Suomenkielinen Shakespeare on elänyt jo lähes kahden vuosisadan ajan, 1830-luvulta lähtien, vaikka ensimmäinen yritelmä oli enemmän huvittava kuin arvokas. Eläkkeellä oleva parikkalalainen majuri Jaakko Fredrik Lagervall sai suomalaisuusinnoituksen vallassa ajatuksen laatia Ruunulinna-nimisen mukaelman Macbethista. Hän tarjosi näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle vuonna 1832, mutta koska seuran arvioitsijaraati esitti siihen korjauksia, hän julkaisi kirjan omalla kustannuksellaan kaksi vuotta myöhemmin. Se ilmestyi siis samoihin aikoihin kuin ensimmäiset Kalevalan versiot.
Lagervall sijoittaa Ruunulinnan tapahtumat kaikista maailman paikoista Karjalaan, ja sen henkilöt ovat suomalaisia muinaissankareita – Macbeth on muuntunut nimeltään Ruunulinnaksi. Lagervallin kirjan ”jälkipuhe” kertoo näytelmästä kaiken oleellisen. Tässä ote:
Aine eelläkäypään murhekuvaukseen on jo ammoin käsitetty Englannin kielellä Shakespearilta ja kerrattu ikään kuin se olisi tapahtunut Skottlannissa; mutta Valter Scott, tarussaan (History of Scotland,) kieltää sen siellä tapahtuneen. Missä se sitten olisi tapahtunut? K o t i m a a s s a m m e. Sen jälkeen on sama Murhekuvaus (mitetty Macbeth) käännetty usiammillen kielillen, se on vaikuttanut minua toimittamaan tätä meijän omalla kielellämme, ojentain sitä sen jälkeen kuin minä olen luullut asian vaativan ettei Valter Scott voisi siinä mitää kiistää. (Ruunulinna: Murhekuvaus 5:sä Tapauksessa. Helsingissä. Waseniuksen kirjapräntissä 1834. S. 119)
En kylläkään ole aivan varma, onko Lagervall kirjoittanut jälkipuheensa aivan tosissaan vai pieni pilke silmäkulmassa.
Ruunulinnan runomitta jäljittelee kapulaisesti kalevalamittaa, ja majurin kotimurre paistaa selvästi läpi. Tapahtumien kulku seurailee löysästi Macbethia, mutta henkilövalikoimassa on mielenkiintoisia piirteitä. Ehkä tyypillisin näistä – ja Lagervallin tavoitteita selvimmin heijasteleva – on lääkäri Savisuu. Macbethissahan vilahtaa muutaman vuorosanan ajan nimetön lääkäri, joka arvioi Lady Macbethin mielen häiriintyneisyyttä. Lagervall tekee hänestä lähes Väinämöisen vertaisen tietäjän. Näin kuvailee Savisuu itseään:
|
|
Näin puhuu tietäjä ja shamaani, ei nimetön skottilääkäri.
Ruunulinnalle on helppo nauraa, mutta sillä on arvonsa ja mielenkiintonsa varhaisen romanttis-isänmaallisen kansallisen heräämisen ilmentymänä. Sen julkaiseminen huomattiin yllättäen jopa Ruotsissa ja Englannissa. Lagervallin elämäntyötä on ansiokkaasti selvittänyt Outi Paloposki mm. Suomennoskirjallisuuden historiassa.
Myös Macbethin myöhempi suomennoshistoria on mielenkiintoinen. Jo vuonna 1864 – Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlan kunniaksi – ilmestyi Kaarlo Slöörin monella tavoin ansiokas käännös. Slöör oli filosofian maisteri, Virallisen lehden toimittaja ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri. On aika huvittavaa, että tuon ajan mahtava auktoriteetti, professori August Ahlqvist, tyrmäsi sen lähes yhtä perusteellisesti kuin Kiven Seitsemän veljestä. Näin kirjoittaa Ahlqvist:
Meidän mielestä on vielä liian aikainen ruveta Shakespearia Suomeksi kääntämään; kielemme sanasto monessakin niistä korkeista asioista, joita tämä runoilija kuvailee, on vielä epävakainen ja muodostamatoin, ja kielettäremme liikkuu vielä kömpelösti ja hoiperrellen uudemmissa runopuvuissa. Ja tuskinpa koskaan saatane Shakespearen teoksia Suomeksi kuulumaan siltä, miltä ne kuuluvat esim. Ruotsin kielellä. Suomen kielen luonne on kokonaan toinen kuin germaanisten kielten. (Hellemann, Suomen kirjallisuus VIII, ss. 471-472)
Ahlqvistilla oli tosiaan huono tuuri kirja-arvostelijana. Vain vähän yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Paavo Cajander aloitti jättiläistyönsä, jolla oli suuri merkitys suomalaisuuden ja suomen kielen arvokkuuden ja itsetunnon kohottajana. Tämä hämeenlinnalaisen nahkurimestarin poika ja Helsingin yliopiston suomen kielen lehtori käänsi kaikki Shakespearen näytelmät ja kolmekymmentä sonettia. Hamlet ilmestyi vuonna 1879 (osia itse asiassa jo v. 1878 Hämäläis-Osakunnan Kaikuja Hämeestä -teoksessa), ja sen jälkeen suomennoksia julkaisiin aina vuoteen 1912 saakka. Cajander kuoli seuraavana vuonna.
Paavo Cajander
Cajanderin uskomatonta urakkaa vähättelemättä voidaan kysyä, oliko hän velkaa Slöörille. Yhtäläisyyksiä kyllä löytyy esimerkiksi noitien loitsusta:
Slöör:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy,
Läpi sumun ja pilvien noidat ne leijuu. (Macbeth I.1)
Cajander:
Häijy on kaunis ja kaunis on häijy;
Sumussa ja pilvissä noidat ne leijuu.
”Witches from Macbeth” by John Downman (Wikimedia Commons)
Yhtäläisyydet ja erot tulevat vielä paremmin ilmi Macbethin tunnetuimman monologin ”Tomorrow and tomorrow and tomorrow” käännöksessä.
Slöör:
Huomenna,
Ja huomenna, ja vielä huomenna!
Näin päivä päivän jälkeen matelee
Elämän kirjan viime tavuun asti,
(Macbeth V.5)
Cajander:
Huomenna, huomenna ja huomenna!
Näin päivä päivält’ aika vitkaan mataa
Elämän kirjan viime tavuun asti.
Irrallisen otteen vertailu ei tietenkään tee oikeutta Cajanderin työlle. Hänen käännöksensä on sekä ilmaisultaan että rytmiltään aivan eri luokkaa kuin Slöörin.
Yrjö Jylhän Macbeth-suomennos ilmestyi vuonna 1936. Paikoin tuntuu siltä, ettei Jylhä pystynyt täysin vapautumaan Cajanderin esikuvasta, vaan pikemmin uudisti ja paranteli suuren edeltäjän tekstiä. Macbethin monologin ote on saanut seuraavan asun:
Huomenna, huomenna ja huomenna, –
niin päivä päivän jälkeen vitkaan mataa
elämän kirjan viime tavuun asti.
Yrjö Jylhä
Mutta myös Jylhän Shakespeare-käännökset – seitsemän tunnetuinta draamaa – ovat parhaimmillaan loistavaa, uutta luovaa runoutta.
Matti Rossin Macbeth-käännös ilmestyi vuonna 2004 WSOY:n julkaisemassa kaikki Shakespearen näytelmät sisältämässä sarjassa. Rossi on vapautunut edeltäjiensä ilmaisun taakasta:
tulee huominen, ja sitten toinen, tulee, menee;
ja niin seuraa päivä päivää, niiden läpi ryömii
meidän huomisemme mitätöntä tietään
ajan viime kirjaimeen.
Näin siis Macbeth on saanut suomenkielisen asun useaan kertaan kahden vuosisadan aikana. Mutta onko mitään näytelmän kohtaa, joka yhdistäisi kaaren alku- ja loppupäät, onko Lagervallin ajasta mitään periytynyt 2000-luvun Rossiin? Ainakin yksi tällainen säepari löytyy. Noidat ovat alkukohtauksessa kadonneet ja Banquo miettii, ovatko hän ja Macbeth olleet täysin järjissään, kun ovat nähneet moisia näkyjä.
Shakespeare:
Or have we eaten on the insane root
That takes the reason prisoner?
Lagervall:
Olenko mieleni myönnynnä
Tai hulluheiniä syönnynnä?
Slöör:
Wai oisimmeko syöneet
Hullusta juuresta, mi mielen wiepi?
Cajander:
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?
Jylhä:
Vai olemmeko syöneet hourejuurta,
jok’ aivot huumaa.
Rossi:
Vai olemmeko syöneet
hulluruohoa ja näemme näkyjä?
(Macbeth I.3)
Näin Parikkalan majuri, Virallisen lehden toimittaja, suomen kieltä kehittänyt yliopiston lehtori, sotiemme runoilija ja meidän aikamme huippukääntäjä lyövät kättä toisilleen Stratfordin mestarin monumentin äärellä.
”Macbeth and Banquo meeting the witches on the heath” by Théodore Chassériau (Wikimedia Commons)
Kielen kannoilla 
Paluuviite: In memoriam: Matti Rissanen | Kielen kannoilla