Englannin kielen historian tutkijana mietin usein, miltä ihmisten puhe mahtoi kuulostaa vaikka 1700-luvun lopun Lontoossa ja miltä tuntuisi tulla yhtäkkiä heitetyksi menneeseen. Osaisiko siellä olla?
Päällimmäisinä hankaluuksina mieleen toki tulevat elämän ankarat reunaehdot: hoitokeinot, jotka useammin tappoivat kuin paransivat, tai suuri todennäköisyys syntyä säätyyn, jonka elämä oli pelkkää raadantaa. Mutta myös menneiden aikakausien tapa ja tyyli puhua pohdituttavat – osaisiko sitä keskustella sopivalla tavalla oikeista aiheista? Kielessä ja vuorovaikutuksessa kun on paljon kyse yhteisön jaetuista säännöistä ja normeista.
Nykytekniikka helpottaa kummasti historian tutkijan työtä ja avaa muillekin uteliaille kurkistusikkunan menneisyyteen. Jos ei nyt ihan aikakonetta ole vielä tarjolla, menneisyyteen pääsee kuitenkin yhä useammin netissä. Aiemmin kirjat, lehdet ja käsikirjoitukset olivat luettavissa vain muutamina alkuperäiskappaleina kirjastoissa ja arkistoissa, nyt niitä tallennetaan sähköisiin tietokantoihin, joista voi tehdä monenlaisia hakuja.
Viime syksyn kieliasenteita käsittelevällä englantilaisen filologian kurssilla yritimme opiskelijoiden kanssa tavoittaa Englannin vuosisadan takaista kieli-ilmastoa vanhojen sanomalehtien juttuja lukemalla. Huomasimme, että 1900-luvun alussa ”bad language” oli aika paha juttu. Huonon kielen kitkemiseksi oli Lontoossa perustettu seura, National Association for the Suppression of Bad Language, joka levitti sopimattoman kielenkäytön kieltäviä kylttejä huonosta kielestään tunnettuihin paikkoihin. Osaatteko arvata millaisiin paikkoihin? Niinpä, tehtaissa, työpajoissa, vapaa-ajanviettopaikoissa, palvelusväen tuvissa, taksi- ja linja-autoasemilla, jalkapallo-otteluissa ja laukkaradoilla saattoivat kunnon ihmisten korvat joutua koetukselle (Washington Post 24.5.1903).
Lehtijutuissa harvemmin kerrottiin sopimattoman kielenkäytön tarkempia yksityiskohtia. Aikalaiset kaiketi ymmärsivät sanomattakin, mistä oli kyse. Ainakin kiroiluksi ”huonon kielen” voi ymmärtää, mutta kirosanojakaan ei jutuista tahdo löytyä. Sen sijaan selviää, että sopimattomasta kielenkäytöstä tuomittiin sakkorangaistuksia. Näin kävi muun muassa Samuel Sparksille ja Thomas Huntille, jotka joulupäivän jalkapallo-ottelussa Wittonin kentällä huutelivat puolen tunnin ajan hävyttömyyksiä lasten kuullen. Molemmat miehet saivat kymmenen shillingin sakot. Todistajana toiminut tohtori Doonan kertoi, että kielenkäytössä ei tosiaankaan ollut kyse mistään rehellisestä damn-sanasta, jonka vielä olisi voinut antaa anteeksi (The Manchester Guardian 9.1.1907). Mikä kirosanoissa inhottaa ja usein myös viehättää? Miksei kunnon ihminen kiroile?
Kurssilla käytettiin Historical Newspapers (Proquest) -tietokantaa, johon Helsingin yliopiston tutkijat, opettajat ja opiskelijat pääsevät yliopiston kirjaston sivuilta.
Kiitokset ideasta tähän juttuun kurssin opiskelijoille Piia Jaloselle, Marja Arpiaiselle, Ida Tammiselle, Mervi Suomelle, Toni Raukolalle, Henriikka Ojamäelle, Saara Oksaselle ja Eero Kilpiselle.
Kielen kannoilla 
Kiitos kivasta kirjoituksesta! Lisätietoa ns. huonosta kielestä ja asenteista sitä kohtaan Isossa-Britanniassa tarjoaa muuten ainakin Tony McEneryn korpustutkimus ”Swearing in English – Bad language, purity and power from 1586 to the present” (Routledge 2006). Suosittelen kiinnostuneille, jos ei ole vielä tuttu!