Hyvää Johanneksen päivää!
Kuten varmaan moni lukijoistammekin, vietin Juhannuksen mökillä, järven rannassa. Kyseinen mökki on isovanhempien sukupolven rakentama, ja mökissä on kaikenlaista vanhaa tavaraa – muun muassa kirjoja sota-ajalta ja viime vuosisadan alusta. Vanhimpia opuksia selatessa jäin miettimään kirjasintyyppejä. Moni muistanee, miten ennen vanhaan suomenkielisten tekstien painamisessa ensisijaisesti käytetty kirjasintyyppi oli fraktuura – kuten vaikka Aleksis Kiven Nummisuutareissa:
Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)
Nummisuutarit (1864) – digitaalinen editio (SKS)
Nykyjään fraktuuraan törmää harvemmin – tai siis sitä käytetään harvoissa paikoissa. Klassinen esimerkki on Sisu-pastilliaskin kansi (”Gifu”):
Ja jotkut sanomalehdet käyttävät yhä fraktuuraa nimekkeessään:
Tämä käytäntö juontaa juurensa ajalta, jolloin koko lehti oli fraktuuraa:
Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet
Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet
Miksi fraktuuraa? Nykysilmään kirjainmuodot ovat varsin vaikeaselkoisia – etenkin <k> ja äffältä näyttävä pitkä <s> eroavat merkittävästi nykyisistä antiikva-muodoistaan, ja myös muut kirjaimet, kuten <d>, <h>, <w> ja <y> saattavat aiheuttaa päänvaivaa. 1800-luvun lopun kirjapainoilla oli toki myös antiikva-kirjaisimet, kuten saman lehden takasivu todistaa:
Mikkelin Sanomat 25.6.1885
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet
Samaan aikaan toisaalla oli jo fraktuura-nimekkeellisiä mutta antiikvalla ladottuja lehtiä, kuten Manchester Guardian (nyttemmin pelkkä Guardian):
Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)
Manchester Guardian 25.6.1885
ProQuest Historical Newspapers: The Guardian (1821-2003) and The Observer (1791-2003)
Kuitenkin parikymmentä vuotta myöhemminkin, vaikka Helsingin Sanomien nimeke ei olekaan fraktuuraa, ja mainoksetkin ovat (lähinnä) antiikvaa, itse uutisartikkelit ovat yhä fraktuuralla.
Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet
Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet
Juttujen otsikot tosin alkavat olla vaihtelevasti myös antiikvalla:
Helsingin Sanomat 24.6.1905
DIGI – Kansalliskirjasto digitoidut aineistot / Sanomalehdet
Miksi siis moinen fonttisekamelska?
Kaikki juontaa juurensa Euroopan keskiaikaisista käsialoista. Käsialoista tietenkin joka tapauksessa kehittyy paikallisia variantteja vuosisatojen saatossa, mutta etenkin varsinaisten kursiivikäsialojen kehittymisen myötä – suurin piirtein Renesanssin aikoihin – Eurooppaan syntyi (hieman karkeistaen sanottuna) kansallisia tai oikeammin kielialueellisia käsialoja.
Työssäni tutkin 1600-luvun alun käsialoja, ja ensimmäinen oikeasti soljuva kursiivikäsiala, jota käytettiin englannissa, perustui goottilaisiin kirjainmuotoihin – samoihin, jotka ovat fraktuura-kirjasimen taustalla. Vasta 1600-luvun aikana itaalispohjaiset käsialat yleistyivät, jota linjaa jatkamme yhä.
Painetuissa teksteissä taas 1500- ja 1600-luvun Euroopassa fraktuura teki pikku hiljaa tilaa antiikvalle. (Pisimpään fraktuura sinnitteli pohjois-Euroopassa, johon kulttuurialueeseen kuuluvana Suomessakin painettiin siis vielä sata vuotta sitten yleisesti fraktuuralla). Hyvin varhain syntyi käytäntö, missä latinankieliset tekstit painettiin antiikvalla (ja kirjoitettiin itaalisella käsialalla), ja kansankieliset tekstit taas fraktuuralla (ja usein kirjoitettiin goottilaisperäisellä käsialalla).
Lisäksi jo varhain ruvettiin hyödyntämään antiikvan ja fraktuuran todella selkeää visuaalista eroa, kun haluttiin korostaa jotain osaa tekstistä. Esimerkiksi kansankielinen painettu teksti voi usein sisältää sanoja, otsikkoja, marginaalikommentteja yms antiikvalla. Tässä yksi esimerkki, missä kirjan alkuosa on itse asiassa painettu kursiivilla, korostukset ja latinankieliset kohdat pysty-antiikvalla, ja kansankieliset esimerkit fraktuuralla!
Clement, ”The Petie Schole” (1587)
Early English Books Online, Chadwyck-Healey
Tästä esimerkistä näkee myös, ettei sääntö (latina = antiikva; kansankieli = fraktuura) ole mitenkään sitova tai poikkeukseton. Eri kirjasintyyppien käyttö juontuu siis ’kansallisista’ käsialoista, mutta toisaalta kirjasintyyppien vaihtelu samassa tekstissä on erinomainen keino korostaa tekstiä. Tätä voi muistella lainasanoja kursivoidessa!
Kielen kannoilla 