3. luokan perustamista seisomapaikkoja varten.

Tämä ei ole pelkkää yksityisajattelua. Tuore verkkolehtiuutinen kertoo kolmannen eli “Ryanair” ‑luokan mahdollisesta paluusta Britannian rautatielle. Joissakin suunnitelmissa luokkaero syntyisi paikkalipun ostaneiden ja paikkaliputtomien vakioluokan matkustajien välille.

Miten sitten mennään suomalaisissa junissa? Lähijunissa ei luokitella lainkaan, kun taas Allegro vie Pietariin 1. ja 2. luokassa neljällä kielellä. Ensimmäisen luokan uskoin löytyvän myös kotimaan kaukojunista, mutta toinen luokka ei tuntunut enää tutulta. Vuoden takainen matkalippu valotti asiaa.

lippu

Huomasin menneeni Tampereelle Eko-luokassa, joka suluissa suomennettiin 2. luokaksi. Nyt oli pakko varmistaa luokat VR:n sivuilta. Selvisi, että virallisesti matkustusluokkien nimet ovat Ekstra-luokka ja Eko-luokka. “Eko” viittaa ekonomiaan ja säästäväisyyteen. Mieleen tulee väistämättä myös ekologia ja luontoarvot.

“Ekstra”-luokassa matkustaja saa lisäpalveluja. Koska en ole sellaisessa matkustanut, en tiedä merkitäänkö se lipussa varmuuden vuoksi suluissa 1. luokaksi. Voi olla, että sen lähin vastine maailmalla on pikemminkin premium economy class. Siinä jotkut lentoyhtiöt tarjoavat erilaisia matkustusmukavuutta lisääviä ekstroja. Jos näin on, 1. luokka on poistunut Suomen kaukojunista.

Matkustusluokkien nimeämisessä on tapahtunut näennäinen demokratisoituminen. Rivimatkustajia ei enää haluta luokitella toisen, saati kolmannen luokan kansalaisiksi. Järjestyslukujen tilalle ovat tulleet vakioisuuden ja säästäväisyyden määreet. Kalliimmat luokat kuitenkin jatkavat perinteisessä ykköskastissaan tai pukeutuvat liikemiehen liituraitaan. Tai markkinoivat reilusti ekstroja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen

Konkreettista betonia

Flower pot cementEnglannin concrete-sana on aika jännä. Adjektiivina se tarkoittaa yleensä konkreettista, substantiivina puolestaan betonia. Onhan se betoni aika kouriintuntuva juttu, mutta miten nämä merkitykset oikeasti liittyvät toisiinsa, vai liittyvätkö?

Oxford English Dictionaryn mukaan concrete (adj. + subst.) tulee latinan sanasta concrētus, yhteenkasvanut. Tässä merkityksessä sitä käytettiinkin englannissa ensin, 1400-luvulta alkaen. Jo 1500-luvulla loogikot kuitenkin ottivat termin käyttöön erikoismerkityksessä:

a quality viewed (as it is actually found) concreted or adherent to a substance, and so to the word expressing a quality so considered, viz. the adjective, in contradistinction to the quality as mentally abstracted or withdrawn from substance and expressed by an abstract noun: thus white (paper, hat, horse) is the concrete quality or quality in the concrete, whiteness, the abstract quality or quality in the abstract

Eli johonkin aineelliseen kiinteästi liittyvä ominaisuus (esim. valkoinen paperi), jonka vastakohtana on abstrakti ominaisuus (esim. valkoisuus yleensä). Yhteenkasvaneisuus näkyy siis tässäkin merkityksessä. Tästä sitten kehittyi OED:n mukaan 1600-luvulla concrete-adjektiivin nykymerkitys, konkreettinen (todellinen, aineellinen, esineellinen).

Substantiivina concrete juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin sitä alettiin käyttää merkitsemään jonkinlaista yhteenkasvettumaa, yhdistelmää tai seosta. Samoin kuin adjektiivin erikoismerkityksen, substantiivinkin ilmaantuminen liittynee siihen, että englantia alettiin noihin aikoihin käyttää myös tieteen kielenä. Siksi siihen tarvittiin uusia termejä, joita tietysti usein lainattiin oppineiden osaamasta latinasta. Niinpä esimerkiksi vuonna 1656 Thomas White kirjoitti luonnonfilosofisessa, latinasta englanniksi käännetyssä Peripateticall Institutions -teoksessaan: ”The sun is a concrete of combustible matter.”

Ja mitäpä muuta betoni on kuin sementin, kiviaineksen ja veden kovettuva seos tai yhteenliittymä? Jo muinaiset roomalaiset käyttivät eräänlaista betonia, mutta concrete-nimen se sai vasta 1800-luvulla, jolloin keksittiin parempi sementti ja klassisiin kieliin pohjautuvien termien suoltaminen oli vilkkaasti etenevässä tieteessä ja teknologiassa kiivaimmillaan. Lontoon arkkitehtilehti kirjoitti 1834: ”Making an artificial foundation of concrete (which has lately been done in many places).”

Betoni on siis konkreettista kahdella tavalla: se on aineellista ja se on seos. On vaikea sanoa, mitkä concrete-sanan merkityksistä tulevat englannin sisäisestä merkityksen muutoksesta ja mitkä on lainattu tai mukautettu latinasta. Todennäköisesti kyse on useimmiten molemmista: käyttäjät ovat osanneet sekä englantia että latinaa ja muokanneet niitä omiin tarkoituksiinsa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Tanja Säily

Omenoita internetissä

Kypäröiden … äh … kypärien. Radiohaastateltavan itsekorjaus kiinnitti huomiota. Vastaavia tapauksia riittää. Kumpi olisi omena-sanan luontevampi monikon genetiivi, omenien vai omenoiden? Vai omenoitten tai peräti omenain? Itse käytän ainakin kahta ensimmäistä ‒ niin kuin varmaan myös muotoja kypäröiden ja kypärien. En vain tiedä tarkalleen missä yhteydessä valitsen niistä jomman kumman.

Kieli sallii vaihtelun. Vaihtelusta kiinnostunut pääsee lähituntumaan jo selaamalla nettiä. Kypärien johtaa googlessa 43.500 hitillä kypäröiden 13.700 osumaa vastaan. Omenat taas menevät päinvastoin: omenien 50.800 tapausta jää vähemmistöön omenoiden 141.000 esiintymään verrattuna. Netti ei vain aina ole kovin luotettava tiedonlähde: omenien näyttää olevan myös varsin aktiivinen YouTube-tykkääjä.

Kielen opiskelijan ja tutkijan avuksi tulevat digitaaliset tekstikokoelmat eli korpukset. Osa niistä on kooltaan pieniä, osa suuria, mutta yhteistä niille on, että ne ovat strukturoituja, pienet yleensä tarkemmin, isommat suuren työmäärän tähden väljemmin. Miljoonan sanan korpus edusti ylärajaa vielä neljäkymmentä vuotta sitten, kun nykyään sadan miljoonan kokoluokkakaan ei enää hätkähdytä.

Englannin tutkijana on huomannut, että korpuksetkin vanhenevat: kymmeniä vuosia sitten koottu aineistokokonaisuus ei enää edusta nykykieltä. 1990-luvun puolivälissä julkaistu 100 miljoonan sanan British National Corpus toki tuntee esimerkiksi sanan internet (94 esiintymää). Näin siitä kirjoitetaan:

Members of the Computing Sub-Group have been in discussion with a number of specialists, to establish the desirability and practicality of connecting to the Internet […] Several members of the Group are convinced that connection is essential to facilitate the development of our scientific and information systems over the next ten years. It may be regarded as an infrastructure element for the movement of information, in the same way as roads and railways control and permit the movement of people and goods. (Royal Botanic Garden Edinburgh: miscellaneous documents)

Oikein ennustettu. Uudemmassa ja neljä kertaa suuremmassa nykyamerikanenglannin korpuksessa (Corpus of Contemporary American English) internetin esiintymiä on jo peräti 37.535. Tämä korpus kattaa vuodet 1990‒2012 ja kasvaa jatkuvasti. Sen avulla voi seurata sanojen ja rakenteiden viimeaikaista kehitystä. Alla pylväsdiagrammi internet-sanan esiintymistä viimeisen parin vuosikymmenen aikana.

internet

Kuten kuva kertoo, internet-sanan huipputaajuudet ajoittuvat 2000-luvun alkuun. Sen jälkeen suunta on ollut tasaisen laskeva. Kun netin käyttö ei suinkaan osoita taantumisen merkkejä, mietittäväksi jää, mitä muita ilmauksia ihmiset nykyään käyttävät. Vai onko netti jo siinä määrin arkipäiväistynyt, että siitä riittää vähemmän puhetta?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Terttu Nevalainen

Euraasialainen superkantakieli kitisyttää humanistia

Europe in the Ice Age

Lupauduin kommentoimaan artikkelia, jossa Readingin yliopiston evoluutiobiologit esittävät, että kaikilla seitsemällä euraasialaisella kieliperheellä olisi yhteinen ”superkantakieli”, jota olisi puhuttu n. 15000 vuotta sitten. Artikkeli on herättänyt paljon närää kielentutkijoiden keskuudessa ja sille ovat kirjoittaneet vastineen mm. Sally Thomason, Jaakko Häkkinen ja Asya Pereltsvaig.

Ensinnäkin täytyy todeta, että hypoteesi on mielestäni ihan tervejärkinen, eikä varsinaisesti huuhaata. Ehkäpä Euroopassa ja Aasiassa puhutut kielet todella juontuvat yhdestä kielestä, jota jääkaudesta selvinneet ihmiset puhuivat 15000 vuotta sitten. Tosin samat tutkijat ovat esittäneet aiemmin paljon hurjempia näkemyksiä, mm. että vanhimmat englannin sanat olisivat ajoitettavissa 40000 vuoden taakse (ks. Matti Kilpiön kommentti aiempaan tutkimukseen). Pagel on nettisivujensa perusteella mallintanut myös mm. dinosaurusten genomeja.

Mutta mitä paremmin artikkeliin olen ehtinyt perehtyä, sitä enemmän se on ruvennut ärsyttämään. Kuten Language Login keskusteluissa moni on todennut, erityisesti kaksi asiaa tässä ottavat pannuun:

  1. Miten niinkin arvovaltainen julkaisu kuin Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America, maailman toiseksi siteeratuin tieteellinen aikakauslehti, on voinut päästää näin heppoisen artikkelin vertaisarviosta läpi?
  2. Miksi media antaa paljon näkyvyyttä tällaisille otsikoille, kun suurin osa historiallisen kielitieteen tuloksista ei kiinnosta lainkaan?

Jälkimmäinen ärsytyksen aihe lienee tuttu tieteentekijöille monen alan piirissä, enkä viitsi tässä kommentoida sitä. Ensimmäinen sen sijaan hämmentää. Onko niin, että luonnontieteelliset julkaisut katsovat aiheelliseksi julkaista kieleen liittyvää tutkimusta käyttämättä lainkaan historiallisia lingvistejä vertaisarvioijina? Edustaako tämä nyt sitten oikeaa kovaa tiedettä, jossa kieltä lähestytään kvantitatiivisesti ja empiirisesti, ja humanistien höpinät on syytä jättää omaan arvoonsa?

Tämä siitäkin huolimatta, että juuri leksikologian, sanastontutkimuksen, alueella menetelmät ovat kehittyneet hyvin pitkälle (ks. esim Häkkisen kommentit). Sanakirjojen tekeminen perustuu sille, kuten myös indoeurooppalaisen kantakielen löytäminen (katso loistava Verner’s Law -video, jota ei voi linkittää liian paljoa).

Esimerkkinä indoeurooppalaiseen kantakieleen pohjautuvista sanoista voi antaa vaikkapa englannin sanan brother, joka on tunnistettavasti sama sana kuin ruotsin broder ja saksan Bruder, mutta myös latinan frater, sanskritin bhratar tai persian barâdar.

Suomen kielen sana veli taas on mahdollisesti samaa juurta kuin veri (l ja r ovat molemmat likvida-konsonantteja ja hyvin lähellä toisiaan; esimerkiksi japanin kielessä niiden välillä ei tehdä eroa, tunnetuin seurauksin). Unkariksi ’veri’ on vér ja ’veli’ fivér. Unkarissa on useampiakin sukulaistermejä, joissa ’veri’ on yhtenä elementtinä: testvér ’sisarukset’, lánytestvér ’sisko’, nővér ’vanhempi sisar’, unokatestvér ’serkku’, unokanovér ’veljen tai sisaren vanhempi tytär’. Sana sisko sen sijaan lienee indoeurooppalainen laina ja sukua ruotsin sanoille syster (englannin sister ja saksan Schwester) ja syskon ’sisarus’. Sanat voivat siis muuttua paitsi äänneasultaan, myös merkitykseltään (ks. Häkkisen kommentit). Ydinsanastoakin on mahdollista lainata, kuten suomen sana sisko todistaa.

Historiallisessa kielitieteessä oletetaan yleensä, että muutaman tuhannen vuoden kuluessa sanasto muuttuu merkitykseltään ja äänneasultaan niin paljon, että kognaattien, samaa juurta olevien sanojen, jäljittäminen tätä kauemmaksi on mahdotonta. Artikkelissa viitataan tähän ”semanttisena eroosiona”.

Pagel ja kumppanit pyrkivät ohittamaan tämän käyttämällä tilastollista menetelmää, jossa lasketaan sanoille puoliintumisaikoja ja etsitään jälkiä sanoista, jotka käytetyn aineiston perusteella olisivat suurella todennäköisyydellä riittävän säännönmukaisia. Malli perustuu biologiassa käytettyihin fylogeneettisiin menetelmiin. Oletuksena on, että riittävän usein käytetyt sanat, jotka kuuluvat tiettyihin sanaluokkiin, pysyvät tunnistettavina semanttisista ja fonologisista muutoksista huolimatta. Tällaisia sanaluokkia ovat mm. lukusanat, sukulaistermit ja pronominit.

Menetelmä on tuottanut 23 ”ultrasäilyneen” (ultraconserved) sanan joukon, jotka Pagelin ja kumppanien mukaan ovat niin yleisiä, että niille löytyy kognaatteja useammasta kantakielestä.

Thou, I, Not, That, We, To give, Who, This, What, Man/male, Ye, Old, Mother, To hear, Hand, Fire, To pull, Black, To flow, Bark, Ashes, To spit, Worm

Anglistia listassa hämmentää, että top 3:een on eksynyt peräti kaksi englannin sanaa, jotka ovat todistettavasti muuttuneet viimeisen 1000 vuoden aikana aika radikaalistikin. Eniten oudoksuttaa ykköstilaa pitävä thou. Sana on toki vanhaa juurta ja selkeästi yhdistettävissä muihin indoeurooppalaisiin kieliin (esim. latinan tu, ruotsin du, saksan du, ranskan tu). Muinaisenglannin kaudella þu oli yksikön toisen persoonan pronomini ja monikossa se oli ge ’you’. Normannikaudella, mahdollisesti ranskan vaikutuksesta, englantiin rantautui teitittelyjärjestelmä, eli monikon pronominia you käytettiin puhuteltaessa sosiaalisessa arvoasteikossa ylempänä olevaa ja thouta sinuteltaessa. Järjestelmä kuitenkin katosi 1600-luvun lopulta lähtien ja monikon pronominin you merkitys laajeni yksikköön. Nykyenglannissa thou elää enää joissakin Pohjois-Englannin murteissa sekä kirjallisena arkaismina, joka on englantia hyvin osaaville tuttu vaikkapa Shakespearelta, vanhoista Raamattu-sitaateista, runoudesta tai roolipeleistä (joista esimerkiksi jutun kirjoittaja oppi sen varhaisessa teini-iässä).

Toinen häiritsevä piirre on kieltosanan not päätyminen listalle. Kyse ei ole vanhasta piirteestä, vaan not valikoitui tärkeimmäksi kieltosanaksi keskienglantikaudella n. 1100–1500 välillä, jolloin englannin syntaksi muuttui muutenkin paljon. Muinaisenglannin kieltosana oli ne, jonka katosi kielestä (kehityskulku on käsitelty tarkemmin Pereltsvaigin vastineessa).

Miten on siis mahdollista, että sana thou, jonka katoaminen arkikielestä on selkeästi dokumentoitu viimeisten 300 vuoden aikana, ja not, joka muuttuu harvinaisesta adverbista, jota muinaisenglannissa käytettiin korostamaan erityisen painokkaita kieltolauseita, pääasialliseksi kieltosanaksi viimeisen 1000 vuoden aikana, ovat päätyneet kärkikolmikkoon edustamaan sanastoa, joka todennäköisesti pysyy muuttumattomana 15000 vuoden ajan? Miksi artikkelissa ei kommentoida tätä millään tavoin? Mitä me tiedämme kielikontakteista tarkemmin määrittelemättömässä osassa esihistoriallista Euraasiaa vaikkapa 12000 vuotta sitten? Tai sosiaalisista hierarkioista, jotka saattavat vaikuttaa vaikkapa persoonapronominien käyttöön?

Eli tällaisia kitisee humanisti, kun lukee luonnontieteellisen julkaisun väitteitä kielestä. Mikäli olen oikein käsittänyt, tieteellinen menetelmä toimii niin, että ensin esitetään hypoteesi, sitten kehitetään koe, jonka avulla sitä on mahdollista testata. Jos todellisuus käyttäytyy kuten on ennakoitu, ja samat tulokset saadaan toisinnettua toisissa riippumattomissa kokeissa, voidaan hypoteesi katsoa todistetuksi. Näin pitkälle esihistoriaan menevän kantakieliä koskevan hypoteesin ongelma on, että sitä on mahdoton empiirisesti todistaa – paitsi jos satumme löytämään kirjoitettua aineistoa, joka on ajoitettavissa 10000 vuotta aiemmaksi kuin varhaisimmat tunnetut sumerilaiset nuolenpääkirjoitukset 5000 vuoden takaa, joku pystyy kirjoituksia tulkitsemaan ja niistä löytyy riittävästi aineistoa todistamaan Pagelin ja kumppanien hypoteesi.

Sen sijaan sanojen thou ja not muutoksista löytyy paljon dataa, koska ne ovat niin yleisiä, ja yllä mainitut kehityskulut ovat empiirisen korpuslingvistisen tutkimuksen avulla todistettavissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Alpo Honkapohja

Tehoa mainontaan Mrs R:n opeilla

Yritän suhtautua nykyajan ilmiöihin myönteisen uteliaasti, mutta joskus kyllä nyppii. Hyvät lehtimyyjät, lomaosakekauppiaat ja kaikki muutkin mainostajat, minä en ole teille mikään Minna. Kun seuraavan kerran lähestytte minua kirjeitse tai vaikka pirautatte, voitte ehkä ottaa oppia englantilaisten kollegojenne tyylistä, josta tarjoan tässä ihan ilmaisen esimerkin eteenpäin kehiteltäväksi:

r

Lontoolaisessa Morning Post -päivälehdessä tammikuun 12. päivänä vuonna 1805 ilmestynyt alusvaatemainos on tyypillinen esimerkki ajan mainostyylistä. Mainokset olivat vielä melko uusi tekstilaji mutta jo tärkeä tulonlähde sanomalehdille.

Etusivut olivat täynnä pieniä ilmoituksia, ja nykysilmin voi vain ihmetellä, miten mainostajat ja tuotteet erottuivat lehtien sivuilta. Kuvia ei juurikaan käytetty. Huomion herättäjinä toimivat yksinkertaiset typografiset keinot kuten tuotteen tai mainostajan nimen korostaminen isoin kirjaimin.

Mainostaja suhtautui asiakkaisiinsa kunnioittavasti kolmannessa persoonassa. Esimerkissä mainostaja W. Robertshaw pyytää kohteliammin lupaa tiedottaa aatelistolle ja yleisölle, että hän on saanut valmistajaltaan myytäväksi uusia villa-alusvaatteita.

Rouva Robertshaw’kin pyytää rouvien huomiota villa-alusasuilleen, jotka rouvista ovat varmasti pehmeitä, lämpimiä ja miellyttäviä, eivätkä alusasut edes kasvata rouvien kokoa. Tällaisista hienotunteisista mainoksista minäkin pitäisin ja rientäisin ostamaan tuon mukavan rouva Robertshaw’n ihania espanjanvillaisia pöksyjä!

Mainosten tavoite ennen ja nyt on sama – suostutella ihmiset ostamaan – mutta keinot ovat erilaiset.

Nykyisin tärkeitä mainonnan koukkuja ovat kuvat, tuotteeseen liittyvä elämäntapa ja mainokset, joita ei oikein mainoksiksi tunnistakaan, mutta myös suora lähestyminen: Minna, nyt teen sulle kyllä kuule tarjouksen josta sä et voi kieltäytyä.  Kiitos, kyllä voin ja aika äkkiä.

Parisataa vuotta sitten tuotteen uskottavuus rakentui mainostekstien perusteella kauppiaan ja asiakkaan henkilökohtaiselle suhteelle. Tuotteistakin teksteissä puhuttiin mutta ikään kuin vasta sitten, kun ihmiset oli saatu paikoilleen. Myyminen ja ostaminen ovat varhaisissa mainoksissa ihmisten välistä vaihdantaa.

Vähitellen 1800-luvun kuluessa mainosteksteistä jäi esimerkin kuvaama mainostajan ja yleisön vuorovaikutus pois ja pääosan ottivat mainostettavat tuotteet. Kuvat tulevat toden teolla mainoksiin vasta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

Tällainen tekstilajin tyylin muutos liittyy monenlaisiin yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin.

Viktoriaanisen ajan kulutuskulttuurin tutkimuksessa on Lontoon vuoden 1851 maailmannäyttely nostettu tärkeäksi rajapyykiksi matkalla tavarataivaaseen ja kuluttamiseen symbolisena toimintana pikemminkin kuin yksinkertaisena tavaran vaihtamisena rahaan.

Näyttelyssä monet kansankerrokset pääsivät ihmettelemään tavaroiden paljoutta ja komeutta sekä tarkoitukseen rakennettua, ajan mittakaavassa ennennäkemättömän upeaa Crystal Palacea. Mainostettavat ja ostettavat tuotteet eivät enää olleetkaan pelkkiä tarvekaluja, vaan ne saivat uusia merkityksiä yhteiskunnallisen aseman ja elämäntavan symboleina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Minna Palander-Collin